Chapter 12

Satamassa on vain kaksi laivaa. Mustine mastoineen ne näyttävät lehdettömiltä puilta. Kaksi pientä höyrylaivaa, jotka ovat rannassa kiinni, samoin kuin savuttomat tehtaantorvet näyttävät olevan aivan liikanaisia ja kärsivän siitä. Laitureilla ei näy ainoatakaan ihmistä; ylös vedetyt astuinlaudat, lyhtypatsaat ja myrskytanko, jonka huippuun punanen pallo on nostettu, törröttävät yksinään. Varastotontilla ulisee surkeasti tuulessa rautapeltipalanen, jolla kielletään tontille rikkoja vetämästä. Suuret meriaitat, jotka aina näyttävät liian kylläisiltä ja kärsivän huonosta ruoan sulatuksesta, näyttävät tänään kahta surkeammilta. Limaisten pylväitten ympärillä, jotka kannattavat niitä, loiskaa vesi kylmänä ja surumielisenä.

Kaupungin kaduilla näkyi vaan muutamia kotiin palaavia kirkkomiehiä -- kaikki vaatteihin käärittyinä, tuulta vastaan taistellen. He hajosivat pian ja kadutkin jäivät tyhjiksi tuulten temmeltää.

Yksinäisellä polulla, joka mutkitteli kaupungin takaisella tuulisella mäellä, kävelivät Fonn ja Kornelia. Siellä ylhäällä oli tuuli kahta kovempi.

Se repi känkyräpuita, jotka jäykkine, mustine oksineen ponnistelivat ja vinkuivat, niinkuin olisivat kärsineet kauheita tuskia. Se riehui vastustuksetta paljaitten vuorien yli ja tunkeutui ohuen maakerroksen alle, ikäänkuin se olisi tahtonut kuorittaa sen pois, tupruutteli irtonaista hiekkaa, kuin savua ja heittäytyi sitten vimmastuneena kanervikkoon, joka tuli semmoiseen raivoisaan liikkeeseen, että luuli sen mielettömässä raivossa tahtovan tempautua irti ja paeta suojaan.

Pappi ja Kornelia astuivat hitaasti eteenpäin kumarassa ja vinosti tuulta vasten. He puhuivat hiljaan ja yhtä mittaa -- usein tukahutti tuuli heidän sanansa. Molemmat, etenkin Fonn, puhuivat surullisella kiihtyneellä äänellä. Sanomaton tuska tuntui ikäänkuin kuristavan Fonnin kurkkua; hän näytti mieheltä, jota ääretön, auttamaton onnettomuus oli kohdannut.

»-- -- Jollen minä olisi kuullut sitä teidän omalta isältänne -- -- en minä olisi sitä koskaan uskonut! -- Ja nytkin -- nytkin -- kysyn minä itseltäni: onko se todellakin tapahtunut!»

Sitten hän oli kauvan aikaa vaiti.

»Te tiedätte, kuinka vapaa hän on mielipiteiltään?» alkoi hän taas.

»Tiedän.»

»Te ehkä olette hänen kanssaan yhtä mieltä.»

Kornelia pudisti päätään.

»Ja kuitenkin? -- ja kuitenkin! -- Minä en sitä ymmärrä. Hänen kaltaisensa kadotuksen lapsi.»

»Minä en luule -- -- että se -- joka rehellisesti etsii totuutta, on kadotettu.»

Fonn heilutteli sääliväisesti päätään.

»Tyhjiä sanoja, tyhjiä sanoja. Totuus on vain yksi ja se on meille ilmoitettu.»

Kuin Kornelia ei siihen mitään vastannut, jatkoi hän.

»Kuka sitten voipi vastustaa, kuin _teidänkin_ sielunne piti pimitettämän?»

»-- -- Sitäkö te tahdoitte minulle sanoa?»

Fonn pysähtyi.

