Chapter 13

Kuin Holt jonkun aikaa mietittyään taas alkoi puhua, oli hänen äänensä epävarma.

»Minä en olisi koskaan voinut kääntyä kenenkään muun vastustajani puoleen tämmöisellä rukouksella. _Sinulta_ minä saatan pyytää sitä, sillä minä -- minä -- olen tehnyt sinulle väärin kerran. Minä en häpeä nöyrtyä sinun edessäsi.»

Vik ei vastannut.

»Mutta en minä olisi tullut sinunkaan luoksesi ainoastaan liikettäni pelastaakseni, itse pystyssä pysyäkseni.»

»Hm. Sinä uhraat itsesi tietysti niitten tähden, jotka sinä saatat perikatoon.»

»Minä en saata ketään perikatoon.»

»No -- kenen tähden sinä sitten olet tullut?»

»Knutin.»

Holtin ääni värähteli sitä sanoessaan ja hän yski useampia kertoja.

»Ahaa, minä ymmärrän. Minunhan nyt tulee harrastaa sinun liikkeesi menestymistä; mehän olemme nyt tavallamme kumppanuksia, kuin minun tyttäreni on mennyt kihloihin sinun poikasi kanssa. Sinä olet hyvä keinottelija ja olet aina ollutkin. Mutta tällä kertaa olet sinä erehtynyt.»

»Ei, ei, en minä niin tarkoittanut», sanoi Holt innokkaasti.

»Tietysti et, sinä kai taas tarkoitit jotain ylevää.»

Holt katsoi surullisesti eteensä. Hän yritti useampia kertoja turhaan puhua, ennenkuin se onnistui. Viimein hän alkoi:

»Kuule nyt, Vik. Jos sinulla olisi poika ja _semmoinen_ poika kuin minulla, niin sinä käsittäisit minua. Minun poikani --» tässä hän oikasihe ylpeästi ja katsoi rohkeasti Vikiä silmiin -- »on tavattoman lahjakas. Hänellä on suuri tulevaisuus -- hänellä on elämän tehtävä, Vik. Hän kyllä raivaa itselleen tien, käyköön minulle kuinka tahansa; mutta etkö sinä voi käsittää, että se on minulle aivan sietämätöntä ajatella, että minä itse panen raskaimmat kivet hänen tielleen, ja että minä sen vuoksi olen valmis tekemään vaikka mitä, koettamaan viimeistäkin keinoa, astumaan raskainta tietä, ettei se saisi tapahtua. Sen vuoksi minä pyydän sinua --»

Vik nousi seisomaan.

»Kuinka on sinun laitasi, Holt? Olihan sinulla ennen hyvä pää. Onko sinun järkesi tullut vialle? Minäkö auttaisin sinun poikaasi niille järjettömille teille, joille sinä silmittömyydessäsi olet hänet houkutellut? Minäkö auttaisin sinua ja sinun poikaasi ja niitä roistoja, jotka teitä seuraavat, kumoamaan kaikkea, mikä on pyhää? Minä kysyn sinulta vielä: onko sinun järkesi vialla?

»Sinä siis et tahdo?» kysyi Holt vielä kerran aivan matalaan.

»En.»

»Minä pyydän sinua, Vik, minä rukoilen sinua.»

»En.»

»Ajattelepa, miltä se isästä tuntuu -- sinä auttaisit ketä tahansa muuta minun sijassani. Minä tahdon tunnustaa kaikki sinulle -- sinä saat katsoa minun sydämmeni salaisimpiin sopukoihin. Sinä saat tietää vieläkin: Paitse että minä mieluummin tahdon nöyrtyä, kuin vahingoittaa poikaani hänen toimessaan, niin tulee vielä jotain muuta lisäks -- -- niin, se voipi sinusta näyttää vähäpätöiseltä -- ja eihän se paljoa olekaan -- -- mutta sinä saat sittenkin tietää sen: minä häpeän poikani edessä; on niin raskasta tunnustaa hänelle, etten minä ole voinut paikkaani täyttää.»

