Part 7

Pystyyn pääsi, sa kuulethan äänen jossakin kutsuvan, äänen mi luottavaksi neuvoo ja rohkeaksi!

Pystyyn pää, sillä rinnassas kaartuvi kaunis taivahas, sielläkin sinipielet soi kuni harpun kielet!

Pystyyn pääsi ja raikuvaan laula: kenpä mun lannistaa, vihervä virpeni uhkee vuodesta vuotehen puhkee!

Pystyyn pääsi, sun uudesti elämän voima se synnytti, voima mi aina on läsnä suuressa, pienimmässä.

Yhdestoista luku.

Oltiin päivällislevolla; isojen Hejdegårdenen talojen väet olivat makuulla, heinät hajallaan tantereella ja haravat pistettyinä maahan. Heinähäkit olivat ladon portaitten alla, valjaat viskattuina viereen ja hevoset söivät lieassa vähän matkan päässä. Paitsi hevosia ja muutamia kanoja, jotka olivat tulleet pellolle, ei koko tasangolla näkynyt ainoatakaan elävää olentoa.

Tunturissa, talojen yläpuolella, oli revelmä ja siitä nousi tie Hejdegårdenen talojen karjakartanoille, niiden suurille, ruohoisille tunturitasangoille. Ylhäällä revelmässä seisoi tänään mies ja katseli alas tasangolle, ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Hänen takanaan oli pieni tunturijärvi, siitä juoksi puro, joka uursi revelmiä tunturiin; molemmin puolin tätä järveä kulki karjanpolkuja karjakartanoille, jotka kaukaa näkyivät. Haukunta ja huhuilu likeni likenemistään, kellot kalkattivat harjanteiden välillä; sillä karja kiili ja etsi vettä, koirat ja paimenet koettivat koota sitä, mutta turhaan. Lehmät tulla lopsottivat tehden kummallisia hyppyjä ja tuskastuneita liikkeitä ja karkasivat oudosti mölähdellen ja häntä sojossa suoraa päätä veteen, minne jäivät seisomaan; niiden kellot kilahtelivat veden poikki joka kerta kun ne liikuttivat päätään. Koirat joivat hiukan, mutta jäivät maalle, paimenet tulivat perässä ja istuutuivat lämpöiselle, sileälle kalliolle, ottivat esiin eväänsä, vaihtoivat ruokiaan, kehuivat toistensa koiria, sonneja ja isäntäväkeä, riisuutuivat sitten ja hyppäsivät veteen lehmien joukkoon. Koirat eivät tahtoneet veteen, vaan luikkivat pitkin paikkoja unisina, pää riipuksissa, silmät kuumina ja kieli toisella puolen kitaa. Nurmikko jyrkänteillä ei näkynyt ainoaakaan lintua eikä kuulunut ääntä, paitsi lasten joikerrusta ja kellojen kilinää; kanerva oli kuin kulossa poltettu, aurinko paahtoi vuorien rinteihin niin että kaikki läähätti kuin läkähtymäisillään.

Öyvind siellä sydänpäivän paahteessa odotti. Hän istui paitahihasillaan ihan puron varrella, joka virtasi järvestä. Hejdegårdenen tasangolla ei vielä näkynyt ketään ja hän rupesi jo hiukan pelkäämään, kun suuri koira äkkiä läksi lönköttämään Nordistuenin ovesta ja perässä tyttö paitahihasillaan; hän juoksi nurmikenttien poikki vuorta kohti, Öyvindin teki kovasti mieli huhuta häntä vastaan, mutta hän ei uskaltanut. Hän katseli tarkkaavaisena taloa, tulisiko joku sattumalta ja näkisi tytön, mutta hän oli turvassa ja Öyvind nousi monta kertaa malttamattomana.

