Chapter 3

Siitä hetkestä tuli Holt vieläkin useimmin sisään lesken luo. Hän puhui vastakin paljon, mutta hän ei pilkannut niin silmittömästi. Sen sijaan kertoi hän enemmän siitä mitä hän oli lukenut ja mitä hän oli kokenut. Mutta mistä hän useimmin puhui, oli nuorten naisten mausta. Hän käytti koko sukkeluuttaan, tehdäkseen heidän »ihanteensa» naurettaviksi. -- »Minä en ole koskaan kuullut naisesta, joka ihailisi todellista ajattelevaa miestä,» hän alituisesti toisti.

Samaan aikaan kuin Holtin huomio kiintyi äänettömän ompelijan silmiin, teki myöskin hänen sulhasensa Jaakko Vik havaintoja hänen suhteensa. Omituiset, suuret silmät, joihin hän niin usein oli katsonut, alkoivat kätkeytyä häneltä. Ne kiintyivät aina niin itsepintaisesti koruompelukseen ja kuin ne viimeinkin kohosivat, katsoivat ne häneen niin oudon kylmästi ja tutkivaisesti. Sitten hänestä tuntui omituiselta, että hänen morsiamensa niin usein täytyi olla kotona äitiä auttamassa. Viimeinkin hän hämmästyi kuin salama olisi häneen iskenyt, kuin hänen morsiamensa, joka oli kiljaisin ja rehellisin ihminen, minkä hän tunsi kerran useiden läsnäollessa lausui kovin ankaria sanoja muutamista jumalisista naisista, joita kunnioitettiin suuresti Vikin perheessä.

Kihlauksen purkamista ei kauvan tarvinnut odottaa. Muuanna päivänä hän sai morsiameltaan lyhyen ja jyrkän erokirjeen, ja muutamia päiviä sen jälkeen tunsivat kaikki hänen onnettomuutensa ja tiesivät, että Holt oli siihen syypää.

Jaakko Vikin ja Arne Holtin isien välillä oli vallinnut katkera vihollisuus. Jälkimmäinen syytti vanhaa Vikiä etusijassa onnettomuudestaan. Pojat olivat sitä vastoin olleet leikkikumppania, ja sen mukaan mitä tiettiin, ei ollut heidän välillään koskaan ollut mitään kaunaa. Viime aikoina eivät he kuitenkaan olleet seurustelleet, jo monta vuotta oli siitä, kuin he viimmeksi olivat puhelleet, kuin Jaakko Vik, sittenkuin oli tullut tunnetuksi, missä suhteessa hänen entinen kihlattunsa oli Holtiin, tuli vanhan koulukumppaninsa luo ja kysyi, mitä aikeita hänellä oli. Holt koetti päästä hänestä pilkalla, mutta silloin pani Vik raskaan kätensä hänen olalleen ja sanoi: »sinä tunnet minut Arne Holt ja tiedät, etten minä koskaan ole peljännyt. Minä olen tänään tehnyt päätöksen: Jos sinä petät hänet, niin minä surmaan sinut. Minä tiedän, mikä minua odottaa -- mutta vaikka minut ijankaikkisesti tuomitaan, minä surmaan sinut sittenkin.»

Keväällä meni Holt naimisiin lesken tyttären kanssa, kesällä tuli Knut maailmaan, kohta sen jälkeen kuoli äiti.

