Chapter 2

»Noo -- vai niin», hän sanoi. »Uskallanko minä kysyä, onko minulla sisaria?»

Vanha Holt koitti nauraa, mutta se ei onnistunut.

»Tämä on sinulle odottamatonta -- --. Kas, näetkös -- hän on vanha palvelija -- tullaan niin perhanan tuttaviksi --. Muuten -- minä vakuutan sinulle --»

»Oli menneeksi. Sinullahan on oikeus valita seurustelupiirisi yhtä hyvin kuin minullakin. Yksi seikka vaan: minä en tahdo kuulua perheeseen -- tee se hänelle selväksi.»

»Minä vakuutan sinulle todellakin», alkoi Holt taas, mutta Knut keskeytti hänet.

»Puhukaamme jostain muusta», hän sanoi. »Sanopas --»

Kahvi tuotiin, mutta sen toi toinen palvelija. Katriina ei enää näyttäytynyt. Kuin palvelija oli mennyt, Knut sanoi kahvia maistellen: »Hän osaa laittaa kahvia -- se on hyvä. -- Sytytä piippu, isä, ja sitten ala puhallella: Valmista pojallesi muutamia kaupungin lihavista vasikoista.»

»Ha, ha, ha!» Holt nauroi, ja tällä kertaa oli se luontevaa naurua. »Myöhemmin, sitten saat sinä sekä lihavat että laihat. Mutta ensin sinä: kerro minulle matkoistasi.» Hän sytytti piipun, otti tuolin ja istuutui lähelle poikaansa. »Muistatko kuin sinä viimein tulit kotiin ulkomailta? Jumaliste, se oli -- se oli -- kuin olisi lukenut Darwinia.»

»Sinun isänsydämmesi, isä --»

»Minun isänsydämmeni -- no niin -- enhän minä voi kieltää -- minähän olen täällä istunut yksin kaikki nämä vuodet --.»

Hän rykäsi ja pureksi kiivaasti piipun hammasluuta. Knut katsoi ulos ikkunasta ja oli hetkisen vaiti. »Minulla ei ole mitään kerrottavaa», hän sanoi sitten -- hänen äänensä oli aivan viehkeä ja hellä.

»Sinä lasket leikkiä! Sinulla, jolla on niin vilkas käsityskyky, sinullako ei olisi --»

»Minä olen täydellisesti tyhjä, isä.»

Holt katseli hetkisen levottomasti poikaansa ja naputteli koukkuisilla kynsillään edestakaisin suuria hampaitaan.

»No mutta kerro minulle edes, miten asian laita on: Sinähän aioit asettua Lissaboniin --?»

»Niin.»

»Sinä luovuit siitä aikeesta?»

»Niin. -- -- Tapahtui jotain, joka -- --»

»Sinä muutit mieltä äkkiä?»

Knut katsoi tarkasti isään.

»Niin. Oletko sinä kuullut siitä mitään?»

Holt punastui. Hänhän oli pannut liikkeelle kaikki portugalilaiset kauppaystävänsä saadakseen jotain tietää.

»Sinä olet kuullut, että minä aioin mennä naimisiin?» Knut kysyi edelleen.

»Niin -- kieltämättä --»

»Se on totta.»

»Mutta --?»

»Hän kuoli.»

Holt katsoi sääliväisesti poikaansa. »Poika parka, sinulla siis on surua. Nyt minä ymmärrän, että sinun mielesi --»

»Sinä erehdyt isä. Minä en häntä sure.»

Holt katsoi hämmästyneenä häneen.

»Kuka hän oli?» hän kysyi hetkisen kuluttua.

»Amerikkalainen nainen norjalaista alkuperää Buenos Ayresista. Minä olin matkustanut edeltä käsin Lissaboniin järjestämään välttämättömintä. Laiva, jolla hän lähti merelle muutamia kuukausia sitten, ei ole tullut perille. Minä en ole vielä voinut saada mitään tietoja sen vaiheista.»