Vihdoin viimein tyttö tuli, astellen puron vartta, koira vähän edellä, nuuskiskellen ilmaa. Tyttö tarttui tuontuostakin pensaisiin, käynti väsyi väsymistään. Öyvind lähti juoksemaan alas, koira murisi ja sai siitä toria, mutta niin pian kuin Marit näki Öyvindin tulevan, istuutui hän suurelle kivelle, kasvot kuin tulessa, hengästyneenä ja kuumuuteen menehtymäisillään. Öyvind hypähti viereiselle kivelle.

— Kiitos, että tulit!

— Voi sitä tietä ja kuumuutta! Oletko odottanut kauan?

— En. Koska he vartioivat meitä illalla, täytyy meidän käyttää hyväksemme päivää. Mutta minä olen ruvennut ajattelemaan, ettemme enää tästä puoleen ole niin salaperäisiä ja varovaisia, siitä minä juuri tänään aioin puhua kanssasi.

— Salaperäisiä?

— Minä kyllä tiedän, että sinä pidät salaperäisyydestä, mutta sinä pidät myöskin rohkeudesta. Tänään minä puhun sinulle pitkältä ja nyt sinun pitää kuunnella.

— Onko se totta, että sinä aiot pyrkiä amtin agronoomiksi?

— On, ja kyllä minä siksi pääsen. Minulla on kaksikin tarkoitusta: ensiksi tahdon saada toimen ja toiseksi — ja se on päätarkoitukseni — tahdon saada aikaan jotakin sellaista, että vaarisi sen näkee ja huomaa. Onneksi ovat Hejdegårdenen talojen väet enimmäkseen nuoria ihmisiä, jotka toivovat parannuksia ja tarvitsevat neuvojaa. Rahaa heillä myöskin on. Sieltä minä alan; ja minäkös korjaan kaikkea, alkaen heidän navetoistaan vesijohtoihin asti, minäpäs pidän esitelmiä ja teen työtä, minäpäs, niinsanoakseni, panen vanhuksen hyvien töiden saarrokseen..

— Sinä puhut kuin mies; eteenpäin Öyvind!

— Niin, muu koskeekin meitä kahta. Sinä et saa lähteä pois.

— Mutta entä kun hän käskee?

— Etkä pitää meidän välejämme salassa.

— Mutta entä kun hän kiusaa minua?

