Part 5

-- On, on... lähde nyt heti pataljoonan kansliaan, siellä se kuuluu olevan... shaagom mars! huusi Jussi Kellolainen, joka suuresti rakasti venäläisiä komentosanoja.

-- Odotahan, odotahan... eihän tässä nyt hengen hätää..., pannaan sitten vaikka pikommia! --

Minulla oli täysi työ pidättää kumppaniani, kunnes olin saanut silmälasit nenälleni ja lakin päähäni.

-- Vai uudet lakit! -- -- --

Me riensimme juoksujalkaa pataljoonan kansliaan, tapasimme siellä mustapartaisen miehen, joka solkkasi huonoa ruotsia, ja annoimme hänen ottaa päistämme mittaa. Hän lupasi lähettää lakit uudeksi vuodeksi.

Vapaehtoinen Jussi Kellolainen oli läpi läpeensä innostunut asiasta ja kun olimme palanneet takaisin minun huoneeseeni, lausui hän vielä mielihyvänsä tuosta verrattomasta tapahtumasta.

Sillä lättälakkeja ei ollut vielä kellään, ja me siis tulisimme ensimmäisinä niitä käyttämään.

-- Ajatteleppas, kuinka se tulee näyttämään pulskalta päässä, tuo lättälakki! saneli hän hykerrellen käsiään ja silmät melkein kosteina liikutuksesta.

-- Minkälainen se sitten oikeastaan on? kysyin minä, jonka innostus jo alkoi laimeta.

-- Etkö sinä tiedä! huudahti Jussi Kellolainen melkein säälivällä äänellä -- se on samaan tyyliin kuin rakuunoilla... ajatteles! -- sininen nauha ylt'ympäriinsä reunoissa, metallinen kokaardi yläkulmassa ja sen alapuolella ponnassa keltainen pataljoonan numero... niin hiton uljas! Ja kiihkeällä äänellä lisäsi hän kuin itsekseen: -- Voi kun olisivat jo jouluksi joutuneet että siellä maalla olisin loma aikana vähän saanut herrastella!

Kun minä en enää ollut halukas jatkamaan keskustelua tuosta uudesta pyrstötähdestä, joka lupasi ilmaantua sotilaallisen taivaan reunalle, kysyi hän kummeksivasti:

-- Mitä? -- eikö sinusta ole mukava, kun saadaan nuot lakit? -- Sitten kun kävellään tuolla kaupungilla kolmikannassa me vapaehtoiset ja...

-- Kyllä, kyllä... ymmärrän, herra Jussi Kellolainen! Sittenpähän nähdään... -- Aijotko muuten silloin panna sen uuden tupenkin vyöllesi?

-- Minkä tupen? kysyi hän hämmästyen ja arasti hypähtäen seisalleen tuolilta, jolle oli istahtanut.

-- Sinähän kuulut laitattaneen itsellesi erityisen pistimentupen, jossa on vaskea muutaman tuuman verran kärenpuolella ja muistaakseni suupuolikin leveästi kiiltävällä metallilla silattu!

-- Kuka sen on sanonut? naurahti hän, mutta kalpeni heti eikä vähään aikaan tiennyt mitä sanoisi.

Hän ei kumminkaan huolinut kieltää että niin oli tehnyt, vaan kaiketi loukkasi tämä ilmituotu turhamaisuus niin hänen kunniantuntoansa, että hän hetken päästä, saaden tekosyitä, lähti pois luotani.

Minä, jääden entiselle sijalleni seljälleni makaamaan, aloin pyöritellä päässäni kysymyksiä, mitenkä oikeastaan hän, tuo minun innokas asetoverini, oli kutsumuksensa käsittänyt. Ja katselimmeko eri kannalta kaikkea sitä, mikä meitä ympäröi? -- -- --

Että niin teimme, sen tulemme vielä kentiesi näkemään.

