Chapter 14

Holt pysähtyi käynnistään, kuin toiset olivat poissa. Hän oli hetkeksi leimahtanut, nyt hän taas näytti veltolta ja tylsältä.

Ulkona melu vaikeni. Holt kuunteli ja kuin hiljaisuutta kesti, meni hän viereiseen huoneeseen, josta saattoi nähdä talon edustalle. Hän meni ikkunaan. Knut lähti juuri pois muutamien työmiesten kanssa; Pietari kuljeskeli toisten keskellä ja puhui vilkkaasti heille. Holt aukasi ikkunan paremmin kuullakseen. Hän kuuli yksityisiä lauseita: »Hävetkää! -- -- Senkö annatte kiitokseksi, että hän on maksanut paremmat palkat, kuin kukaan muu työnantaja? -- -- Kuin onnettomuus uhkaa häntä, särjette te hänen ikkunansa?»

»Hän on pettänyt meidät!» huusivat muutamat rohkeimmista. »Niin seisoo lehdessä! Hän tahtoo saattaa meidät perikatoon, siinä seisoo.»

Holt kuuli taas Pietarin äänen. »Oohoh! Kelle hän sitten on tehnyt väärin? Kuka hänen kauttaan on jotain kadottanut? Oletko sinä, Jensen? Tule tänne, ukkoseni, ja tee selkoa puolestasi. -- Sinä tulit lääninvankilasta, muistatko. Ei kukaan tahtonut antautua tekemisiin sinun kanssasi. Sinulla ei ollut työtä ja sinä näit nälkää, kuin Holt otti sinut huostaansa. Nyt sinulla on oma talo. Tai sinäkö, Berg? Sinä pyysit turhaan muilta apua; sinä et ollut oikeauskoinen. Kuka antoi sinulle työtä? -- -- Tai sinäkö, Hansen? Missä sinä olit, kuin Holt otti sinut? Köyhäintalossa, ukkoseni. -- Ei, kas vaan, Hövig kulta, olethan sinäkin täällä! Mitä sinä olet kadottanut? Sinä olit vararikkoinen puuseppä, kuin sinä sait työtä Holtin tynnyritehtaalla -- --»

Knut ja ne työmiehet, jotka olivat seuranneet häntä, tulivat takaisin. Holt näki Knutin nousevan penkille. Hän siis tahtoi puhua heille. Holt oikasihe. Knut osoitti liian suurta kunniaa noille ihmisille, mutta se ilahutti isää kuitenkin, eitä hänen poikansa tahtoi ajaa hänen asiataan, kukistaa vastustajat järkähtämättömällä logiikallaan, nöyryyttää nuo kiittämättömät ja antaa hänelle se kunnia, mikä hänelle oli tuleva.

Hän kurottautui kauvaksi ulos ikkunasta -- ei tavukaan saanut mennä hukkaan.

Useimmat työmiehistä olivat vielä koolla Pietarin ympärillä; he eivät olleet huomanneet Knutia. Pietari yhä puhutteli heitä yksitellen, joka vaikutti tavattoman laimentavasti heidän rohkeuteensa, jotta todellakin näytti siltä, että nuoret sotilaat, jotka olivat toistaiseksi herenneet pommittamasta, pettyisivät paraimman toivonsa suhteen. Silloin tuli apu. Terävä, ohut ääni huusi: »Me emme, hitto vieköön, ole hänelle minkään velassa. Me kyllä tiedämme, miksi hän on auttanut meitä -- että me äänestäisimme hänen mukaansa. Hän on maksanut meille!»

»Se on oikein!» yhtyivät toiset. Päät nousivat taas pystyyn. Nekin, jotka äskettäin olivat olleet niin nöyrtyneitä, että he olivat ottaneet sikarit suustaan ja tuskin uskaltaneet sylkeä, rohkaistuivat ja alkoivat räyhätä. Kuin he nyt huomasivat Knutin, kokoontuivat he hänen ympärilleen jotenkin uhkaavalla tavalla.

Holt seisoi henkeä vetämättä ikkunassaan. Nyt oli oikea hetki tullut. Knut saisi nämä ihmiset ymmärtämään ja tuomitsemaan oikein. Nyt hän saisi palkinnon kaikesta, mitä hän eläissään oli kokenut.

