Part 4

Seuraavana aamupäivänä -- tarkoitan mainitun innostuttavan kirjeen tulon jälkeen -- seisoi kapteenimme Gräsberg komppaniian käytävässä pitäen esitelmää kiväärin ampuma-, tähtäys- ja kuulanlentolinjoista. Kuulijoina olimme pääasiallisesti me, nahkapojat, jotka siinä hänen edessään hurstisissa puseroissamme seisoimme rivissä, kädet kupeita vasten painettuina. Opetusaine oli sattunut mitä vaikeinta laatua, käsittelihän se aivan abstraktisiakin asioita, joita ei rekryytin pääkoppa hevillä ota vastaan. Sen älysi kokenut kapteenimme vallan hyvin ja sentähden tahtoi hän tehdä esitelmänsä niin kansantajuiseksi kuin mahdollista. Mutta vaikeaa se oli sittenkin.

Tuo kuulanlento-linjan kaarevuus se kyllä meni mukiin ja ampumalinjankin saattoi suuremmitta aivoponnistuksitta käsittää -- sen älysi tuhmempikin -- vaan se tähtäyslinja -- vie sun seitsemän sutia! Sen ajateltavaisuutta näytti kapteenistakin mahdottomalta ajaa rekryyttien järkiin. Vihdoin alkoi hän puhella vertauksilla, mihin hänellä lienee ollutkin synnyinnäinen taipumus.

-- Kun minä olin nuori -- selitti kapteeni -- ja minulla oli morsian -- joka nyt on minun rouvani -- niin... -- helvetti, Kivikangas! -- nukkuuko se siellä? Silmät auki! ärjäsi kapteeni kesken opetustaan ja jatkoi sitten tyynesti:

-- Niin, kun minä olin nuori ja minulla oli morsian, -- se, joka nyt on minun rouvani -- niin illoin, maatapannessani... aina muistelin häntä (tämä alkoi kuulua runolliselta!) -- ja ajattelin hänen päällensä (kapteeni oli puheessaan ruotsivoittoinen) -- ja vaikka en häntä sillä hetkellä nähnytkään, niin olin kumminkin hänet näkevinäni... ymmärrättekö, mitä, hah? --

Kukaan ei vastannut; kaikki näyttivät pinnistelevän järkeänsä saadakseen itselleen selväksi, mitä kapteenin entisellä morsiammella oli tekemistä näiden ihmeellisten linjojen kanssa.

-- Se -- jatkoi kapteeni kumminkaan suuttumatta -- oli nyt ajattelemista... minä näin hänet ajatuksissani. -- _Samalla tapaa_ teidän nyt täytyy ajatella tätä tähtäyslinjaa, vaikka ette sitä näekkään!

-- Noh, Korkala, mitä _se_ nyt ymmärtää tästä? kääntyi hän lähinnä seisovan puoleen ja hänen silmänsä kiiluivat omituisesti; kentiesi oli tämä nuoruudenmuisto hänelle kalliskin. -- Kentiesi entinen aika pikimmältään vilahti hänen sielussaan, herättäen kaipuunsekaisen tunteen, joka heti taas haipui, koska sen _täytyi_ haipua.

Korkala seisoi siinä mykkänä. Luulin hänen vieläkin epäilevän näitä ihmeellisiä asioita, mutta nähtävästi sentään erehdyin.

-- Hah, oletko _sinä_ koskaan ajatellut morsiammen päälle, mitä, hah? uteli häneltä kapteeni houkuttelevasti.

-- Joo, herra kap... kuiskasi puhuteltu ujosti.

-- Ahaa, ahaa! -- sillä miehellä on morsian jah! riemuitsi kapteeni aliupseereille silmää iskien, ja kaikilla vetäysi suu nauruun.

Ja nyt alkoi kapteeni tiedustella Korkalalta tämän morsiammesta, kyseli, oliko kauniskin, oliko rikas ja rakas j.n.e. ja johtui siten puhumaan kaikkea muuta paitsi opetusainettaan. Kun hän taas tuli virkatuntoisuuteensa, ryhtyi hän toisellaiseen aineeseen.

-- Mikä on patruuna, Piekola? kysyi hän.