Vielä kerran muutti Holt asuinpaikkaa. Hän myi taas kauppansa ja muutti takaisin kaupunkiin, jonne Jaakko Vik vähäistä ennen oli asettunut. Siitä aikain alkoi Holtin »suuri» aika. Hän uskalsi taas jotain ennen kuulematonta: hän alkoi kilpailla kaupungin etevimpien kalakauppiaitten kanssa. Kaikki kalastuspaikat olivat »vanhojen talojen» omaisuutta. Kalastajat olivat heidän kuuliaisia alamaisiaan. Kaupungin suuret herrat saivat heidän kalansa ja vuotta myöhemmin saivat kalastajat tietää mitä kalastuspaikkojen omistajat suvaitsivat maksaa heidän saaliistaan. Holt sai varman jalansijan muutamilla kallisarvoisista saarista ja sillä oli vanhain yksinvaltius saatettu horjumaan. Hän lähetti myöskin sukkelia asiamiehiään pitkin rannikkoa tekemään suurempia tarjouksia kuin hänen kilpailijansa. Muutamien vuosien perästä oli hänen kalakauppansa lähinnä suurin kaupungissa -- Hamren oli ja pysyi ensimmäisenä. Hän osti myös rahtilaivoja, perusti guanotehtaan, tynnöritehtaan ja sahan muutamaan vuonon perukkaan -- sanalla sanoen, hän kilpaili vanhojen talojen kanssa kaikilla aloilla ja menestyi. Alussa kaupungin väestö epäillen katseli hänen uhkarohkeita yrityksiään ja ennusti, että kaikki oli loppuva kauheaan räjähdykseen. Mutta kuin räjähdystä ei kuulunutkaan, alettiin ainakin kunnioittaa Holtin toimeliaisuutta.

Enempää, kuin sen kylmän myönnytyksen, ei Holt voinut saavuttaa. Ja kuitenkin koetti hän nähtävästi sovittaa mahtavia, joita hän kerran oli niin säälimättömästi ahdistellut. Hän puhui nyt aina suurimmalla kunnioituksella vallitsevista perheistä; joutuessaan yhteen jonkun kaupungin »paremman ihmisen» kanssa, oli hän melkein nöyrä käytöksessään, ja hän ahdisteli etenkin muutamia virkamiesperheitä tarjoamalla palvelustaan. »Hän kosii meitä,» sanottiin toisilleen, ja sitä pidettiin oikeana -- kaikki, jotka koskaan siinä kaupungissa olivat yrittäneet panna vähänkään vastahankaan, olivat siten lopettaneet. Mutta hänen annettiin huokailla. Suurten komeitten huoneitten ovet avattiin vain raolleen, jotta hänen ikävänsä pysyisi vireillä. Holt pääsi vain muutamiin virkamiesperheisiin, mutta eivät nekään kutsuneet häntä suuriin iltamiinsa yhtä vähän kuin tuttavallisiin korttiseuroihinsa. Ne hiljaiset, kuivat pidot, joihin häntä kutsuttiin, olivat erittäin sitä varten toimeen pantuja; ne olivat maksua niistä palveluksista, joita häneltä oli otettu vastaan, ja vieraat eivät olleet tavalliset, vaan valikoima kaupungin nuorempia kauppioita, jotka luettiin Holtin kanssa samaan luokkaan.

Holt ei voinut ymmärtää miksi hänen ei onnistunut päästä seurustelemaan näissä perheissä. Mitä siinä oikeastaan oli tiellä? Rikkauttahan hänellä oli. Oliko se syntyperä? Ei, Vikhän esimerkiksi myös oli lähtenyt »huonommista ihmisistä» -- hänen isänsä oli talonpojan poika -- ja hän kuitenkin kuului heidän seurustelupiiriinsä, Kornelia oli ystävätär useille virkamiesten ja tukkukauppiaitten tyttärille. Ei myöskään hänen käytöstapansa seuroissa saattanut loukata -- siinä suhteessa hän oli yhtä moitteeton kuin Vik ja monet muut. Yhtä vähän saattoi luonteen rehellisyys olla määrääjänä, -- niissä piireissähän liikkui moraalisessa suhteessa aivan toisella tavalla epäiltäviä henkilöitä kuin Holt, asianajajia, joista Jumala ja koko maailma tiesi, että he olivat nylkemällä koonneet omaisuutensa, hyvissä varoissa olevia konkurssin tehneitä, jotka olivat saattaneet satoja perikatoon, kristillisiä petturia, jotka pysyttelivät pystyssä pitämällä jumalisia puheita kaikissa hengellisissä kokouksissa, tukkukauppiaan poikia, jotka olivat kuuluisia irstaasta elämästään j.n.e. Kaikkein vähimmin huolittiin kirjallisesta sivistyksestä -- sen tapainen ylellisyys oli hyvin harvinaista »vanhoissa taloissa».