Äkkiä vetäytyi hän pois ikkunasta. Mitä se merkitsi? Knut oli sanaakaan sanomatta astunut alas penkiltä. Luopuiko hän siitä? Oliko hän ruvennut pelkäämään? Eikö hän uskaltanut puolustaa häntä? Tai -- eikö hän _voinut_? --

Holtista tuntui siltä kuin hänen jalkansa olisivat kuihtuneet hänen allaan, kuin hän olisi hiljaa vaipunut alas syvään, pohjattomaan kuiluun. -- --

Ulos ilmaantui sillä välin uusi mahti. Kaupungin poliisi oli tehnyt uhkarohkean päätöksen näyttäytyä. Uniformuihin puetut lähestyivät hitaasti ja varovaisesti. Mies, jolla oli hatussa leveä kultareuna ja joka oli erittäin hyväntahtoisen näköinen, luki hiljaisella äänellä kirjasta jotain, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja kehoitti sitten kaikkia menemään kotiinsa. Työmiehet tuumivat, Vihdoinkin ehdotteli joku: »Poliisimestari eläköön!» ja tähän huutoon yhtyivät kohta kaikki muutkin. Kaikesta päättäen näytti tulevan oikein hauska loppu. Mutta tilit oli tehty sotajoukkojen suostumuksetta. Se ei suostunut siihen, että tie saaliiseen ja kunniaan siltä suljettiin niin silmittömällä tavalla, ja se vastasi eläköönhuutoon läpitunkevalla vihellyksellä. Samaan aikaan tuli likimmistä pensaista satamalla omenia ja monenlaisia juurikasvia järjestyksen ylläpitäjien päälle. Erääseen vihattuun poliisiin sattui omituisesti kehittynyt lanttu, joka komeetin kaltaiselta pyrstöllä varustettuna lentää suhisi ilman läpi.

Järjestysmiehet heti alkoivat ajaa takaa kapinoitsijoita, jotka huutaen ja nauraen vähän aikaa pitkittivät taistelua menestyksellä, pensaitten suojasta. Läimähtelevät sivallukset todistivat kuitenkin, että säännölliset joukot alkoivat käydä mieskohtaisiksi, ja joka kerralta pujahti yhä useampia kapinoitsijoita kadulle ja katosi. Viimein olivat virkapukuiset yksin taistelukentällä, saaliina muutamia hyvintunnettuja veitikoita.

Työmiehet olivat sillä välin poistuneet ja kultanauhaiset ajoivat katsojatkin ulos kadulle. Sen jälkeen asetettiin muutamia vahtia.

Surulliselta näytti linna ja sen puisto, kuin kaikki olivat poissa! Oli alkanut hämärtää; kylässä vilkkui tulia useista ikkunoista; satamassa loisti majakka. Kuu nousi taivaalle valkoisten pilvien takaa. Kummitteli puistossa sen valossa. Nämä raastetut puut, jotka äskettäin olivat notkuneet punaisten ja keltaisten hedelmiensä painosta, seista törröttivät nyt alastomat oksat ilmassa, kauhistuneina siitä, mitä oli tapahtunut. Valepenkit, jotka olivat olleet niin ylpeitä salaisesta voimastaan, ne viruivat jalat ilmassa pensastoihin kaadettuina. Kukkapenkit, joissa asterit äskettäin olivat loistaneet, näyttivät nyt hyvin tavalliselta perunamaalta, josta perunat oli korjattu. Linna itse oli pimeä ja kolkko ja näytti katselevan kaikkea kiukkuisen vihaisesti.

Holt oli selvinnyt huumauksestaan. Hän ei tahtonut antaa perää. Nyt oli kysymyksessä enemmän, kuin minkä puolesta hän koskaan oli taistellut -- oli kysymyksessä pojan kunnioitus ja rakkaus.