* * * * *

Iltaharjoituksissa oli minut pantu yhteen "vanhojen miesten" kanssa kivääritemppuja tekemään. Mielestäni ne menivät paremmin kuin olin toivonutkaan, ja minä tunsin arvoni ja koko sotilaallisen persoonani ikäänkuin kohoavan sekä omissa että muidenkin silmissä. Kun harjoitus sitten oli päätetty reippaalla, oudoksesta tosin ruostuttavalla juoksulla, ja minä siinäkin olin hyvästi kestänyt, olin mitä paraimmalla tuulella, kun komppaniiasta astelin huoneeseeni.

Tuo hyvä tuuli pani minut nyt omituisesti toimimaan siihen saakka saavutettuja "_mielipiteitäni_" vastaan, se sai minut unohtamaan eilis-iltaiset alakuloiset tunteeni asemahuoneella seistessäni. Minä näet tartuin kynään ja kirjoitin innokkaan, sotilaselämää ylistävän kasarmikirjeen, jonka toimitin erääseen kaupungin sanomalehteen. Siinä kirjeessä minä m.m. koetin selittää, kuinka sotamieskin on yhtä vapaa kuin joku muukin kansalainen, niin -- hän se vasta vapaa sanan ylevimmässä merkityksessä onkin! niin luulen siinä pienessä kirjeessä innostuksissani huudahtaneeni. -- --

Parin päivän perästä tuli kapteeni hyvin syvämietteisen näköisenä komppaniiaan ja tiedusteli päivystäjältä sen päivän sanomalehteä; sen saatuaan palasi hän huolestuneen näköisenä komppaniian kansliaan luultavasti sitä lukemaan. Minua aavistutti hämärästi. Saman päivän iltahuudossa puhui vääpeli kapteenin puolesta hyvin tärkeitä asioita. Kaupungin sen päiväisessä lehdessä oli kasarmilta kirje, jonka alla oli nimimerkki "Jukka". Sen kirjeen oli luultavasti joku nuorista miehistä kirjoittanut, sanoi hän, sillä sellaista tekoa eivät vanhat miehet koskaan olisi tehneet.

-- Sillä se on luvatonta, selitti vääpeli. -- Ainoastaan komppaniian päällikön välityksellä saapi sanomiin kirjoittaa...

Hän rupesi nyt utelemaan, kukahan nuorista miehistä tuo rohkea kirjoittaja mahtoi olla. Mutta selkoa ei tullut. Plutoonain päälliköt tulivat minultakin tiedustelemaan, tiesinkö minä ehkä, kuka sen kirjeen oli kirjoittanut. Ajattelin silloin sanoa että minähän se juuri olen, mutta peljäten ilmiannostani jotain tulevan, lausuin -- niin vaikealta kuin se tuntuikin -- etten mitään koko asiasta tietänyt.

Eikä minua sitten enää epäiltykään, ja kohta unohtuikin koko asia...

Mutta minuun se kuitenkin vaikutti oudosti tuo uusi ilmiö ympäristössäni. Se vaikutti minuun masentavasti -- ja tuona iltana, jona vääpeli oli asiasta koettanut ottaa selkoa, olin minä mieleltäni taas tavallista alakuloisempi.

Haa, -- orjuuttahan tämä sittenkin on! huudahdin haavoitetussa sielussani, kun apeamielisenä paneusin levolle. Ja nukahdettuani näin minä unta jostakin kiiltävänappisesta, joka veteli paksuja, mustia viivoja kirjoitetulle paperille. -- --

XV.