Holt unohti, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon, jota ei läheskään niin helposti anneta anteeksi ja unohdeta, kuin petollista konkurssia tai ylellistä elämää. Hän unohti sanomalehden ja kellarin ja palonuolensa. Ja vaikka myönnettiinkin, että hän nöyrästi kosiessaan ylhäisien suosiota, oli sovittanut osan vanhasta synnistään, niin ei likimainkaan oltu vakuutettu, että hän nyt oli saavuttanut sen syvän vakuutuksen kaiken olemassa olevan edullisuudesta, joka suurten tukkukauppiaspäivällisten vieraalla tulee olla. Aavistettiin, että tämä mies vielä saattoi käydä »vaaralliseksi», ja sen vuoksi hänen seurassaan tuntui tukalalta.

Ja vanhat talot eivät erehtyneet. Kerran taas saatiin nähdä haukan taisteluun valmiina kohoavan heidän ylitseen ja kaiken, mikä oli heidän kanssaan yhteydessä.

Siihen aikaan hallitsi Hamre kaupunkia, eikä suinkaan kaikkien mieliksi. Hamre oli johtaja kunnallishallituksessa ja puolittain katkerasti sanottiin, ettei koskaan pienintäkään yritystä pantu toimeen, ei kadun korjaustakaan, jottei siitä olisi ollut hyötyä hänelle itselleen tai hänen ystävilleen. Holt rupesi tyytymättömien puheenjohtajaksi. Hamre oli suuren rannikkohöyrylaiva-osakeyhtiön ensimmäinen johtaja; hän määräsi kaikki kulkuvuorot ja palkkasi ja eroitti miehistön, kuten sanottiin, aivan itsevaltiaasti. Hän oli yhtiöstä tehnyt eläkelaitoksen johtokunnan perheitten rappiolle joutuneille jäsenille. Holtin tulinuolet singahtelivat kohta ilkeästi yhtiön johtokunnan yli. Hamre oli pankinjohtaja, ja kerrottiin, ettei voitu mainita ainoatakaan esimerkkiä, että joku, joka oli hänelle vastenmielinen, olisi saanut apua. Holt ahdisti säälimättä. Yleisen luulon mukaan Hamre se oli, joka monena Herran vuonna oli kaupungin kouluja hallinnut. Hän se oli aivan täyttä totta, joka opettajat nimitti, sillä kuka olisi tahtonut riitaantua sen mahtavan miehen kanssa, jonka vieraina käytiin ja jonka rahoja lainattiin. Holt puuttui siihenkin. Sanalla sanoen tyytymättömät olivat saaneet päällikön, jonka terävyys oli yleisesti tunnustettu, jonka rohkeus ei koskaan horjunut ja jonka työkyky pani hänen vastustajiaankin ihmettelemään.

Ei kauvan kestänyt, ennen kuin Holt anasti Hamren paikan ja nyt hän ryhtyi uudistuksiin. Uusia katuja kivettiin, kaupunkiin hankittiin parempi valaistus, uusi vesijohto ja uudet likaviemärit, ja satamassa tehtiin suuria töitä. Hän perusti uuden höyrylaivayhtiön vuonokulkua varten ja uuden pankin, ja kaikki, mitä hän pani toimeen, menestyi. Hänen kelvollisuutensa oli kestänyt koetuksensa.

Vihdoin kohtasi hän vastustajansa politillisella taistelukentällä. Hamre oli tietysti vanha järkähtämätön tuki ja turva, ja Holt kuului yhtä luonnollisesti vastustuspuolueeseen. Holtia kannattivat käsityöläiset ja -- hänen työmiehensä. Nyt ihmiset viimeinkin luulivat löytäneensä selityksen miksi Holt piti niin hellää huolta työmiehistään, maksoi heille korkeat palkat, ja olipa vielä koettanut antaa heille osan voitosta ja etenkin auttoi heitä saamaan oman talon ja maatilkun: eihän saattanut epäilläkään, miten he äänestäisivät. Holt saikin varman voiton. Vuosittain hänet valittiin vaalimieheksi ja odotettiin vain, että hän antaisi valita itsensä kaupungin edustajaksi valtiopäiville. Mutta kaikkein hämmästykseksi hän vetäytyi syrjään -- hän tyytyi estämään valitsemasta Hamrea ja hänen ystäviään.

