Part 6

Jussi Kellolaisen oli onnistunut päästä sellaiseen komppaniiaan, jonka päällikkönä oli eräs uskonnollismielinen, hyvänsuopa kapteenivanhus. Hänen oli sentähden varsin hyvä olla eikä hankaluuksia paljon hänen tielleen sattunut. Vääpelistä oli hänellä tosin jonkun verran ristiä, tämä kun luuli olevansa suurikin herra, joka todellakin näytti pyhästi herra-arvonsa tuntevan.

Tällaisen vääpelin kanssa olisi meillä toisilla vapaehtoisilla väli luultavasti monestikkin rikkoutunut. Mutta niin ei käynyt Jussi Kellolaisen. Hän oli mestari mukautumaan toisen tahdon alle, kun oma etu oli kysymyksessä, ja verraton silmienpalvelija. Nöyränä ja lakeana kuin lammas seisoi hän aina vääpelinsä edessä sotilaallisessa pingotuksessa, käsi korvalla tai -- lakitta ollessaan -- kädet lujasti kupeita vasten painettuina. Ja tavattomalla alamaisuudella osasi hän sanoa _"herra_ vääpeli", "ymmärrän _herra_ vääpeli", "Jumala antakoon, _herra_ vääpeli", "ahkeruus on iloni, _herra_ vääpeli" j.n.e.

"Hyvissä kirjoissa" hän tahtoi olla ja hyvissä hän olikin. Se näkyi jo siitä yksinauhasesta, joka hänellä oli olkalapuissaan ja jonka hän oli saanut pari kuukautta sotaväessä oltuaan. Hän oli jefreitteri ja siis virka-arvossa meitä toisia ylempi. Tätä ylemmyyttään ei hän kumminkaan suvainnut meille näyttää, sillä hän pelkäsi meidän sille nauravan. -- Häntä kirveli vain se ajatus että jos ei hänen aliupseeri tutkintonsa jonkun nurjan sattuman kautta onnistuisikaan -- ja meidän onnistuisi, jotka nyt olimme häntä alemmat.

Parasta oli siis koettaa saada itseään yhä parempiin ja parempiin kirjoihin ja pitää itseänsä edellä meistä. Ja sitä hän kyllä koettikin, Jussi Kellolainen. Erinomaisen tarkasti noudatti hän etenkin kunniantekosääntöjä tullakseen huomatuksi tunnollisuudestaan. Hän teki kunniaa kaikille kasarmin ikkunoille ja oville, kaupungin katupeileille, upseereille ja upseerein seljille, likeltä ja kaukaa, pimeällä ja paisteella. Luulenpa että, jos hänen oma kapteeninsa ripusti takkinsa portaille tuulettumaan, Jussi Kellolainen oli valmis sillekkin tekemään kunniaa!... Siellä, missä ei meidän toisten silmä mitään havainnut, keksi hän useinkin jotain upseerintapaista ja nosti kätensä uljaasti päähineeseen. Eikä hän koskaan tehnyt niin kauheita sotilasrikoksia kuin minä. Sattui kumminkin kerran niin että hän upseerille, joka hitaasti astuen hänen edellään kehoitti häntä kohteliaasti käymään ohitsensa, vastasi "Jumala antakoon, herra luutnantti" sen sijaan kuin olisi pitänyt sanoa "ymmärrän herra luutnantti" tai "saan kunnian kiittää herra luutnanttia", ja tuosta hairahduksesta oli hänen sotilaallinen omatuntonsa hyvin, hyvin paha. Mitähän siitä tulee? arveli hän minulle silloin pelosta vallan vapisevalla äänellä ja oli koko sen päivää tavattoman levoton. Mutta niinkuin sanoin, Jussi Kellolainen oli tulevaisuuden mies, hänen sotilasihanteensa oli hirmuisen korkealla.

XIX.