»En, en -- ei tätä -- vähäpätöistä. Minä -- minä luulin, että Jumala ei tätä tahtonut, ei voinut sallia sen tapahtua. Minä toivoin, että Hän antaisi minulle sanoja, niin voimakkaita, että te niissä näkisitte Hänen voimansa. Minä toivoin saavani voimia herättää kuolleita. Ja nyt -- nyt minulla on vain laimeita, voimattomia sanoja --»

He astuivat vähän aikaa ääneti eteenpäin. Värähtelevällä äänellä alkoi Fonn taas:

»Kuinka usein me olemme astuneet tätä tietä -- yhteisen ikävöimisen, yhteisen toivon yhdistäminä. -- -- Kornelia, ettekö te ole tallettaneet ainoatakaan rakasta, kehoittavaista muistoa siltä ajalta? -- --»

»Minä olin usein kaukana, kuin te ehkä luulitte minun olevan hyvinkin lähellä --»

»Ja sitä te ette koskaan sanoneet?»

»En, minä taistelin hiljaisuudessa itseni kanssa.»

»Ja miksi te ette puhuneet?»

»Miksikö? -- Enhän minä koskaan ole uskaltanut puhua. En minä koskaan ole saanut. Minunhan vaan piti olla vaiti ja totella -- etenkin naistenhan tulee olla vaiti ja totella. Itsekin minä luulin, että niin piti olla. Ja minä olen ollut vaiti -- -- kaihonnut -- mutta ollut vaiti. Toisethan ovat puhuneetkin, mutta minkälaisen vastauksen he ovat saaneet? -- Että heidän piti olla vaiti ja totella. -- -- Muistojako? Onhan minulla muistoja, kehoittavaisia, mutta ei rakkaita muistoja. Minä tahdon sanoa teille sen nyt, kuin minä ymmärrän, mitä minä olen tuntenut, ja kuin minä uskallan puhua: minä olen vihannut tätä tietä teidän ja noiden toisten tähden. Minä olen vihannut teitä ja noita toisia, jotka juoksevat meillä, pelännyt ja vihannut heitä, ja minä olen vihannut sitä sanaa, joka on antanut teille semmoisen oikeuden. Minä sanon tässä teille, että jollen minä olisi tuntenut köyhiä, sairaita ja surullisia, joita tämä tyydytti ja lohdutti ja ennen muuta teki lempeiksi ja ihmisystävällisiksi, niin olisin minä kauvan sitten kadottanut rakkaimman toivoni.» -- --

Fonn pysähtyi kauhistuneena. Hän näytti siltä kuin salama äkkiä olisi iskenyt hänen eteensä. Hän kääntyi selin tuuleen ja asettui Kornelian eteen.

»Kornelia -- se ei voi olla mahdollista!» hän huusi.

Kornelia katsoi häntä ylpeästi silmiin.

»Olenko minä koskaan valehdellut teille?»

»Olette -- silloin kuin olitte vaiti.»

»Kuulittehan -- että minä luulin sitä velvollisuudekseni.»

»Vihanneet! -- Vihanneet minua! -- Ja vihanneet sitä sanaa, jota minä julistin? -- -- Hyvä Jumala!»

Hän vaipui kokoon. Rinta painui sisään; hän astui käyrässä ja hengitti lyhyeen ja tiheästi. Hän ei siis koskaan, koskaan ollut mitään hänelle. Ei ainoakaan niistä sanoista, joitten hehkua hän itse oli tuntenut, ja joitten hän luuli valloittaneen hänet ainaiseksi, ollut vaikuttanut mitään. Vieläpä ne olivat herättäneet inhoa, vihaa! -- Hänestä tuntui kuin koko hänen elämänsä olisi hukkaan mennyttä sen kuullessaan. Jotain hänessä murtui, hän tunsi äkkiä olevansa vanhettunut. Kylmä tuska valtasi hänet, kuin hän tunsi elämän katoavan, ja kuin kuolintuskassa hän huusi: »Kornelia, te olitte minulle kaikki ja te minut jätitte!»

»Sitä te ette enää ole oikeutettu minulle sanomaan.»