Sillä välin oli Knutista tullut ylioppilas. Sen jälkeen hän jonkun aikaa kävi kauppaopistoa, mutta kuin ei hänen mielensä tehnyt kauppiaaksi, niin hän palasi yliopistoon ja suoritti lääketieteellisen virkatutkinnon. Sitten seurasi hän erästä isänsä laivaa Venäjälle ja oleskeli myöhemmin jonkun aikaa Pohjois-Amerikassa.

Näiltä matkoiltaan palasi Knut kotiin hehkuvana demokraattina, joka, niinkuin hän julkisesti selitti, vain ikävöi taistelua elämästä ja kuolemasta kaikkea tyranniutta vastaan, ruhtinaitten, pappien ja hallitsevien kansanluokkien tyranniutta, vasten »koko herruutta Jumalan armosta, jonka turvissa maailman suurinta ilkeyttä on harjoitettu ja vieläkin harjoitetaan».

Pienessä kalanrasvalle haisevassa rannikkokaupungissa vallitsi syntyperäinen rakkaus kaikkeen vanhaan -- vanhoihin ihmisiin ja vanhoihin nimiin, joka onkin kiitettävää, vanhoihin katsantokantoihin ja tapoihin, joka ei aina ole yhtä kiitettävää. Ja Knut, joka oli kuin juovuksissa ylireunoin uhkuvista uusista aatteista, rakasti kaikkea nuorta ja uutta ja tunsi, niinkuin on sanottu, kutsumuksekseen kaiken perityn vastustamisen, joka ei hänestä tuntunut hyvältä ja oikealta. Uudessa seurassa, jonka hän perusti, hän piti »yleishistoriallisia esitelmiä», joissa hän kuvaili kaikkia noita valtaistuimen, sodan ja kirkon sankaria, joista historia kertoo, ihmiskunnan vihollisiksi sen valoon ja onneen edistyessä. Heidän teoistaan pitäisi puhua, hän sanoi, samassa osastossa, kuin niistä suurista ruttotaudeista, jotka aika-ajoittain rasittavat maailmaa ja ehkäisevät sen kehitystä vuosisadoiksi. Siellä hän myöskin kertoi, mitä hän oli kokenut idässä: Hän oli nähnyt jaloja sivistyneitä miehiä ja hienoja, jalomielisiä naisia tuomituiksi ijäkseen viettämään elämäänsä pahantekijäin parissa, miehet lannistumattoman vapaudenhalunsa vuoksi, naiset sentähden, että heillä oli ollut kyyneliä puolisoittensa, isiensä ja poikiensa onnettomuudelle. Siellä hän vielä puhui »vapauden miehestä tulevaisuuden kuva silmissään.»

Saattaa käsittää, että pienen rannikkokaupungin hiljaiset, varovaiset asukkaat, jotka -- sitä levottomuutta lukuun ottamatta, minkä vanha Holt oli aikaan saanut -- olivat eläneet rauhassa kariensa takana ja myöneet kalaansa ja hautoneet aarteitaan ja tapojaan, rukoilivat Jumalaa armeliaisuudessaan vapauttamaan heitä tästä palokekäleestä ja tähän saakka tuntemattomalla innolla liittyivät Björnholtiin, kuin hän rohkeasti kohotti lipun taisteluun perityn uskon puolesta uutta vastaan.