Syntyi hetkeksi äänettömyys. Vanha Holt tunsi itsensä kiitolliseksi mielessään. Tuo amerikkalainen nainen, josta hän muuten ei mitään tiennyt, eikä nytkään tahtonut sen enempää tietää, oli tuottanut hänelle monta unetonta yötä. Hän oli usein ajatuksissaan toivonut sen vieraan naisen, joka uhkasi ottaa hänen poikansa häneltä, meren pohjaan, jossa hän nyt hyväksi onneksi olikin.

Kolkutettiin. Holtin sanottua »sisään» tuli näkyviin nuorekkaat, punakat kasvot, joita ympäröi oivallisin, vaalea, kihara tukka, mitä nähdä voi.

Knut hypähti ylös. »Pietari! Hurraa! Hurraa!» Hän riensi tulijan luo, veti hänet peremmä lattialle, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi: »Minä iloitsen todellakin taas nähdessäni sinun hävyttömän kirkkaat kasvosi! Juuri säntilleen samanlaisina kuin silloin, kuin minä läksin! Tulee terveeksi kuin sinua katsoo!»

Nuori mies, kaupanhoitaja Pietari Ström, pudisti Knutin kättä ja katsoi häneen uskollisilla sinisillä silmillään, jotka tällä hetkellä olivat täpösen täynnä kyyneliä, saamatta ainoata ymmärrettävää sanaa huuliltaan.

»Noo! Istu», Knut sanoi ja veti hänet sohvaan. »Isä», hän kääntyi Holtiin, »sinun parasta viiniäsi minun paraalle ystävälleni! Nyt me tahdomme viettää oikein hauskan illan yhdessä.»

Vanhalle Holtille tuli kiire. Hän riensi kyökkiin ja antoi käskyjä, jotka saattoivat kaikki palvelijat hämmästyksiin. Sitten syöksyi hän talon alle kamalan syvään kellariin ja tuli vähän ajan perästä ylös muassaan korillinen kaiken värisiä ja muotoisia tomuisia pulloja. Siinä oli valkeita läpikuultavia pulloja, joissa oli keltainen lakka, -- niitten synnyinmaa oli Ranska. Toisia oli solakoita, vihreitä Reiniltä, leveitä, hopeapäisiä champagnepulloja ja lyheitä, melkein mustia ukkosia Capista. Ja ylös ja alas juostessaan hän jupisi: »Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! No viiniä hän toden totta saa.» Eikö hän ollut saanut Knutia iloiselle päälle, väsynyt, kyllästynyt katsehan oli kuin tuulen pois pyyhkimä! »Noo, hän saa viiniä, jonka veroista monella ei ole tässä kaupungissa, Jumalan kiitos!»

Kohta he jo kaikki istuivat pöydän ympärillä ja maistelivat Holtin viiniä. Knut oli säteilevän iloinen. Ei hän kuitenkaan puhunut matkoistaan, vaan yksistään omasta ja Pietarin yhteisestä elämästä entisinä aikoina. »Muistatko sinä? Muistatko sinä?» sanottiin lakkaamatta ja taisipa se niin olla, että Pietari muisti! Kaikki, mitä he yhdessä olivat kokeneet, oli uskollisesti tallella hänen sydämmessään. Ja kuinka ylpeä, kuinka onnellinen hän oli, että Knut Holt, hänen koulukumppaninsa ja ystävänsä, paras, suurin ihminen, minkä hän tunsi, todellakin huoli muistaa näitä menneitä aikoja.

Vanha Holt oli ääneti, hieroi alituisesti kynsiään vasten hampaitaan ja ajatteli: »Minun poikani vertaista ei ole toista tässä maassa.»

Kuin oli syöty ja jälleen istuttiin sikarien ja viinin ääressä, sanoi Pietari puoleksi ujosti: »Kansanyhdistyksessä me tietysti olemme yksissä mielin vastustaneet Björnholtia ja Hamrea.»

»Kansanyhdistyksessä -- mikä se on?»