Pitkä, valju talvi oli päättymäisillään. Päiviä näkyi jo siellä täällä lumen seasta ja räystäät tippuivat iloisesti vettä, joka liristen juoksi kaivamiansa uria.

Tutkinnot opetuskomennuskunnassa olivat päättyneet, ja minä olin niissä -- yhdessä Hongénin kanssa -- saanut komeat repposet.

Eivät olleet minun päähäni uponneet kaikki ne syvät tiedot ja viehättävät salaisuudet, joita sellaiset sotilastieteet kuin sisäpalvelus, linnapalvelus, kenttä- ja leiripalvelus, rintamapalvelus, sotavoimain järjestys, rangaistuslaki, ampumatiede ja kiväärioppi niin runsaasti tarjoavat. Pintapuolisesti minun niitä huomattiin osaavan ja käytännöllistä taitoani niissä suuresti epäiltiin...

Eikä se kumma ollutkaan, -- minulta oli puuttunut tosi harrastus.

Siinä seisoin minä nyt alakuloisena, häpeissäni ja suutuksissa sekä itseeni että ympäristööni. Hukkaanhan näet olivat nyt menneet hyvät humalat, haihtuneethan olivat ne ihanat nauha- ja kaluunaunelmani, joissa koko talven olin salaisesti elellyt! Ne kultakaluunani, ne valkonauhaiseni!... -- -- Isäni tämän vastoinkäymiseni tietää saatuaan kirjoitti: kenties on tämä tapaus sinulle sallittu, kenties on tässä Jumalan sormi, joka sinulle tahtoo jotain viitata ja huomauttaa!

* * * * *

-- Mutta minä en tiennyt, mitä tehdä: yrittääkkö uudestaan, vai heittää kaikki jatkamispuuhat "helperin haltuun". Ja uskoakko siis että minuun soveltui tuo roomalainen sananlasku: "natura repugnante labor irritus est" (s.o.: luonteen tehdessä vastarintaa on työ turhaa)?

Ei, -- ei se niin voinut olla... minun täytyi vielä koettaa... Onnettomuuteni olikin kentiesi sattuma! -- sattuuhan sellaista usein...

Ja minä päätin pikaisesti että jonkun viikon perästä uudistan tuon tutkinnon. Tottakai nyt ylioppilasmies!... jos vähääkään viitsii...

Varmentuneena uuden tutkintoni onnistumisesta lähdin kaupunkiin. Sillä oli lauvantaipäivä, jolloin ei viitsinyt kasarmissa olla, koska siellä sunnuntaiksi siivottiin.

Ilma oli kaunis, toukokuun aurinko paistoi täydeltä terältään.

Siihen taloon, jonne kaupungissa menin, tuli hetken päästä pari tuttavaa pyytämään minua kävelyyn.

-- Enpä minä nyt viitsisi, kovin on ruostuttavaa sinelli päällä astella.

-- Tule pois, me vain käväisemme tuolla silloilla.

-- Sinne kyllä saatan tästä lähteä.

Sillat olivat likellä; ilma, niinkuin sanottu, tukalan kuuma. Minä tiesin ettei tähän aikaan päivästä ollut juuri pelkoa upseereista, jospa varin vuoksi vähän vapaamminkin pukeutui. Päästin sentähden sinellini laskut valloilleen ja viskasin sen hartioilleni. Ja kun minulla oli lintutakki päälläni jätin vyönkin pois.

-- Mennään sitten!

Me astelimme silloille ja ihailimme niiden alla kohisevia koskia, joiden pyörteissä uiskenteli suuria jäämöhkäleitä; joki ei vielä ollut laskenut jäitään.

-- Katsoppa tuotakin jäälohkaretta!

-- No, mitäs siitä?

-- Se pyörii paikallaan...

-- Eikä pääse erilleen pyörteestä.

-- Siihen se viimein sulaakin.

-- Niin -- ellei joku toinen jäälohkare sitä pois sysää!

-- Tai koko pyörre kerrassaan häviä!