»Turhamielinen narri.»

»Niin, niin, sano vaan -- ehkä sinulla on oikein. Mutta -- käsitäthän sinä minua? Minä rakastan, minä kunnioitan, minä ihailen häntä niin suuresti. Onhan sinulla itselläsi lapsi -- auta minua Jaakko, autathan?»

Hän vapisi, hänen äänensä oli itkunsekainen, hän oli käynyt yhä enemmän kumaraan, yhä nöyremmäksi.

»En.»

»Onko se sinun viimeinen sanasi, peruuttamattomasti viimeinen sanasi -- sinä et tahdo?»

»En.»

Jokainen kielto tuli kuin isku. Joka kerralta hänen ruumiinsa ikäänkuin vavahti, joka kerran hän polki jalkaa kovemmin lattiaan ja painoi huuliaan kovemmin kiinni. Hän kävi yhä enemmän raudaksi, hän muuttui siksi samaksi metalliksi, joka ympäröi häntä.

Kuin hänen viimeinen kieltonsa oli lausuttu, oikasihe Holt kuin teräsjousi, joka oikenee. Hänen silmissään oli entinen haukankatse.

»Minä olen luullut sinua suuremmaksi mieheksi. Sinä oletkin pieni, ahdasmielinen mies, Jaakko Vik.»

Vik hymyili pilkallisesti. Hän kääntyi suoraan vastustajaansa. Hänen kasvonsa olivat tuhanharmaat, huulet muodostivat kaksi valkeata juovaa.

»Auttaako sinua?» hän huusi. »Tiedätkös, Holt, että kuin minä näinä vuosina olen kulkenut sinun ohitsesi kadulla, minä vain töin tuskin olen voinut hillitä itseäni käymästä sinun kimppuusi, lyömästä sinua alas kadun lokaan, johon sinä kuulut, ja polkemasta sinua palasiksi. Sinuako minä auttaisin, joka olet juonitellut minulta kaikki, mitä minä enimmin olen maailmassa rakastanut! Ei, kerjäläiseksi ja katupelätiksi minä tahdon nähdä sinun joutuvan. Täältä minun talostani minä tahdon nähdä sinun viluisena ja nälistyneenä hiiviskelevän laitureilla, minä tahdon nähdä sinun kerjäävän eikä mitään saavan, minä tahdon nähdä katupoikien osoittavan sormellaan konkurssin tehnyttä, minä tahdon nähdä sinun tulevan hulluksi, sitä minä tahdon. Sillä hulluksi sinä tulet ylpeydestä, ja sinä päivänä, jolloin sinut nostetaan katukivitykseltä hulluinhuoneeseen vietäväksi, -- silloin sinä saat almun minulta, mutta et ennen, usko se.»

Hän meni ovelle, kiskasi sen auki ja osoitti ulos.

»Minä voisin vastata sinulle, mutta minä olen vaiti», Holt sanoi. »Minä olen tehnyt sinulle väärin.»

»Ulos, seikkailija!»

»Hyvästi, sinä kristitty totuuden mies.»

Vik paiskasi oven lukkoon hänen jälkeensä. Hän hengitti syvään ja istui sitten taas tuolille pöydän ääreen. Hän oli asunut konttoriinsa suljettuna tyttären kihlaantumisen jälkeen. Unettomina, huolekkaina öinä oli hän tuntikausia istunut tällä tuolilla ja lukenut terässankaista kirjaa. Hän alkoi taas lukea siitä, mihin oli jäänyt Holtin tullessa, ja luki edelleen Israelin kostavasta Jumalasta.

Vähän aikaa Holtin talosta lähdettyä, soitettiin taas portilla. Kaksi sadetakkeihin puettua olentoa -- ulkona oli alkanut sataa -- kysyi neiti Korneliaa. Ne olivat Vildhagen ja matami Tvet. Palvelija käski heitä asuinhuoneeseen, jossa Kornelia ja neiti Vik istuivat kukin kirjansa ääressä.