Mutta kun näinä päivinä päiväntyön päätyttyä ja kaupungissa jonkun tunnin ystävällisten ihmisten seurassa oleskeltuani istahdin lamppuni ääreen, ensin ikkunaverhon alas laskettuani, ja paitahihasillani ollen siinä aloin lukea jotain miellyttävää, historiallista romaania, niin tuntui minusta kuin minunkin elämälläni täällä sentään olisi omat viehätyksensä ja omat hauskat käänteensä. Ja tunnit ne silloin usein vierähtivät puoliyöhön saakka, jolloin vahtikellon soinnista aina havahduin ja menin levolle; toisinaan kumminkin tartuin vielä kivääriini, joka siinä telineellään seisoi, tein sillä äänettömän komennon jälkeen jonkun reippaan tempun tai tähtäilin pari kertaa seinään päin ja panin sen taas entiselle paikalleen. Se tuntui niin turvalliselta ja uljaalta, kun oli omassa huoneessaan tuommoinen ase... Tullappa tuolta yön pimeydestä joku vihollinen! -- paikalla sieppaisin kiväärini ja ryntäisin urheana sen päälle... ja pistäisin, -- pistäisin armotta! Mutta eihän niitä voi tulla, niitä kun ei ole... syttyäppä sota... nyt heti... tänä yönä... niitä hiipisi tuolta... karkaisi päälle... -- Minkähänlaista se oikeastaan olisi?... minusta tuntuu kuin minä ne nyt karkoittaisin... jollakin uhkarohkealla ryntäyksellä... tunnen olevani niin varma ja voimakas...

Vaan aamuisin 6:den tienoissa, kun vielä oli pilkkoisen pimeä, heräsin minä hälinään, jonka merkitystä jonkun sekunnin ajan en voinut tajuta. Se oli toinen komppaniia, joka ikkunani kohdalla kokousi marssiakseen varhaiselle eineelleen arttelisaliin. Silloin kuului sieltä ulkoa pimeästä päivystäjän komennot:

-- Praavoje pletsoo fperiot... roota-a stói!... naljee -- vó... ravnjais naprava... pervii ftaroi po rootje!

Kotvasen sain minä miettiä, mitä ääniä ne nuot olivat, oliko se inhimillistä kieltä tuo -- ja mitä sillä tahdottiin.

Ja sitten kuului kuinka miehet, hampaat kalisten aamukylmässä, vuoron perään karjuivat "pervii -- taroi".

Ja minä kuulin kuinka ne vähän päästä lähtivät liikkeelle ja kuinka miesten saappaat omituisesti narskahtelivat pakkaslumessa...

Silloin tuntui minusta, niin surkealta tietää että minäkin olin jäsen tuossa samassa yhteiskunnassa ja että minunkin tässä pitäisi nousta ylös kivääriäni puhdistamaan. -- Ja niin oli jäähtynyt ilma huoneessani että oikein hirvitti astua paljain jaloin tuolle kylmälle laattialle... Mutta ei auttanut arasteleminen, vaikka leukapielet vähän löivätkin loukkua vaatteita päälle pukiessa. Eikä auttanut surkeileminen, kun saippuapalanen ja pyyheliina kourassa piti työntyä ulkoseen ja juosta pihan ylitse komppaniian pesuruuhelle silmiään pesemään... Sekin pesukamari se oli pakkasten tullen surkean kylmä; ikkunat olivat paksussa kidejäässä ja ovesta tuulahti, aina kun sitä avattiin, kolea ja kasvoja leikkaava viima.

XVI.

Tuollaisena kylmänä joulukuun aamupäivänä, kun komppaniiassa jo reippaasti voimisteltiin, tuli taas kapteeni tapansa mukaan komppaniiaansa katsomaan.

-- Reilaan! kuului silloin plutoonani päällikköjen varoittava huuto.

-- Hyvää huomenta! tokasi kapteeni entiseen tapaansa, mutta vähän vihaisemmasti.

-- Jumala antakoon, herra kapteeni! vastattiin kovalla äänellä.

-- _Kelle_ "antakoon"? murisi tervehditty, joka ei näyttänyt olevan paraimmalla päällä tänään. --

-- Jumala antakoon herra kapteenille!... miksi ette _niin_ vastaa? kimpasteli hän äkäisen näköisenä.