Kuljeksien nopeasti edestakaisin pitkässä huoneessa, jonne kuuvalo pilkisti sisään hiljaisella huolestuneella tavallaan, alkoi hän tutkia omaa elämäänsä. Siten ei hän ollut koskaan ennen sitä tarkastanut. Jokaisessa ratkaisevassa kohdassa hän pysähtyi ja kysyi: Mitä Knut on tästä sanova? -- -- Hän meni kauvaksi takasinpäin ja oli vuoroin syyttäjänä, vuoroin puoltajana. Se tili, jonka hän äskettäin oli tehnyt asemastaan liikemiehenä, ei ollut mitään tämän rinnalla. Hän löysi valoisia kohtia, tekoja ja tunteita, joista hänellä oli kunniaa, ja hengitti keveämmin, kohotti päätään ja astui varmemmin. Mutta oli synkkiäkin muistoja. Oli tekoja, joiden _täytyi_ tulla velkapuolelle, ja toisia epävarmoja, joista hän ei ollenkaan päässyt selville. -- -- Ilmestyi todistajia. Tuo musta mies, hänen entinen kumppaninsa -- Vik --, oli ankarin. Hän uhkasi ja sanoi: »Menettelitkö sinä rehellisen miehen tavoin minua kohtaan?» -- -- Holt väistyi -- se oli raskas, kieltämätön velkakuorma. -- -- Kas, tuossa on kalpea, hento nainen, jonka silmissä on katse ja suunpielessä piirre, jotka kertovat, mikä hänet saattoi onnettomuuteen: omituinen tunne valtasi aina hänen mielikuvituksensa. -- Mitä hän sanoi: »Sinä valitsit minut turhamaisuudesta ja kostonhimosta. Sinä et minua rakastanut. Sinä pilkkasit minun 'hienoja tapojani', minun naisellista pelkoani, minun omantuntoni arkuutta ja kaikkea, joka oli minulle rakasta.» -- Hän riensi eteenpäin, julkiseen elämäänsä. Siinä oli valoisampaa, hän saattoi näyttää työtä yhteiseksi hyväksi, taistelua oikeuden puolesta, mikä oli hänen kunniansa. Ja kuitenkin: juuri tätä kunniaahan häneltä tahdottiin ryöstää! -- -- Niinhän se oli, löysihän hän paljon, joka ei sietäisi Knutin tuomiota, ja joka kerran kuin hän kohtasi näitä epäilyttäviä seikkoja, hän niin masentui. Laskut eivät näyttäneet pääsevän tasapainoon. Tuskissaan koetti hän muutamia pieniä kepposia. Hän kirjoitti kaikki velat hienoilla, melkein näkymättömillä kirjaimilla, jottei niitä ehkä huomattaisi; hän jätti muutamia pois, joita hän tahtoi luulotella itselleen arvottomiksi, vieläpä hän muutti muutamia velkapuolelta omaisuuspuolelle. Mutta hän alkoi taas epäillä, koko seikka kävi niin sekavaksi, hän ei lopulta enää saanut siitä selvää. Äkkiä harmistuen, että hän tahtoi väärentää tilikirjoja, käänsi hän taas kaikki nurin: hän kirjoitti kaikki velat, vähäpätöisimmätkin, suunnattomilla kirjaimilla ja vähensi kaiken vastaavan niin vähään kuin mahdollista. Pääasiahan oli tilien rehellisyys: Knutin piti nähdä kaikki semmoisena, kuin se oli.

Kuului askelia portailta. Vielä kerran silmäili hän tilikirjat; hän epäröi taas vähän aikaa epävarmoja kohtia, muutteli ja korjaili -- hän ei ollut vielä valmis, kuin Knut tuli viereiseen huoneeseen.

Holt laahasi itsensä sinne. Taas tuntuivat hänestä kaikki jäsenet kuihtuvan; hänen silmissään hämärti.

Knut paraillaan sytytti lamppua. Se mahtoi olla epäkunnossa, tai oli hänen kätensä epävarma, sillä kesti hyvin kauvan, ennenkuin hän oli valmis.

Holt seisoi keskellä lattiaa ja katseli häntä pois kääntymättä.

Vihdoinkin oli lamppu sytytetty. Knut istuutui sohvaan ja pani kädet ristissä pöydälle.

»Nyt se on ohi, isä, he ovat poissa.»

Holt ei vastannut; eihän siitä puhe ollut.