»No mutta, etkö sinä muista kansanyhdistystä, jonka sinä itse olet perustanut?»

»Aah -- joutavia.»

Pietari kävi tulipunaiseksi.

»Niin no, eihän siitä nyt enää mihinkään ole», hän sanoi vaatimattomasti. »Sen jälkeen kuin sinä läksit ei meillä ole ollut ketään puhujaa. Mutta me olemme koittaneet parastamme. Minä luulen, että me voimme sanoa sen jossain määrässä meidän ansioksemme, ettei Björnholtia eikä Hamrea ole valittu tällä ajalla. Eikö ole totta, Holt?»

Holt nyökäytti.

»Sepä on kauhean sitkeätä», huudahti Knut. »Täällä kotonahan kaikki kestää ijankaikkisesti.»

»Mutta -- mutta --», änkytti Pietari, »eikös se ollut oikein?»

»Mene torille, osta ja myö, liho ja käytä korkeita kauluksia niinkuin Hamre, hyvä Pietari. Oli paha, että te estitte valitsemasta häntä. Hän voisi nyt olla ministeri.»

»Hamre? Mutta et suinkaan sinä voi tarkoittaa, että --?»

»Rakas ystävä, ollaan totisia. Oletko sinä nähnyt Hamren esittävän maljaa? No hyvä. Oletko sinä semmoisissa juhlallisissa tilaisuuksissa katsellut hänen nenäänsä? Et. Se on paha se, täytyy aina tehdä havaintoja. Minä sanon, että semmoisessa maassa, kuin tämä meidän, on ministerissä tärkeintä nenä. Sen täytyy olla juhlallisen; ministerillä täytyy olla taipumusta viralliseen mimiikkiin. Hamren nenä on aivan ministerin nenä. Ystäväiseni, anna hänen noudattaa kutsumustaan.»

»Sinä lasket leikkiä!»

»Niin, mitäs tässä muutakaan kannattaisi tehdä? Mitä hittoja te tahdotte? Mihin esimerkiksi sinä Pietari voit päästä? Tahdotko sinä kansanjohtajaksi tai ministeriksi?»

»Minäkö? Jumala varjelkoon!»

»No. Sitten minä sanon uudestaan: mene torille ja pörssiin ja lue klassikoltasi: vehnää raskasta, siirappia maukasta, ja anna liebhaberien yksin taistella keskenään laakeriseppeleistä ja kunniamerkeistä.»

»Mutta suurissa yhteiskunnissa, siellähän taistelevat --»

»Kylläiset ja nälkäiset -- ja elämästä ja kuolemasta, ja se taistelu tullee meillekin vielä kerran. Kullakin ajalla on surunsa. Mutta tänä iltana me kuitenkin tahdomme unohtaa suuren sodan suurissa yhteiskunnissa ja pienen pienissä. Sinun pyöreitten, terveitten kasvojesi malja, Pietari. Pidä huolta, että sinun sukusi ei koskaan lopu, ja meidän ei tarvitse peljätä kylläisiä eikä nälkäisiä!»

Aikaisempaan, hilpeään mielentilaan ei oikein enää päästy. »Hän on muuttunut,» vanha Holt ajatteli itsekseen ja tämä havainto tuotti hänelle paljon ajateltavaa. Pietari tunsi sanomattomasti pettyneensä. Hän oli iloinnut ajatellessaan voivansa sanoa nämä sanat Knutille: »Me olemme järkähtämättä pysyneet kiinni sinun ohjelmassasi,» -- ja nyt sai hän kuulla, että se kaikki oli vaan joutavaa. Se kävi häneen niin kipeästi, mutta Knut kai oli oikeassa, hän ajatteli; me luultavasti emme ole oikein seuranneet muassa.