Aliupseerit yrittivät selittämään syyn tähän lausumistapaan, vaan luutnantti jo siihen kerkesi selittäen että suomalainen sillä tavoin sanoo ja että niin on heille opetettu.

-- Vai on opetettu! -- no olkoon, vaan minä sitten _teille annan!_ -- -- Missä on Piekola? karjasi kapteeni ja hänen tuikeat silmäyksensä lensivät miehestä mieheen riveissä.

-- Tässä se on... ennätti aliupseeri sanomaan.

-- Voi sitä raukkaa! -- alkoi kapteeni, hillityllä harmilla, tultuaan etsimänsä eteen, joka oli poskiltaan karahtanut entistään punaisemmaksi. -- Voi sitä raukkaa! uudisti hän ja kohotti miestä leuvan alta samalla luoden häneen säälin ja inhon sekaisen katseen.

-- Mitä se taas on tehnyt? Mitä helvettiä se on tehnyt? Niinkuin pikkulapset se taas on vuoteensa...

-- Päivystäjä! ärjäsi kapteeni tullen täyteensä pyhää kiukkua.

-- Minä, herra kapteeni! riensi päivystäjä vähän hätääntyneenä sanomaan.

-- Miks'ei päivystäjä ole katsonut perään yön aikana..., ei ole viitsinyt herättää... on itse nukkunut kuin porsas, -- hah?

-- Ei, herra kapteeni, kyllä minä valvonut olen...

-- Vai valvonut... miksei ole sitten häntä herättänyt?... ei ole tiennyt?... helvetti...!

Ja Piekolaan kääntyen jatkoi hän taas:

-- Se on lurjus! -- suuri lurjus tuo mies... rottinkia se sietäisi niin että paikat paukkuu, niin että veri...

-- Sillä kuuluu jo ennestään olleen semmoinen tauti, herra kapteeni, tuli eräs vanhempi aliupseeri vakavana selittämään.

-- Tauti! matki kapteeni äristen -- minä näytän, mikä tauti sillä on... minä sidon nuoralla sen... ei sitten vuodettansa..., helvetti!... viekää pois se! -- minä en ilkeä nähdä koko miestä... viekää pois!

Ja kun Piekola oli viety pois julmistuneen herransa silmien edestä, murahteli tämä yhä:

-- Ne on semmoisia hunsvotteja, rakkareita... kyllä minä ne tunnen...

Kun kapteeni oli poistunut, jatkettiin voimistelua edelleen. Nojapuut rusahtelivat ja kalskahtelivat taas rautaiset tangot miesten kourissa.

Mutta punaisena ja häpeissään seisoi Piekola yksinään osastonsa huoneen nurkassa, jonne olivat hänet äskettäin vieneet. Jos kyyneleitä olisi näkynyt hänen silmistään, niin mitä kyyneleitä ne olisivatkaan olleet? Kentiesi sapenkarvaita kyynel-pisaroita! Vaan niitä ei näkynyt vieriväksi hänen leveillä poskipäillään.

Hän oli lihava, kookas, turpea ja hyvinvoivan näköinen mies, tuo onneton nahkapoika, ja komppaniian päällikköä oli hän alussa erityisesti miellyttänyt; sillä niistä ominaisuuksistahan, mitkä miehistössä tavataan, se suuressa määrin riippuu päällikönkin arvo ja kunnia sotaväessä. Ei siis ollut oikeastaan kummeksittavaa että kapteeniamme kovasti sapetti, kun huomasi ettei hänen suosikkinsa vastannutkaan tarkoitustaan, -- hänessä kun näytti olevan omituinen vika. Ja tietysti se häntä suututtikin, kun hän aavisti että tuollainen mies kentiesi on päästettävä pois koko palveluksesta. -- Niin iso, niin verevä ja vankka mies! -- --

Ja vapaaksi hän muutaman viikon päästä pääsikin, vaikka se kävi monen mutkan kautta ja vaikka asianomainen vapautusta odottaessaan sai korvansa täydeltä kuulla vähemmän kauniita sanoja.