Fonn katsoi häveten alas, pysähtyi, oli vaiti vähän aikaa ja sanoi sitten:

»Minä olen ollut sokea. Jumala ohjatkoon teitä oikealle tielle. Hyvästi.» --

Kornelia astui alas kaupunkiin; Fonn jäi vuorelle. Hän otti hatun päästään jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa ja kuljeskeli kauvan aikaa edestakaisin autiolla polulla. Hän puhui itsekseen, tutki itseään. Yksi ainoa sana oli ilmaissut koko hänen surunsa. »Kornelia, te olitte minulle kaikki.» Häpeällinen tunnustus! -- Oliko se totta? -- Oli, oli, oli. Syvä, hiljainen ilo työtä tehdessä, hieno kauneuden loiste, joka joskus oli kirkastanut elämän, ja se kaiken kurjuuden takaa kuultavan, salaisen onnen tunne, jota hän usein oli tuntenut ja otaksunut uskon lahjaksi -- kaikki tämä, sen hän nyt tiesi, oli tullut hänen kauttaan ja katosi nyt hänen kanssaan.

»Siis: Itsepetosta kaikki tyyni! Siis: Alusta taas!» Hän katseli kovaa, alastonta, kauhean autiota polkua: »Kävellä tässä iloiten, kävellä yksin ja kuitenkin iloiten!» Kuinka hän voisi sitä tehdä? -- -- Eihän hänellä edes ollut voimia rukoilla. Hänestä tuntui siltä, kuin hänen täytyisi langeta, jos hän hetkeksikin pysähtyisi kävelystään. --

Vähitellen hän alkoi löytää lohdutusta juuri yksinäisyytensä tunteesta. Oli jotain vahvistavaa, rohkaisevaa tässä äänettömässä kävelyssä autioilla poluilla ja ajatuksessa, että siten hän kävelisi koko elämänsä, etsien voimaa ainoastaan korkeimman liitosta. Hän alkoi ehdottomasti puhua ihmisille tämän yksinäisen aseman antamalla arvolla, puhua uusia, kovia, säälimättömiä sanoja. Häntä lohdutti asettaa tulikuuma rauta arimmalle kohdalle, antaa kylmän haudanilman virrata kaikkialle, missä oli uhkuvaa, tuoksuvaa elämää, iloa ja onnea. --

Hän oli kävellyt tätä tietä niin usein yhdessä Kornelian kanssa, ja hän tiesi sen nyt, yhdessä tuhansien huonojen unelmien kanssa. Hän tahtoi kävellä sitä tietä vastakin, kävellä usein, mutta yksin ja ainoastaan saadakseen voimia julistaa surun evangeliumia ihmisille. --

Samaan aikaan kuin Fonn käveli yksin vuorella aina etsien tuulisimpia paikkoja, kuljeskeli toinen pettynyt mies alhaalla puistossa, mutta tuulen suojassa. Se oli Björnholt. Knutin kihlaus Kornelia Vikin kanssa oli ollut kauhea isku hänelle. Kaikki, mitä hän oli tehnyt yllyttääkseen kaupunkilaisia Knutia vastaan, oli melkein turhaa. Häntä ei enää uskottu. Sitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut hänelle; mutta se oli aivan selvää -- hänen sanojaan epäiltiin. Se mies, jonka kanssa Kornelia Vik meni kihloihin, ei mitenkään saattanut olla niin turmeltunut, kuin miksi Björnholt oli hänet kuvannut.

Björnholt oli alakuloinen. Hän ei nähnyt mitään neuvoa. Knut ehkä valittaisiin. Hän oli epätoivossa. Sitä paitse oli ilkeän raskas ilma ja päällepäätteeksi sunnuntai. Hänestä näytti kaikki liittäytyneen häntä vastaan. Hän oli koettanut kaikenlaista saadakseen päivän menemään. Ensin oli hän koettanut heittäytyä pitkäkseen, sytyttää piippunsa ja vajoutua tutkimaan vanhaa maakuntakertomusta, jonka hän äskettäin oli kaivanut esille. Siinä kerrottiin kummallisia asioita -- etenkin papeista -- ja siinä vallitsi keskiaikanen henki, joka häntä miellytti. Mutta ei se ollut voinut hänen huomiotaan kiinnittää. Tuskastuttava levottomuus vaivasi häntä. Hänen täytyy mistä hinnasta tahansa toimittaa jotain, tuntea omia voimiaan, omaa valtaansa, salamana käydä jonkun kimppuun. Jos olisi ollut arkipäivä, olisi hänellä ollut koulu -- mutta mitä hän nyt tekisi? Hänellä oli hyvin kapinallisia ajatuksia lepopäivästä. Ei suinkaan tarvinnut epäilläkään, ettei siitä tullut syyttää pappien ahneutta ja vallanhimoa!