Knut huomasi, että hän oli loukannut ystäväänsä, ja hän löi häntä olalle ja sanoi: »Älä huoli siitä, mitä minä sanon! Minä olen tällä hetkellä kuollut kaikille yhteiskunnallisille kysymyksille; minä elän asianhaarain vuoksi yksityisenä. Ja etenkin tänä iltana minä janoan rauhaa, hauskuutta. Sen vuoksi -- laula meille vähän. Ethän sinä liene herennyt laulamasta!»

»Ohoh! Hänhän on lauluseuran johtaja,» ilmoitti Holt.

»Laula sitten!»

»Mitä siitä olisi sinulle?»

»Minulle? Minä mieluummin kuuntelen sinun lauluasi kuin paraimpien taidelaulajien, nyt sinä sen tiedät.»

»Sinua!» Pietari sanoi, mutta meni kuitenkin pianon ääreen ja lauloi kauniilla, kaikuvalla äänellä vaikka vähän kiihtyneenä ja ujosti noita vienoja, idyllimäisiä lauluja »meidän lapsuutemme vihannoista laaksoista», »paimenen soitosta», »keijukaisten tanssista ja koskien kohinasta,» vaatimattomia lauluja, täynnä haaveilua, kaihoa ja surumielisyyttä. Knutin mieli niin oudosti heltyi niitä kuunnellessa. Mistä muistuivat hänen mieleensä vanhan klaveerin sävelet kaukaisessa pappilassa, jossa hän oli viettänyt muutamia vuosia lapsuutensa ajasta. Ne olivat niin hienoja, niin viehkeitä ja niin haaveksivia. Niissä kaikissa oli kuivien ruusunlehtien tuoksua. Hänen teki mieli sanoa: »Että nämä laulut todellakin vielä elävät, ja että on ihmisiä, jotka saattavat niitä laulaa niin hartaasti, niin sydämmellisesti ja hellästi.» Hänestä se tuntui kummalliselta, hänen korvissaan vielä soi:

On ääni kaukaa helkkänyt, Te puutteen lapset riviin nyt, Nyt ikeet lyökää pirstaleiksi Ja sortovalta sirpaleiksi, Punalippu jo uhaten liehuaa, Tuhatjoukkio vartoo sen suojassa Ja huutaa työtä tai kuolemaa.

Oli myöhään illalla kuin Pietari sanoi hyvää yötä ja Knut meni huoneeseensa. Hän istuutui ikkunansa ääreen ja katseli kaupunkia. Korkeimmalla olevien talojen katot, kirkontorni ja muutamat kukkulalla olevat mustat puut kuvautuivat selvästi pilvetöntä taivasta vasten. Merellä vilkkui majakka. Muutamissa taloissa näkyi tulta ikkunoissa. Äärimmäisenä oli meri kuin musta ammottava kuilu.

Ikkunastaan saattoi Knut nähdä kauppias Vikin talon edustalla olevan kivitetyn paikan. Hän muisti lapsena usein leikkineensä siinä, Niiltä ajoilta oli hänen mielessään kuva talon asukkaista, joka ei koskaan ollut häneltä hälvennyt. Vikin itsensä hän muisti lauhkeasta talvipäivästä, se oli sunnuntai, lumi oli ollut märkää ja hän oli yhdessä muutamien muitten poikien kanssa rakentanut oivallisia vallituksia ja linnoja Vikin talon edustalle ja he olivat olleet sotasilla. Knut ja hänen puolueensa kävivät juuri vihollisten etuvarustusten kimppuun hurjasti hurraten, kuin Vik joka tuli kirkosta, äkkiä seisoi heidän keskellään mustiin puettuna ja pyhäpäiväisen juhlallisena, ja pelkällä läsnäolollaan sai kuolonhiljaisuuden aikaan. Rohkeinkin tunsi polviensa horjuvan allaan, kuin hän tutkivaisesti alkoi tarkastaa itsekutakin puoleksi ummistetuilla silmillään, ja kuin hän äänellä, joka kuului kuin syvästä kellarista, huusi heille: »Sitenkö teidän vanhempanne opettavat teitä lepopäivää pyhittämään? Laittauttukaa kotiinne ja heittäytykää katuen rukouksessa Jumalan kasvojen eteen!» silloin oli kuin hirmumyrsky olisi samassa silmänräpäyksessä pyyhkinyt pois molemmat sotajoukot ja paikka oli tyhjä.