— Mutta me saavutamme enemmän ja suojelemme itseämme paremmin, kun päästämme kaikki julkisuuteen. Meidän pitää alituiseen olla ihmisten silmissä niin että heidän aina täytyy puhua siitä, kuinka paljon pidämme toisistamme; sitten hekin oikein toivovat meille menestystä. Sinä et saa lähteä pois. Niillä, jotka eroavat, on aina vaara tarjolla ja heidän välilleen voi tulla kulkupuheita. Ensimmäisenä vuonna me tosin emme usko niitä, mutta seuraavana me hiukan voimme ruveta uskomaan. Kerran viikossa meidän pitää tavata toisemme, ja silloin me nauramme kaikkea sitä pahaa, mitä ihmiset yrittävät ahtaa välillemme. Kun me joudumme samoihin tansseihin, pitää meidän osata polkea tahtia niin että vinkuu ja soi, kaikkien panettelijoidemme istuessa katselemassa. Kun me tapaamme kirkolla, tervehdimme toisiamme kaikkien niiden nähden, jotka toivoisivat meitä satojen penikulmien päähän toisistamme. Jos joku sepittää meistä laulun, koetamme yhdessä sepittää toisen vastaan; kyllä se menee, kun me yhdessä yritämme. Ei kukaan pääse meidän kimppuumme, kun me vedämme yhtä köyttä ja näytämme ihmisille, että kuulumme yhteen. Onnetonta rakkautta tuntevat vain pelkurit tai heikot tai sairaat ihmiset, tai laskevat ihmiset, jotka odottavat jotakin määrättyä asianhaaraa, tai viekkaat ihmiset, jotka vihdoin saavat kärsiä oman viekkautensa takia, tai järki-ihmiset, jotka eivät senvertaa pidä toisistaan, että voisivat unohtaa säädyt ja muut eroavaisuudet — he toimivat salaa, lähettelevät kirjeitä, vapisevat joka sanaa ja tuota pelkoa ja alituista levottomuutta ja veren tykintää pitävät he lopulta rakkautena, ovat onnettomia ja sulavat kuin sokeri. Kaikkia kanssa! Jos he oikein pitäisivät toisistaan, niin he eivät pelkäisi, vaan nauraisivat ja astuisivat joka hymyssään ja joka sanassaan vaikkapa suoraan kirkonporttia kohti. Minä olen lukenut siitä kirjoista ja minä olen sen itsekin nähnyt, että se on kehnoa rakkautta, joka kulkee takateitä. Rakkaus alkaa salaisuudessa, sillä se alkaa kainoudessa; mutta sen täytyy elää julkisuudessa; siksi että se elää ilossa. Kun lehdet puhkeavat, niin ei niiden kasvamista voi salata ja sinä huomaat, että kaikki mitä puussa on kuivaa, putoaa pois samassa hetkessä, jolloin puhkeaminen alkaa. Se, joka saa rakkauden, pääsee irti kaikesta vanhasta, kuolleesta kuonasta, mahlat vuotavat ja pursuvat, ja kuinka ei sitä huomattaisi? Hoi tyttö, kaikkien pitää tulla iloisiksi, kun näkevät meidät iloisina; kaksi kihlattua, jotka uskollisesti pitävät kiinni toisistaan, tekevät ihmisille hyvän työn, sillä he antavat heille runon, jonka heidän lapsensa oppivat ulkoa ja laulavat luulevien vanhempien häpeäksi. Minä olen lukenut niin monta sellaista runoa, tälläkin paikkakunnalla elää joitakin sellaisia runoja kansan suussa, ja juuri niiden lapset, jotka kerran saivat pahan aikaan, niitä nyt liikutetuin mielin kertoilevat. Ja nyt Marit, ojennamme me toisillemme kätemme — kas noin! ja sitte me lupaamme toisillemme, että uskollisesti pidämme kiinni toisistamme — kas noin! ja kaikki käy hyvin, eläköön!

Öyvind yritti tarttua kiinni hänen päähänsä, mutta hän käänsi sen pois ja luisui alas kiveltä.

Öyvind jäi istumaan, Marit palasi ja seisoi, kädet pojan polvella, ja puhui, katsellen hänen kasvoihinsa:

— Kuule nyt, Öyvind, kun hän rupeaa tahtomaan minua lähtemään, niin mitä minä teen?

— Sanot suoraan: ei!

— Mutta käykö se päinsä?

— Eihän hän voi kantaa sinua rattaille!

— Jollei juuri sitä, niin hän monella muulla tavalla voi pakottaa minua.

— Sitä minä en usko; onhan kuuliaisuus velvollisuus, niinkauan kuin se ei ole synti; mutta sinä olet myöskin velvollinen antamaan hänen suoraan tietää, kuinka raskasta sinun tällä kertaa on olla kuuliainen. Minä arvelen, että hän peräytyy, kun näkee sen; nyt hän tietysti luulee, kuten muutkin, että se on paljasta lasten leikkiä. Näytä hänelle, että se on enemmän.

— Hänen kanssaan ei ole helppo tulla toimeen, usko pois. Hän vartioi minua kuin vuohta lieassa.

— Mutta sinä riuhdot irti nuoran monta kertaa päivässä.

— Se ei ole totta.

— Kyllä. Joka kerta kun sinä salaa ajattelet minua, riuhtaiset sinä sen irti.

— Niin, sillä tavalla. Mutta tiedätkö sinä niin varmaan, että minä niin usein ajattelen sinua?

— Ethän sinä muuten istuisi tässä.

— Lähetithän sinä sanan, että minä tulisin.

