Chapter 15

»Minä en sitä kestänyt, enkä ollutkaan mitään saavuttanut. He eivät uskoneet minua ja siinä he tekivät oikein. Minä rikoin välit ja sitten --» tässä hän oikasihe ja näytti kynsiltä ja nokalta -- »sitten, usko pois, minä purin puolestani. Sen minä sanon, että kun nämä mahtavat taas kohtasivat minut taistelukentällä, silloin he katuivat, että he olivat hyljänneet minut. He aavistivat, että minä kohta komentaisin sotajoukkoa. He tiesivät, että oli kyllälti vihastuneita pikkukauppiaita, käsityöläisiä, työmiehiä ja muita, jotka vaan odottivat päällikköä hyökätäkseen. Oli vuosikausien hillitty vastustuksen henki, joka oli ilmituleen hulmahtava minun ensi sanoistani. Tyytymättömät olivat kauvan sitten kehoittaneet minua rupeamaan heidän johtajakseen. Mutta minä olin kieltäytynyt -- minun aikani ei ollut vielä tullut, meillä ei ollut aina samat tarkoitusperät, enkä minä uskonut kansaa Jumalan armosta ja muita puhetapoja. Mutta nyt minä tein varman päätöksen: minä rupesin heidän johtajakseen. Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Knut: kala, kala. Sinä ajattelet, että minun olisi pitänyt seisoa yksin, ylpeänä ja riippumattomana. Se kuuluu suurelta, se on totta; mutta mitä minä olisin saanut aikaan? Ne, joitten puolesta minä taistelin, olisivat pettäneet ja pilkanneet minua ja ne, joita minä vastustin, olisivat arvelematta polkeneet minut jalkoihinsa, eikä kukaan olisi kaipauksen huokaustakaan minulle uhrannut. -- Mutta jälkimaailma -- jälkimaailma olisi suonut minulle oikeutta! Pulma on siinä, ettei jälkimaailma olisi koskaan saanut mitään tietää Arne Holtista. Minulla ei ollut mitään suuria ajatuksia kirjoihin pantavana, jotka voisivat kertoa minusta; minä olin vain käytännöllinen mies, joka näin, että pieni kaupunki huokaili ahtaimman perheherruuden alla, joka koskaan on sortanut pientä yhteiskuntaa. Minä tunsin useita, jotka kärsivät sen kautta vääryyttä, minä näin epäkohtia, jotka minua liikuttivat, ja minä olin varma, että jos minä pääsisin valtaan, minä voisin tehdä jotain hyvää näille pikkuihmisille, jotka olivat vaiti ja kumarsivat, mutta hiljaisuudessa kirosivat itsevaltiutta. Minä ehkä olen käynyt liian kovakätiseksi -- minä en ehkä tarpeeksi huoli hienommista vaikuttimista, minä myönnän sen. Sitten minä tartuin peräsimeen ja niin sitä aljettiin. Minä olen aina rakastanut taistelua, avonaista, armotonta taistelua, niin, minä myönnän sen, minä olen ehkä liiaksikin rakastanut sitä. Vasta kuumassa, tulisessa taistelussa olen minä oikein tuntenut voimani, ja nyt minä sain, mitä minä tahdoin.»

Ja sitten hän kuvasi kaikkia niitä tuimia otteluita, joissa hän oli ollut pikkuporvarien väsymätön puheenjohtaja, vanhojen talojen säälimätön ahdistaja. Hän eli kaikki uudestaan. Hänen silmiinsä tuli sama terävä, läpitunkeva katse, jonka hänen vastustajansa tunsivat niin hyvin, hän astui varmoilla, jäntevillä askelilla -- joka lihas oli vireissä. Hän näytti amiraalilta komantosillalla kanuunain jyristessä. Muisto niistä monista kerroista, jolloin hän oli taistellut ylivaltaa vastaan, teki hänet melkein kauniiksi.

»Olkoon menneeksi», hän sanoi lopetettuaan kertomuksensa, »etten minä saa sijaa paraimpien joukossa, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloa ja vääryyttä vastaan -- olkoon menneeksi, että minä saan viimeisen paikan, hyvin halvan paikan, semmoisen, jota monet halveksivat. Se on minusta saman tekevä. Suuria asioita en minä ole aikaan saanut, se on totta; mutta joku, jota minä olen auttanut, on minua kuitenkin kiitollisena muistava. Maailmanparantajan tehtävää en minä saanut; mutta tässä pienessä yhteiskunnassa olen minä herättänyt uusia voimia vireille ja pannut useampia kuin yhden hyvän asian alkuun. Monet sen muistavat minusta. Ja niin minä sanon: jos minun taas olisi valittava, -- minä valitsisin, niinkuin minä silloin valitsin, hetkeäkään arvelematta.»