Tulijat tervehtivät hitaalla tavalla ja makealla hymyilyllä, joka oli käytännössä »ystävien» kesken. Vildhagen pyyhki ahkeraan kasvojaan ruutuisella nenäliinalla. Huone täyttyi hänen siinä ollessa vähitellen hien ja liiman hajulla.

Sekä neiti Vik että Kornelia olivat vähän ihmeissään tämän käynnin johdosta. Vildhagen ei käynyt säännöllisesti Vikissä, eikä matami Tvet koskaan, sen jälkeen kuin hänellä, niinkuin hän sanoi, oli ollut onni päästä Strandin torstaihartaushetkiin osalliseksi.

Neiti Vik ei voinut antaa matami Tvetille anteeksi, että hän oli eronnut heidän naisyhdistyksestään ja liittynyt Strandiin. Sen jälkeen hän piti häntä puoleksi langenneena. Hän otti nyt sen vuoksi hyvin kylmästi vastaan ja kääntyi etupäässä Vildhagenin puoleen ja sanoi, että Vik oli konttorissaan, mutta että hän menisi sanomaan, että kirkkoväärti oli täällä.

Vildhagen katsoi lattiaan ja yski.

»Kiitoksia -- mutta emme me oikeastaan Vikiä itseään, me -- tahdomme --»

»Ei, ei ollut Vikiä», vakuutti matami Tvet ja katsoi karsaasti Korneliaan.

Syntyi äänettömyys. Matami Tvet, joka oli istuutunut, näytti haavurilta, joka valmistautuu jännittävää leikkausta tekemään, mielissään levittelee kiiltäviä, leikkaavia, sahaavia ja pistäviä aseitaan ja antaa niiden välkkyä päivänpaisteessa. Hän katseli seuralaistaan ja apulaistaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Minä olen valmis, laita potilas kuntoon.»

Nopea käsityskyky ei ollut neiti Vikin vahvimpia ominaisuuksia, mutta katseltuaan vähän aikaa matami Tvetiä ja seurattuaan hänen katseitaan, alkoi hän aavistaa, mitä vieraat tahtoivat: he olivat käännytysmatkalla, ja käännettävä oli Kornelia.

Neiti Vik oli hyvin jumalinen nainen. Hän harrasti lähetystä ja yhdistyksiä, hän oli hyvin innostunut hommaamaan hartaustyynyjä ja suuresti mieltynyt kristilliseen iltapuolisuklaatiin. Hän muisteli sitä aikaa elämästään, jolloin ei ollut torstaihartauksia ja kristillisiä teeiltamia »salissa» eikä makeisia pureskelevia naisia vierailemassa, kauhean tyhjäksi ja kolkoksi. Hän siunasi kaikkia niitä pappia, jotka olivat vireille herättäneet kokoukset ja hartausompelukset, ja etenkin rakasti hän Fonnia, jota hän usein seurasi hänen käännytysmatkoillaan. Ei hän siis vastustanut niitäkään -- päinvastoin; hän kävi itse ominpäin parissa kolmessa köyhässä perheessä muistuttamassa heitä velvollisuuksiaan täyttämään: kärsimään nöyrästi. Mutta ei hänelle koskaan ollut juontunut mieleen, että joku hänen veljistään tai sisaristaan Herrassa uskaltaisi tulla hänen veljensä taloon, hänen ja Kornelian kotiin semmoisessa käännytystarkoituksessa. Kaikki ne perheet, joissa hän itse ja Fonn kävivät, olivat hänen mielestään halvempiarvoisia ihmisiä kuin hän ja hänen omaisensa; ne olivat oikeita turmeltuneita, joille raamattu sanoi kovimmat sanansa ja joitten vuoksi koko lähetys- ja käännytystoimi oli pantu voimaan. Kyllähän hän tiesi, että hän ja hänen omaisensa olivat noin ylimalkaan syntisiä -- Jumala paratkoon -- mutta kuin uskonnollista ja varakasta perhettä, niinkuin Vikin, kohdeltiin samalla tavalla, kuin noita köyhiä perheitä, kuin sitä solvaistiin ihmisten silmissä käännytysyrityksillä, -- niin oli se loukkausta, ivaa ja niin hävytöntä, että se hetkeksi teki hänet täydelleen sanattomaksi.