Kun voimistelu oli loppunut, otettiin vastaamisharjoituksia nuorille miehille. Venäjäksihän se kävi -- aivan puhtaaksi venäjäksi. Luutnantti puhui venättä, ja miehet _luulivat_ puhuvansa venättä.

-- Raavi selai vaasse plahorootie! vastasivat he yhteen ääneen huutaen.

Luutnantti sanoi sen menevän jo _kutakuinkin_. Sanoi sen vain noin pilanpäiten saadaksensa miehiä yhä paremmin lausumaan. Ja yhä paremmin he lausuivatkin omasta mielestään, -- kiljasivat innostuneina että:

-- Raavi solaai vase lahorootie! -- Ei se siitään ruvennut somenemaan. Täytyi siihen tyytyä.

-- Vastatkaa nyt niinkuin vastaisitte täyskapteenille:

-- Sdaroova molotsii! --

-- Ráavi selái váse viso kóplako rótie!

Se oli niin järeä vastaus tuo, juuri kuin olisi kärryillä ajaa rymistetty jotain kivistä tietä...

-- Ei se mene vielä oikein -- sai sanoakseen siivoluontoinen luutnantti, -- vaan koetetaan uudestaan.

Ja uudestaan sitä koettivat monta kertaa, mutta aina siihen jäi tuo itsepäinen "koplako" sana.

Kun oli kyllin koeteltu yhtä ja samaa vastausta, sanoi luutnantti kiitokset venäjäksi, sanoi senkin vain pilan vuoksi, sillä eipä ne kiitosta tällaiset harjoitukset ansainneet.

-- Raatis taratsa! kajahti vastaus. Se oli niitä kaikista tutuimpia ja helpoimpia vastauksia, mutta jos tarkoin sitä kuunteli, niin olisipa voinut luulla että kysymys oli jostain "rautaisista rattaista" eikä mistään sotilaallisesta "ilosta".

-- Rautaset rattaat, 'herra luutnantti!' vastasikin joku koiransilmä joukosta puoliääneensä. Ja toinen säesti totisena:

-- Raitista vatsaa --! sillä hänellä alkoi jo olla mielessä puolispuuro. Mutta näitä tällaisia "kansanjohdannaisia" ei luutnantti havainnut, vaan kaikki kävi puhtaasta venäjästä.

XVII.

"Niin on mieli miekkosien Kuin on vellova vetonen Tahi aalto altahassa."

Joulu oli jo ohitse...

Pian olivat kuluneet ne pari viikkoa, joksi ajaksi kapteenini minulle hyväntahtoisesti oli antanut vapautusta harjoituksista, niinkuin hän sitä nimitti, vaikka se oikeastaan oli kuin lomaa. Minä olin saanut asua sukulaisteni luona kaupungissa ja olin viettänyt täydellistä sivilimiehen elämää joulutorttujen ja joulukirjallisuuden ääressä. Olinpa kapteenini luvalla tehnyt kolmen päivän retkenkin ulos kaupungista erääseen maalaispappilaan, jossa minulla oli hyvä ylioppilastoveri.