»Ja työmiehet sitten, jotka minä muka olen ostanut. Minä olen tahtonut heidän parastaan, Knut. Minä olen itse ollut työmiehenä ja tunnen heidän tilansa. Minä en ole tahtonut auttaa heitä herruuteen, jota he vain käyttäisivät väärin; minä en ole ladellut heille korupuheita. Mutta minä luulen, että meidän työmiehemme saattaisivat olla sata kertaa kunnollisempia, kuin he ovat; minä luotan parempiin kouluihin ja parempiin työtapoihin, ja minä luulen, että minä kaikessa puutteellisuudessani olen tehnyt kokeita, jotka ansaitsevat huomaamista. Mutta minä olen hankkinut heille talon ja antanut heidän äänestää tahtoni mukaan. Se on minun syntini. Mutta kelle minä sillä olen tehnyt väärin? Minä en ole yllyttänyt heitä, enkä uhannut heitä. Heistä tuli minun liittolaisiani, se on totta, mutta olihan heidän oma asiansa kysymyksessä. Minä olen käyttänyt omaa valtaani kukistaakseni vanhojen talojen itsevaltiutta. Mutta kuka siitä hyötyi? Kysy keltä tahansa, olenko minä hankkinut itselleni etuja. Mutta mitä minä olen tehnyt, jota minä en koetakaan puolustaa ja joka nyt on saattanut koko minun liikeasemani vaaraan: minä olen vihannut vanhoja taloja ja heidän liittolaisiaan enemmän, kuin minä olen rakastanut niitä, joitten puolesta minä olen taistellut. Minä olen satoja kertoja saattanut oman asemani kauppamiehenä vaaraan siksi, etten minä voinut sietää sitä ajatusta, että nämä ihmiset jälleen pääsisivät valtaan, vaikkapa vaan yhdeksikin hetkeksi. Ja nyt oli vaara suurempi kuin koskaan. Minun olisi pitänyt tällä vaikealla ajalla pienentää liikettäni. Mutta minä tiesin, että työmiehet, jos minä vähensin heidän palkkaansa vaikka yhdellä killingilläkin, olisivat unohtaneet kaikki, mitä minä olin tehnyt heidän hyväkseen, ja että he uhatakseen tai kostaakseen antaisivat minun vastustajani palkata itsensä ja auttaisivat heitä voittoon. Ja sitä minä en saattanut sietää. Minä sanoin itsekseni: menköön myttyyn kaikki tyyni sitten perästä päin, mutta vaalien ajan minä tahdon pitää käymässä täydellä höyryllä. Siinä on kala: se ei ollut työmiesten tähden, kuin minä koetin pitää kaikkea pystyssä, vaan siksi, että minä mieluummin tahdoin sortua, kuin väistyä noitten ylpeitten heittiöiden tieltä!»

»Siinä on totuus, Knut. Minä en tähän asti ole luullut, että minun tarvitsisi hävetä, mitä minä olen tehnyt. Mutta kuin minä kuulin huudot tuolta ulkoa, silloin minä sen ymmärsin: sinun ja minun pitää erota. Sinun ei pidä tarvita laahata minun entisyyttäni. Se voi olla hyvä kyllä minulle, mutta ala sinä uuden lipun alla. Siksi, -- niin raskaalta kuin se minusta tuntuukin, sanon minä vieläkin: matkusta, etsi suurempia vaikutusaloja, sinun täytyy ja sinä voitkin saavuttaa korkeimman. Anna, minä sitten koetan pitää pystyssä viimeisiä jätteitä haaksirikon jälkeen. Jos sinun käy hyvin, olen minä tyytyväinen.»

Knut istui pöydän ääressä, käsi posken alla.

»Jos minä olisin matkustanut vähemmän, isä, niin olisin mahdollisesti toimittanut vähän enemmän. Olisin joka tapauksessa jättänyt nuo onnettomat, ylpeät sanat sanomatta. Niinkuin minulla olisi oikeutta nuhdella sinua jostain, minä joka --»

Hän nousi äkkiä ylös.