— Mutta sinä läksit siksi, että ajatukset vaativat lähtemään.

— Pikemmin siksi, että oli niin kaunis ilma.

— Sanoit juuri äsken, että oli liian kuuma.

— Niin, _ylös_ mäkiä, mutta _alas!_

— Miksi sinä sitten läksit tulemaan ylös?

— Voidakseni juosta alas.

— Mikset sitten ole juossut?

— Täytyihän minun levätä.

— Ja puhua minun kanssani rakkaudesta.

— Saatoinhan minä sinun iloksesi kuunnella.

— Kunko linnut laulelevat? — ja kun kukko makaa, — — ja kun kellot kalisevat — — tuolta vuoren takaa.

Samassa näkivät he Maritin vaarin tulla kammertavan pihamaalle ja menevän kellonnuoralle, soittamaan väkeä hereille. Ihmiset luhjustelivat esiin ladoista ja vajoista ja huoneista, menivät unisina hevosten ja haravoiden luo, hajaantuivat vainioille ja hetkisen perästä olivat kaikki taasen työssä ja touhussa. Mutta isoisä kulki rakennuksesta toiseen, vihdoin hän nousi aitan ylimmälle portaalle katsomaan. Pieni poika hyppäsi hänen luokseen, nähtävästi hän oli huutanut häntä. Poika läksi aivan oikein juoksemaan sinne päin missä Pladsen oli, ja vaari kierteli kiertelemistään pihamaata, alituiseen katsellen vuorelle päin, mutta varmaan aavistamatta, että se musta mikä näkyi Isollakivellä, oli Marit ja Öyvind. Mutta toisen kerran oli Maritin suuri koira vastuksena. Se näki vieraan hevosen ajavan Hejdegårdeneen, ja nähtävästi se luuli olevansa huoneenhallitushommissaan, koska se rupesi haukkumaan voimiensa takaa. He toruivat koiraa, mutta se oli suuttunut eikä ottanut lakatakseen. Isoisä seisoi alhaalla ja tuijotti suoraan ilmaan. Mutta pula yltyi yltymistään, sillä paimenten koirat kuulivat kummakseen vieraan äänen, ja läksivät tulemaan. Kun ne huomasivat, että se oli suuri, sudennäköinen hirviö, kävivät takkuiset lappalaiskoirat yksissä voimin sen kimppuun. Marit pelästyi niin, _otti_ hän hyvästiä sanomatta läksi karkuun, Öyvind törmäsi suoraan tappelevien keskelle, potki ja löi, mutta koirat vain siirtyivät toiseen paikkaan ja hyökkäsivät taas hirveästi rähisten ja ulisten toistensa kimppuun, Öyvind taas perässä, ja niin sitä mentiin, kunnes päästiin puron jyrkänteelle; siinä hän karkasi joukkoon, ja seuraukseksi tuli, että kaikki koirat syöksyivät veteen ja sattuivat joutumaan oikein syvälle paikalle. Silloin ne häpeillen erosivat toisistaan, ja niin loppui tämä metsämeteli. Öyvind läksi metsän poikki kylätielle, mutta isoisä tuli portilla Maritia vastaan; se oli koiran ansiota..— Mistä sinä tulet?

— Metsästä.

— Mitä sinä siellä teit?

— Olin marjassa.

— Se ei ole totta.

— Ei, ei olekaan.

— Mitä sinä sitten teit?

— Puhuin erään tuttavan kanssa.

— Oliko se se torpanpoika?

— Oli.

— Kuule nyt, Marit, huomenna sinä saat lähteä.

— En minä lähde.

— Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vain sen yhden ainoan asian, että sinun _pitää_ lähteä.

— Ette te voi nostaa minua rattaille.

— Enkö? Enkö minä voi?

— Ette, sillä te ette tahdo.