Noina parina viikkona olivat minun häilyvät ajatukseni elämäni urasta vähän virkistyneet, Minä olin saanut nauttia hyvää kohtelua kahdelta minulle tärkeältä taholta. Yhdeltä taholta oli kapteenini ollut minulle todellakin suopea lomanmyöntämisessään. Toiselta taholta taas olin siviliväen piireissä saanut ystävällistä kohtelua osakseni. En omien toverienikaan, joita joitakuita oli kaupungissa, tällä aikaa ollut huomannut minua halveksivan tai mitenkään ivaavan -- sotilasurani tähden. Päinvastoin olivat he minua siihen ikäänkuin yhä kehoittaneet. "Sinähän taisit tehdä viisaasti siinä, kun rupesit sille alalle", saattoi joku sanoa. Ja siinä katseessa, millä he minun sotilaallista persoonaani silmäilivät, olin minä useinkin ollut havaitsevinani milt'ei kunnioitusta ja todellista arvonantoa. Ja tuo, että minä heidän silmissään kentiesi näytin suurempiarvoiselta kuin olin voinut toivoakkaan, se pani minut taas iloisemmin tulevaisuuttani ajattelemaan ja antoi aikeilleni enempää varmuutta. Sanoin: enempää -- sillä täyttä en uskalla sanoa saaneeni muulloin kuin hetkellisesti.

Vai lieneekö tämä tällainen arvonantavaisuus ja kunnioitus minua kohtaan ollutkin vain sitä rauhan ja sopusoinnun henkeä, jota joulunaikaan ikäänkuin on kaikkialla, -- ilmassa ja ihmisissä, ja joka hetkiksi hellyttää jäykätkin sydämmet? Tai lieneekö se tapahtunut jonkunlaisesta säälistä minua kohtaan ja osanotosta minun mahdollisiin ikävyyksiini, joista kasarmielämä arvatenkin yleensä oli tunnettu?

En tiedä, minuun tämä väliaika kumminkin, niinkuin sanottu, vaikutti virkistävästi.

Ja kun nyt, sen loputtua, taas ajoin takaisin kasarmin porttia kohti, liikkuivat minun povessani varmaankin ylevät, sankarimaiset ajatukset sotilaselämästä, tulevaisuudesta ja -- omasta itsestäni. Päiväkirjaani olen näet kirjoittanut silloin varsin juhlallisilta, nyt milt'ei lapsellisilta kuuluvat säkeet:

"Ja torvien ääni se taasen soi, Pois kutsuvi vapaudesta, Se rintahan aatokset raikkahat toi -- Sydän sykkivi uljuudesta.

Pois murheemme nyt, saa pystyhyn pää! Ikävyyksiä ei ole meillä -- Kivääriä tahdomme tervehtää, Se on ystävä elomme teillä!

Niin armashan meillä on syntymämaa, Jonk' eistä on helppoa kuolla! -- Isänmaansa ken kurjana vain kavaltaa, Sitä konsana emme _me_ puolla!"

Ei ne sen kummemmat olleet, mutta niissä on kumminkin hitunen sitä romantillista katsantokantaa, jota koetin säilyttää ja joka kentiesi on värittänyt koko kasarmielämäni. -- --

Se oli pimeä, raskastuntuinen talvi-ilta, jolloin noin runoillen istuin taas yksinäisessä kasarmikammarissani, mieli ylentyneenä todellisuuden ja arkielämän ylitse, ja univormutulevaisuuttani haaveillen.

XVIII.

Talvi osui olemaan tavattoman ankara ja kylmä. Etenkin minä sain silloin yksinäisen asuinhuoneeni tähden kovaakin kokea. Huolimatta tiheästä lämmittämisestä osoitti lämpömittari useinkin 8°--10° Cels., alenipa elohopea kerran 4:äänkin asteeseen ja jos laski lämpömittarin laattian rajaan, tiesi se usein pakkaspykälistä.

Sellaiseen hallanpesään olisin hyvinkin yön aikaan paleltunut, ellen useana iltana iltalomalta palatessani olisi myötäni tuonut aina uusia ja uusia peittoja, niin että minulla niitä lopulta taisi olla melkein puolen tusinan verran sängyssäni.

"Sotamiehen pitää uskollisesti ja vilpittömästi palvella isänmaata... kärsiä vilua ja nälkää..." sitä sääntöä siis en tarkalleen voinut noudattaa, vaikka voin kyllä kehua kumpaakin suuressa määrin kokeneeni.