Sen päivän jälkeen ei Knut koskaan enää mennyt sinne ja kauhistuneena hän karttoi Vikiä, kuin tämä sattui tulemaan hänelle kadulla vastaan. Hänen korvissaan kuuluivat aina sanat: »alas katuen ja rukouksessa» ja hän oli näkevinään Vikin astuvan polvistuneen ihmisjoukon yli ja tallaavan heitä jaloillaan. Vik pysyi salaperäisenä ja peloittavana hänen mielessään siksi kuin hänestä tuli aika mies. Kuin hän luki tai kuuli Israelin kostavasta Jumalasta, niin hän aina näki edessään kauppias Vikin kivenkovat kasvot.

Toinenkin peloittava olento oli näyttäytynyt hänelle Vikin talon kohdalla. Se oli Vikin sisar; suuri nainen, joka aina oli mustiin puettu ja käsissä kiiltonahkamansetit. Hänellekin Knut määräsi paikan vanhan testamentin profeettain ja patriarkkain seurassa.

Korneliaa näki Knut harvoin muualla kuin kirkossa. Siellä istui pieni hento tyttö, jonka kasvot näyttivät niin harmailta ja vilustuneilta, kokoon hykertyneenä kirkon nurkkaan ja katseli seurakuntaa jumalisen huolestuneilla katseilla. Knutilla oli se käsitys, että hän oikeastaan oli kuolleitten maasta kotoisin, ja että hän tuli tähän maailmaan ainoastaan katsellakseen sitä vakavasti ja sääliväisesti. Se oli sen vuoksi hämmästyttänyt häntä hyvin suuresti, kuin hän kerran tapasi hänet Vikin talon edustalla leikkimässä »pataa» heidän naapurinsa, sepän kevytmielisten tyttärien kanssa. Näky katosi kuitenkin heti. »Kornelia!» kuului ankara miehen ääni talosta ja samassa Kornelia riensi tiehensä, ja sepän tytönheitukat peljästyneinä pujahtivat lähimpään solaan.

Mieheksi tultuaan oli hän nähnyt Korneliaa vain sivumennen, ja joka kerran kuin hän kohtasi hänet, tunsi hän varmasti, ettei hän toista kertaa ollut ryöstäytynyt kadulle leikkimään »pataa.»

Hän istui siinä kauvan katsellen kivitettyä paikkaa ja ajatteli niitä, jotka asuivat vihreän aituuksen sisäpuolella.

III.

Myrskyisenä ja sateisena Marraskuun päivänä tuli kirjansitoja ja kirjanpainaja Olsenin työhuoneeseen laiha mies, jolla oli kauniit, mutta terävät ja laihat kasvot ja suuret, valkeat hampaat. Hän oli juuri tullut ainoalla pienellä höyrylaivalla, joka siihen aikaan kulki vuonoissa, ja kuljetti kaikki tavaransa muassaan pienessä nahkalaukussa, joka riippui hänen hartioillaan. Hän haki työtä ja antoi kirjanpainajalle kirjeen joltain virkamieheltä läheisestä rannikkokylästä. Virkamies, joka oli asioissa kirjanpainajan kanssa, kirjoitti:

»Hän on sukkela mies, mutta levoton luonnoltaan. Hänen isänsä oli juonittelija ja juoppo. Te tekisitte minulle palveluksen, jos voisitte hankkia miehelle työtä, jotta me pääsisimme hänestä.» Kirjanpainaja kynsi korvallistaan. Hänestä ei suosittelu ollut oikein mieleinen. Mutta hän oli velassa samalle virkamiehelle, joka myös vuosittain antoi hänelle jotensakin paljon työtä. Ei käynyt päinsä muitta mutkitta ajaa levoton mies ovesta ulos. Hän alkoi kuulustella vierasta.

