Part 10

— Sinä seisot täällä nyt kolmannen kerran poikasi asioilla, Thord...

— Mutta nyt ne ovatkin suoritetut, sanoi Thord, pani muistikirjansa kokoon, sanoi hyvästi ja läksi.

Miehet menivät hitaasti perässä.

Kaksi viikkoa myöhemmin soutivat isä ja poika kauniilla ilmalla veden poikki Storlideniin puhumaan häistä.

— Tämä tuhto ei ole oikein lujassa, sanoi poika ja nousi panemaan sitä kuntoon allensa.

Samassa lähtee lauta, jolla hän seisoo, luisumaan; hän levittää käsivartensa, huutaa ja putoaa veteen.

— Ota airo! huusi isä, nousi ja ojensi airon. Mutta kun poika hetkisen on koettanut uida, kankenee hän. — Odota vähän, huusi isä ja souti paikalle.

Silloin keikahtaa poika selälleen, luo isään pitkän katseen — ja vaipuu.

Thord ei oikein tahtonut sitä uskoa, hän pysytteli venettä paikoillaan ja tuijotti siihen kohtaan, mihin poika oli vaipunut, ikäänkuin odottaen hänen nousevan pinnalle. Muutamia kuplia nousi, ja taas muutamia, nousi suuri kupla, joka särkyi — sitten lepäsi järvi peilinä.

Kolme päivää ja kolme yötä näkivät ihmiset isän veneellään kiertävän samaa kohtaa, syömättä tai nukkumatta; hän etsi poikaansa. Kolmannen päivän aamuna hän hänet löysi ja kantoi hänet harjanteiden poikki taloonsa.

Siitä päivästä oli kulunut noin vuosi. Eräänä syysiltana myöhään kuulee pappi sitten jonkun kopistelevan oven takana ja varovaisesti hakevan lukkoa. Pappi avasi oven ja huoneeseen astui pitkä, laiha, käyrävartinen, valkohapsinen mies. Pappi katseli häntä kauan ennenkuin tunsi hänet. Se oli Thord.

— Tuletko sinä näin myöhään? sanoi pappi ja jäi ääneti seisomaan hänen eteensä.

— Myöhäänhän minä tulen, sanoi Thord ja istuutui. Pappikin istuutui, ikäänkuin odottamaan; kauan he kumpikin vaikenivat, sitten sanoi Thord: — Minä tahtoisin antaa köyhille lahjan; siitä pitäisi tehtämän rahasto, joka kantaa poikani nimeä.

Hän nousi, laski pöydälle rahaa ja istuutui taasen. Pappi laski rahoja.

— Tässä on paljon rahaa, sanoi hän.

— Siinä on puolet talostani; minä möin sen tänään. Pappi istui kauan ääneti; vihdoin hän lempeästi kysyi:

— Mihin sinä nyt aiot ryhtyä, Thord?

— Johonkin parempaan.

He istuivat vähän aikaa, Thord katse maassa, pappi katsoen häneen. Sitten sanoi pappi hiljaa ja vitkaan:

— Nyt taitaa poikasi vihdoinkin tuottaa sinulle siunausta.

— Niin minä itsekin luulen, sanoi Thord ja nosti silmänsä. ja kaksi raskasta kyyneltä vieri alas poskia.

KOTKANPESÄ.

Endregårdene oli pieni, yksinäinen kylä keskellä korkeita tuntureja. Laaksonpohja oli tasainen ja hedelmällinen, vain leveä virta, joka tuli tuntureilta, halkoi sitä. Tämä virta juoksi järveen, joka oli ihan likellä kylää ja joka näkyi kauas.

Endrevettä myöten se mies muinoin oli tullut, joka rupesi laaksoa viljelemään; hänen nimensä oli Endre ja hänen jälkeläisensä täällä asuivat. Toiset sanoivat hänen paenneen tänne murhatyön takia, siksi hänen sukunsa oli niin synkkä; toiset sanoivat sitä tunturien syyksi, jotka juhannuspäivänä ajoivat pois auringon kello viisi iltapäivällä.