Vildhagen oli pannut kätensä ristiin. Hän yski useampia kertoja ja sanoi viimein:

»Me tulimme tänne siinä tarkoituksessa -- rakkaudessa puhuaksemme kristillisen sanan teidän kanssanne, neiti Kornelia.»

»Liian suoraan», sanoivat matami Tvetin haukansilmät, ja molemmat suuret torahampaat toistivat: »Me olemme valmiit.»

Kornelia nousi tulipunaisena ylös, mutta istuutui taas ja odotti ääneti, mitä tuleman piti.

Vildhagen kääntelihe levottomana tuolillaan, hikoili, kävi punakammaksi ja imelämmäksi ja jatkoi viimein:

»Ettekö te enää ole meidän, neiti Kornelia?»

»Se on oikein», sanoivat matami Tvetin pyövelinkasvot. »Nyt sinä saat kuulla, hän ei voi vastata puolestaan ja silloin minä isken hänet.»

Kornelia nousi taas ylös ja jäi seisomaan lattialle.

»Mitä te tarkoitatte?» hän kysyi.

Vildhagenin katse alkoi tapansa mukaan etsiä lattialta jotain, jota se ei koskaan löytänyt, ja matami Tvet katseli ympärilleen suurella, kristillisellä katseella, joka sanoi: »Hän kysyy, mitä te tarkoitatte.»

»Hm, hm», Vildhagen taas alkoi, »usko on kallis lahja --»

Silmillään matami Tvet sanoi levottomasti: »Ei niin paljon mutkia; olenhan minä valmis», mutta kielellä:

»Vildhagen, pitihän meidän puhua langenneista?»

»Niin -- taisi olla», Vildhagen vastasi ja katsoi nyt kattoon. Hänen piti juuri taas tarttua puheeseen, kuin neiti Vik keskeytti hänet. Hän oli nyt tullut täyteen tajuunsa ja oli tehnyt päätöksensä: se ei saisi tapahtua.

»Miten on teidän miehenne laita nyt, matami Tvet?» hän kysyi, ikäänkuin se olisi ollut viattomin kysymys maailmassa.

Matami Tvet ehdottomasti hypähti tuolilla. Matami Tvetin miehen laita oli nimittäin vähän omituinen. Hän vietti kurjaa elämää syrjäisessä vinnikamarissa, jossa hän teki vähän kirjansitojan työtä. Kerrottiin että matami Tvet käytti häntä sekä renkinään että piikanaan ja muutenkin piti kovalla ja niukalla. Hän ei koskaan saanut lähteä talosta -- heillä oli pieni mökki ulkopuolella kaupungin rajaa -- ja kun heille tuli vieraita, sulki hän hänet huoneeseensa. Pitkiin aikoihin vaan huhuiltiin. Mutta viimein onnistui laihan, aran miehen pettää vaimonsa valppaus. Hän hiipi kaupunkiin ja silloisen papin luo, jolle hän valitti hätäänsä. »Minä puhun hänen kanssaan», oli pappi sanonut; mutta silloin mies aivan hätääntyi; hän pyysi ja rukoili pappia, ettei tämä ilmaisisi hänen siellä käyneen. »Mutta miksi ei?» tämä kysyi. -- »Hän lyöpi minua», vastasi mies suoraan, »ja sitten en minä saa panna puita pesään.» -- Mutta kuin pappi sitten kysyi häneltä, mitä hän tahtoi, tuli ilmi, ettei mies ollenkaan ollut ajatellut, että ylimalkaan jotain tehtäisiin -- hän oli vaan yhden ainoan kerran tahtonut keventää sydäntään, ja kuin hän nyt oli tehnyt sen, hiipi hän kotiin takaisin, tyytyväisenä, kuin oli päässyt hengissä vaaralliselta retkeltään.