— Enkö minä tahdo? Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vain huvin vuoksi, katsos, vain huvin vuoksi, että minä lyön selän poikki siltä sinun poikaretkultasi.

— Sitä te ette uskalla tehdä!

— Enkö minä uskalla? Sanotko sinä, etten minä uskalla? Kuka minulle mitään tekisi, kuka?

— Koulumestari.

— Kou-kou-koulumestari? Luuletko sinä minun välittävän hänestä?

— Luulen, koulumestari on pitänyt häntä maanviljelysopistossa.

— Koulumestariko?

— Koulumestari!

— Kuule, Marit, minä en viitsi nähdä tuota hyppäämistä. Sinun pitää lähteä pois paikkakunnalta. Sinä tuotat minulle paljasta surua ja murhetta ja niin teki äitisikin — paljasta surua ja murhetta. Minä olen vanha mies, minä tahtoisin nähdä elämäsi turvattuna, minä en tahdo olla ihmisten hampaissa sellaisen asian takia; minä tahdon vain sinun omaa parastasi; huomaa se, Marit. Pian minä menen menojani, siihen sinä jäät; miten sinun äitisi olisi käynyt, jollei minua olisi ollut? Kuule nyt, Marit, ole nyt ymmärtäväinen ja kuuntele mitä minä sanon; minä tahdon vain sinun parastasi.

— Ei, sitä te ette tahdo.

— Mitä? Mitä minä sitten tahdon?

— Saada tahtonne tapahtumaan, sitä te tahdotte, mutta minun tahtoani te ette kysy.

— Pitäisikö sinullakin olla tahto, sinä, senkin lokinpoika? Pitäisikö sinun ymmärtää, mikä sinulle on parasta, senkin hupakko? Minäpä annan sinulle pienen selkäsaunan, vaikka oletkin noin pitkä tyttö. Kuule Marit, puhutaan nyt kauniisti. Et sinä alkuasi ole niinkään tyhmä, mutta ovat panneet pääsi pyörälle. Kuule nyt minua, minä olen vanha, viisas mies. Puhutaan nyt järkevästi. Eivät minun asiani ole niinkään hyvin kuin ihmiset luulevat: vaivainen vieras lintu voi lentää tänne ja pian viedä mennessään ne vähät, mitä minulla on. Isäsi kävi niihin kovin kourin. Meidän täytyy pitää huolta itsestämme tässä maailmassa. Ei se muuten kannata. Mikä koulumestarin on puhuessa, sillä hänellä on itsellään rahoja; niin on papillakin ja mikä heidän on saarnatessaan. Toista on meidän, joiden täytyy raataa elääksemme. Minä olen vanha, minä tiedän paljon ja minä olen nähnyt paljon; voihan siitä rakkaudesta puhua, mutta ei siitä mihinkään ole; pappilaiset ja muut heikäläiset voivat pitää sitä jonakin, mutta toista on talonpojan. Ensin ruokaa, katsos, sitten jumalansanaa ja vähän kirjoitustaitoa ja laskutaitoa ja rakkauttakin, jos asiat soveltuvat sillä tavalla mutta ei sitä jumal-avitakaan, kelpaa _alkaa_ rakkaudesta ja lopettaa ruokaan. Mitä sinä nyt sanot, Marit?

— En minä tiedä.

— Etkö tiedä mitä sanot?

— Kyllä minä sen tiedän.

— No?

— Sanonko minä sen?

— Totta kai sinä sen sanot!

— Minä pidän sitä rakkautta hyvin tärkeänä. Vanhus seisoi hetkisen hämmästyksissään, hänen mieleensä johtui sadat samanlaiset keskustelut, jotka olivat päättyneet samanlaisiin tuloksiin, hän ravisti päätään, käänsi tytölle selkänsä ja läksi.

Hän kammersi torpparien kimppuun, torui pakoja, löi suurta koiraa ja oli pelästyttämäisillään kuoliaaksi pienen kanan, joka oli joutunut pellolle; mutta Maritille ei hän sanonut mitään.