»Teidän nimenne on?»

»Holt.»

»Te olette kirjansitojan sälli tai --»

»Minä olen mekaanikko.»

»Me --?» Kirjansitoja katsoi häneen hämmästyneenä.

»Ja seminaristi --»

»Se --?» kirjansitoja jäi seisomaan suu auki. Mitä hän tekisi mekaanikoilla ja seminaristeillä työhuoneessaan.

»Ja sen ohella hiukan puuseppä ja puutarhuri,» lisäsi vieras ja näytti suuria hampaitaan tavalla, joka ei laisinkaan miellyttänyt säädyllistä käsityöläistä.

Hän luki taas kirjeen ja sylki.

»Hitto vieköön, jos minä tiedän, mitä minun pitää sanoa,» hän sanoa tokasi.

»Minä ymmärrän myös vähän kirjanpainamista. Ehkä voisin minä olla avullisena sanomalehden toimituksessa,» toinen sanoi.

Sanomalehden! Sehän on totta. Kirjansitoja toimitti kaupungin ainoata sanomalehteä. Ei sen toimittaminen mikään taikakonsti ollut, mutta kirjansitoja Olsen ei ollut mikään kirjallinen nero. Hänen lehtensä oli aina ollut tunnettu omituisista painovirheistään. Hän tarvitsi sen vuoksi korrektuurinlukijaa, ja koska vieras oli seminaristi, niin hän lienee perehtynyt oikokirjoituksen salaisuuksiin. Tässä oli huokeata apua saatavissa, ja kirjansitoja alkoi hieroa kauppaa. Muukalainen oli taipuvainen ja he sopivat asioista. Siten tuli Arne Holtista pienen rannikkokaupungin asukas.

»Isä oli juonittelija ja juoppo», oli lyhyt elämäkerta virkamiehen kirjeessä. Ja se olikin oikea. Hän oli mies, jota ei onni ollut seurannut. Hän oli oikeastaan puuseppä, mutta sen ohella pyssyseppä, kelloseppä ja laivanrakentaja. Kaikissa näissä ammateissa hän oli tehnyt keksintöjä, mutta aina hän oli myöhästynyt. Sällinä oli hän vaeltanut halki Tanskat ja Saksat, jossa hän muun muassa oli lueskellut valistusajan kirjailijoita, jotka hän jo tunsi vanhan papin kirjastosta. Kotiin tultuaan hän alkoi innokkaasti levitellä saamiaan mielipiteitä, mutta siinäkin hän myöhästyi. Vanha pappi oli kuollut, vanha valistus oli harhaoppia, ja häntä itseään alettiin kohta pitää vaarallisena miehenä. Hän ei saanut työtä, hänet työnnettiin pois kaikista luottamustoimista, jotka hänellä kerran oli ollut, ja hän kävi katkeraksi ja ihmisaraksi, hommaili lopulta vain koneenmallia, jotka eivät koskaan valmistuneet, näki nälkää paljon, joi paljon ja kuoli viimein köyhänä ja unhoitettuna.

Hänen poikansa Arne oli perinyt isänsä hyvän pään, ja hyvän aikaa näytti siltä kuin hän olisi perinyt hänen kohtalonsakin. Hän oli ensin konepajassa, sitten seminaarissa ja oli kaikkialla ensimmäinen. Mutta kuin hän koetti saada vakinaista tointa tutkintojensa ja todistustensa nojalla, joutui hän karille. Hän haki kaikella kunnioituksella ja kaikkein nöyrimmästi, hän uskalsi puhua oikeudestaan, ja hän valitti katkerasti, mutta aina turhaan. Hänen todistuksensa kyllä olivat hyviä, mutta niitä seurasi asianomaisesta asianomaiseen pieni »hm», josta saattoi arvata, että miehessä oli jotain nurin. Hänen onnettomuutensa oli, ettei kukaan häntä suvainnut. Hänen komea ryhtinsä tuntui esimiehistä vaateliaalta, hänen läpitunkeva katseensa röyhkeältä, hänen äkillinen naurunsa, joka paljasti rivin lumivalkeita hampaita, kuin joukon sotamiehiä, jotka kiiltävin asein astuvat auringonpaisteessa, näytti heistä pilkalliselta, ja miehen suora puhe kapinalliselta ja hävyttömältä. Hänen kykynsä -- Jumala paratkoon! mutta luonne -- hm. Joka tapauksessa hän ainakin oli isänsä poika.