-- Niin, vaan sitä ei tiedä milloin se tapahtuu. Kentiesi jo tänään, kentiesi huomenna tai sitten, kun jäät ovat laskeneet. -- -- Sellainen pyörre se on muuten ihmiselämäkin!

-- Mitäs tyhjää, älä taas haaveksi!

-- En minä haaveksi. Sellainen pyörre se on ihmiselämäkin, -- on ainakin minun elämäni -- suuri pyörre ja suuressa virrassa, -- elämän laveassa virrassa.

-- Elämän virrassa! Onko tuo nyt olevinaan runollisuutta vai mitä --?

-- Miten tahdot. -- Koko elämän voi ottaa runolliselta kannalta, jos tahtoo.

-- Voiko kasarmielämänkin, -- nykyisen?

-- Hmh... miksikä sinä juuri sitä kysyt? -- Kentiesi... en minä vielä tiedä... en ole vielä selvillä...

Kasarmielämäkö runollista? -- vielä mitä! ajattelin kumminkin itsekseni. Ja hetkellinen alakuloisuus valtasi taas minut.

Kylliksemme katseltuamme lähdimme takaisin. Ja käännyimme ensimmäiselle kadulle.

-- Huh, kylläpä nyt tarkenee sittenkin! -- Vaan mitä! -- -- eikös totta vieköön olekkin tuolla luutnantti Tschornikoff?...

Hän se oli, kulki lähes ristinvälin edellämme ja päätänsä luonnottomasti taaksepäin väännellen näytti heittävän minuun kumppaneineni ikäänkuin vainuavia katseita.

-- Mitä hän noin katsoo? kysyivät kumppanit minulta.

-- En minä tiedä...

Juuri kun luutnantti oli kääntymäisillään eräästä kadunkulmasta sivullepäin, kuulin hänen huutavan itseäni nimeltä. Minä säpsähdin -- ja kiiruhdin siis hänen luokseen jättäen kumppanini jälellepäin.

-- Käsi päähineeseen! komensi hän kiukkuisella äänellä, ennenkuin oikein ehdin hänen eteensäkkään.

Minä kohotin käteni lakin reunaan ja seisoin "reilassa".

-- Miksi ette tehnyt kunniaa minulle äsken? tiuskasi hän, ja hänen sysimustissa silmissään paloi sellainen pirullinen leimu etten sitä koskaan voi unohtaa.

-- Enhän tiennyt, herra luutnantti, tällaisessa tapauksessa tehdä... vastasin minä luonnollisesti.

Pikimmältään mittasi hän katseellaan minua kiireestä kantapäähän, jolla aikaa minä tunsin että jo taisi tuhoni tulla -- ja että tuo naula se kyllä vetäsee. -- Sillä minähän en ollut säännön mukaisessa asussa.

-- Te olette luvattomassa puvussa! sai hän sitten sanotuksi hillityllä äänellä, mutta jonkinlainen raateleva ilme katseessaan.

Mitä piti minun tähän vastata? -- Pitikö minun ruveta selittämään että olin vaan lähtenyt aivan pienelle kävelyretkelle enkä ollut arvannut että upseereja kohtaisin ja että sentähden olin näin kuumuuden takia hiukan vapaammin pukeunut? -- Minä en vastannut mitään, sillä eiväthän tuollaiset puolustukset tietenkään kelvanneet.

-- Menkää heti paikalla kasarmiin ja ilmoittakaa vääpelillenne että minä olen teitä muistuttanut siitä, ett'ette tehnyt kunniaa ja että olitte luvattomassa puvussa. -- Heti paikalla!

-- Ymmärrän, herra luutnantti...

Me teimme molemmat kokokäänteen ja lähdimme eri tahoille, -- minulla häpeän punat poskilla, hänellä vahingon ilon ilme silmissään, koska täten tiesi turmelleensa minulta koko lauvantai-iltapäivän ilon ja levon.