Björnholt oli mies, joka eli aatteen puolesta. Julkisesti ei hän, paha kyllä, tällä hetkellä voinut mitään sanottavaa tehdä asiansa vuoksi. Mutta äkkiä selvisi hänelle, että hän saattoi toimia yksityisesti -- sunnuntainakin. Hänen mielentilansa parani useita asteita, kuin hän oli saanut sen asian selville; hän puki joutuisasti päälleen takin, kaapasi hatun ja kepin ja lähti työväen kaupunginosaan.

Björnholt oli hyväätekeväinen mies. Hän auttoi useaa köyhää perhettä; hän olisi voinut antaa viimeisen paitansa tarvitsevalle. Siitä hyvästä vaati hän ainoastaan, että ne, joita hän auttoi, käyttäytyivät siivosti eivätkä sekaantuneet, niinkuin hän sanoi, juoniin.

Hän meni ensiksi pesijänsä luo. Hän oli kuullut, että tämän luona asui yksi työlakon tehneitä työmiehiä. -- Asia oli pian selvitetty. Vaimo tunnusti heti, mutta puolusti itseään sillä, että asianomainen oli sukua perheelle. »Sukua tai ei, se on sama», Björnholt sanoi. »Ei mitään salakähmää, matami Hansen, muuten meidän välistämme loppu tulee.»

Hänen seuraava käyntinsä oli sukkelan, mutta hyvin köyhän tuntiopettajan luo, jolle Björnholt oli hankkinut työtä koulussa. Se oli hoikka mies, rinta sisään painunut ja kasvojen väri harmaa. Björnholt istuutui sisääntultuaan, toinen jäi seisomaan.

»Niin -- vain! Teistähän on nyt tullut hurjastelija?»

Toinen koetti hymyillä; mutta hänen silmänsä ja hänen ryhtinsä osoittivat pelkoa.

»Älkää kieltäkö. Minä tiedän, että te seurustelette Aage Stormin ja Pietari Strömin kanssa -- ehkä itse Knut Holtinkin kanssa. Te olitte äskettäin seurassa ja olitte siellä lausuneet vapaamielisiä sanoja -- hyi! Minkä verran teillä on älyä! Mies teidän asemassanne, ja teillä on vaimo ja lapsia! Mutta tietäkää se, että jos se tapahtuu toisen kerran, niin minä puhun rehtorille ja te saatte eron.»

Hän nousi ylös. Toinen oli masennettu. »Se ei ole tapahtuva toisen kerran, herra yliopettaja, oltiin vähä iloisia --»

»Hyvä, Pedersen, hyvä. Sattuuhan se meille kaikille. Noudattakaa minun neuvoani. Älkää olko olevinanne. Älkää viisastelko, Pedersen, älkää viisastelko, se on viisauden ydin. Te olette kunnon mies, ahkera mies, Pedersen. Käykää minun luonani jonain päivänä -- minulla olisi teille vähän työtä.»

»Tuhannet kiitokset, herra yliopettaja.»

Björnholt nyykäytti päätään ystävällisesti ja lähti. Hän tunsi erittäin virkistyneensä.