Tämän kylä päällä riippui kotkanpesä. Se oli tehty korkealle kallionrevelmään, tunturin kylkeen; kaikki saattoivat nähdä, kun naaraskotka asettui pesälle, mutta kukaan ei saattanut sitä saavuttaa. Koiraskotka purjehti korkealla kylän yläpuolella ja laskeutui silloin tällöin ottamaan karitsan; kerran se otti pienen lapsenkin ja meni menojaan. Sentähden ei paikkakunta saattanut olla rauhallinen niinkauan kuin kotkanpesä oli Flak-tunturilla. Kansa tiesi kertoa, että ennen vanhaan kaksi veljestä oli kiivennyt pesälle ja hävittänyt sen; mutta nykyajan kansassa ei ollut ketään sellaista, joka olisi sinne ylettynyt.

Missä vain kaksi endreläistä sattui yhteen, puhuivat he kotkanpesästä ja katsoivat sinne. He tiesivät, koska kotkat tänä vuonna olivat palanneet, minne ne olivat iskeneet, missä tehneet pahaa, ja kuka viimeksi oli koettanut kiivetä pesälle. Nuoret kiipeilivät lapsesta pitäen vuorille ja puihin ja harjoittelivat painia ja syliotteita, kerran kiivetäkseen hävittämään kotkanpesän, kuten veljekset.

Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Leif paras poika Endregårdenessa, eikä hän ollut Endren sukua. Hänellä oli kähärät hiukset ja pienet silmät, hän oli mainio kaikissa kisoissa ja naisiin menevä. Hän rupesi jo aikaisin puhumaan, että hän kerran saavuttaa kotkanpesän; mutta ihmiset arvelivat, ettei siitä pitäisi niin paljon puhua.

Se ärsytti häntä ja ennenkuin hän oli päässyt parhaimpaan ikäänsäkään, läksi hän kiipeämään. Oli aurinkoinen aamupäivä alkukesästä; pojat mahtoivat vasta olla munasta päässeitä. Ihmisiä oli kokoontunut suureen joukkoon tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät lähtemästä kiipeämään, nuoret yllyttivät. Mutta poika ei kuunnellut kuin omaa haluaan, odotti sentähden, kunnes emäkotka oli jättänyt pesän, hypähti kiinni puunoksaan ja riippui monen kyynärän korkeudella maasta. Puu kasvoi revelmässä ja tätä revelmää pitkin hän meni. Pieniä kiviä irtaantui jalan alta, soraa ja multaa valui alas, muuten oli ihan hiljaista; vain virta vieri taempana, pitäen kaukaista, ainaista kohinaansa. Tunturi rupesi ulkonemistaan ulkonemaan, poika riippui kauan kiinni toisesta kädestään, hakien jalansijaa, mutta löytämättä. Monet, varsinkin naiset, käänsivät pois kasvonsa ja sanoivat, ettei hän olisi tehnyt tätä, jos hänen vanhempansa olisivat olleet elossa. Vihdoin hän kuitenkin tapasi jalansijan, haki taas, milloin käsin, milloin jaloin, jalansija petti, hän luisui, mutta sai taas kiinni. Alhaalla seisojat kuulivat toistensa vetävän henkeään. Äkkiä nousi pitkä, nuori tyttö, joka oli istunut yksin kivellä; ihmiset sanoivat, että hän jo lapsena oli lupautunut pojalle, vaikka poika ei kuulunut sukuunkaan. Tyttö oikaisi kätensä tunturia kohti ja huusi:

— Leif, Leif, miksi sinä teet tätä?

Kaikki kääntyivät häneen katsomaan, isä seisoi ihan vieressä ja silmäili ankarasti häneen, mutta hän ei häntä edes tuntenutkaan. — Tule alas, Leif, huusi hän, — minä pidän sinusta etkä sinä sieltä ylhäältä mitään voita!

Hetken tai kaksi näkyi poika punnitsevan asiaa, mutta sitten hän kiipesi ylemmäksi. Hänellä oli väkevät kädet ja jalat, sentähden kävi kaikki hyvän aikaa onnellisesti; mutta pian hän rupesi väsymään, sillä hän pysähtyi usein. Pieni kivi vieri alas kuin minäkin enteenä ja kaikkien silmien täytyi seurata sitä alas asti. Toiset eivät saattaneet kestää tätä, vaan läksivät pois. Tyttö vain seisoi korkealla kivellään, väänteli käsiään ja katseli ylöspäin. Leif hapuili taasen kädellään, sitten se heltisi, tyttö näki sen selvästi; hän iski kiinni toisella kädellään, sekin heltisi.