-- Se on pyssyn luoti, herra kapteeni, vastasi nähtävästi iloissaan näin helposta kysymyksestä puhuteltu.

-- Pyssynkö? Rapapyssynkö?

-- Hah? -- ja luotiko? -- Kyll' maar' se on semmoinen luoti kuin Piekola itsekkin! Mutta mikä se on? Hah? -- Ei tiedä? Mikä patruuna se lienee -- onko se Ravanterin patruuna, mitä, hah?

-- Ei, herra kapteeni, se on kiväärin patruuna, jolla ammutaan...

-- Vai kiväärin! --

Ahaa, vai niin, no... minkälainen se sitten on, hah? -- Pyöreäkö niinkuin Piekolakin?

-- Soikulainen se on ja messingistä, herra kap...

-- Joo; -- tällä patruunalla on ensinnäkin komea turkki ettei paleltuisi... sitä kutsutaan hylsyksi. Tämän hylsyn takapuolessa -- hännässä on sillä nalli... ja vatsassaan on hänellä, tällä patruunilla sakeaa puuroa, ruutia... ja kun se nalli napsahtaa, niin tämä patruuni alkaa oksentaa... puuro tulee ulos kurkusta sellaisella voimalla että viepi pään mennessään: -- "hänelle tulee vatta kipeä ja pää lentä pois!" Tämä patruunin pää, se kutsutaan kuulaksi... -- Mitä, hah, eikö se ole niin?

-- Jaa, herra kapteeni, niin on...

Kaikkien täytyi tunnustaa että kapteenin selitys ihan piti paikkansa. Epäilemättä oli kapteeni lukenut kemiaa ja ymmärsi tärkeät kaasulait.

Mutta jos tällainen kansantajuinen opetus lieneekin muita jonkun verran viehättänyt, _minua_ ei se kumminkaan viehättänyt. Vaan minä otin sen nytkin hyvin raskauttavalta kannalta, olin surullinen -- ja irvistelin mielessäni kaikille näille harjoituksille.

* * * * *

Ne lähtivät verkalleen kulumaan nuot tuollaiset päivät. Luntakin alkoi jo ulkona pyryillä ja pitkän syksyn ryvettynyt verho näytti viimeinkin hautautuvan talven valkoisen viitan alle. Mutta jonkun päivän perästä jo saattoi taas ilma lauhtua ja tulla märkä vesisade. Luonto leikitsi narripeliä ja oli niin levoton -- kuin minäkin!

Harjoitukset luistivat yksitoikkoista rataansa. Aamuisin oli voimistelua, päivin tavallisesti kunnianteko-harjoituksia ulkosella sateessa ja saviliejussa, taikka kivääriliikkeiden alkeita komppaniian käytävässä, illoin joko luokalla oloa tahi hullunkurisia vastaamis-harjoituksia venäjänkielellä.

Minun ei kumminkaan aina tarvinnut olla mukana, vaan sain opettajani kanssa usein oleskella kahden kesken missä milloinkin oli tilaa harjoitustani varten. Noissa kahdenkeskisissä harjoituksissa valtasi minut pian semmoinen koti-ikävänkin tunne, etten koskaan -- edes nuorempana ollessani -- ollut moista tuntenut. Ja aika, ja elämä tunnusti täällä menevän aivan hukkaan, ihan tyhjään. Olihan tämä nyt niin kauhean joutavaa, lapsellista... Seisoa siinä ja kuunnella tuon irvinaamaisen jefreitterin opetuksia, jotka olivat minusta niin kuivia, niin ummehtuneita, etten voinut niitä mitenkään seurata! Ainoa, mikä minua harjoituksissani toisinaan huvitti, oli vain oikaista opettajani kovin hullunkurisia komentosanoja. Mutta tehdä, mitä niillä sanoilla tahdottiin, oli alussa vaikeampaakin. -- Etenkin kivääritemput. Se kivääri se tuntui alussa niin surkean raskaalta että epäilytti, miten jaksamisen kanssa kävisi. Ja niin kömpelöä oli sen käyttö ensimmältä. Oikein peloitti napletsootakin tehdessä että luiskahtaa käsistä ja rämähtää laattiaan -- ruununkapine, jota joka päivä teroitetaan hoitamaan kuin silmäteräänsä. Ja mahdottomalta näytti oppia sitä niin nopeasti ja ketterästi liikuttelemaan kuin opettajani, jefreitteri, joka kuin huvikseen ja kertaakaan hairahtumatta otti peräkkäin knoogit ja napletsoot, napletsoot ja nakraullit, taikka muita sellaisia enemmän tai vähemmän uljaita temppuja.