Matami Tvet ei vastannut neiti Vikin kysymykseen. Hän katsoi häneen vihaisesti ja kääntyy taas Vildhageniin. »Me puhuimme --», hän alkoi saadakseen Vildhagenin taas tolalle; mutta neiti Vik taas keskeytti.

»Tehän aiotte mennä naimisiin Vildhagen?»

Vildhagen joutui hämilleen. Oli vain puoli vuotta siitä, kuin hänen vaimonsa oli kuollut, eikä senvuoksi ollut vielä julkista, että hän oli huomannut Jumalan tahdon uusien naimisten suhteen. Kuin hän vaan ryki nöyrästi, jatkoi neiti Vik: »Kerrotaan teidän kosivan matami Johanssenia, ja onhan hän hyvissä varoissa.»

Vildhagenin oli todellakin tukala olla. Hän pyyhki lakkaamatta kasvojaan ruutuisella nenäliinallaan, eikä hänen katseensa enää ollenkaan kohonnut lattiasta.

»Ei ihmisen ole hyvä olla yksin», hän huomautti.

»On hyvä, kuin on rahoja pankissa», sanoi neiti Vik kuivasti.

Vildhagen koetteli hymyillä, mutta se ei onnistunut. Syntyi pitempi äänettömyys, jolla ajalla neiti Vikillä näytti olevan erinomaisen hyvä olla: Molemmat käännättäjät tekivät vielä muutamia heikkoja yrityksiä asiaan kiinni päästäkseen; mutta neiti Vik puuttui joka kerran niin itsepäisesti puheeseen mieskohtaisilla huomautuksilla heidän yksityisistä asioistaan, jotta matami Tvet viimein kesken puheen nousi ylös säihkyvin silmin ja kalistellen suuria hampaitaan.

»Ei, Vildhagen, aivanhan me unohdamme hartaushetken meillä», hän sanoi.

Myös Vildhagen nousi. Matami Tvet sanoi jäähyväiset kuin haukka, kirkkoväärti kuin lammas, ja molemmat tallustivat tiehensä toinen sähisten, toinen nöyränä, molemmat suuttuneina ja samalla noloina.

Kuin he olivat poissa, syleili Kornelia tätiä, suuteli häntä ja sanoi: »Kiitoksia.»

Neiti Vik päästi vihansa oikein valloilleen. Se »halpa, narrimainen nainen», joka neiti Vikin mielestä olisi »toimitettava pois», ei suinkaan saanut sisarellista kohtelua. Mutta kuin hän oli tyhjentänyt vihansa, sanoi hän: »Mutta, hyvä Jumala, että sinä kuitenkin saatoit niin tehdä, Kornelia!»

XI.

Pieni vuonolaiva sai kokea jotain uutta, kuin se muutamia päiviä myöhemmin tuli kaupungin rantaan. Ei ollut kantajia, ei joutilaita eikä uteliaita vastassa. Laituri oli tyhjä ja lähimmät torit ja avonaiset paikat samoin. Se oli arvoitus, joka vasta selvisi, kuin »satamamies» tuli laivalle veneellään. Kaupungissa oli taas työmiesmeteliä. »Ne ovat Holtin työmiehiä», hän sanoi; »he ovat vannoneet hävittävänsä linnan.»

Tämän kuulleessaan kaikki matkustavaiset katsoivat kahta nuorta miestä, joita tämä tieto koski likemmin kuin ketään muuta laivassa olijaa, nimittäin Knutia ja Pietaria, jotka palasivat kotiin yhteisen tuttavan luota kaupungin läheisyydestä.

Kaikki riensivät niin pian kuin mahdollista maihin. Pääkatua pitkin kulki ihmisvirta linnaa kohden. Joka taholta kuulivat Knut ja Pietari kysymyksiä, selityksiä ja arveluita. -- »Hän kuuluu pettäneen heitä aika lailla», sanoi joku. -- »Holtissa on aina ollut jotain epävarmaa», huomautti viinakauppias, joka suurella liikkeellään oli saavuttanut yleisen kunnioituksen.