— Leif! kirkaisi tyttö niin että vihloi ja kaikki muutkin yhtyivät huutoon.

— Hän luisuu! huusivat he ja ojensivat kätensä häntä kohti, sekä miehet että naiset.

Hän luisuikin, veti perässään hiekkaa, kiviä ja multaa, hän luisui luisumistaan nopeammin ja nopeammin; ihmiset kääntyivät poispäin, ja sitten he kuulivat takaansa rytinää ja rapinaa, kuulivat raskaan läjäyksen, ikäänkuin suuri kasa märkää mutaa olisi pudonnut maahan.

Kun he taas saattoivat kääntyä katsomaan, makasi hän heidän edessään murskana, tuntemattomana. Tyttö makasi suullaan kivellä, isä kantoi pois hänet.

Nuoret, jotka kiivaimmin olivat kiihoittaneet Leifiä kiipeämään, eivät enää olisi uskaltaneet käydä häntä edes auttamaan; toiset eivät saattaneet häntä katsellakaan. Vanhojen täytyi astua esiin. Vanhin virkkoi, taittuessaan ruhjottuun ruumiiseen:

— Ikävähän tämä oli. — Mutta, lisäsi hän ja katsahti ylöspäin, — onhan se hyväkin, että on jotakin, joka on niin korkealla, ettei kaikki kansa ylety sitä ottamaan.

USKOLLISUUTTA.

Kotiseutuni tasangoilla asui pariskunta, jolla oli kuusi poikaa; he ahersivat uskollisesti hyvin suuressa, mutta rappeutuneessa talossa, kunnes tapaturmainen isku teki lopun miehen elämästä, ja vaimo jäi hoitamaan raskasraateista viljelystään ja kuutta lastaan. Hän ei kuitenkaan joutunut neuvottomaksi, vaan talutti molemmat vanhimmat pojat kirstun luo ja pani heidät isän ruumiin ääressä lupaamaan, että he auttavat nuorempia veljiään ja äitiään sen mukaan kuin Jumala antaa voimia. He lupasivat ja pitivätkin sanansa, kunnes nuorin pojista oli päässyt ripille. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai talollisen lesken ja vanhimman jälkeinen vähän ajan kuluttua hänen varakkaan sisarensa.

Neljän seuraavan veljen piti nyt käydä kiinni talon johtoon oltuaan itse tähän asti johdettavina. He eivät erittäin rohkeina käyneet tähän työhön; he olivat lapsesta asti tottuneet olemaan yhdessä, joko kaksitellen tai kaikki neljä, ja nyt he liittyivät entistä enemmän yhteen, kun heidän täytyi turvautua toistensa apuun. Kukaan ei ilmaissut mitään omaa mielipidettä, ennenkuin varmasti luuli tietävänsä toisten mielipiteen; itse asiassa eivät he tietäneet omaa mieltäänkään ennenkuin olivat katsoneet toistensa kasvoja. He eivät olleet tehneet mitään päätöstä, mutta sellainen sanaton sopimus heidän välillään kuitenkin oli, etteivät he eroaisi niin kauan kuin äiti eli. Äiti oli kuitenkin vähän toista mieltä ja sai molemmat vanhimmat puolelleen. Talon maanviljelys oli paisunut suureksi ja tarvitsi enemmän apua, minkävuoksi äiti ehdotti, että molemmille vanhemmille maksettaisiin heidän osansa ja talo jaettaisiin neljän nuoremman kesken siten, että he kaksittain viljelisivät osiaan. Vanhan rinnalle rakennettaisiin uusi huonerivi, toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi äidin luo. Mutta muuttavasta parista piti toisen mennä naimisiin, koska sekä talo että karja tarvitsisi hoitajaa — ja äiti mainitsi tytön, jota hän toivoi miniäkseen.