Kesti hetkisen, ennenkuin Knut taas alkoi puhua. Viimein hän sanoi maltillisesti, mutta liikutettuna: »Sinun pitää myödä, isä, ja maksaa kullekin omansa.»

Holt katsoi hämmästyneenä häneen. Liikeasioistako hän tahtoi puhua. Hän unohti hetkeksi sisällisen tilintekonsa; kauppias heräsi.

»Ja alkaako alusta? Tiedätkö, mitä se merkitsee, Knut?»

Hän riensi pöydän luo ja otti kirjat, jotka olivat siinä.

»Kas tässä, Knut! Lue -- sinä käsität kohta, ettei mikään järkevä kauppias --»

Knut keskeytti hänet. »Olkoon menneeksi. Minä uskon sinua mielelläni. Mutta onko ketään tässä kaupungissa, joka tahtoo auttaa sinua?»

»Minun asemani ei peloittaisi ketään.»

»Sinun _asemasi_. Mutta sinä itse. He eivät luota sinuun.»

»Ne, jotka _voisivat_ auttaa, ovat minun verivihollisiani.»

»Isä -- myö ja maksa.»

Holt katsoi alas: »Se on: saada meidät molemmat perikatoon.»

»No, miten vain tahdot. Minusta se on saman tekevä. Minä en kumminkaan käy firmaan osalliseksi. Minä en rupea liikemieheksi -- minä huomasin sen äskettäin, kuin minä aioin puhua työmiehille. Minä ehkä kykenisin kuljettamaan uutisia laiturilta konttoriin, mutta mitään suurempaa -- jotain asioimista elävällä tavaralla; esimerkiksi työmiehillä -- -- -- ei, siihen minulta puuttuu jotain; minä vaivun velttona kokoon ratkaisevana hetkenä, jolloin suuren kaunopuheisuuden liikkeen suositukseksi pitäisi levitellä siipiään.»

»Knut, sano suoraan: sinä yhdyt äskeiseen huutoon», Holt sanoi vapisevalla äänellä.

»Minä luulisin, että meidän pitäisi jo heittää paraadit pois. Johan me kyllältämme olemme tervehtineet toisiamme hevosen selästä. Minä todellakin haluaisin nousta hevosen selästä alas, ja heittää pois uniformu, töyhtöhattu, hansikkaat, paraatimiekka ja koko romu. Sananen siitä, mitä on tapahtunut: Minä en luule, että sinä petät näitä ihmisiä, isä, siihen olet sinä liian viisas, mutta minä todellakin luulen, että sinulla on ollut näköpiirissä suurempi liike. Julkisesti tarkoitetaan työmiesten parasta, vapautta ja oikeutta, niinkuin toisella puolen katua, vanhoissa taloissa tarkoitetaan 'yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia'. Mutta jos tulee sisään pieneen, salaiseen takahuoneeseen, jossa oikeat kirjat ovat ja jossa oikea tilipäätös tehdään, niin huomaa, että tarkoitusperänä on ollut jotain aivan toista, kuin mitä ilmoituksessa sanottiin: sieltä löytää kalan, isä, kalan. -- On niin tavattoman harvoja, jotka _todellakin_ taistelevat sen totuuden lipun alla, jonka he ovat omakseen omistaneet -- kaikkein, kaikkein useimmat ovat ihmisiä, joilla on suuret taipumukset kaupantekoon, ja sillä aikaa kuin he ovat suurten aatteiden palveluksessa, menee kalaa, kalaa mainiosti kaupan. -- -- -- Katsopas, kuin minä seisoin tuolla alhaalla ja valmistauduin -- minä vakuutan, oikein kauniiseen -- lentoon, ja kuin minä silloin näin raa'an työmiehen, -- hänellä olikin vielä niin pirullisen proosallinen, kimakka ääni -- kuin hän ujostelemattoman hävyttömästi tunkeutui minun kauniiseen ajatusverkkooni, silloin minä äkkiä näin vaihtokaupan täydessä kukoistuksessaan suurten yritysten takaa, ja niin minä seisoin päistikkaa sinun omassa, pienessä perähuoneessasi -- missä oikeat kirjat ovat -- ja minun täytyi todellakin ihmetellä itseäni: Olinhan minä aina tiennyt, että sinunkin liikkeessäsi oli tämmöinen salainen huone, ja kuitenkin olin minä -- hitto ties, mistä se oikeastaan tulikaan -- pyrkinyt puhujalavalle rehenteleimään, ikäänkuin minä en olisi aavistanutkaan mainittua pientä solukkaa, ja ikäänkuin minä en koskaan olisi kuullutkaan, että sinäkin kerran olet pyrkinyt vanhojen talojen suosioon, yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Minä kai olin joutunut suunniltani -- luulen minä -- tästä narrimaisesta mellakasta, tai oli tilaisuus liian viehättävä -- jossain syvällä minussa on kai pieni, auttamaton puhuja.»