Saattoi kuulla melua linnan puistosta kauvaksi kadulle. Vihellettiin, meluttiin ja huudettiin hurraata. Äänistä huomasi, että nuoriso oli etukynnessä.

Knut ja Pietari olivat tulleet puistoon. Aituus oli pitkälti maahan kaadettu; he saattoivat aukoista nähdä taistelukentän. Linnan edusta oli täynnä ihmisiä, jotka kuitenkin näyttivät olevan jotensakin rauhallisia. Vakinaiset meluajat, nuoriso, temmeltelivät puiston etäisemmissä osissa. Taisipa niin olla, että nuorilla kapinoitsijoilla oli hauska! Herranen aika sitä iloa, kuin kerrankin sai mielin määrin tepastella suuressa, oivallisessa, mutta niin tavattoman vaarallisessa puistossa, jonka ohi he tavallisesti olivat kulkeneet puoleksi taikauskoisesti peläten, uteliaina tähystellen tarkkanäköistä omistajaa ja hänen nerokkaita satimiaan, joista kerrottiin kummia. Enintään oli joku heistä ennen uskaltanut pimeinä iltoina kiivetä laipiolle ja kaapaista marjan tahi omenan, joka riippui heidän saatavissaan. Ja nyt he eivät ainoastaan uskaltaneet katsella kaikkia puutarhan ihanuuksia läheltä, kosketella niitä, tutkia niitä, keksiä penkkien ja veräjien salaisuudet, -- he saattoivat rankaisematta tallatakin, kaataa, ryöstää ja ahmia niin paljon kuin mieli teki. He olivat heti käsittäneet työajan edun. Muutamat, -- tiedonhaluiset -- olivat heti käyneet käsiksi valepenkkeihin ja kääntäneet ne nurin tutkiakseen niitten rakennusta. Toiset, joilla oli suoranaisemmat halut, olivat alkaneet tyhjentää omenapuita ja kaalimaita. Kuin he olivat tyydyttäneet nälkänsä, alkoivat he pommitella toisiaan ja kadulla olijoita jäännöksillä. Kolmansissa oli hävityshalu voimakkain: he poleksivat kukkapenkkiä, joissa muutamat asterit ja muut syksykukat aristokraattisella elämällään heitä loukkasivat, repivät pensaita ja pirstoivat puutarhapöytiä. Muutamat kauppanerot olivat saaneet käsiinsä olutta ja sikareja, joita he möivät niille onnellisille, joilla oli rahaa. Kaikkein nuorin sukupolvi harjoitti vaihtokauppaa löydöillään: napeilla, nauloilla, heloilla ja sen tapaisilla, ja polttivat huvikseen ruutia. Kaikilla oli vaan yksi ainoa huoli, että poliisi tulisi ja tekisi lopun tästä ihanasta huvista.

Knut ja Pietari riensivät ylös taloa kohti.

Pietari oli raivoissaan. »Ne roistot», »ne koirat», jupisi hän ja tahtoi alituisesti käydä käsiksi. Knut pidätti häntä kauvan aikaa. Mutta äkkiä hän huudahti: »Kas, tuollahan on, Jumala paratkoon, minunkin renkipoikani!» Nyt olivat Knutin sanat turhia. Hän hyökkäsi keskelle taajaa joukkoa, tempasi hurjaa, vallatonta poikaa kauluksesta, veti hänet esille, pudisteli häntä, niin että hampaat kalisivat hänen suussaan peloittavalla tavalla.

»Kas vaan, Jussi kultaseni, olethan sinäkin muassa! Minusta on todellakin hauska tavata sinut näin terveenä ja raittiina -- sinä sen hemmetin penikka.»

Poika ällistyi vähän, mutta miehistyi pian. Tilaisuus oli suuri ja tavaton ja hän tunsi itsensä sen veroiseksi. Hän koetteli tempautua irti ja huusi: »Minä huolin viisi, mitä te sanotte!»

Häntä höyhennettiin entistä enemmän. Semmoinen hyvänsuopa tukkapöllö sai samassa kunnianhimon ja toiminnan halun haihtumaan, ja kuin kumppanit eivät yrittäneetkään auttaa häntä, päätti hän uhrata kunniansa ja pelastautua pakenemalla.