Kenelläkään ei ollut mitään tätä vastaan; nousi vain kysymys, kumpiko veljespari muuttaisi äidin luota ja kumpiko heistä menisi naimisiin. Vanhin sanoi, että hän kyllä muuttaa, mutta naimisiin hän ei koskaan mene; ja muutkin torjuivat naimakaupan. Pojat sopivat sitten äidin kanssa, että tyttö itse saisi ratkaista asian. Ja eräänä kesäiltana, ylhäällä karjatalolla, äiti kysyikin häneltä, eikö hän tahtoisi muuttaa emännäksi taloon, ja tyttö suostuikin. Niin, kenen pojista hän tahtoo, sillä hän saattaa saada, kenen tahtoo. Sitä ei tyttö ollut ajatellut. Paras oli sitten nyt ajatella, sillä asia riippui hänestä. Niin, no, jos ottaisi vanhimman; mutta häntä ei hän voinut saada, sillä hän ei tahtonut mennä naimisiin. — Silloin mainitsi tyttö nuorimman. Mutta äiti piti sitä niin outona, hän kun oli nuorin.

— Lähinnä nuorin sitten.

— Miksei lähinnä vanhin?

— Niin, miksei? vastasi tyttö, sillä häntä hän kaiken aikaa oli ajatellut ja sentähden hän ei ollut häntä maininnut.

Mutta äiti oli huomannut sen jo silloin kun vanhin poika kieltäytyi menemästä naimisiin, että hän varmaan arveli lähinnä vanhimman ja tytön katsovan toisiaan hellin silmin. Lähinnä vanhin meni siis naimisiin tytön kanssa ja vanhin muutti hänen kanssaan. Miten he sitten lienevät jakaneet talon keskenään, sitä eivät vieraat koskaan saaneet tietää; sillä he tekivät työtä yhdessä kuten ennenkin ja korjasivat viljat milloin toiseen, milloin toiseen latoon.

Jonkun ajan perästä rupesi äiti heikkenemään; hän tarvitsi lepoa ja siis myöskin apua, ja pojat päättivät ottaa palvelukseensa tytön, joka muutenkin kävi heillä työssä. Nuorimman piti kysyä tytöltä seuraavana päivänä, kun oltiin lehdessä; hän tunsi tytön parhaiten. Mutta nuorin oli kauan hiljaisuudessa mahtanut pitää tytöstä, sillä kun hänen piti kysyä häneltä, teki hän sen niin oudosti, että tyttö luuli hänen kosivan ja antoi myöntävän vastauksen. Poika pelästyi ja meni paikalla veljiensä luo kertomaan kuinka hullusti oli käynyt. He kävivät kaikki neljä hyvin vakaviksi, eikä kukaan uskaltanut lausua ensimmäistä sanaa. Mutta lähinnä nuorin näki nuorimman kasvoista, että hän todella piti tytöstä ja että hän siitä syystä oli pelästynyt. Samalla hän myöskin aavisti oman kohtalonsa, nimittäin, että hän jää vanhaksipojaksi; sillä jos nuorimman piti mennä naimisiin, niin hän ei voinut mennä. Se tuntui vähän kovalta, sillä hänelläkin oli mielitiettynsä; mutta sille nyt ei mahtanut mitään. _Hän_ puuttui nyt ensinnä puhumaan ja sanoi, että varmintahan se oli, että tyttö rupeaisi emännäksi taloon. Heti kun yksi oli puhunut, olivat muut asiasta yksimieliset ja läksivät puhumaan äidille. Mutta kun he pääsivät kotiin, oli äiti vakavasti sairastunut; heidän täytyi odottaa, kunnes hän paranisi, mutta kun hän ei enää parantunutkaan, pitivät he taasen neuvottelua. Silloin sai nuorin heidät suostumaan siihen, että kaikki pysyisi ennallaan niin kauan kuin äiti oli vuoteen omana; sillä tytölle ei pitänyt toimittaa useampia hoidettavia kuin äiti. Ja siihen asia jäi.

Äiti oli kuusitoista vuotta vuoteen omana. Kuusitoista vuotta hoiti tuleva miniä häntä nöyränä ja kärsivällisenä. Kuudentoista vuoden aikana kokoontuivat pojat joka ilta hänen vuoteensa ympärille pitämään hartaushetkeä ja sunnuntaina olivat molemmat vanhimmatkin mukana. Näinä hiljaisina hetkinä pyysi äiti heitä usein muistamaan sitä, joka oli häntä hoitanut; he ymmärsivät, mitä hän tarkoitti, ja lupasivat täyttää hänen toivomuksensa. Hän siunasi kaikkina näinä kuutenatoista vuonna tautiaan siksi, että se oli antanut hänen viimeiseen asti maistaa äidin iloa; hän kiitti heitä joka kerta kun he kokoontuivat ja vihdoin se sitten tapahtui viimeisen kerran.