»Ei, isä, nyt en matkusta. Minä rupean sittekin firmaan osakkaaksi. Minä en ole koskaan tehnyt työtä, isä, tai tehnyt työtä ajottain, se on minun onnettomuuteni. Mutta siinä pitää tapahtua muutos. Mitä minä tarvitsin, on nyt tapahtunut: me olemme tulleet köyhiksi. Jos me voimme pitää liikettä pystyssä, niin se on hyvä -- jollemme, niin me muutta melutta suljemme kaupan ja alamme alusta.»

»Niinkuin sinä tahdot, Knut. Minä astun iloisena uppoavaankin laivaan, kuin sinä komennat.»

»Isä, tarkemmin ajatellen oli tämä mellakka sentään onneksi --»

Palvelija ilmoitti, että kaksi herraa pyysi saada puhua Holtin kanssa.»

»Käske heitä tulemaan tänne.»

Kohta sen jälkeen koputettiin. Holt meni ovelle.

»-- Iltaa», kuului ulkoa matala ääni. »Voisiko saada puhutella teitä, Holt?»

Holt tirkisti, kumarsi, tirkisti ja kumarsi.

»Ky-yllä -- luonnollisesti -- olkaa niin hyvä -- Jumala paratkoon --»

Sisään astui se, joka ei koskaan puhunut äidinkieltään, »konsuli», ja toinen, joka konsulin hääpäivästä oli tullut hänen ystäväkseen, diplomaatti Stubb.

He antoivat molemmat Holtille kättä. Sitten sanoi Stubb, joka kielellisten vaikeuksien vuoksi johti puhetta:

»Saammeko me puhua erittäin teidän kanssanne, Holt?»

Holt alkoi taas tirkistellä ja kumartaa, hapuili vähän hämillään ympäri huonetta, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain, pääsi viimein selville, että se oli tulta, ja se kädessä aukasi hän oven viereiseen huoneeseen: »Olkaa hyvä, hyvät herrat.»

Knut kuuli, että Stubb johti puhetta. Tuon tuostakin kuului konsulin basso, ja lopuksi Holtin korkea ääni.

Äkkiä avattiin ovi. Holt tuli sisään rientäen. Hänen kasvonsa loistivat voitonriemusta. Kuin hän oli sulkenut oven jälkeensä, sanoi hän: »Knut sinä kysyt: onko ketään, joka tahtoo auttaa minua? Tiedätkö, mitä nämä herrat tahtovat? Lainata minulle tarvittavat rahat.»

»Se ei saa tapahtua, isä. Se on kaunista -- hyvin kaunista miehiltä, jotka ovat sinun vastustajiasi -- mutta et sinä tekisi kauniisti, jos käyttäisit hyväksesi heidän jalomielisyyttään.»

»He luonnollisesti otaksuvat, että asema on semmoinen, kuin miksi minä olen sen ilmoittanut. Muuten olen minä ilmoittanut heille, että sinä olet minun kumppalini. Kutsunko minä heidät tänne?»

Herrat kutsuttiin sisään. Knut toisti arveluitaan. Stubb vastusti niitä kiivaasti. Hän vakuutti, että ajatus oli konsulin, jonka kauppakuntoa ei kukaan uskaltane epäillä. Hän oli tullut Stubbin luo ja oli -- »niin, suokaa anteeksi, konsuli, mutta se oli hyvin kummallisella kielellä» -- selittänyt hänelle, että se oli kaupungille korvaamaton vahinko, jos Holtin täytyisi lopettaa liikkeensä. Hän ei tuntenut ketään, joka voisi jatkaa sitä liikettä menestyksellä; hän luotti järkähtämättömästi Holtin kunnollisuuteen ja varmuuteen.

Holt katsoi poikaansa. »Kuuletko sinä», näytti hän sanovan.

Knut taipui viimein. Hän suostui käyttämään molempien herrain tarjousta, jos niin tarvittaisiin, ja he, tutkittuaan asianlaitaa, huomasivat jatkamisen vaarattomaksi.

Kuin he olivat menneet, Holt hieroi käsiään: »Sinä voit olla varma, etteivät he minun kauttani tule mitään kärsimään -- mutta näethän, on niitä sentään niitäkin, jotka luottavat minuun.»