Knut ei nähnyt isänsä kasvoja, jotka olivat lamppuvarjostimen peitossa. Hän ei nähnyt, että ne yhä kävivät kalpeammiksi, niihin tuli jäänharmaan ja sinisen välinen väri, että silmät ensin tuijottivat, ikäänkuin olisivat päästä olleet putoamaisillaan, mutta sitten kävivät hämäriksi ja tyhjiksi -- hän katsoi ylös vasta, kuin käsi tavoitteli ilmasta näkymätöntä esinettä, liikutti lamppua ja sitten katosi, jonka jälkeen kuului raskas jysäys.

Knut oli samassa toisella puolella pöytää. Siinä virui isä kädet nyrkissä, suu auki, silmät kiinni. Knut tutki häntä nopeasti, otti lampun ja riensi ulos. Kohta hän tuli takaisin ja toi vettä; Katriina seurasi häntä. He saivat pyörtyneen sohvalle nostetuksi ja hautoivat hänen ohimoitaan.

»Jumala meitä armahtakoon -- he ovat hänet tappaneet», Katriina huusi.

»Minä, Katriina, minä sen olen tehnyt.»

Katriina katsoi kauhistuneena häneen.

»Istukaa hänen luonaan; minä juoksen apteekkiin.»

Kuin Knut tuli takaisin, istui Holt nojatuolissa. Hän näytti väsyneeltä ja hänen äänensä oli vähän käheä. Katriina oli lähtenyt huoneesta.

»Minä en enää siedä mitään», hän sanoi, »loppuun kulutettu, loppuun kulutettu, Knut; minun päätäni huimasee pienimmästäkin ponnistuksesta.»

Knut heittäytyi isänsä tuolin eteen ja tarttui hänen käteensä. »Anna anteeksi», hän kuiskasi.

Holt heilutti hiljaa päätään.

»Tiesinhän minä, että sen piti tulla», hän sanoi. »Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, mutta paljon paljon kaduttavaa. -- -- Mutta sinun pitää tietää, että vaikket sinä koskaan olisi -- sanonut -- noita sanoja, niin olisin minä kuitenkin nyt puhunut suoraan sinun kanssasi.»

»Älä vaivaa itseäsi, isä -- ainahan _me_ voimme --»

»Ei, juuri nyt. Minun pitää saada sanotuksi kaikki, kaikki. Ajattele, ettemme me koskaan ole puhuneet peittelemättä toisillemme. -- -- Minusta tuntuu joskus, Knut, että me elämme niinkuin ei meillä olisi mitään tekemistä toistemme kanssa -- --»

Knut, joka oli noussut seisomaan, nyykäytti päätään. »Niin on. Siinä se juuri vika on, isä.»

Holt koetti nousta seisaalleen. »Minun täytyy aina kävellä puhuessani», hän sanoi. Hän astui ensin hitaasti ja kumarassa, kädet selän takana; mutta sen mukaan kuin hän puheestaan lämpeni, tuli hänen käyntinsä reippaammaksi, hänen ryhtinsä suoremmaksi. Hän puristi usein kätensä nyrkkiin ja huitoi niillä ilmassa.