-- Mihin sinä nyt semmoista kyytiä? huusivat kumppanini, jotka olivat minut jo melkein tavoittaneet. -- Mitä hän sinulle sanoi -- tuo?

-- Eipä niin kummia... Kasarmiin käski kiiruhtaa...

-- Etkö siis jouda puolista syömään? -- ethän ole syönyt koko päivänä!

Minä mutisin jotain että nyt olivat puoliset sivuasioita, ja käytyäni smellini oikein päälleni panemassa riensin ankarasti hikoillen pölyistä tietä aika kyytiä kasarmiin. Ja tein niinkuin oli käsketty. Mieltäni karvasteli, sydäntäni poltti ja minä tunsin olevani asemassa, jota ei luullakseni monikaan kadehtinut.

Ei se ollut mitään tavatonta luutnantti Tsehornikoffin työksi tämä tämmöinen, -- se oli niitä hänen pienimpiään. Hän oli tunnettu kiinniottamistaidostaan ja tuo hänen mustain silmäinsä pirullinen säihky oli jo ennenkin ollut vapaehtoisten kammona. Opetuskomennuskunnassa olin jo häneen tutustunut. Hän oli aivan merkillinen ilmiö. Saattoi tapahtua että hän erinomaisen ystävällisesti ja veljellisesti tuli puhuttelemaan ja hyviä neuvoja antamaan -- saattoipa jonkun kutsua luoksensakkin ja kohdella kuin vertaistaan -- ja näytti näin olevan kuin paras ystävä maailmassa. Seuraavassa tuokiossa oli hän kumminkin kuin käärme, myrkkykäärme, joka pensaan sisästä väijyy pistääksensä. Ja etsimällä etsi hän silloin edes pienintäkään aihetta saadaksensa rangaista. Sotamiehiä hän tavallisesti puhutteli tarhapöllöiksi, nuoria miehiä nimitti hän virnistellen nahkajusseiksi. Niin, "oletko nahkajussi?" saattoi hän vasten naamaa kysäistä ja jos puhuteltu todellakin siihen lajiin kuului, täytyi hänen nöyränä vastata: "olen, herra luutnantti!" -- Hän oli epäluuloisin ja salakavalin mies, mitä tähän asti olen tuntenut.

Koko lauvantain iltapäivän ja koko sunnuntain sain minä sitten olla pelon ja toivon vaiheilla, mitä ne tuosta asiasta minulle tekevät. -- Tokkohan ne nyt sitä niin vaarallisena pitivät? Olihan se oikeastaan ollut hyvin viatonta, -- pikkuisen kävelemään vain sinelli hartioilla... tosin vähän huolettomuutta minulta... mutta se kunnianteko-asia -- sepäs nyt oli oikullista! -- --

Maanantai-aamuna saapui kapteeni komppaniiaamme, joka 2:sen komppaniian kanssa oli riviharjoituksissa ulkona pihalla.

-- Vapaehtoinen! -- Vapaehtoinen! kuulin hänen kiljasevan ulkoportailta, joille hän vihaisesti riensi ensin murahdettuaan komppaniialleen "hyvänpäivän".

Minä sukelsin esiin riveistä, otin kiväärini napletsoohon ja seisoin kohta herrani edessä kasvoista kasvoihin. -- Ja silloin se alkoi sellainen sotilasrippi että koko tuokin puolen pataljoonan suuruinen miesjoukko, joka ympärillä seisoi, sitä ihmetyksellä kuunteli, ja luutnantit jotain kuiskailivat keskenään.

-- Helvetti, vapaehtoinen -- hoki kapteeni sähisten kuin sylkevä kissa -- taas (!) _te_ olette tehnyt tuhmuuksia!... ette ole tehnyt luutnantille kunniaa!... olette kaupungilla luvattomassa puvussa kävellyt... te... te olette helvetin huono...! Teillä on sotilaspuku päällänne, vaan te ette ole sotilas ettekä mikään!... Mutta minä en laske teitä kaupunkiin, -- en ikinä... teette siellä vain tuhmuuksia... helvetti!