Ystävykset tulivat talon edustalle. Useimmat läsnäolijoista olivat katsojia. Holtin työmiehet olivat kokoontuneet pieniin ryhmiin lähimmäksi taloa. He näyttivät suorastaan olevan häpeissään; he kätkeytyivät toistensa taakse, kaikki näyttivät odottavan, että joku alkaisi puhua ja selittäisi, miksi he oikeastaan olivat tulleet koolle ja mitä heidän nyt tuli tehdä. Jollei se olisi ollut kaikkien näitten katsojien tähden, jotka seisoivat ja odottivat, että jotain tapahtuisi, olisi ehkä lopulta kukin hiipinyt kotiinsa. Nyt oli se kuitenkin käynyt mahdottomaksi -- nyt _täytyi_ jotain tehdä.

Hyväksi onneksi oli pienillä mellastajoilla, jotka harhailivat puutarhassa, aivan toinen käsitys asiasta. He alkoivat kyllästyä omenien syömiseen ja puutarhapenkkien hävittämiseen. Muutamat toimeliaimmista neuvottelivat, ja kohta nähtiin joukko näitä urhoollisia sotilaita tunkeutuvan ja sekautuvan talon edustalla olevaan miesjoukkoon. Äkkiä kuului terävä, helähtävä, singahtava ääni -- yhdessä ensimäisen kerroksen ikkunassa näkyi joka ruudussa paitse yhdessä tähtimäisiä reikiä. »Nyt olet sinä silmäpuoli», huusi joku ampujista, ja sitten seurasi kaikuva hurraahuuto. Ensimäinen askel oli otettu -- kohta sateli kiviä ikkunoita ja seiniä vastaan, helisi ja paukkui, lasisirpaleita ja ruukkipalasia putoili kaikkialle. Nuorten piirittäjien rohkeus karttui. He eivät enään pysytelleet piilossa. He kiertelivät taloa ujostelematta, heittelivät kilpaan ja löivät vetoa napeista, sikareista, kuparikolikoista ja oluesta. Urostyöt puistossa eivät olleet mitään tämän rinnalla. Tämä helähtävä ääni joka kerran, kuin ruutu meni rikki, ja ajatus, että he pommittivat itse linnaa, ja että joka kivi lensi suoraan Holtin hienoihin huoneihin ja särki peiliä, lamppuja ja vioitti pöytiä ja tuolia, se ajatus oli kerrassaan hurmaava! He toivoivat vaan, että sitä kestäisi koko yön ja alkaisi taas seuraavana iltana.

Kuin Knut ja Pietari tunkeutuivat joukon läpi takapihan portille päästäkseen, huomasivat he herrasmiehen, joka aina oli läsnä, missä poikalauma oli taajin ja pommitus kiihkein. Hän työkki milloin toista, milloin toista kehoittavaisesti kylkeen kepillään, osoitti ikkunoita ja mörähteli: »Hyvin tehty: sinä olet sukkela, sinä kiharapää! -- -- Tähtää ylemmäksi! -- Haa, haa! Hän ei uskalla! -- -- Sinä sitten merilakki! -- Tahdotko sinä sikarin? -- -- Hei! Sinusta mies tulee! Tässä on kaksi killinkiä -- -- Iske vaan!»

»Se on, Jumala paratkoon, Björnholt», Pietari kuiskasi. »Se roisto. Nyt minä --»

Björnholt huomasi heidät. Hän jätti mellastelijat, kulki heilutellen keppiään molempien ystävysten sivu ja huusi: »Minä toivotan onnea! Itsevaltias kansa viimeinkin noudattaa oikeuksiaan.»