He alkoivat tuumia tehdä ja olivat niin innoissaaan, etteivät edes huomanneet, että Katriina oli tullut sisään. Hän kysyi, mihin hän kattaisi pöydän -- asuinhuoneessahan kaikki oli hävitetty.

»Mitä sinä arvelet Knut? Emmekö syö täällä ylhäällä?» Knut nyökäytti päätään ja Katriina katosi.

»Isä», Kuut alkoi vähän hämillään, kuin hän oli mennyt; »älä pane pahaksesi; mutta minun tekisi mieli jotain sanoa: Miksi sinä et mene naimisiin Katriinan kanssa?»

Holt kävi tulipunaiseksi. »Ei, Knut, minä vakuutan sinulle kunniani kautta -- hän on todellakin kunnon ihminen.»

»Juuri sen minäkin olen huomannut. En minä mitään pahaa tarkoittanut.»

Holt kalisutteli kynsillään hampaitaan:

»Minä luulin -- -- ettet sinä sitä tahtoisi -- ja Katriina ei tahdo ilman sinun suostumustasi.»

Katriina tuli takaisin ja kattoi pöytää.

»Sinä valmistat vaan kahdelle sijaa, Katriina», Knut sanoi. »Etkö sinä syö meidän kanssamme?»

Katriina jäi ensin seisomaan jäykkänä kuin kanki, lautanen kädessä ja kävi ensin hyvin kalpeaksi, sitten niin punaiseksi, kuin ainoastaan hyvin naivit ja hyvin verevät ihmiset saattavat tulla. Hän katsoi ensin peljästyneenä Knutiin, sitten Holtiin. Knut oli sanonut »sinä» ja pyytänyt häntä syömään heidän kanssaan, ja nyt nyykäytti Holt puoleksi hämillään hänelle. Hän pani lautasen pois, vaipui tuolin reunalle ja alkoi kuivata silmiään ja pureskella huuliaan, jotka värähtelivät omituisella tavalla hänen taistellessaan itkua vastaan.

»Knut tarkoittaa --» alkoi Holt ja katsoi levottomasti poikaan, joka samassa puuttui iloisesti puheeseen:

»-- että meidän tänä iltana pitää juoda lasi viiniä yhdessä, meidän kolmen.»

»Aivan niin. Sitä, oikealla, jossa on keltaista lakkaa, Katriina -- -- ha, ha. Tuo silten ruoka sisään.»

Katriina koetteli hymyillä, mutta kyyneleet saivat ylivallan ja hän riensi pois.

Pöytä oli katettu, ja he istuivat kolmen kesken -- Katriina tuolinsa äärimmäisellä reunalla ja palaistakaan koskematta. Hän leikitteli vaan veitsellä ja keksi aina jotain noudettavaa. Vihdoin tarttui Knut lasiinsa ja sanoi:

»Niin, nyt me, isä ja minä, tahdomme kiittää sinua, Katriina, kaikista näistä vuosista, joina sinä olet meille molemmille hoitanut vierasta taloa niin hyvin. Nythän se kohta tulee sinun omaksesi --»

Mutta silloin oli Katriinan vastustusvoima lopussa. Hän nyyhki, niinkuin olisi puhuttu hänen omista hautajaisistaan, ja sai töin tuskin sanotuksi kuulumattoman kiitoksen. Sitten hyökkäsi hän ulos. Kuin hän taas tuli takaisin, loistivat hänen punakat, pulleat kasvonsa kiiltävien poskien äärimmäisiä reunoja myöten.

Syötyä istuutui Katriina vaatimattomasti nurkkaan neule käsissä. Pian hän kuitenkin toivotti hyvää yötä ja meni huoneeseensa, jossa hän jatkoi itkuaan ja hiljaisuudessa kiitti Herraa siitä, mitä oli tapahtunut, ja tutki syntistä sieluaan vieläkin ankarammin kuin tavallisesti.

Kuin isä ja poika jälleen olivat yksin, sanoi Knut: »Sinä et koskaan ole kertonut minulle mitään äidistä.»

Holt pani piippunsa pois ja oli vaiti vähän aikaa.

»En, mutta minä ajattelin häntä tänään. Sinä ehkä tiedät, että hän oli Vikin morsian, kuin minä --?»

»Niin, minä tiedän -- kaikki.»

Holt hengitti syvään.