-- Herra kapteeni -- uskalsin minä keskeyttää vähän värähtelevällä äänellä, -- minä syön nykyään yhden aterian kaupungissa ja sentähden...

-- Syötte, helvetissä! mitä se minua koskee!... olkaa syömättä!... minä en laske teitä sinne tuhmuuksia tekemään -- en ikinä...!

Hän puhui kaikki yhteen hengenvetoon, kiihkeällä, ulvovalla kurkkuäänellä. Minä seisoin hänen edessään kuin jähmeäksi patsaaksi muuttuneena. Noin törkeää nuhdetta en kuitenkaan ollut aavistanut. -- Ja vielä parin sadan miehen kuullen!

"Ei haukku haavaa tee, jos ei puulla päähän lyödä" on suomalainen sananparsi. Ei minuunkaan tämä haukku isompaa haavaa tehnyt.

Ja jo parin päivän perästä uskalsin kapteenini puheille tuosta kaupungissakäynti-oikeudestani -- ja sain armon.

-- Olkoon viimeinen kerta! sanoi hän, -- mutta jos vielä jotain tällaista tapahtuu, niin -- -- --

-- Ymmärrän, herra kapteeni, sanoin minä ja kiiruhdin iloisena kaupunkiin, josta vasta yöpuoleen -- yö kun oli niin ihana -- kotiuduin vähän pelokkaana tähystellen sivukuljettavan kapteenin-asunnon ikkunoihin, etteihän se vain sieltä satu näkemään..., sillä ilman lomalippua oli minulla lupa viipyä poissa ainoastaan iltakymmeneen saakka.

XX.

"Pois, pois epäilys Erhetyksen yöstä! Pois, pois pimeys Tunnosta ja työstä!"

(Juteini).

Kevät oli kauneimmillaan, lumet olivat sulaneet, jäät joesta laskeneet, ja koivut vihertivät jo hiirenkorvilla. Kuumana paahtoi usein päivät pääksyttäin aurinko pilvettömältä, sinertävältä taivaalta. Pohjolan herttainen kesä oli muussa maailmassa alkanut, koulut olivat päättymäisillään ja hilpeinä alkoivat kaupunkilaiset laittautua pois maaseudun rauhassa kesäänsä viettämään.

Mutta pataljoonalla ja komppaniialla alkoi tavaton liike ja harjoitus. Se kiihtyi kiihtymistään, päivä päivältä. Varhaisesta aamusta vienosti hämärtävään iltaan saakka kaikuivat nyt huudot ja komennot sekä kasarmipiirissä että sen ulkopuolellakin, kujissa ja läheisissä metsiköissä. Niitä oli monellaisia harjoituksia: riviharjoituksia, rintamaharjoituksia, komppaniian harjoituksia, pataljoonan harjoituksia, kaunomarssia... Ja niiden lomassa oli "välimatkojen arvaamista" ja etuvartiopalvelusta, ryntäystä ja kenttävoimistelua, taistelua ja "itsevallitusta". Mutta enin kaikista oli kumminkin ampumaharjoituksia, joita taas oli monen nimisiä: kurssiammuntaa, ketjuammuntaa, yhteislaukauksia y.m.

Se oli rasittavaa aikaa, jolloin paljon kysyttiin miehen valppautta ja ruumiin voimia.

Minulle se lisäksi oli henkisestikin yhtä levotonta, ristiriitaista aikaa. Luonani kulki näet useana päivänä pääkaupungista taasen kesäksi kotiutuneita entisiä tovereitani. Ne kertoivat akateemisen elämän pyrinnöistä, ne kehuivat akateemisen vapauden suloisuutta, -- ylioppilaan oikeuksia ja ylioppilaan arvoa! -- ja tuntuivat niin vilkkailta ja toivorikkailta. -- Helsingissä on civis academicus paljon suurempi herra kuin upseeri, saattoi joku pilallaan huomauttaa. Ja niiden päissä heloittivat nuot puhtaat, vielä uudet valkolakit...