Valmistauduttiin pitkälliseen taisteluun, mutta kaikkein hämmästykseksi astui Knut hyvin pian alas yleishistorialliselta puhujalavaltaan ja lähti kaupungista ja maasta. Björnholt ojensi itse itselleen sanomalehdessä laakeriseppeleen: hän oli kukistanut sen nuoren miehen. Asian laita oli kuitenkin toinen. Se oli vanha Holt itse, joka kehoitti Knutia luopumaan taistelusta. Hänen omat puoluelaisensa olivat alkaneet peljätä nuorta idealistia, jota he eivät laisinkaan ymmärtäneet. »Väärinajattelevat» yhtä hyvin kuin »oikeinajattelevat» eivät liioin välittäneet »vapauden miehestä tulevaisuuden kuva silmissä». Vanha Holt käsitti, että poika oli turmelemaisillaan hänenkin vaikutuksensa ja että hänen täytyi lähteä pois, kunnes hän oli »asettunut». Hän sanoi sen vuoksi pojalleen: »Älä sinä juurru tämmöiseen nurkkakaupunkiin, kuin tämä on. Matkusta, lue, näe ja opi kaikkea, mitä minä olen halunnut nähdä ja oppia saamatta siihen tilaisuutta.» Kuin samoihin aikoihin kerrottiin suurista työväenliikkeistä useissa Euroopan yhteiskunnissa, sai Knutin helposti taipumaan. Hän riensi suuremmalle taistelukentälle.

Isä ei kuullut juuri mitään hänestä, hänen lähdettyään. Tuli kirje Berlinistä, toinen Wienistä, kolmas Parisista, mutta niissä oli vähän siitä, mitä poika toimitti. Sitten ei pitkiin aikoihin tullut kirjettä ollenkaan. Viimein ilmoitti »Schwabe & Poika» Lissabonista, että Knutia odotettiin Buenos Ayresista. Kohta sen jälkeen Holt sai kirjeen Knutilta itseltään: hän sanoi lyhyesti tulevansa kotiin.

Kotona olivat olot sillä välin muuttuneet. Holtin vaikutusta uhkasi uusi syntyvä mahti. Puuseppämestari Vildhagen, joka tähän saakka oli ollut tunnettu erinomaisen huonoista huonekaluistaan, piti kerran esitelmän »kuolleesta kristillisyydestä», ja siitä tapauksesta sai alkunsa uskonnollinen liike, joka ensin valtasi keskisäädyn, mutta sitten useampien nuorempien pappien kautta tuotiin vanhoihin taloihinkin. Nyt alettiin huomata, ettei Holt koskaan käynyt kirkossa, ei koskaan kuunnellut raamatun selityksiä rukoushuoneessa eikä koskaan antanut mitään lähetyslaitokselle. Kaupungin vallitsevissa perheissä ei tämä hänen käytöksensä koskaan ennen ollut herättänyt vastenmielisyyttä -- niissä piireissä ei oltu kovin uskovaisia oltu. Nyt tätä hänen »välinpitämättömyyttään kaikesta korkeammasta», niinkuin sanottiin, käytettiin todistamaan hänen koko elämänsä ontevuutta, ja käytettiin erinomaisella menestyksellä. Paras tuki oli Holtilla työmiehissään. Mutta toivottiin, että sekin murtuisi. Kauppamaailmassa oli vaarallinen seisaus. Kaikkien työnantajien oli täytynyt supistaa liikettään ja alentaa työpalkkoja ja yhä suurempia rajoituksia oli odotettavissa. Holt yksin vielä piti kaikkea täydessä voimassa.

Mutta tämän käsittämättömän uhkarohkeuden piti kostautua, ja taas alettiin puhua räjähdyksestä.