Ei se lupaavalta juuri näyttänyt tuo minun temppuilemiseni, vaan vähitellen siihen jo kuitenkin totuin. Ja eräänkin kerran, kun napletsoo sattui menemään paremmasti, virkkoi opettajani armollisesti: -- No osaattehan te, vapaehtoinen, vaikk'ette sanonut oppivanne! Hyvin menee... Levähdetään nyt vähän -- tahi mennään tuonne kapperoon lukemaan "käsikirjasta".

Ja me menimme yhteen osaston aliupseeria varten eroitettuun komeroon, jossa oli rauhaisa sotilastieteitä harjoittaa. Jefreitteri rupesi lukemaan minulle ohjesääntöjä ja minä muka häntä kuuntelin, muka! -- sillä mielikuvitukseni liiteli kokonaan ulkopuolella näitä piirejä ja tuskaisa tunne painosti sydäntäni.

Jefreitterikin taisi huomata etten ollut erittäin huvitettu näistä ohjesäännöistä, koska hän pian herkesi luvustaan ja kävi noutamassa päivän sanomalehden, -- ja se kyllä minua paremmin miellytti. Mutta silloin en ruvennutkaan enää oppilaaksi, vaan aloin itse sitä lueskella, -- hänellekkin. Kun noin istuimme lautakopperossamme tutkien sanomalehteä, sattui äkkiä kapteeni tulemaan samaan huoneeseen ja nähtyään opettajani raollaan olevan oven takaa huusi murahtaen, mitä jefreitterillä siellä kopissa oli tekemistä.

-- Minä opetan vapaehtoiselle linnapalvelusta, herra kapteeni! huusi jefreitteri viattoman rohkeana vastaan.

-- Opetatte? -- Helvetti! -- ette te siellä saa opettaa! -- Ulos sieltä heti!

Ja silloin tuli meille kopistamme kiireinen lähtö, mutta jefreitteri hän nauraa virnisteli mielissään ettei toki pahemmin ollut käynyt. -- -- --

XII.

On ilta ja minä istun yksin kylmän kolakassa kasarmikamarissani. Lampun ääressä selailen minä siinä sotilaskirjoja. Tuli räiskää rautaisessa uunissa, johon lumisia kuusihalkoja on kantanut majavahtini.

Selaillessani kirjoja pysähdyn minä välisti jollekkin sivulle, luen rivin toisensa perästä, väliin innostuneena, väliin ivalla ja katkeruudella.

Niin, kyllähän se niin on... niin kai sen täytyy olla... sotamies on isänmaanpalvelija... hmhyh!... hänen tulee uskollisesti ja vilpittömästi palvella keisaria ja valtaistuinta... ja isänmaata... olla nöyrä -- koiran nöyryyttä! -- ja kuuliainen päälliköilleen -- orjan kuuliaisuutta! -- ... kärsiä kaikkia puutteita... usein kohtaavia vastoinkäymisiä... vilua ja nälkää... ymmärrettävästi viimeiseen veripisaraan saakka...

Mitä! -- viimeiseenkö veripisaraan saakka? Niinhän runoissa muistaakseni lauletaan... Hmhyh! Kyllähän se niin on ja kai sen niin on täytymys olla... Mutta kumminkin, kuinka voi...

Kylmän väreet kävivät läpi jäsenteni; -- tuleehan se helposti kylmä, kun ikkunan edessä istuu -- ja minä siirryin uunin eteen jakkaralle istumaan ja kohentelin valkeata rautaisella kohentimella. Pian olivat puut humisten palaneet loppuun. Minä jäin tuijottamaan hiilokseen, joka siinä hiljalleen ritisi, punaisena hehkuili, kunnes vähitellen mustui ja tummeni. Ja minä vaivuin omiin, äänettömiin mietteisiini -- -- --

Taattaattaattaat... tuu raa taattaat tam... -- alkoi torventoitotus kuulua. Se oli valmistussoitto, joka kutsui iltahuutoon. Monesti oli se jo mielestäni soinut siitä kuin tulin kasarmiin ja minä tunsin sen sävelen jo hyvästi ulkoa.