»Sinä sanoit äsken sanan -- minä olen kosinut mahtavia, sinä sanoit. Niin, Knut, se on totta, minä olen kosinut heitä, Jumala paratkoon. Ensi kerran minä sen tein pelastuakseni isäni kohtalosta. Minä en tahtonut niinkuin hän elää ja kuolla puoleksi halveksittuna seikkailijana rahvaan kesken, joka uskoo alttariviiniä, kummituksia ja pahoja silmiä. Minä koetin ensin tulla toimeen toisten avutta; minä tein työtä, jotta minä olin vähällä kaatua, ja vasta kuin siitä ei apua lähtenyt, aloin minä kuluttaa mahtavien portaita. Minä en onnistunut; minä en vielä ollut oppinut suurta, tuottavaa konstia, olemaan vaiti -- olemaan vaiti, silloin kuin sinua poljetaan, olemaan vaiti, silloin kuin muita poljetaan, olemaan vaiti, silloin kuin tuhmuus vallitsee, kuin mielittelyä palkitaan ja epärehellisyyttä kullataan. Mutta minä opin paljon sillä ajalla. Minä opin, ettei kunnollisimpia auteta maailmassa, vaan notkeimpia, kesyimpiä, niitä, jotka äänettömimmin alistuvat hallitsevain tahdon alle, ja että satoja lahjakkaita, itsenäisiä henkiä menee hukkaan siksi, että he eivät voi oppia tätä vaitiolon konstia. Minä olen nähnyt toisen toisensa jälkeen itseäni huonompien juonittelevan, ryömivän, mielittelevän suosioon ja valtaan, myöden ja pettäen kaikki. Minä olen nähnyt näiden samojen ihmisten, jotka niin mainiosti osaavat tekeytyä hoikiksi paksujen joukossa, pääsevän valtaan, pääsevän muitten mahtavain pariin, jotka istuvat hiljaa yhteenliittäytyneinä estääkseen ketään edistymästä, jonka voimia ja rohkeutta he pelkäävät, -- minä olen nähnyt näiden hoikkien nöyrien tulevan lihaviksi ja leveiksi ja vuorostaan auttavan toisia tukehuttamaan jotain, joka kelpaa. Kas, sitä minä olen nähnyt, ja minun mieleeni sameni suuttumusta, joka ei koskaan ole siitä lähtenyt; minä lupasin itselleni auttaa kaikkia, joita painetaan alas, joita masennetaan, ja minä vannoin kaikkia näitä mahtavia vastaan, jotka olivat polkeneet minun isääni, minua ja monia muita jalkainsa alle, sotaa, sotaa henkeen ja vereen. -- --»

»Ja kuitenkin, Knut, kuitenkin kosin minä vielä kerran mahtavia. Silloin oli minulla itselläni mahtia, rahan mahti. Siihen olin minä päässyt taistelemalla uskomattomia vaikeuksia vastaan, ja siinä minä nyt seisoin, jossa minä tahdoin seista avatakseni täyttä totta ilmeisen tulen vihollistani vastaan. Silloin minun rohkeuteni lamautui -- se on ainoa kerta minun elämässäni, kuin se on minulle tapahtunut -- ja minä aloin taas kuluttaa mahtavien portaita. Ne olivat minun elämäni raskaimmat vuodet. Minun täytyi liikkua näiden ihmisten kesken, ilkialastomana ja nöyränä ja makeita sanoja huulilla, -- minun, joka kihisin vihaa ja katkeruutta. Minun täytyi ottaa vastaan oppia ihmisiltä, joita etevämpi minä olin suuresti sekä ymmärrykseltäni että tiedoiltani! Minun, joka olen luotu taistelemaan, minun täytyi muuttua varovaiseksi, olla ilmaisematta epäkohtia, joita minä tulisesti halusin paljastaa ja poistaa, ja auttaa vastustajiani vahvistamaan ennakkoluuloja, joita minä halveksin. Minun pääni oli täynnä parannustuumia, joita minä monien vuosien kuluessa tehdessä työtä niin, että harvat sitä olisivat kestäneet, kaikenlaista puutetta ja vaikeuksia nähden, usein epätoivossa, lakkaamatta olin miettinyt ja yhä uudestaan punninnut, ja jotka olivat kalleinta, mitä minulla oli -- ja sitten en minä uskaltanut antaa kenenkään aavistaa, että minun aivoissani oli ainoata ajatusta. Minussa riehui hurja halu taisteluun, taisteluun koko joukkiota vastaan -- ja minun piti tukea hallitsevien arvoa. -- -- Tämä aika ei ollut minulle terveellinen, Knut, minä hukkasin jotain, jota ei ole helppo voittaa takaisin, ja minussa syttyi viha vastustajiani kohtaan, jota minä en koskaan ole saanut voitetuksi.»