Sinä iltana oli Marit niin iloissaan, kun läksi yläkertaan nukkumaan, että avasi ikkunan, lepuutti käsivarsiaan kehystä vastaan, katseli ulos ja lauloi. Hän oli saanut käsiinsä herttaisen pienen rakkauslaulun, jota lauloi:

Jos sa lemmit mua, niin ma lemmin sua elonpäivieni päähän; kuluu kesäkuu, ruoho lakastuu, suvi sydämihin jäähän!

Muistan sanan sen viimevuotisen tuon sen lintusena jälleen sulle, istun ikkunaas, laulan taas ja taas: kevät, kevät eikö kohta tulle!

Tuli tuli tei! Tätä kuullut ei poika tuonne koivuhakaan. Mitä lauloin mä, — on jo hämärä, — eikä kuulu saattajakaan!

Enhän liene vaan sulta suudelmaan — ei, se mahdotonta oisi! Jos jo kuulit sa, pian unhoita — peruuttaa sen vielä voisi!

Hyväst', hyväst' jää, yö jo yllättää; unessa ma nään sun siellä, kuulen sanat ne, jotka minulle — oi, ne huumaa päätä vielä!

Nyt ma lopetan, suljen akkunan, kohta on jo öinen rauha. Kohta viimeisen tuopi sävelen, ilta on niin lämmin, lauha.

Kahdestoista luku.

Muutamia vuosia on kulunut tästä kohtauksesta.

On syksy, koulumestari astelee Nordistuenille, avaa ulko-oven, ei tapaa ketään kotona, avaa toisen oven eikä vieläkään tapaa ketään ja jatkaa yhä kulkuaan pitkän rakennuksen viimeiseen huoneeseen; siellä istuu Ole Nordistuen yksinään vuoteensa ääressä ja katselee käsiään.

Koulumestari tervehtii ja Ole vastaa. Koulumestari ottaa jakkaran ja asettuu Olen eteen.

— Olet lähettänyt minua hakemaan.

— Niin olen.

Koulumestari muuttaa jalan toisen päälle, katselee ympärilleen, ottaa kirjan penkiltä ja alkaa sitä selailla.

— Mitä asiaa sinulla olisi ollut?

— Sitä minä tässä juuri ajattelen.

Koulumestari ei pidä kiirettä, hän ottaa esiin silmälasinsa voidakseen lukea kirjan nimen, kuivaa silmälasinsa ja panee ne nenälleen.

— Sinä käyt kohta vanhaksi, Ole.

— Niin, siitähän minun juuri piti puhua. Elämä menee taaksepäin; minä kaadun tästä kohta.

— Katso vain, että vedät makeita unia, Ole. Koulumestari panee kirjan kiinni ja istuutuu katsomaan ikkunaan.

— Se on hyvä kirja, tuo, joka tuossa on käsissäsi.

— Ei ole hullumpi. Oletko useinkin päässyt kantta kauemmaksi, Ole?

— Olenhan minä näinä viime aikoina... Koulumestari laskee kirjan kädestään ja panee pois silmälasit.

— Ei minulla tällä kertaa ole oikein mieleistä oloa, Ole.

— Eihän sitä ole ollut minun muistinaikanani.

— Sellaistahan se minullakin oli kauan aikaa. Olimme riidoissa hyvän ystävän kanssa ja minä odotin, että hän tulisi luokseni ja koko sen ajan olin onneton, mutta sitten minä keksin sen keinon, että lähden hänen luokseen ja siitä asti minulla on ollut hyvä olo.

Ole nostaa katseensa ja vaikenee.

— Kuinka tämä talonpito mielestäsi menestyy?

— Taaksepäin menee niinkuin minä itsekin.

— Kuka taloa pitää, kun sinä siitä kaadut?

— Sitäpä minä juuri en tiedä ja sehän se minua painaa.