Se se herätti minut mietteistäni.

Kaappasin sinellini vaarnasta, väänsin lampun liekkiä vähän pienemmäksi ja juoksujalassa harppasin pihan poikki komppaniiaan. Siellä jo olivat kaikki asettuneet riveihin ja seisoivat plutoonittain rintamassa, kuluneet sinellit vyöttöminä ja höllinä hurstisten puseroiden päällä ja kairalakit päälaella. Plutoonain aliupseerit parhaallaan "huusivat" miestensä nimiä ja kukin omaa nimeään huudettaessa vastasi kovalla äänellä "minä!" Vanhat sotamiehet eroitti helposti tuosta "minä"-huudostaan, sillä ne karjasivat sen koko olentonsa voimalla -- tuon subjektiivisen "minänsä", jota he jo kolmatta vuotta olivat saaneet huutaa. He eivät oikeastaan huutaneetkaan "minä!" vaan he huusivat "_mi_nä!" taikka "mi_nä_!"

Minusta kuulesti siltä kuin useankin äänessä olisi ollut juuri sellaista katkeruutta ja hillittyä kapinallisuuden tunnetta, joka väkisten pyrki asumaan minunkin rinnassani. Kun sitten "vapaehtoista" huudettiin, koetin minäkin ilmaista persoonallisuuttani samalla äänellä kuin vanhatkin sotamiehet. Sillä jonkunlainen kapinallisuuden tunne asui todellakin povessani...

Mutta kun siinä samassa vääpeli, sininen vyö vyötäreillään ja pitkä miekka kupeilla juhlallisena astui komppaniiaan ja hänelle komennettiin plutoonittain "smirnaa!" ja kohta sen jälkeen "na-malitvussa" seisten lakittomin päin ruvettiin veisaamaan "Ah mik' onpi elon tääll'...", niin ikäänkuin sulivat kaikki pienet kiukunnystyrät sapekkaasta mielestä. Ja joku juhlallinen pyhyyden ja sovinnollisuuden tunnelma virisi itsestään sydämmessä... Silloin unhoittuivat kaikki kalvavat huolet ja ikävät havainnot, katkerat luulot ja ilkeät epäilykset, ja hartaina kohosivat veisuun sävelet yli ajan ja äärellisyyden. Ja koko komppaniia tuntui niin kodikkaalta ja veljelliseltä.

Mutta kun iltarukous kohta loppui, lakit komennettiin taas tylyllä äänellä päähän ja vääpeli virallisella kylmyydellä alkoi lukea huomispäivän päiväkäskyä, oli kuin kaikki sopusoinnun hengettäret kiireimmän kautta olisivat sydämmestä poistuneet ja kuin koko äskeinen harras veisuu olisikin ollut vain pelkkää itse-petosta. Kuinka koneellisilta ja hengettömiltä ne kuuluivatkaan tuon päiväkäskyn määräykset, ja kuinka kammottavilta sellaiset pykälät kuin: "se ja se rangaistaan siitä ja siitä niin ja niin monen vuorokauden arestilla..."! Ja: "miehistöä kielletään ankarasti siitä ja siitä..."! Ja: "koska päällikkö-kunta on huomannut että... niin varoitetaan rangaistuksen uhalla..." j.m.s.

Kun sitten virallinen puoli iltahuutoa oli päättynyt, piti vääpeli -- niinkuin ne aina pitävät -- vielä opettavaisen, kasvatusopillisen nuhdesaarnan muutamille nuorille sotamiehille höystäen esitelmäänsä, kuten kapteenimmekin, raa'asta luonnosta otetuilla vertauksilla -- ja niitä kuullessa laskeusi yhä rasittavampi mieliala sydämmeeni. -- Viimeisenä kuului ohjelmaan vääpelin komento:

-- Huoneisiin, mars! ja komppaniia hajausi osastoihinsa. Mutta minä sain lähteä kamariini pihan yli astelemaan. Siellä, ulkona, kumotti nyt kelmeä kuu, ja tähdet tuikkivat hiljaisina, kirkkaina tummansinisen taivaan korkeudessa...