»Hän ei ollut onnellinen», hän sanoi. »Hän oli kaikkea, mitä minä en ollut: hieno, arkaluontoinen, pelkäsi taistelua, rakasti satuja ja runoja ja semmoista, josta minä en välitä. Minä en ymmärtänyt häntä, enkä koettanut ymmärtää. Mitä hänessä kaikkein vähimmin voin käsittää, oli se, ettei hän koskaan suuttunut, ei koskaan vastustanut, ei koskaan moittinut minua mistään. Tätä hurskautta, hiljaisuutta minä pidin halveksimisena, joka minua ärsytti. Ja sitten oli hänellä tapana katsoa minua silmiin -- -- aivan tyynesti ja lempeästi, mutta se katse tunki minuun, se pakoitti minun omaa tuntoani puhumaan ja ajamaan hänen asiaansa niin, että se minua suututti kaksin kerroin, etten minä voinut puolustaa itseäni. Näetkös, Knut, minä uskon rangaistusta jo tässä elämässä. Minun rangaistukseni on ollut, että minä, sinun varttuessasi, olen kaivannut ja ikävöinyt juuri sitä, mitä hänellä oli ja jota sinulta ei saanut puuttua. Hän oli Kornelian kaltainen, Knut -- --»

Oli myöhäistä, kuin isä ja poika erosivat. Kuin Knut oli mennyt, alkoi Holt riisuutua. Hän oli riisunut päältään nutun ja saappaat ja pukeutunut yönuttuun ja tohveleihin ja täyttänyt piippunsa istuakseen lukemaan, niinkuin hänen tapansa oli, kappaleen Darwinista ennen maata menemistään, kuin soitettiin portilla. Vähän ajan perästä tuli palvelija ja ilmoitti, että ulkona oli mies, joka tahtoi puhua hänen kanssaan.

»Tähän aikaan! -- No, tulkoon sisään.»

Kuului raskaita askelia portailta, joku hapuili kädensijaa, ovea lyötiin kaksi kertaa koko nyrkillä, ja sitten tuli sisään kippari semmoisena kuin hän oli ollut laivassaan sinä myrskyisenä sunnuntaina, jolloin Holt oli käynyt Vikin luona.

Holt löi kätensä yhteen ja jupisi: »Hitto senkin vieköön! Hänet minä olin aivan unhottanut.»

Hän ei päästänyt toista puhumaan. »Oletko sinä valmis?» hän kysyi.

»Olen; me vain odotamme tuulta. -- Täytyykö hänen olla muassa?»

Holt pureksi vimmatusti alahuultaan.

»Mistä hinnasta hyvänsä.»

»Mutta jos hän nyt koettaisi --? Hän on aivan raivoissaan.»

»Hänen täytyy mukaan.»

»Hyvä.»

Mies meni. Holt vaipui nojatuoliinsa. Se nuoruuden ja ilon hohde, joka äskettäin oli näkynyt hänen kasvoillaan, oli taas kadonnut. Häntä oli äkkiä muistutettu kesken eräisestä tehtävästä.

XII.

Höjsen rehenteleikse. »Maakunnanlehti» oli jälleen »unohtanut velvollisuutensa totuutta ja yleisöään kohtaan», ilmoitti hänen lehtensä. Kaukana siitä, että laivanisäntä Holtin liike oli vaarassa, hän oli päinvastoin näinä päivinä solminut uusia sopimuksia muutamien, kaupungin luotettavimpien miesten kanssa. Toimitus itse oli aina varmaan ollut vakuutettu j.n.e.

Björnholt hyökkäsi raivostuneena Vildhagenin luo ja haukkui häntä kauheasti. Kirkkoväärti aivan nolostui. »Kuka on koskaan kuullut, että ne miehet olisivat auttaneet vastustajaa?» hän sanoi.

Ei Björnholt myöskään saanut mitään työväen liikkeestä. Muutamia päiviä mellakan jälkeen tulivat johtajat Holtin luo pyytämään anteeksi ja tarjoutumaan korvaamaan hänelle tullutta vahinkoa. He kävivät sen jälkeen Björnholtin luona ja olivat siinä tilaisuudessa niin nenäkkäitä, ettei hän sen jälkeen uskaltanut käydä ulkona pimeän tultua.