Nyt oli hän, niinkuin mainittiin, puistossa. Kesällä kuljeksi hän siellä joka sunnuntai muutamia tuntia siihen aikaan, kuin kaupungin lapsenhoitajat olivat siellä pienokaistensa kanssa. Björnholt ei ollut sivistyneitten naisten ihailija. Hän luuli heidän aina hänessä riippuvan. Mutta ei hän kuitenkaan ollut tunteeton naiselliselle sulolle, kuin se kohtasi häntä esimerkiksi pienen sievän palvelustytön muodossa, joka herrasteli puistossa sunnuntai-iltapuolella. Hän inhosi lapsia, mutta kuin hän oli puistossa, eivät ne häntä peloittaneet. Hän oli milloin minkin lapsenvaunun luona ja mörähteli lapsille jotain, jonka piti heitä mielittää, mutta aina sai heidät huutamaan. Sitten hän alkoi puhella piikojen kanssa. Puistossa hän oli demokraatti. Hän ilvehti heidän sulhasistaan, lykki heitä ystävällisesti kepillään kylkeen, hymyili ja iski silmää ja lahjoitti heille appelsiinia ja leivoksia. Se oli aivan viatonta huvia, jolle hän pani paljon arvoa.

Tänään ei hän kuitenkaan voinut toivoa tapaavansa siellä ketään ystävistään. Olikin aivan autiota. Björnholt kuljeskeli käytäviä ylös ja alas ja sunnuntain hiljaisuus ja raskas sää alkoivat taas ahdistaa häntä, kuin hän äkkiä huomasi kaksi piikaa, jotka kävelivät ja söivät omenia ja raksuttelivat pähkinöitä ja nakkelivat kuoria toistensa päälle ja virnailivat yhtä mittaa. Björnholt lähestyi leikkiä laskien ja pääsi heti heidän armoihinsa. Hänellä oli vastustamattoman hauska tapa kohdella heitä -- he nauroivat täyttä kurkkua ja nakkelivatpa pähkinänkuoria hänenkin päälleen. Hän pysyttelihe koko ajan muutamia askelia heidän edellään, niinkuin hän olisi ollut ohi menemäisillään, kunnes he tulivat syrjäisemmille käytäville. Sitten hän käveli hitaammin, ja tultuaan varmaksi, ettei ketään ollut lähitienoilla, luuli hän, että hänen täytyi esiintyä kavaljeerina ja hän tarjosi toiselle tytöistä käsivartensa. Keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi, Björnholt oli melkein päässyt surumielisestä mielentilastaan ja oli tarttunut toisenkin tytön kainalokynkkään, kuin he tienkäänteessä seisoivat aivan vastatusten miehen kanssa, jolla oli sarvisankaiset silmälasit ja sotilaan kaulahuivi. Björnholt irtautui naisista, mutta oli jo huomattu. Kävelijä, toimittaja Höjsen, nosti syvään hattua ja sanoi mennessään sivu liehuvin liepein: »Kuten ainakin ulkona ja suojaamassa yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia, herra yliopettaja!»

»Senkin vietävä!» Björnholt huusi ja hosui kepillään pensaita. Kuin toinen naisista taas tahtoi lähestyä, lykkäsi hän hänet muitta mutkitta syrjään sanoen: »Äh, menkää --!» ja meni möristen ja pärskyen puistosta.

Hänen hyvä tuulensa oli taas mennyt. Hän päätti mennä kotiin ja koettaa pitäjän kertomusta.

Aluksi hän ei kuitenkaan päässyt kotiin. Hän nimittäin tapasi kadulla Vildhagenin, jolle hän heti valitteli politillisten asiain huonoa käännöstä. »Kuulkaas, ettekö te ja muutamat muut voisi muuttaa tytön mieltä. Minun mielestäni sen pilaisi olla helpon asian; onhan hän teikäläisiä.»

»Me koetamme tehdä parastamme -- mutta me emme voi olla varmat onnistumisesta.»

»Surullista, surullista!» Björnholt jupisi. »Hänet vielä valitaan, niin mahdottomalta kuin se kuuluukin.»

»Niin, kukapa sitä uskoisi? Eikö luulisi, että Jumalan sormi --?»

Björnholt heräsi.

»Hitto vieköön -- tiedättekö te mitään? Ovatko mielet ehkä kääntyneet --?»

»Ne ovat hänen puolellaan.»

Björnholt taas laimistui. »Minä luulin teidän urkkineen jonkun vehkeen», hän sanoi.