Minä pysähdyin hetkeksi tätä näkyä ihailemaan ja niin oudot kaihot nousivat rintaani; -- aina ne muutoinkin nousevat milloin tahansa yksinäni kuutamossa kuljen.

Ollappa nytkin vapaudessaan!

Ja ollappa kotijärvensä rannoilla! -- --

Mutta minä en saa täällä haaveilla! Tämä ei ole mikään haaveilupaikka... Minun täytyy tukahduttaa mielestäni kaikki lempeämmät tunteet ja jäykistää liian herkkä mieleni -- kylmettyä ja kovettua. Niin, kovettua kai minun täytyy! --

Ja minä kiiruhdan kamariini, väännän lamppuni liekin entiselleen ja istahdun pöytäni ääreen.

Tänään olen minä taas vieras maailmalle, vieras elämälle -- ja itselleni.

Vaistomaisesti riisuudun paitahihasilleni ja lampun puhallettuani sammuksiin istun vielä kauvan ikkunan ääressä.

Sillä siellä on niin ihmeen kirkas kuutamo... Ja minä olen niin nuori...

Vahtikellon lyönti havahduttaa minut taas, ja minä paneudun kiireesti levolle jaksaakseni oikeaan aikaan ylös. -- --

* * * * *

Aloin vähitellen tottua olooni. En enää aina yhtä synkkänä muurottanut harjoitusten aikana. Saatoin jo olla aivan reipaskin ja laskea pientä pilaa muiden sotamiesten kanssa. Kuuntelin tarkkaavaisemmin selityksiä, miten sitä sotamieheksi tässä pitää oppia ja koetin nauraa kuten muutkin kapteenimme hullunkurisille esitelmille.

Kunnianteon säntillistä noudattamista tahdoin myös muistaa; saamani ankarat nuhteet kehoittivat minua pitämään silmäni auki ja huomaavaisuuteni vireillä.

Ainoastaan pimeinä syysiltoina, kun kaupungissa satuin olemaan lomalla, saattoi kunnianteossa tulla erehdyksiä. -- Mikäpä se pimeässä saattoi nähdä, kelle oli pysähdyttävä rintamaan, kelle tehtävä tavallinen kunnia! Ja ei niiden olisi luullut viitsivän siitä välittää, jos joku pimeässä liikkuva olento nosti kättä päähineeseen tahi oli nostamatta.

Ei olisi luullut viitsivän! -- Kuitenkaan ei ollut kunnianteon kanssa leikitteleminen. Sillä varoittavia esimerkkejä oli paljon ja monesti kerrottiin kuinka oli sille tai sille käynyt, kun ei tullut tehneeksi kunniaa, -- kuinka sitä tai sitä kerran luutnanttikin oli pimeässä ajanut takaa aina kasarminportille asti, jossa se onneton pakenija sattui tuuskahtamaan nenälleen ja siinä samalla joutui kovin tarkan päällikön kynsiin.

Mutta rajansa kai piti mielestäni niilläkin säännöillä olla. -- Olinko minä mikään kissa, joka pimeässäkin näkee!... Ja onko mitään sääntöä poikkeuksetta!...

* * * * *

Kun ilmat olivat käyneet kylmemmiksi ja pysyväinen talvi vihoviimeinkin oli tullut, tuntuivat päivät luistavan entistä nopeammin ja entistä hauskemmin, huolimatta yksitoikkoisista kivääriharjoituksista. Siihen lienee vaikuttanut sekin seikka että nyt olin tilaisuudessa pikemmin pääsemään kaupungille. Talven tulo oli näet herättänyt minussa urheiluhalun ja kun potkuria siihen aikaan vielä pidettiin uutena, käytännöllisempänä kulkuneuvona kuin kentiesi nykyään, ryhdyin innostuksella sellaiseen urheiluun. Väliin taas valtasi minut tavaton hiihtointo.