Heidän puheitaan kuullessa ja heidän vähän hienostunutta käytöstään tarkastellessa, oli minusta kuin joku entistään lauhkeampi ja vireämpi tuulahdus vapauden ilmoista olisi henkäissyt minunkin päälleni ja tahtonut minut kokonaan valtoihinsa. Ja tuntui kuin olisi se korvaani kuiskannut: sinä olet väärällä uralla, -- palaja pois siltä tieltä!

En voinut olla kokonaan viehättymättä tuommoista outoa kuisketta kuullessa. Yhä enemmän minä aloin epäillä sotilaallisia taipumuksiani ja sotilaallista elämän tarkoitustani. Yhä enemmän minä kallistin korvaani äänelle tuolle: sinä olet väärällä uralla!

Se ääni soi yhä heleämpänä sielussani, ollessani milloin komppaniian lähettinä tai päivystäjänä, milloin vartiomiehenä lääninrahaston ovella, jolloin ei ollut lupa vastata sivukulkijain kysymyksiin, milloin tyhjäntoimittavana muutonviejänä pataljoonan vahdissa, milloin vahtipäällikkönä syrjäisellä, alastoman autiolla ruutikellarilla.

Kun silloin -- esimerkiksi pataljoonan vahdissa -- rangaistuksen uhalla valvomaan velvoitettuna, katselin kaunista, kuutamoista kevät-yötä, jonka helmasta kuuluivat yö-rastaan rikaskieliset sävelet ja loitompaa kosken viihdyttävä kohina -- ja kaikki ympärilläni muutoin oli niin hiljaista, -- niin melkeinpä kyyneleet puhkesivat silmiini tuota vienoa yönhämärää rautaristikkoisten ikkunain takaa katsellessa, ja minä tunsin hyljätyn, yksinäisen olennon selittämätöntä kaipuuta. Ja kun koillinen taivaanranta sitten alkoi ruskoittaa, ja aurinko sieltä lempeänä ja lämpymänä kohoutui, ja linnutkin heräsivät livertämään kasarmin puistikoissa ja lauha etelätuuli nuorta nurmea nuojuttamaan -- ja koko luonto siinä levesi edessäni vapaana ja ihanana, eloa ja voimaa uhkuilevana, -- silloin tunsin minä, vahdin ankariin sääntöihin sidottuna, olevani luonnottoman yhteiskunnan palveluksessa ja yhä eheämpänä soi minulle tuo samainen ääni: sinä olet väärällä uralla! --

Mutta olenhan jo sanonut että olen hetken lapsi. Vielä oli side, joka kummallisesti piti minua kiinni sotilastulevaisuudessani. Nuot pari nauhaa, joista olen puhunut, kutkuttivat vielä kunnianhimoani herkeämättä... Ja sentähden minä loma-aikoina koetin lukea talvisaikana laiminlyömiäni sotilastietoja, koetin syventyä "Ohjesääntöjen" suuriin salaisuuksiin...

Turhaa oli kumminkin työni. Tuo mainitsemani rikos, jonka olin tehnyt, oli minut saattanut kapteenini epäsuosioon suuremmassa määrässä kuin olin voinut arvatakkaan.

-- Mitä? -- helvetti! -- Tekö aliupseeriksi? -- Kaikki ne mukamasten..., lausui hän pistävän ivallisesti kuultuaan aikeeni. -- Te, joka ette älyä kunniaakaan tehdä. Kuinka semmoista miestä voi aliupseeriksi päästää? Ei helkkuna... -- Ei minulla nyt ole aikaa teidän kanssanne! --

Minä älysin että tuumani olivat hänelle vastenmieliset, käsitin että minun oli luopuminen sen arvon saavuttamisesta, joka lopullisesti olisi ratkaissut elämäni uran.