Niin, -- nälkääkin, sillä minä totuttelin itseni niin niukkaan ja yksipuoliseen ravintoon, että monesti olen jälestäpäin silloista elantoani itsekkin ihmetellen muistellut ja sen suloista vaatimattomuutta toisinaan kaivannutkin.

Se, että sain kylmää kestää, ei suinkaan minun mieltäni lannistanut eikä _se_ suinkaan saanut minua ikävällä ajattelemaan sotilaselämän kurjuuksia. Sillä minkäpä korkea ruunukaan sille teki että pakkanen hellittämättä paukkui kamarini nurkissa!

Ja olihan toisekseen todellakin terveellistä oppia puutteita ja epämukavuuksia kärsimään ja kieltäytymään monesta asiasta.

Mutta kärsimään orjuutta elinajakseen, olikohan se terveellistä oppia? --

Siinä se oli taas tuo ikävä havainto edessäni. Päivän selväähän oli että vapauden käsitettä ei mitenkään voitaisi sotilaselämälle omistaa. Siihen huomioonhan minä väkistenkin aloin tulla.

-- Sotamiehellä ei saa olla luontoa! oli kerran eräs upseeri opetuskomennuskunnassa huudahtanut. Ja minä olin sen ollut ymmärtävinäni siten ettei sotamiehellä saa olla tahtoa, ei omaa mieltä eikä yleensä itsensä määräämistä enempi kuin jollakin koiralla...

Jos upseeri häntä lyöpi, ei hän saa itseänsä puolustaa, jos päällikkö häntä kutsuu roistoksi, ei hän saa häntä oikaista, ei saa sanoa ettei hän ole mikään roisto...

Todellakinko siis oli ahdasmielistä, kuollutta, hengetöntä minun tulevaisuuteni piiri? Tällaistako siis se ihannoittu isänmaallisuus oli? -- --

Niin kentiesipä sentään _muutamat_ tällekkin alalle olivat _aijotut_, ja se oli _heille_ parasta; eivätkä he tällä alalla ollessaan mitään olemuksestaan kadottaneetkaan niinkuin minä itselleni pelkäsin käyvän! Ovathan ne kaikki alat tässä maailmassa luonteita myöten. Ja maassa maan tavalla, tahi maasta pois. Mutta minäkö pois? -- minä, joka olen päättänyt tulla sotilaaksi! Minäkö pois? -- --

Minulla oli kannel luonani. Sillä soittelin yksinäisyyteni alakuloisina hetkinä, sen vienolla helkynnällä loitsin esiin lapsuuteni pian kuluneet, huolettomat päivät. Sen sointuihin upotin kalvavat kaihoni ja tulevaisuuteni mustat mietteet. Ja minä olin hetken onnellinen kanteleeni ääressä, hetken levollinen, tyyni ja vapaa...

Mutta kun näin joko kanteleella tai muuten olin onnistunut sisällisesti rauhoittumaan, oli mieleni tämän jälkeen niin herkkä että pieninkin ilmiö ympäristössäni, jossa vainusin jotain äitelää tahi orjallista, saattoi minut yhä suurempaan epäilykseen urastani. Ja silloin minä jo paljon mietin sitä että heittäisin sikseen tämän "nappiherran" uran ja asevelvollisuuteni suoritettuani painaisin taas päähäni vapauden valkolakin ja antautuisin tieteiden valtavaa jumalatarta palvelemaan, -- kentiesi minä kuitenkin siellä jotain!... jos oikein koetan...

Nuot olivat kumminkin hämäriä, hetkellisiä mietteitä. Yhtähyvin minä saatoin ajatella näinkin: Jos neljän vuoden perästä olen upseeri, niin sitten koetan...