Knut kuunteli kalpein huulin ja puristetuin nyrkin.

»Isä, minä en voi käsittää, että sinä koskaan olet voinut jälleen päästä pystyyn, niin häpeällisesti kiellettyäsi itsesi. Jotta sinä _saatoit_. Jotta sinä _saatoit_ tehdä niin!»

»Niin -- -- jotta minä todellakin saatoin!» toisti Holt hiljaa ja katsoi eteensä hajanaisella katseella.

»Luopua taistelusta -- nyt, sen minä voin ymmärtää -- nauraa kaikelle, huolia siitä viisi! Mutta kerjätä, valehdella, olla heidän nöyränä palvelijanaan -- -- Isä, _miksi_ sinä sen teit?»

»Niin -- miksi?» toisti Holt samalla hiljaisella rukoilevalla äänellä. »Minulla oli poika --»

»Poikako? -- -- -- _Minunko_ tähden, _minun_ -- --!»

»Minä olin heikko, olin typerä, tein suuren vääryyden sinua kohtaan, minä tiedän sen: mutta se -- se -- oli todellakin hyvässä tarkoituksessa», änkytti Holt. »Ajattelehan vaan, mitä minä itse olin kärsinyt. Isäni nimi oli ensimäinen vastus, joka minua kohtasi elämäni tiellä, ja se pysyi sinä, niin kauvalti kuin häntä tunnettiin. Minä en uskaltanut jättää sinulle perinnöksi sitä vihaa, jonka minä tiesin itselleni lankeavan, minä en uskaltanut tahallani sulkea sinua kaikista noista kodeista, joissa sinä löytäisit, mitä minä en koskaan voisi sinulle antaa, ja erottaa sinut kumppaneistasi, jotka kyllä pian oppisivat karttamaan vihatun miehen poikaa. Minä aloin peljätä, kuin minä ajattelin, että kivesin koko sinun vastaisen elämäsi tien vaikeuksilla, joita voittamaan oikealla ajallaan minä itse en kykenisi sinua auttamaan. -- -- -- Sinä olet minun ainoa poikani, Knut, ja minulle kalliimpiarvoinen kuin kaikki minun tulevaisuuden tuumani.»

Knutin pää oli kumartunut ja hänen katseensa laskeutunut alas. Hän astui lähemmäksi ja pani kätensä isän hartioille.

»Minä en koskaan aavistanut, mitä sinä nyt olet kertonut.»

Holt näytti kutistuvan kokoon poikansa käden alla; ei ollut hituistakaan jäljellä tarkkaa, taistelun haluista miestä. Nöyränä ja arkana seisoi hän Knutin edessä kuin tuomarinsa.

»Ei ole helppo tunnustaa sitä, Knut. Mitä muuta minä eläissäni olen rikkonut -- noo, enhän minä ole olevinani mikään pyhimys -- mutta tämä ja -- ja vielä yksi -- se, että --»

»Olisit sanonut minulle kaikki, isä.»

»Minä pelkäsin sinua, Knut. Ja minä luulin, että sinä mieluimmin tahdoitkin pysyä ulkopuolella.»

»Hävetä minun täytyy, että olen antanut sinulle syytä siihen luuloon», Knut sanoi ja syleili äkkiä isäänsä.

Holt pani ehdottomasti kätensä ristiin. Hänen ohuet huulensa vapisivat. Hän ei uskaltanut liikkua. Sen jälkeen kuin Knut oli tullut aikuiseksi, eivät he koskaan olleet hyväilleet toisiaan, tuskin kätelleet. Ja nyt hyväili Knut häntä, nyt, kuin hän tunsi itsensä niin masentuneeksi. Hän pudisti hiljaan päätään.

»Minä en ole vielä valmis. Istu alas ja kuule edelleen.»

Knut istuutui ja Holt jatkoi.