Ja siihen ne raukesivat minun sotilasunelmani, tähän se katkesi viimeinen kiinnittävä side.

Oliko minussa itsessäni syy sen katkeamiseen vai jossain muussa? -- En varmaan tiedä. Mieleeni tahtoi vain tulla ajatus että olikohan sallimuksella sittenkin jotain tekemistä tämän asian kanssa. Minä melkein sitä uskoin. -- Ja se hiukan lohdutti minua ja lievitti sisällisen taisteluni tuskaa. Tyynemmin ja huolettomammasti voin nyt ottaa vastaan niitä vaikutuksia, joita ympäristöni olot minulle mahdollisesti tarjosivat. -- -- --

XXI.

Parraksi kutsuivat sotamiehet komppaniaamme päällikköä, kapteeni Gräsberg'iä. Tätä nimitystä älköön nyt ensinnäkään sekoitettako Bonaparten eikä yleensä punapartain kanssa, sillä silloin tulisi kaksinkertainen erehdys.

No niin. Kun Parta oli pahalla päällä -- ja usein hän Jumala paratkoon olikin! -- silloin -- minä sanon sen kunniasanallani -- oli leikki kaukana. Joko piti seista liikkumatonna kuin seinä taikka piti harpata "kuin seitsemän ryssää". Ja auta armias sitä, joka silloin tuumankaan poikkesi oikeasta suunnasta tai ei ehtinyt jotain liikettä samaan aikaan kuin muut, taikka muuten hairahtui! Sitä onnetonta tuli Parta joko korvasta nipistämään tai nenästä vääntämään tai löi hän siltä lakin maahan ja täräytti kiväärin perällä. Ja sai silloin nimensä ja arvonsa kuulla se viheliäinen syntipukki, sai kuulla että hän oli ääretön raukka, lurjus ja konna, jolta ansaitsi vaikka niskasuonet lyödä poikki.

Pienikin virhe oli silloin suuri rikos. Jos joku sylkäsi rivissä, käski Parta vääpelin sille miehelle antaa ylimääräisiä työvuoroja, tai jos joku kivääriänsä piti hieman vinossa, saattoi hän siitä saada palvelusvuoroja.

Taikka jos Nautaniemellä ampumaharjoituksissa oltaessa tuulenpuuska kaatoi maahan jonkun kiväärin, joka oli asetettu aitaa vasten tai löyhästi koplaansa kytketty, käski kapteeni sille, jonka tuo kivääri oli, antaa palvelusvuoroja tai, jos ei käskenyt, piti kumminkin tuosta kaatumisesta hirveää meteliä.

Olisipa silloin joku rohjennut huomauttaa että "tuulihan se, herra kapteeni, tässä tällä kertaa...", niin varmaan olisi hän tälle huomauttajalle näyttänyt, mikä se "tuuli" oikeastaan on. Taikka olisi hän ehkä kironnut ja huutanut kostoa kaikille taivaan tuulille!

Sain minäkin, joka olin tahtomattani asetettu erään osaston komentavaksi päälliköksi, sain minäkin tuhkatiheään kuulla, mihin minä kelpasin, taikka paremmin -- mihin en kelvannut.

-- Helvetti! -- sähisi hän useinkin, jos toisinaan yritinkään väärin komentamaan -- vapaehtoinen ei osaa ikänäs mitään! -- Mitä helvettiä te tulitte tänne palvelukseen?

Ja hän loi minuun silloin aivan murhaavan katseen.

-- Kyllä te olette aika möröjä -- puheli hän taas toisella kertaa, kun kesäisen iltapäivän helteessä seistiin ikävissä kivääriharjoituksissa pölyisellä kentällä.

-- Kuka helvetti siellä taas laskee pistintä? -- Mikä se on se mies? karjui hän, lennähtäen kuin saalista vaaniva haukka minun osastoani kohti, josta oli virheen keksinyt.