Isän kuollessa jäi hän maailmaan köyhänä ja työttömänä. Perinnöksi sai hän keskentekoisia koneenmallia ja huonomaineisen nimen. Poika oli kuitenkin toista ainetta kuin isä. Hän ei rohkeuttaan kadottanut. Ensinnäkin kävi hän järjestään kaikkien paikkakunnan varakkaiden miesten luona ja pyysi lainaa opiskellakseen. Häntä otettiin vastaan kristillisesti mutta kylmästi. Hänelle kuvailtiin kunnianhimon kiusausta ja nöyryyden suloisia hedelmiä ja neuvottiin menemään tienoon kristillismieliselle sepälle oppiin. Koko saalis oli suosituskirja kirjansitoja Olsenille, jolla hän sai työtä tämän sanomalehdessä ja kirjansitomatehtaassa.

Hän sitoi kirjoja ja luki niitä, latoi ja korjasi sanomalehteä. Jonkun ajan perästä häntä ylennettiin. Kirjanpainaja oli alkanut kunnioittaa hänen hyvää päätään ja tietojaan ja uskoi hänen tehtäväkseen vastuunalaisen toimen, niitten uutisten merkitsemisen punaliidulla, jotka muista lehdistä olivat otettavat »Maakunnanlehteen». Holt teki työtä kuin neljä miestä, kylmi, näki vähän nälkääkin, mutta säästi rahoja. Muuanna päivänä hän pyrki osalliseksi kirjapainoon ja sanomalehteen. Hänen isäntänsä ei ainoastaan hämmästynyt, vaan hän alkoi siitä hetkestä aivan taikauskoisesti kunnioittaa sälliään. Rahojen säästäminen, kuin oli semmoinen palkka, oli taikatemppu, jota kirjansitoja ei saattanut selittää luonnollisella tavalla. Hän oli siihen luuloon etenkin taipuvainen siksi, että hän itse aina oli rahapulassa. Siitä alkaen Holtista tuli lehden ainoa toimittaja. Toimittajana hän teki itsensä heti tunnetuksi kaupungissa ja tavalla, ettei hänen nimensä sen jälkeen enää koskaan joutunut unhotuksiin. Rauhallinen pikku lehti, jonka sinertävässä paperissa raaka-aineen tuottamat tahrat suuresti häiritsivät painon selvyyttä, ei ollut siihen saakka koskaan uskaltanut uutisten ja ilmoitusten puolueettomalta alueelta. Mutta kuin Holt pääsi valtaan muuttui asian laita. Hän kirjoitti kerran hyvin mieskohtaisen kirjoituksen siitä »syvästä horrostilasta», johon kaupunki oli vaipunut. Se tarvitsi tuon tuostakin pientä herätystä, pientä tulinuolta ja toimitus tahtoi vastaiseksi pitää huolta sen puutteen poistamisesta. Ja sitten tulivat nuolet, toinen toisensa jälkeen singahtaen vasten kaikkea melkein mitä kaupungissa oli vanhaa, juurtunutta auktoriteettia. Enemmin ei olisi kauhistuttu jos vuoren perusta olisi auennut ja niellyt kaupungin varakkaimmat perheet. Että saattoikin panna nämä vanhat, korkeasti kunnioitetut nimet kirjansitoja Olsenin sanomalehteen, jossa oli niin vinot kirjaimet ja niin kurjaa painomustetta, ja joka tähän saakka oli ollut kaikkein nöyrin ja kuuliaisin kauppailmoitusten ja kunnallispäätösten edustaja, se oli verraton rikos, eikä mikään rangaistus saattanut olla kyllin kova. Kävi niinkuin kukin saattaa arvata. Kuin Holt jonkun aikaa oli herättänyt palokauhua kaikissa taloissa, herkesivät lehteä pitämästä kaikki oikeamieliset, se on kaikki, joilla oli varaa maksaa se. Siihen päättyi Holtin sanomalehtitoimi. Hänen täytyi maksaa kirjoituksensa osuudellaan lehteen, ja kirjansitoja tarttui taas hallitusohjiin, teki synnintunnustuksen ja sai anteeksi.