* * * * *

Veljeni neuvon mukaan olin antanut komentaa itseni n.k. opetuskomennuskuntaan, jossa minun oli aikomus valmistua aliupseeriksi, joka arvo vaadittiin siinä tapauksessa että aijoin uraani jatkaa. Ja minä tunnustan ujostelematta että useinkin salatulla ihastuksella ajattelin niitä kahta nauhaa ja niitä kultakaluunia, jotka ovat aliupseerin tuntomerkkeinä -- sekä sitä että minullekkin silloin on pakko tehdä kunniaa.

Se oli niin elävänä mielessäni tuo minulle kohta kuuluva kunnianteko, että ehdin jo tehdä itselleni siitä pienen järjestelmän: joka huomaamattomuudesta tai tahallaankin jättää kunnian minulle tekemättä, häntä en nuhtele enkä muistuta. Tehköön joka hyväksi näkee ja jossa persoonani todella herättää sellaisen kunnioituksen! -- mitään pakkoa en siis omasta puolestani vaadi. Sille, joka kunniaa minulle tekee, vastaan hyvin lauhkeasti, katseessa sellainen kainonsekainen ilme, joka ikäänkuin sanoo: minäkin olen tavallinen ihminen, vaikka näitä kahta nauhaa olkapäilläni kannankin! -- Noin!... Ja sitten se, jonka kunniaan tällaisella katseella vastasin, menee ohitseni kiitollisuuden tunne sydämmessään. Ja aina on hän sitten pitävä minua miehenä, joka ei liikoja arvostaan ylpeile -- -- --

Olen maininnut yksinäisistä hetkistäni. Sellaisia oli minulla paljon. Sillä kun asuin erityisessä vapaehtoisten huoneessa, jonne eivät toiset vapaehtoiset, joita oli kaksi, halunneet asettua -- he kun mieluimmin asuivat kaupungissa, _-_-- niin tulin harjoituksista vapaina aikoina oleskelemaan enimmäkseen yksinäni. -- Yksin epäilyksineni ja kummallisine kaihoineni! Elin sentähden jonkunlaista erakkoelämää lomahetkinäni, sillä asiatta en juuri viihtynyt komppaniiassa. Minä en voinut mennä kisailemaan ja juttelemaan komppaniiaan, niinkuin vänrikki Sarkkanen oli kehunut itse vapaehtoisena ollessaan tehneensä. Minkätähden en? -- Sentähden että minua eivät voineet viehättää sotamiesten useimmiten siveettömät puheet ja rivoluontoiset jutut, joita kertoessa talvi-illat kasarmissa kylläkin hauskasti saadaan kulumaan. Eikä minulla myöskään ollut kylliksi tahtoa eikä tarmoa heidän keskuudessaan esiintyä jonakin, niin sanoakseni, ylevyyden apostolina! Ei! -- sillä heilläkin alkoi jo olla kokemusta minun epäröivästä mielestäni, heiveröisistä päätöksistäni, jotka eivät suinkaan heidänkään silmissään miehentapaisilta näyttäneet.

Mutta eiväthän he minua ymmärtäneet! -- Ja sentähden pysyttelin mieluummin omassa kamarissani.

Älköön kuitenkaan luultako että aina olin yksin. Paitsi vänrikki Sarkkasta, jonka harjoituksista tultuani monesti tapasin sänkyni päällä "vähän levähtämässä", kunnioittivat minua toisinaan läsnäolollaan ainoat "virkaveljeni" pataljoonassa: ennen mainittu vapaehtoinen Jussi Kellolainen sekä eräs toinen, Oskari Hongén.

Edellinen oli luokkakumppaneitani koulussa, jälkimmäinen oli myös samanaikuinen, vaikka toiskielisestä oppilaitoksesta. Edellinen aikoi varmasti sotilasuralle, -- hänen korkein ihanteensa oli kuin olikin loistava univormu, kilisevät kannukset, sekä -- Bacchus ja naiset. Jälkimmäinen oli heti pataljoonaan tultuaan koreasti luopunut miekkatulevaisuuspuuhistaan. Hän oli näet liian hienotunteinen viihtyäkseen tällaisissa piireissä.