»Minä sanoin Herran sormi --»

»Niin, niin -- tietysti -- luonnollisesti --» jupisi Björnholt ja haukotteli.

He astuivat vähän aikaa ääneti.

»Nämät ovat vaikeita aikoja kauppiaille», Vildhagen huomautti.

»Noo, hyvätkin kauppiaat valittavat aina. Tehkööt vararikon, he saavat akordin ja ansaitsevat viisikymmentä tai kahdeksankymmentä prosenttia.»

Vildhagen hymyili tyynesti. --

»Eiväthän kaikki voi saada akordia.»

»Mitä vielä!»

»Minä tiedän ainakin yhden, joka --»

»Kenen?»

»Laivanisäntä Holtin.»

Björnholt pysähtyi ja tarttui toista takkiin.

»Mitä te sanotte, mies? Arne Holtko? Kummitteleeko hänelle?»

»Sanokaa, herra yliopettaja -- olemmehan me yhtä mieltä siitä, että nämä vaaralliset ajat vaativat järjestyksen miehiä, kristillisiä järjestyksen miehiä etunenään --»

»Niin, niin!»

»Oletteko te tarkemmin miettineet asiaa?»

Björnholt katseli kirkkoväärtiä tutkivin silmin.

»Hm. -- Mitä te ajattelette -- Fonnista?»

»Luuletteko te? Ehkä. Se on erinomainen pappi. Mutta onko hänellä politillista kokemusta --?»

»Ei, se on totta. Mutta Strand --?»

»Hän on uusi tällä paikkakunnalla.»

»Totta sekin. Hm --» Björnholt pureskeli raivostuneena partaansa, puristeli keppiään, niin että rystöt kävivät valkeiksi, ja löi vihaisesti viattomia pikku kiviä, joita oli tiellä. Hän lausui sanat tuimasti sanoessaan:

»Niin -- te itse, Vildhagen -- ei suinkaan teitä saisi -- --»

»Ei, ei, herra yliopettaja -- minä pyydän kauniisti puolestani. Ymmärrättehän te itsekin -- -- minun ammattini -- -- ja sitä paitse -- enhän niinä maallisista --»

»Mutta _hätätilassa_, Vildhagen -- mieluummin kuin vallankumooja --»

»Se on toinen asia. Kaikki, meidän kalleimpien harrastustemme tähden!»

»Te olette kallio, Vildhagen, kallio. -- Te puhuitte laivanisäntä Holtista?»

»Se on hyvin surullista: hän on konkurssitilassa.»

»Se ei ole mahdollista.»

»Onpa niinkin. Suuri työväen paljous -- -- jonka luottamuksen hän on onnistunut saamaan -- -- se on hyvin surullista.»

Björnholt seisoi suu auki.

»Holtko? Holtko konkurssissa?» jupisi hän aivan hiljaa.

»Herran sormi --»

Björnholt tarttui hänen käteensä.

»Kiitoksia, Vildhagen. Te olette kallio. Minun täytyy mennä kotiin. Käykää katsomassa. Me voitamme, Vildhagen, me voitamme, hitto vieköön, sittenkin.»

Björnholt riensi kaupunkiin; Vildhagen astui miettiväisenä eteenpäin ja huomasi jossain solassa seisovansa vastatusten toimittaja Höjsenin kanssa. Vildhagen tervehti ystävällisesti.

»No, Höjsen, kutka te nyt asetatte ehdokkaiksenne lähestyviin vaaleihin?»

»Tietysti Aage Stormin ja tohtori Holtin.»

»Te olette todellakin rohkea mies, Höjsen. Konkurssintekijän pojan -- jos te sen vaalin voitatte, niin minä sanon, että te olette voimakas.»

»Konkurssintekijänkö? Kuka tekee konkurssin?»

»Ettekö te ole sitä kuulleet? Ettekö ole kuulleet, että Holt tekee konkurssin?»

»E-en.»

»Hm. Niin. Hyvin surullista. Moni jää leivättömäksi, joka on luottanut häneen. Saattoihan sen jo arvata. Kuin ei näihin aikoihin supista liikettään eikä vähennä työpalkkaa --!»