Kun hän oli kuollut, kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä hautaan. Siellä oli sellainen tapa, että naisetkin seurasivat mukana hautaussaatossa: ja tällä kertaa seurasi koko pitäjä, sekä miehet että naiset, kaikki, jotka kynnelle kykenivät, yksin lapsetkin. Ensinnä asteli lukkari esilaulajana, sitten vainajan kuusi poikaa, kantaen kirstua ja sitten koko pitäjä, kaikki veisaten, niin että kuului pitkänvirstan päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja hauta luotu umpeen, kulki koko saatto kirkkoon, jossa nuorin poika samalla piti vihittämän; pojat olivat järjestäneet asiat näin, sillä yhteenhän ne oikeastaan kuuluivat. Kirkossa puhui pappi, isävainajani, uskollisuudesta, ja puhui sillä tavalla, että minusta, joka sattumalta olin joutunut kuuntelemaan, tuntui siltä kuin saarna olisi sulanut yhteen järven ja tunturien ja koko luonnon suuruuden kanssa.

ELÄMÄN ARVOITUS.

— Miksi me istumme tänne?

— Siksi että täällä on korkeaa ja valoisaa.

— Mutta täällä on äkkijyrkkää; minua pyörryttää; ja aurinko paahtaa liian väkevästi veteen; mennään kauemmaksi.

— Mennään sitten takaisin vihreään lehtimajaan; siellä oli niin kaunista.

— Ei, emme sinnekään! ja mies heittäytyi pitkäkseen ikäänkuin hän ei olisi jaksanut tai tahtonut mennä eteenpäin.

Nainen jäi seisomaan katsoen kiinteästi häneen. Silloin sanoi mies:

— Vasta nyt sinä saat selittää, miksi niin pelästyit, kun se vieras laivuri hämärissä astui sisään.

— Johan minä ajattelinkin! kuiskasi nainen ja näytti aikovan lähteä pakoon.

— Sinun täytyy sanoa se ennenkuin lähdet, sillä minä en suinkaan tule perässä.

— Botolf! huudahti nainen ja kääntyi, mutta jäi seisomaan.

Mies lausui:

— Minä olen luvannut olla kysymättä, se on totta. Ja minä pidänkin lupaukseni, jos niin tahdot. Mutta sitten on kaikki lopussa.

Nainen purskahti itkuun ja tuli lähemmäksi. Hänen hento, pieni ruumiinsa, hienot kädet, hänen pehmeät, vaaleat hiuksensa, joiden ympäriltä huivi oli valunut niskaan, hänen silmänsä ja huulensa — kaikki säteili sekä erikseen että yhdessä; aurinko paistoi suoraan häneen. Mies karkasi pystyyn.

— Niin, sinä tiedät, että kun katsot minuun noin, niin minä annan perään. Mutta minä tiedän minäkin, että jälkeenpäin tulee aina vain pahempaa. Etkö sinä ymmärrä sitä, että vaikka minä sata kertaa lupaisin sinulle, etten tahdo tietää mitään menneisyydestäsi, niin en saa rauhaa, en voi pitää lupaustani!

Koko hänen muotonsa ilmaisi rakkauden tuskaa, joka ei ollut eilispäivältä kotoisin.

— Botolf, sinähän lupasit minulle silloin kun et koskaan antanut minun olla rauhassa, ettet kajoaisi siihen, mitä en minä koskaan, koskaan voi sinulle sanoa. Sinä lupasit minulle sen juhlallisesti, sinä sanoit, että se oli sinulle yhdentekevää, ettet muusta välittänyt kuin vain minusta itsestäni. — Botolf!

Ja nainen oli polvillaan hänen edessään kanervikossa, hän itki kuin hengenhädässä, hän katseli häneen, kyynelten yhä puhuessa kieltään; eikä mies ikinä ollut nähnyt mitään niin kaunista ja onnetonta.

— Herra armahtakoon minua! sanoi hän ja kimmahti pystyyn, mutta istuutui samassa taas. — Kun sinä pitäisit minusta edes senverran, että voisit luottaa minuun — kuinka me voisimme olla onnelliset!