-- Lukkarila! -- tiuskasi hän kohdalle tultuaan ja nipisti miestä korvasta. -- Kuin helkkuna (tämä oli muunnos hänen jokapäiväisestä "helvetti" sanastaan) se pitää kivääriänsä?... eikö se tiedä, miten rivissä pitää seisoa?... aika mörö!... -- Kaksi palvelusvuoroa sille miehelle! lopetti hän ikäänkuin lohtuneempana ja jatkoi sitten käyden komentopaikalleen:

-- Aika veitikoita te olette... helvetti! -- Herra jumala tuota miestä! kiljasi hän taas yhteen menoon keksien virheen, -- miten se seisoo?... Kuin lehmä, joka...

Ja kapteeni vääristi naamansa kieroon ja käyristi polvensa meidän edessämme ja koetti matkia. Hän oli samalla kauhean ja samalla hullunkurisen näköinen, kun hän siinä kyykyllään istui ja rääkkyi kuin nälkäinen varis:

-- Ihan vinossa!... onko se nyt kaunista!...

Mutta minä opetan!... minä väännän siltä niskat poikki!... aivan mäsäksi minä sen muserran... sitten tietää, miten pitää rivissä seisoa!

Ja luoden kiukusta verestävät silmänsä koko komppaniian ylitse, jatkoi hän edelleen:

-- Aliupseerein pitää katsoa perään, miten ne tekevät!... Mutta te nukutte... niin, helvetti!... ei ne koskaan mitään huomaa!... ne nukkuvat kuin porsaat!... komppaniian päällikkö se on, jonka pitää huomata kaikki!... eivät aliupseerit näe eivätkä kuule mitään... ne ovat ihan kuuroja... ihan kuuroja ja sokeita!... -- Ravnjais!... helvetti!... ei ole minkäänlaista ojennusta... ei minkäänlaista!... Taakse siellä, kolmas plutoona!... taakse, taakse!... Kuin helvetti teidän pitää aina rynnätä eteen!... no nyt... aika möröjä te vain olette!

Kapteeni rauhoittui hetkeksi, käveli komppaniian päähän ja tähtäili sieltä kuin mikähän maanmittari pitkin rintamaa. Kukaan ei enää, kun oli ojennusaika jo ohi, uskaltanut liikahtaa.

-- Tuo mies tuolla -- ravnjais! Eikö helvetti se tiedä mistä ojennus pitää ottaa? kuului taas Parran ääni ja hän syöksähti miehen nenän eteen pauhaamaan ja porisemaan.

-- Kyllä minä tunnen sen miehen... se on suuri lurjus... antakaa sille komppaniiassa rottinkia niin että veri tirskuu!... se tekee hyvää... sitten tietää, mistä ojennus on otettava!...

Ja taas käyden komentopaikalleen virkkoi hän entiseen tapaan:

-- Aika möröjä te vain olette kaikki tyyni!... -- Ja semmoisia veitikoita! -- naurahti hän katkerasti.

Levähtämättä jatkettiin yhä näitä kiusallisia harjoituksia, -- näitä harjoituksia, jotka kävivät yhä hullummasti, kuta enemmän päällikkö hätäili ja raivosi.

-- Rusheinie prijoomii, na plee -- -- tsho!... Astaavit -- helvetti!... mitä ne vetää niitä käsiään!... eihän ne mitä aidanseipäitä ole... yhtaikaa!... herra jumala... helvetti!...

Ääni oli väliin melkein itkuista, vaikeroivaa, väliin kiljuvaa, kiukkuista, hirveää...

Tuo kaikki se oli meille kuitenkin jo tuttua puhetta ja tutummaksi se yhä kävi, kuta kesemmäksi ajassa jouduttiin. Se oli sellaista jokapäiväistä leipää, jota ei taivaasta tarvinnut rukoilla ja jota silti kukin yllin kyllin sai nauttia.