»Te olette varma, te, Vildhagen. -- Vain niin. Konkurssi. Sepä oli hittoa. Teistä tulee valitsija, Vildhagen. Ketä te valitsette?»

»Ehdollisesti Aage Stormia.»

»Ehdollisestiko?»

»Niin -- jos teidän puolueenne suostuu _varmaan_ mieheen hänen rinnalleen.»

»Aha. Mutta minä en suostu kehenkään virkamieheen, sen te tiedätte.»

»Ei, ei --- mutta onhan niitä _toisiakin_ --»

He olivat Höjsenin asunnon kohdalla. »Ettekö käy sisään, Vildhagen, niin voisimme puhua tästä asiasta vähän tarkemmin?»

»Kiitoksia.» -- --

Myrsky yltyy. Aallot kohoavat yhä korkeammiksi ja tulevat yhä pitemmiksi. Ne näyttävät rientävän kaukaista maalia kohden huimaisevaa vauhtia. Ne ovat lakkapäitä ja näyttävät petoeläimiltä, jotka paljastavat hampaitaan. Ne ulvovat käheästi ja näyttävät hurjilta, peljästyneiltä ja samalla nälkäisiltä. He ajavat saalistaan takaa, he ahdistavat purjehtivia veneitä ja laivoja, yllyttävät toisiaan ja huutavat: Eteenpäin, eteenpäin, tarttukaa niihin kiinni, kaatakaa ne, heittäkää ne alas syvyyten, nujertakaa ne, syökää ne. Me tahdomme ruumiita, ruumiita. Kaikki ulvoo, kauheata, julmaa ulvontaa -- ne näyttävät mielettömiltä hurjasta hävittämishalusta. Tulee ajatelleeksi nälkäistä, hurjistunutta raiviojoukkoa.

Ja kiihtyneen meren yli liitelee satoja merilintuja ja pitävät oikeata helvetinkonserttia. On kuin he äkkiä olisivat huomanneet, mikä kauhea arvoitus elämä on ja kuin samalla olisi vallannut heidät mieletön pelko omasta olemuksestaan. -- --

Satamassa käyvät laivat levottomiksi. Ne sukeltelevat ja kiskovat ankkuriköyttään, ja mastot notkuvat tuulessa.

Hämärissä lähti hiilihuoneen kohdalta vene vesille ja pyrki kohden satamassa olevaa laivaa. Perässä istui laivanisäntä Holt kyyryssä. Hän näytti surkealta siinä istuessaan ja kahden käden hattua pidellessään.

Hän kiipesi laivan kannelle ja meni sisään kojuun, jossa kippari virui vuoteellaan ja poltti piippuaan. Hän nousi hitaasti ylös, kuin Holt tuli sisään, ja istuutui vuoteensa reunalle.

»Hyvää iltaa», Holt tervehti ottamatta hattua päästään pois.

»Hyvää iltaa. Huono sää.»

»Niin on. -- Noo -- kuinkas käy?»

»Hänenkö kanssaan?»

Hän viittasi kädellään laivan peräpuoleen.

»Niin, niin.»

»Oo -- entisellään. Ajoittain hän raivoaa ja repii vaatteensa, toisin ajoin hän istua tuijottaa eteensä.»

»Eikö hän tahdo lähteä?»

»Ei.»

»Te olette ilmoittaneet hänelle minun viimeisen tarjoomukseni?»

»Olen.»

»Mitä hän sanoi?»

»Hän tavoitteli lyödä minua.»

»Lyödäkö?»

»Niin, ja purra. Hän ei kammoksu mitään. Hän ei suinkaan ole hauska vahtia.»

»Mutta hän ei _saa_ tulla maihin, kuulettehan te sen. -- -- Koettakaa vielä kerran. Tarjotkaa hänelle kaksin kerroin.»

»Saahan koettaa.»

»Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä.»