— Naapurisi edistyvät tätä nykyä, Ole.

— Niin, kun niillä on se agronoomi apunaan. Koulumestari kääntyy välinpitämättömästi ikkunaan päin.

— Apuahan sinäkin tarvitsisit, Ole. Et pääse paljon käymäänkään etkä paljon tiedä näistä uusista viljelyskeinoista.

— Kuka minua rupeaisi auttamaan.

— Oletko sitten _pyytänyt_ apua? Ole vaikenee.

— Minä olin kauan samanlaisissa väleissä Jumalan kanssa, sanoo koulumestari. — Et kohtele minua hyvin, sanoin Hänelle. — Oletko sinä sitten pyytänyt minulta hyvää kohtelua? kysyi Hän. Enhän minä ollut pyytänyt. Sitten minä pyysin ja senjälkeen on kaikki käynyt hyvin.

Ole on ääneti, mutta koulumestarikin on ääneti ja vihdoin virkkaa Ole:

— Onhan minulla lapsenlapsi ja hän kyllä tietää mikä minulle tuottaisi iloa, mutta hän ei tee sitä.

Koulumestari hymähtää.

— Ehkei se tuottaisi iloa hänelle. Ole vaikenee. Koulumestari lausuu:

— Sinua painavat monetkin asiat, mutta minun ymmärtääkseni talo sentään on suurin huoli.

Ole virkkaa hiljaa:

— Se on jo niin monet polvet ollut tässä suvussa ja se on niin hyvää maata. Siinähän se on kaikki mitä isä toisensa perästä on saanut kokoon; mutta nykyään ei se kasva. Enkä minä tiedä, kuka ajaa taloon, kun minut viedään talosta. Sukua hän vaan ei ole.

— Jatkaahan sinun tyttäresi tytär sukua.

— Mutta kuinka hänen miehensä pitää taloa? Se minun pitäisi tietää ennenkuin pääni kaatuu. Se on sellaista, Baard, että sekä minulle että talolle tulee kiire.

Molemmat vaikenevat; vihdoin virkkaa koulumestari:

— Eikö mentäisi vähän katsomaan maita, kun on näin kaunis ilma?

— Mennään vain. Minulla on väkeä tuolla mäessä, lehdessä ovat, mutta eiväthän ne mitään tee, paitsi silloin kun minun silmäni näkee!... ja hän hoippuroi hakemaan suurta lakkiaan ja keppiään ja puhelee siinä kulkiessaan: — ne eivät viihdy täällä meillä työssä; minä en ymmärrä mikä siinä on... Heidän päästyään ulos ja kierrettyään rakennuksen kulman, hän seisahtui: — katso nyt tätä: kun ei ole järjestystä missään! puita ovat viskelleet huiskin haiskin, kirvestä eivät ole lyöneet kiinni pölkkyyn... ja hän kumartui vaivalloisesti sitä ottamaan ja löi sen pölkkyyn. — Tämä nahkanen tässä on pudonnut, mutta onko joku viitsinyt nostaa sitä ylös? ja hän nosti sen itse paikoilleen. — Tässä on sitten aitta, mutta luulen vain, että joku on kantanut pois portaita! — hän nosti ne itse syrjään. Sitten hän seisahtui, jäi katsomaan koulumestariin ja sanoi: — ja tällaista se on joka päivä!

Heidän astuessaan ylös rinnettä, kuului nurmikkojyrkänteiltä reipasta laulua.

— Laulavatpa ne työtä tehdessään, sanoi koulumestari.

— Se on Östistuenin pieni Knud, joka siellä laulaa. Hän tekee lehtiä isällensä. Tuolla ovat _minun_ väkeni; he eivät laula.

— Tuo ei ole tämän paikkakunnan lauluja.

— Ei näy olevan..

— Öyvind Pladsen on paljon ollut siellä Östistuenissa; taitaa olla niitä lauluja, jotka hän on tuonut paikkakunnalle; lauluja tulee aina aika liuta hänen mukanaan.