— Ja kun sinä hiukankin voisit luottaa minuun! rukoili nainen ja ryömi polvillaan likemmäksi; sitten hän lisäsi: — Pitää sinusta? Sinä yönä, jolloin minä jouduin kannelle — meidän laivamme oli törmännyt yhteen sinun laivasi kanssa, sinä seisoit vanteissa komentamassa —, en ikinä ollut nähnyt mitään niin voimakasta; minä pidin sinusta heti! Ja kun sinä kannoit minua veneeseen, ja laivat upposivat, - silloin minä tunsin sellaista elämänhalua! — ja minä olin luullut, etten sellaista koskaan enää tuntisi.

Hän vaikeni ja itki, mutta sitten hän laski kädet ristiin hänen polvensa päälle.

— Botolf! rukoili hän, — ole suuri, ole suuri, niinkuin silloin, kun otit minut paljaana — vain minut! — Botolf!

Miltei karusti vastasi mies:

— Miksi sinä kiusaat minua? Tiedäthän sinä, etten minä voi! Sieluahan me tahdomme — emme sitä! — Ensi päivinä sellainen käy, mutta ei sitten.

Nainen vetäytyi pois ja lausui toivottomana:

— Oi ei, elämää ei koskaan enää saa eheäksi; oi Jumala! ja hän tyrskähti itkemään.

— Anna sinä minulle koko elämäsi äläkä vain sirpaletta, niin minun elämäni tulee eheäksi.

Mies puhui voimakkaasti, ikäänkuin rohkaistakseen häntä, ja hän näki hänen taistelevan.

— Voita itsesi, uskalla! Pahempaa kuin tämä on, ei _voi_ tulla.

— Sinä saatat ajaa minut äärimmäiseen epätoivoon! rukoili hän.

Mies käsitti hänet väärin ja jatkoi yhä:

— Vaikka se olisi suurin rikos, niin minä koetan kantaa sen, mutta tätä en jaksa kantaa.

— Ei, en minäkään! huusi nainen ja nousi.

— Minä autan sinua! Mies nousi hänkin. — Joka päivä minä autan sinua, kun vain tiedän mitä se on. Mutta minä olen liian ylpeä olemaan sellaisen omaisuuden vartijana, jota en tunne — ja joka ehkä onkin toisen!

Nainen hulmahti polttavan punaiseksi.

— Häpeä! Minä olen meistä kahdesta ylpeämpi enkä tarjoa toisen omaa. — Nyt sinun täytyy lakata!

— Ei, jos sinä kerran olet ylpeä, niin poista epäluuloni!

— Jeesus Kristus, en enää kestä tätä!

— Ei, minä olenkin vannonut, että tänään siitä pitää tulla loppu.

— Etkö sinä ole armoton, huusi vaimo, — kun kidutat naista, joka on uskoutunut sinulle ja joka on rukoillut niin hartaasti kuin minä! Ja hän oli taasen purskahtamaisillaan itkuun, mutta teki äkkiä käänteen ja puhkesi puhumaan: — Nyt minä älyän: sinä tahdot että minun sisästäni pääsisi oikein suuri parku; sillä silloin sinä saisit tietää jotakin.

Hän katsahti häneen vihastuneena ja kääntyi poispäin. Silloin kuuli nainen hitaasti, sanat yksitellen:

— Tahdotko vai etkö tahdo? Hän ojensi kätensä:

— En, vaikka tarjoaisit minulle kaikki mitä me täältä näemme!

Hän loittoni miehestä, povi aaltoili, silmät liitelivät paikasta toiseen, mutta useimmiten häneen, milloin soimaten, milloin vaikeroiden ja taas soimaten. Hän nojautui puuta vastaan ja itki, sittenhän lakkasi itkemästä, mutta loittoni entiseen tapaansa.

— Tiesinhän minä, ettet sinä pitänyt minusta, kuuli hän miehen sanovan, — ja nöyrtyi samassa hetkessä maan tasalle ja oli täynnä katumusta; pari kertaa yritti hän vastata, mutta heittäytyi sitten kanerviin ja peitti kasvot käsillään.

Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa. Hän tunsi hänen siinä seisovan, hän odotti hänen puhettaan ja piteli käsiä silmillään; mutta kun ei mitään kuulunut, rupesi häntä peloittamaan entistä enemmän ja hänen täytyi katsoa ylös. Ja samassa hän karkasi seisoalleen, sillä miehen ahavoituneet, pitkähköt kasvot olivat käyneet ikäänkuin ontoiksi, syvät silmät tuijottivat kulmakarvoja vailla, leveä, kokoonpuristettu suu, koko ääretön olento ahdisti häntä niin kootuin, tavattomin voimin, että hän äkkiä näki hänen seisovan komentamassa, kuten tuona haaksirikon yönä; hän oli kasvanut suureksi kuten silloin eikä hänen voimillaan ollut rajaa, mutta tällä kertaa ne seisoivat häntä itseään vastassa!

— Sinä olet valehdellut minulle, Aasta! Nainen väistyi, mutta mies tuli perässä.

— Sinä olet vietellyt minutkin valehtelemaan: _meillä ei yhdyselämämme aikana ole ollut ainoatakaan täyden totuuden päivää!_

Mies seisoi niin likellä häntä, että hän saattoi tuntea hänen lämpöisen hengityksensä, hän katsoi Aastaa suoraan silmiin, niin että Aastan silmissä musteni; hän ei tiennyt, mitä hän ensi silmänräpäyksessä sanoisi tai tekisi, sentähden sulki hän silmänsä. Hän seisot kuin kaatumaisillaan tai lähtemäisillään pakoon. Ratkaisun hetki oli tullut. Siinä syvässä hiljaisuudessa, joka kävi sen edellä, pelästyi mieskin ja vielä kerran muuttui hänen mielensä:

— Todista! Heitä pois nuo kujeesi — tee se nyt, tässä!

— Kyllä, vastasi nainen, mutta tietämättä mitä sanoi.

— Tee se nyt, tässä, sanon minä!

Mieheltä pääsi parahdus; sillä nainen oli karannut hänen ohitsensa ja syössyt alas. Hän näki hänen vaaleat hiuksensa, hänen ojennetut kätensä, liinasen, joka hulmahti levälleen, irtaantui, jäi yksin liihoittelemaan ja katosi kauemmaksi. Hän ei kuullut mitään huutoa eikä loiskinaa; sillä alas oli pitkä matka. Hän ei yleensä kuullut ensinkään; sillä hän oli kaatunut.

Merestä oli hän sinä yönä tullut hänelle, mereen oli hän taasen kadonnut, ja hänen mukanaan hänen elämänsä tarina. Kaikki, mitä miehen sielu omisti oli painunut yön mustaan syvyyteen — eikö hänen ollut paras mennä perässä? Hän oli tullut tänne järkkymättömin tahdoin tekemään loppua tuskistaan; — tämä ei ollut mikään loppu, nyt ei loppua koskaan voi tulla, nyt tuskat vasta todenteolla alkavat. Huusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja surmannut hänet! Mutta vaikka tuskat kasvaisivat kymmenkertaisiksi, niin hänen täytyy elää saadakseen miettiä, miten tämä on tapahtunut. Hänet, miltei ainoa, joka tuona hirmuisena yönä pelastettiin, hänet piti pelastettaman vain jotta hänen pelastajansa surmaisi hänet. Mies, joka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin ei maailma muuta olisikaan kuin merta ja kaupantekoa, oli äkkiä joutunut rakkauden uhriksi, joka tappoi sekä hänet että rakastetun. Oliko hän paha? Ei hän koskaan ollut kuullut kenenkään sitä väittävän eikä hän ollut tuntenut sitä. Mutta mitä tämä sitten oli? Hän nousi — ei syöksyäkseen alas jyrkänteestä, vaan mennäkseen alas maailmaan; kukaan ei ota itseään hengiltä samana hetkenä, jolloin hän on saanut arvoituksen ratkaistavakseen.

Mutta eihän sitä koskaan saattanut ratkaista. Aasta oli asunut Amerikassa täysikasvaneeksi asti; ja sieltä hän tuli, kun laivat törmäsivät yhteen. Mistä Amerikan osasta oli alettava? Mistä osasta Norjaa hän oli kotoisin, sitä mies ei varmasti tiennyt, hän ei ollut varma edes siitäkään, että hänen sukunimensä oli sama kuin Norjassa asuneella perheellä oli ollut. Ja entä vieras laivuri? Niin, missä hän oli? Ja tunsiko hän Aastaa? Vai Aastako yksin tunsi hänet? Ihan yhtä hyvin olisi voinut kysellä mereltä ja yhtä mielellään olisi voinut syöstä mereen kuin lähteä tutkimaan näitä asioita.