Kuin Holt taas oli tullut maalle, seisoi hän vähän aikaa paikoillaan, ikäänkuin miettien, mitä tietä menisi. Hän meni sitten hitaasti muutamia askelia Vikin taloa kohden, mutta pysähtyi taas, köyristyi viluisesti ja hieroi käsiään. Viimein oli hän tehnyt päätöksensä. Hän meni suoraan talon portille ja soitti kelloa. Kello soi kumeasti. Kesti kauvan, ennenkuin kukaan tuli. Viimein kuului sisäpuolelta askelia, ja naisääni kysyi: »Kuka siellä?»

»Laivanisäntä Holt.»

Portti avattiin.

»Onko Vik kotona?»

»O-on», vastasi palvelija hitaasti. Häntä näytti vaivaavan yleinen sunnuntaisurumielisyys. »Hän on konttorissaan.»

Holtin mieli hiukan keventyi. Hänen ei siis tarvinnut mennä asuinhuoneeseen. -- Hän kolkutti konttorin ovea. Syvä, raskas: »Sisään», kuului vastaukseksi.

Holt astui sisään. Se oli pieni, pihanpuoleinen huone. Mikä vaan suinkin saattoi, oli tässä huoneessa rautaa. Siinä oli rautasohva hevosen harjaksisella päälyställä, rautakaappi tärkeitä paperia varten, rautatuoli ja rautainen sylkiastia. Vik istui ja luki paksua terässankaista kirjaa. Huoneessa oli kylmä.

Vik otti lasit silmiltään ja katsoi hitaasti ylös, mutta ei heti tuntenut sisääntulijaa, joka seisoi pimeässä. Vihdoinkin hänelle selveni, kuka se kummituksen kaltainen laiha mies oli, joka seisoi oven suussa hattu kädessä ja katsellen levottomasti ympärilleen.

He eivät olleet puhuneet keskenään sen päivän jälkeen, kuin Vik sanoi entiselle kumppanilleen: »Jos sinä petät hänet, niin minä surmaan sinut.» He olivat usein tavanneet toisensa vuosien kuluessa ja taistelleet vastatusten, mutta he eivät olleet sanaakaan vaihtaneet.

Tuntiessaan Holtin Vikin toinen käsi putosi niin raskaasti kirjalle, että pöytä jysähteli. Sitten hän jäi istumaan liikahtamatta ja katsoi jäykästi vastustajaansa.

»Hyvää iltaa, Vik», tervehti toinen.

»-- Iltaa.»

Holt tuli vähän lähemmäksi. Vik ei pyytänyt häntä istuutumaan.

»Minä tahtoisin mielelläni puhua sanan sinun kanssasi.»

»Pojastasiko? Ei siitä ole apua, Arne Holt.»

»Se ei ollut Knutista.»

»Oo-hoh?»

»Minä tulin tänne liikeasioissa.»

»Minun konttorini ei ole auki sunnuntaina.»

»Sitä minäkin ajattelin. Mutta minä pyydän sinulta anteeksi, että minä tulen tähän aikaan. Minulla oli kiire.»

»Noo. Mitä sitten?»

»Minä tarvitsen rahaa.»

»Mitä?»

»Minä haen lainaa. Tahdotko sinä auttaa minua?»

»Auttaa sinua? -- -- Lainaako? -- -- Sinä tarvitset rahaa?» --

Vik hymyili. Paksu, luja liha hänen poskissaan vetäytyi vähän syrjään, ja sitten tuli syvältä pieni, kapea säde, joka jääti.

»Sinä saat nähdä minun kirjani», Holt sanoi.

»En minä niistä huoli.»

»Minä maksan jokaiselle saatavansa.»

»Niin, maksa, mies.»

»Sinä itse minun asemassani koettaisit keksiä keinoja --»

»En minä ainakaan sinun keinojasi koettaisi.»

»Se on, sinä et tulisi minun luokseni apua pyytämään.»

»Ennen minä kerjäisin, ennen kuolisin nälkään.»

Holt oli vaiti hetkisen.

»Sinä olet leppymätön.»

»Minä en tahdo auttaa minkäänlaista hurjistelua.»

»Hm, minun liikettänikö sinä et suvaitse?»

»Ei. Minä en suvaitse sinua.»

»Sinä et siis tahdo.»

»En.»