Uusia vaalia oli toimitettava, ja molemmin puolin varustauduttiin ratkaisevaan taisteluun. Vanhat edustajat olivat kieltäneet heitä uudestaan valitsemasta, ja Holtin puolueelta puuttui ehdokasta. Holt tunsi itsensä epävarmaksi vanhain talojen ja nuorten pappien liittoa vastaan. Hän alkoi vanhettua ja tunsi tarvitsevansa huojennusta. Silloin tuli kirje Knutin kotiintulosta. Se oli voitonsanoma. Knut oli oikea mies, hän oli nyt yli kolmenkymmenen, oli talon- ja maanomistaja ja vaalimiehille tunnettu: hänen ei arvattavasti tarvinnut kunnallisvirkojen eikä juhlapäivällisten kautta kulkea politilliseen valtaan. Kysymys oli vaan siitä, oliko hän pysynyt demokraattisissa mielipiteissään ja tahtoiko hän uhrata aikaa ja voimia pieneen sotaan pienessä kaupungissa. Knut oli nyt tullut, mutta vanha Holt oli ensimmäisen illan yhdessäolon jälkeen hyvin levoton. Puolen yötä hän käveli edestakasin makuuhuoneessaan ja mietti, mitä pojan muuttuminen saattoi merkitä. Hän oli »asettunut», sitä ei tarvinnut epäillä. Mutta vanha Holt miltei toivoi, ettei hän olisi tätä muutosta pannut alkuun, lähettämällä hänet toiseen kertaan maailmalle.

IV.

Oli Knutin tulopäivän jälkeinen päivä. Holt istui ja kertoi pojalleen kaupungin »sisällistä historiaa» kuluneina vuosina.

»Siinä sinulla on tapahtumien luuranko», hän päätti, »sinun täytyy ruveta puolueen johtajaksi, Knut.»

»Sinunko äänilläsi, isä?»

»Ääniä? Sinä saat ääniä yllinkyllin! Sinä, joka olet niin lahjakas!»

»Miksi ihmeeksi sinä et anna valita itseäsi isä?»

Holt pureskeli piipunluuta.

»Minulla ei ole tietoja tarpeeksi --»

»Onko sinun kilpailijoillasi enemmän?»

»Ei, vaan vähemmän. Mutta minä olen ylpeä. Minä tahtoisin olla päällikkö, mutta sitä minä en voi. Sitäpaitse -- nyt -- uusia voimia vastaan -- ei, siitä ei tulisi mitään. Mutta sinä, sinä olet varustettu --.»

»Minä! En, isä, jäntevyys minussa on murtunut; minulla ei ole enää innostuttavaa sanan voimaa.»

Syntyi pitkä äänettömyys. Holt istui kädet pöydällä ja tuijotti eteensä.

»Se on paha se», hän sanoi, »hyvin paha. Minä olin todellakin odottanut -- minä olin luottanut --»

Knut nousi seisomaan.

»Minä olen pahoillani, isä, että minä en voi täyttää sinun toiveitasi. Mutta minä en siihen voi mitään. Mennyt on mennyttä.»

Pietari pisti päätään ovesta. Hän selitti, ettei hän mitenkään saattanut tehdä työtä, kuin oli niin kaunis keväinen sää, ja hän tuli Knutilta kysymään, eivätkö he lähtisi tervehtimään yhteisiä ystäviä.

»Olkoon menneeksi», Knut vastasi ja sytytti sikarin. »Mutta älä vie minua heti semmoisten pariin, jotka haisevat pukinkarvalle. Sinun pitää muistaa, että minä tulen merimatkalta.»

»Mitä sinä tarkoitat?» Pietari kysyi. »Minä arvelin, että me menisimme Aage Stormin luo; siellä sinä varmaankin tapaat monta tuttua.»

»Niinkuin tahdot. Minä olen valmis.»

He menivät. Holt jäi istumaan pitkäksi aikaa samaan asentoon. Hän puhui puoliääneen itsekseen: »Niin -- mitäpä siihen voi? Supistaa --eroittaa -- -- ja sitten sallia heidän voittaa!»

Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja löi nyrkin pöytään.

»Hitto vieköön! Olen minä ennenkin myrskyssä selvinnyt, ja minä tahdon uskaltaa vieläkin kerran!»

Pietari ja Knut kuljeskelivat yhdessä mutkikkaita katuja pitkin, latinakoulun ohi ja kaupungin portista ulos. He pysähtyivät yksinäisen, punaiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä asui Aage Storm.