Holt möi sen jälkeen osuutensa kirjapainoon ja pani toimeen talonpoikaiskaupan eräässä kellarissa. Se menestyi. Tätä liikettä pitäessään hän huomasi itsessään uusia voimia, hänellä oli myöskin hyötyä tuttavuuksista maaseudulla. Hän ansaitsi rahaa, ja hän huvittelihe. Siitä kellarista lenteli kaupungille purevia, naurua herättäviä sanoja; hän jatkoi tavallaan toimittajatointaan, ja hän oli nyt niin paljon vaarallisempi, kuin ei kukaan saattanut tukkia hänen suutaan lakkaamalla tilaamasta. Oikein ihmisten mieliä kevensi, kuin Holt muutamien vuosien kuluttua lakkasi talonpoikaiskaupastaan ja muutti takaisin kotiseutuunsa. Siellä hän osti kaupan ja edistyi nopeasti. Vuosittain hän lisäsi kalastusveneittensä ja alustensa lukua ja hänestä tuli varakas mies.

Asuessaan pienessä rannikkokaupungissa meni hän naimisiin. Holtin kihlaus- ja naimisjuttu oli pitkät ajat yleisenä keskusteluaineena sikäläsissä perheissä. Hänen vaimonsa oli jo kuolleen piirilääkärin tytär. Hänen äitinsä piti ruokavieraita ja hyyräsi huoneita. Ensi aikoina kaupunkiin muutettuaan Holt asui ja söi lesken luona. Siten hän tutustui tyttäreen, joka siihen aikaan oli kihloissa paikkakunnan etevimmän kauppiaan, tukkukauppias Vikin pojan kanssa. Holt oli usein sisässä lesken luona; häntä huvitti puhella hänen kanssaan; sillä hän oli teräväpäinen ja oli lukenut koko joukon. Tytär istui tavallisesti ompeluksensa ääressä eikä koskaan ottanut osaa keskusteluun. Holtin huomiota ei hän pitkiin aikoihin vetänyt puoleensa, mutta kuin hän oli taas pakinoinut mielin määrin ja muun muassa puhunut »meidän näppäristä pikkuneitosistamme», jotka ihailevat luutnanttia, joilla on hyvin kierretyt viikset, tukkukauppioita, joilla on hyvin hoidetut poskiparrat, ja pappia, joilla on valkeat kaulahuivit, huomasi hän, että tytön silmät, jotka aina olivat olleet kuin ompelukseen kiinni naulatut, olivat häneen käännetyt ja että niissä oli outo katse. Tyttö näytti kuin kivettyneeltä -- hänen henkensä näytti kokoontuneen suuriin, tummiin ja syviin silmiin; ne eivät ainoastaan katsoneet häneen, ne koskettivat häntä; hän tunsi niitten lämpimät säteet ja hän käsitti äkkiä, että tämän kalpean, kauniin otsan sisälle oli kiintynyt jokainen ajatus, jonka hän oli pakinoidessaan lausunut, ja että hän, kuin hän ääneti istui työnsä yli kumartuneena, hiljaisuudessa oli miettinyt hänen sanojaan. -- »Kuinka ihmeellistä!» sanoivat nämä silmät. »Kuinka ihmeellistä kaikki, mitä sinä sanot, on.»