Siihen ei tullut mitään vastausta. Se maa, jota he paraikaa kulkivat, oli aivan hoidon puutteessa, ja kun koulumestari huomautti siitä, seisahtui Ole.

— Minä en jaksa enempää, sanoi hän miltei heltyen. Vieras työväki käy liian kalliiksi, kun ei isännän silmä ole mukana. Raskasta vaan on kulkea tällaisen maan poikki.

He joutuivat puhumaan pinta-alan suuruudesta ja mitkä paikat eniten kaipasivat hoitoa, ja lopuksi he päättivät nousta nurmikkojyrkänteelle katsomaan koko alaa. Kun he vihdoin viimein olivat päässeet korkealle paikalle ja sieltä katselivat ympärilleen, heltyi vanhus vahaksi.

— Enhän minä tahtonut jättää tätä näin rempalleen. Tuolla me olemme ahertaneet, sekä minä että vanhemmat, vaikkei sitä näy.

Samassa kajahti heidän päittensä päältä laulu; siinä oli se omituinen kirpeys, joka pojanäänessä aina on, kun se oikein innoissaan vetelee. He sattuivat olemaan jokseenkin likellä sitä puuta, jonka latvassa pieni Knud Östistuen taitteli lehviä isänsä karjalle ja heidän täytyi jäädä kuuntelemaan hänen lauluaan.

Vuoripolku noustavaks kun on jyrkkä eessä, älä liian raskahaks kantamusta tee sä! Sulje huolet laaksojen vihannasta haasta, heitä alas laulellen mik' on alamaasta!

Tervehtii sua linnunsuu, vaikee kylänjuorut, ilma yhä puhdistuu, noustessasi nuorrut, syvyydestä sydämen laulat lauleloisen, herää muistot mennehen ajan aurinkoisen.

Seisot hetken hartahan, kuulet silloin soivan hiljaisuuden korkean, korvaan huminoivan. Solisee vain puronen, kivi vierii santaan, maailmalta tuulonen kaiun sulle kantaa.

Nöyrtyen sa astu näin muistojesi tarhaan, nouse yhä ylöspäin huipulta sa parhaan löydät: Mooses vaeltaa siellä Herran kanssa; autuas ken nähdä saa heidän kasvojansa!

Ole oli istuutunut ja painanut pään käsiinsä. — Nyt minä puhun teille, sanoi koulumestari ja istuutui hänen viereensä.

* * * * *

Pladsenin torpassa oli Öyvind vasta palannut pitemmältä matkalta. Kyyti oli vielä oven edessä, koska hevosen piti levätä.

Vaikka Öyvindillä nyt oli hyvät tulot amtin agronoomina, asui hän vielä pienessä kamarissaan kotitorpassa ja autteli joutoaikoinaan töissä. Torppa oli viljelty päästä päähän, mutta se oli niin pieni, että Öyvindin oli tapana sanoa sitä äidin leikkikaluksi; sillä äiti maanviljelystä pääasiallisesti hoiti.

Öyvind oli juuri ehtinyt muuttaa vaatteet, isä oli tullut myllyltä, ihan jauhoisena, ja niinikään muuttanut. He puhelivat paraikaa siitä, että pitäisipä lähteä vähän kävelemään ennen illallista, kun äiti ihan kalpeana tuli huoneeseen.

— Tuolla näkyy tulevan harvinaisia vieraita; katsokaa nyt ulos!

Molemmat miehet menivät ikkunaan ja Öyvind puhkesi ensinnä puhumaan:

— Se on koulumestari ja — niin, luulenpa melkein:... hän se on!

— Vanha Ole Nordistuen se on, sanoi nyt Thorekin ja vetäytyi pois ikkunasta, jotteivät vieraat häntä näkisi, sillä he olivat jo ihan talon edessä.