Knut teki ahkeraan työtä isänsä konttorissa. Vanha Holt huomasi ylpeydekseen, kuinka ahkera hän oli, ja että hänen mielentilansa kävi yhä paremmaksi, työn ja vaikeuksien karttuessa. Hän on minun poikani, hän ajatteli.

Holt itse oli vähän hajamielinen. Häntä näytti suuresti huolestuttavan, ettei yksi hänen laivoistaan päässyt lähtemään tyynen vuoksi. Eihän sillä mitä kiirettä ollut, Knut lohdutti, mutta Holt näytti olevan toista mieltä.

Knut ja Kornelia tapasivat toisiaan tiheään Pietarin ja Hannan luona. Eräänä iltana kuin he olivat lähteneet ystäväinsä luota tavallista vähän aikaisemmin, jäivät he vähäksi aikaa kadulle kävelemään. Ilma oli kylmä ja kirkas, maa oli kovaksi jäätynyt, kuuvalo välkkyi jääpeitteisissä rapakoissa, jotka edellinen sadeaika oli synnyttänyt moniin vesisäiliöihin, jotka olivat kaupungin kaduille ja toreille omituisia. Oli lukematoin joukko luistinratoja, joilla poikia ja tyttöjä joukottain kiiteli nauraen ja huutaen. Pitkillä välkkyvillä radoilla oli vastustamaton viehätysvoima. Tyttöjä kori kainalossa ja poikia kääry kädessä pysähtyi matkallaan leipuriin tai kauppiaaseen, he katselivat ensin niitä onnellisia, joilla ei ollut mitään asiaa, tai niitä, jotka kiusaus jo oli voittanut, menivät, jäivät taas seisomaan, koettelivat laskea yhden ainoa kerran liukua -- ja olivat hukassa. Leipuri sulki puotinsa ja kauppias myös; mutta luistinradat täyttyivät yhä täydemmiksi, ja kuu katseli hymyillen riemuitsevaa nuorisoa, jonka se oli viekoitellut kiusaukseen valaistessaan lätäkköjen kiiltävät pinnat oikein välkkyviksi.

Knut ja Kornelia kävelivät käsitysten edestakaisin mutkikkailla kaduilla ja puhelivat omasta onnestaan ja rakentelivat tuulen tupia. He hyyräsivät huoneita ja sisustivat niitä. He katselivat talouskauppojen valaistuja ikkunoita ja valikoivat ehdolle.

Äkkiä purskahti Knut nauramaan.

»Mitä nyt?» Kornelia kysyi.

»Minun täytyy nipistää itseäni käsivarteen saadakseni tietää, että se todellakin olen minä itse, joka tässä kuljeksin ja olen taloudellinen ja olen niin kerrassaan kiintynyt siihen, mikä minusta rikkaana ollessa oli niin selittämättömän ikävää. Minä alan horjua uskossani kostoon. Minä olen yhtä aikaa saavuttanut kahdenlaisen onnen, minä olen voittanut sinut ja minun on täytynyt ruveta työtä tekemään. Todellakin, minä en ole sitä ansainnut.»

Kornelia veti häntä jäälle, joka oli jätetty tyhjilleen, ja samalla lumous oli vallannut heidätkin. Puoleksi hilliten nauruaan ja kaikenlaisia leikkipuheita puhuen he leikkivät lasten leikkiä. Hyväksi onneksi oli paikka, jossa se tapahtui, aivan tyhjä. Mitähän pikku kaupunki olisi saanut ihmetelläkseen, jos heidät olisi huomattu: Kornelia Vik, Jaakko Vikin kunniallinen tytär oli laskenut liukua henttunsa kanssa kirkkomäellä.

Nyt ainoastaan vanhat talot näkivät heidät. Mutta näiden kunnianarvoisten rakennusten silmät säihkyivätkin oikein tulta sitä nähdessään, eikä kuukaan ollut kokenut sen tapaista tässä arvokkaassa kaupungissa.

He astuivat edelleen ja jatkoivat keskusteluaan. Joka kerran kuin he tulivat ajatelleeksi, miksi heidän täytyi kuljeksia kadulla tuumiaan tuumimassa, eivätkä voineet yhtyä Kornelian kodissa, puhuivat he hiljaa ja vakavasti. Mutta pian he taas häipyivät tulevaisuuteen ja olivat iloisia ja toivoivat, ja kuin he erosivat Vikin talon kohdalla, oli heillä mielet täynnä onnellisia unelmia.