Pietarissa heräsivät taas sotaiset himot, mutta Knut veti hänet mukanaan. Takaportti oli suljettu, samoin kuin pääovikin. Kaikki oli hiljaa talossa; se näytti autiolta. Vihdoin huomasi Pietari kuitenkin kasvot, jotka arasti kurkistelivat toisen kerroksen ikkunasta. Hän viittasi ja kohta kuului askelia käytävästä. Ovi avattiin hyvin varovaisesti, ja kuin he olivat päässeet sisään, taas suljettiin.

Katriinan kamarissa he tapasivat kaikki piiat kauhusta kokoon hykertyneenä. Katriina itse istui vavisten ja luki virsikirjaa.

Kuin Knut ja Pietari tulivat sisään, hypähti hän ylös ilosta huutaen. »No, Jumalan kiitos, että te tulitte!»

»Missä isä on?» Knut kysyi.

»Konttorissa.»

He tapasivat Holtin kävelemässä levottomasti edestakaisin. Hänen ohut, harmaa tukkansa, joka muuten aina oli kammattu niin huolellisesti päälaen yli toisesta korvanjuuresta toiseen, riippui vanukkeisena hartioille. Lyhyt, harmaa parta peitti leuvan ja posket. Hän liikutteli alituisesti huuliaan itsekseen jupisten. Kuin hän puhui, ei se enää ollut tavallisella sointuvalla äänellään, vaan vapisevalla vanhan miehen äänellä.

Jonkun aikaa vaiti oltuaan, jolla ajalla hän turhaan näytti etsivän sanoja, hän puhkesi sanomaan:

»Matkusta, Knut, matkusta! Mieletöntä minun oli vaatia sinua jäämään. Matkusta -- tänään -- huomenna -- ensi höyrylaivalla!»

»Mitä nyt on tekeillä, isä?»

»Tekeilläkö? Etkö sinä ole lukenut tiistailehteä?»

»En.»

Hän riensi pöydän luo, kaappasi sanomalehden, rutisteli sitä käsissään ja antoi sen Knutille:

»Täss' on! Lue! Minä olen konkurssissa. Minä olen petturi, en mitään muuta. Minä olen saattanut perikatoon, häpeällisimmällä tavalla pettänyt kaikki nämä herkkäuskoiset ihmiset, joille minä tosiasiassa olen vuosien kuluessa antanut työtä ja auttanut kaikella tavalla. Ha, ha, ha! Niin, niin -- siitä sinä näet, minkälainen mies sinun isäsi on.»

Knut luki. Lehti vapisi hänen käsissään. »Onko se totta -- oletko sinä --?»

»Konkurssissako? Tuossa ovat minun kirjani. Minä voin maksaa viimeiseen ropoon saakka.»

Ulkona melu yhä yltyi. Huuto kävi kovemmaksi ja kivisade kiihkeämmäksi. Koetettiin ryntäämällä särkeä myöskin portti.

»Oletko sinä puhunut työmiehille, isä?»

»Puhunutko heidän kanssaan? Näiden juopuneitten riiviöidenkö kanssa? En, siihen minä todellakin pidän itseäni liian hyvänä. Ja mitä se hyödyttäisikään? He ovat luonnollisesti saaneet paloviinaa riehuakseen ja tahtovat lisää lopettaakseen. Mutta ehkä meidän sinun mielestäsi pitäisi avata heille kellari? Olkoon menneeksi! Minä jätän heille talon, laiturit, koko liikkeen! Meillä -- sinulla ja minulla -- meillähän on katu, voimmehan me kerjätä, sillä aikaa kuin ne roistot, joiden puolesta minä olen uhrannut enemmän kuin kenenkään muun, juovat meidän viinimme.»

»Isä, aivanhan sinä olet järjiltäsi.»

»Matkusta, Knut! Matkusta! Nämä heittiöt eivät saa sinua soaista! Minä en sitä salli. Minun suhteeni on saman tekevä. Minä olen tottunut siihen -- mutta minä en suvaitse, että mikään likainen käsi koskettaa sinua. Matkusta! Surmatkoot minut, jos tahtovat, minä olen saanut kyllältäni.»

»Rauhoitu, isä. Pietari, tule; meidän pitää tehdä tästä loppu. Ja sitten puhutaan likemmin, isä.»