He astuivat pitkään kapeaan huoneeseen, jonka keskellä oli raskas tammipöytä. Molemmin puolin sitä oli penkkiä. Kova tupakanhaju leimahti tulijoita vastaan. Pöydän ympärillä istui kuusi herraa, jotka joivat kotona pantua olutta suurista haarikoista. Isäntä Aage Storm astui edestakaisin pitkillä, täsmällisillä, tekisipä mieli sanoa syvämielisillä askelilla ja puhui. Toinen käsi oli hänellä pistetty sarkatakin taskuun, toisessa oli tavattoman pitkä piippu, jossa oli hyvin vanha pesä. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katsoi kauvan sinitaivaaseen. Silloin saattoi huomata hänen syvät, ajattelevat silmänsä, jotka suunnattoman parran ja tuuhean ruskean tukan jälkeen lähinnä vetivät huomiota puoleensa.

Pysähtymättä kävelyssään tai puheessaan tervehti hän tulijoita päätä nyökäyttämällä. Hän paraillaan selitti vanhaa, »voimakasta» entisen ajan runoa. Hän pysähtyi taas viimein ikkunan eteen, katsoi taivaalle ja sanoi: »Se on todellakin merkillistä! Kaikki on niin syvää näillä vanhoilla, niin syvää ja niin voimakasta, niin voimakasta. Niissä on vain voimakkaita ijankaikkisuuden ajatuksia.»

Sitten oli hän kauvan vaiti, kääntyi hitaasti vieraisiinsa ja tervehti kädestä ensin Pietaria ja sitten Knutia. Hän piti kauvan kädessä Pietarin ja Knutin kättä ja katsoi heitä silmiin lempeästi hymyillen. »Vain on se Knut Holt», hän sanoi.

Hitaasti hän sitten meni kaapin luo ja tuli takaisin pullo kainalossa ja kaksi haarikkaa kädessä.

Hän täytti haarikat ja joi tulijain terveydeksi. Sitten hän taas alkoi kulkuaan edestakaisin huolimatta, siltä ainakin näytti, siitä, mitä muut puhuivat.

Yksi läsnäolijoista lähestyi Knutia. Kuka ei ole jossain maaseudulla tavannut tätä olentoa? Hän on vanhanpuoleinen lihavanläntä herra, kasvot lihavat ja turpeat, silmät veristyneet ja siirallaan. Hänellä on sarvihankaset, suuret, pyöreät silmälasit, sotilaan kaulahuivi ja kaulaan saakka napitettu västi, joka on rasvainen taskujen kohdalta, nukkavieru musta takki ja leveät sarkahousut. Ja ken on tämän kerran tavannut, se on heti käsittänyt, että hänen elinkeinonaan on pienten epävarmojen saatavien hakeminen ja pienten epäiltävien oikeusasiain ajaminen, joihin ei kukaan muu tahdo puuttua?

Toimittaja Höjsen -- sillä hän se oli -- oli kerran ollut sellaisessa alhaisessa asemassa kaukaisessa tienoossa ja olisi ehkä vieläkin viettänyt hiljaista elämäänsä, jollei hänellä olisi ollut järkähtämätön vakuutus. Tämä ominaisuus ei ollut aina ollut hänelle hyödyksi. Hän oli ollut kadetti, mutta oli tullut siihen vakuutukseen, että vapaalle ihmiselle oli alentavaista alistua sotilaskurin alle. Sen tähden hän joutui riitaan esimiestensä kanssa, joilla oli aivan liialliset mielipiteet tässä asiassa. Sitten hän suoritti oikeustutkinnon ja tuli asianajajaksi maalle. Hän oli elänyt siinä toimessa monta vuotta, kuin hän äkkiä syvästi tuli vakuutetuksi alempien luokkien suuremmista oikeuksista. Koska hänen elinkeinonsa ei oikein soveltunut tämän uuden katsantokannan kanssa yhteen, niin hän muutti kaupunkiin ja perusti demokraattisen lehden, joka levisi laajalti, ja hän eli nyt surutonta elämää vakuutuksensa mukaisesti.