Knut istuutui huoneeseensa tultuaan työpöydän ääreen. Hän ei koskaan tehnyt joutuisammin ja paremmin työtä, kuin tultuaan kotiin Korneliaa tapaamasta, Hän oli ehkä istunut tunnin ajan kuin portinkelloa soitettiin. Sen jälkeen kuului askelia portaissa. Portti avattiin. Hän luuli tuntevansa isänsä äänen, joka kysyi: »Kuka se on?» -- Sitten oli hiljaa hetkisen. Sitten seurasi kimakka huuto -- se mahtoi tulla naisesta --, ja sitten kuului taas miehen ääni, ensiksi hiljaa uhaten, sitten kehoittaen, rukoillen. Naisen ääni kävi kuitenkin yhä voimakkaammaksi ja kimakammaksi, sitten kuului temmellystä ja jysäys, kuin olisi painiskeltu. Äkkiä yhtyi puheeseen toinen miehen ääni, matala ja karkea, Samassa päästi nainen niin epätoivoisen hätähuudon, että Knut, joka oli noussut ja seisoi ja kuunteli, otti lampun ja riensi ulos.

Kuin hän oli tullut puolitiehen portaita alas, kuuli hän matalan miehen äänen sanovan: »Minä en voinut siihen mitään, Holt; hän oli metsäkissaa pahempi. Hitto tietköön, miten hän pääsi ulos ja sai haltuunsa ruuhen.»

Alhaalla porraskäytävässä oli puolipimeä. Alimmalla portaalla oli lyhty ja valaisi puhujan vaskenkarvaisia kasvoja, hänen suurta nahkahattuaan, joka ulottui alas korville, ja hänen karkeata islantilaista villapaitaansa, Knut tunsi hänet isän kippariksi. Nostaen lamppua astui hän muutamia portaita alemmaksi ja huomasi silloin myöskin isänsä, joka seisoi -- paljain päin ja yönutussa -- kumartuneena naisen yli, joka oli polvillaan portailla ja riippui kiinni käsipuissa.

Kuin vanha Holt kohotti päätään ja huomasi poikansa, pääsi häneltä kumea, ähisevä huuto. Hän väistyi takaperin portaita alas kuin kauheata näkyä. Samassa kohottautui myöskin nainen, tuijotti hetkisen suurilla säihkyvillä silmillä Knutiin, huusi sitte hänen nimensä oudolla lausumistavalla, lensi portaita ylös ja heittäytyi hurjasti hänen kaulaansa, jolloin Knut pudotti lampun, joka sammui ja meni murskaksi.

Yläosassa portaita, jossa vieras nainen riippui Knutissa, nyyhki ja lausui käsittämättömiä sanoja, oli aivan pimeä. Alapäässä loisti lyhty himmeästi. Kippari seisoi kädet housuntaskuissa ja katsoa tuijotti välinpitämättömänä eteensä. Holt oli istuutunut alimmalle portaalle. Niinkuin hän siinä istui kyyryssä, ohkaiseen yönuttuunsa käärittynä, pitkä selkä koukussa ja pää peitossa, näytti hän apinalta.

Vieras nainen yhä nyyhki ja huusi. Tuontuostakin pui hän nyrkkiä alhaalla oleville ja vilkkui heihin kuin metsän peto.

»Valaise meitä, isä», Knut kuiskasi -- kuului siltä kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Mutta Holt ei kuullut mitään. Hän istui kädet ristissä, vavisten koko ruumiissaan ja jupisi: »Nyt se on mennyttä, nyt se on mennyttä.» Vasta kuin Knut kolmannen kerran puhutteli häntä, nousi hän ylös ja otti lyhdyn. Kuin hän meni kipparin sivu, sanoi tämä: »Minulla kai ei ole enää mitään täällä tekemistä?» Holt ei vastannut; hän katsoi häneen tylysti ja astua tallusti toisten edellä ylös portaita ja sisään.

»Pyydä Katriinan tuomaan tänne lamppua», Knut sanoi. Holt pani lyhdyn pöydälle ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta.

Knut seisoi nojautuen pöytään. Hänen silmissään oli tylsä katse, huulet olivat valkeita ja vähän auki; hän näytti siltä, kuin hän kärsisi huumaavan lyönnin vaikutuksista. Toisen kerran toisen perästä vavahteli hän vilusta.