Ja mikä onkaan sen varmempi keino hetkeksi vapautua raskauttavista mielihauteistaan kuin urheilu raikkaassa talviluonnossa! Silloin se suloinen hyvän tunne, joka jäsenten norjistuessa viriää koko ruumiiseen, saapi raikkaan vastakaijun mielessäkin. Nurja katsantokanta ja synkät ajatukset hälvenevät kuin höyry ilmaan ja olevat olot väikkyvät mielessä niin eheinä ja hyvinä että jonkunlainen kiitollisuuden tunne niitä kohtaan itsestään syttyy poveen.

Niin oli ainakin minun laitani silloin. Urheillessani saattoi kasarmi tuntua minusta mieluisimmalta paikalta maailmassa ja sotilaselämä onnellisimmalta elämältä, mitä koskaan voidaan ajatella. Ja sellaisina hetkinä en kylliksi voinut itseäni ihmetellä että koskaan olin siitä muuta ajatellutkaan.

XIII.

Minulla oli tapana toisinaan kasarmiin palatessa iltaisin pistäytyä asemahuoneella. Olin siellä eräänkin kerran, kun matkustavaisia tuli tavallista enemmän. Se oli joulukuun alkupuolella, jolloin jo ylioppilaitakin palaili Helsingistä. Niitä tuli tähän aikaan melkein joka ilta joku; väliin oli ainoastaan yksi, väliin kaksi ja kolme samassa matkueessa.

Tuona iltana, jolloin minä satuin asemalle, osui myös tulemaan pari, kolme. Ja yksi niistä oli minun tovereitani.

-- Terve, Eemeli! lausuin hänet matkustavain joukosta havaittuani.

-- Kah... totta vieköön... sinäkö se olet! -- ja sotamiehenä! -- no terve mieheen, vähälläpä en ollut tutakkaan!

Me paiskasimme tuttavallisesti kättä.

-- Mutta peijakas vieköön, sinähän taidat olla puls...

-- No älähän nyt viitsi tässä... eikö sieltä muita tullut -- tuttuja?

-- Kyllä niitä huomenna tulee..., vai niin että _sinä_ olet sotamies!... Että _sinä_, joka...

-- Jopa... niinhän tässä muka oltaisiin! keskeytin minä ja puristin lujemmasti jo rakkaaksi käynyttä pistintäni.

Siinä tunkeili eräs pataljoonan luutnantteja väkijoukon läpi.

-- Kuules ta! -- pitääkö sinun tuollekkin herrasmiehelle tehdä fronttia? kysäsi toverini omituinen hymy huulillaan.

-- Tietysti, mutta ei "fronttia" kumminkaan, vaan kunniaa!...

(Minua harmitti ettei toverini tuntenut tavallisimpia sotilastermejä).

Ja minä nostin miehevästi käteni lakin reunaan luutnantin kulkiessa sivuitse; ja tämä armollisesti vastasi tervehdykseeni.

Siinä oli samalla tavarahuoneen luukku vedetty auki, ja toverini kiiruhti matkakompeitaan perimään. Minä vetäysin syrjään seinänvierustalle tungoksen tieltä ja olin sieltä hyvässä tilaisuudessa tarkastelemaan häntä, joka kokonaan jo näytti minut unohtaneen ja tavaroitaan odotellessa puheli veljensä, lehtorin kanssa, joka rouvineen oli tullut häntä, nuorempaa veljeään vastaan ottamaan.

Kuinka hän näytti oppineelta ja hienosti sivistyneeltä tuo Eemeli mustassa samettilakissaan, jonka ponnassa kiilui kultainen lyyry! Kuinka hänen käytöksensä oli minusta nyt vapaata ja miellyttävää, kun hän tuossa kädet seljän takana selitti jotain kälyllensä, -- jotain sukkelaa, joka pani hienon rouvan posket vetäytymään hymykuopille! Ja kuinka hän kohteliaasti nosti lakkiaan nähdessään asema-huoneen toisella puolen entisen "kouluflammansa" ja meni pikimältään häntäkin tervehtimään sanoen terveisiä tälle joltakin, jonka oli matkalla tavannut!...

Melkein kademielin katselin tätä nuorta, toivorikasta toveriani, joka nyt pääkaupungin opinahjoista aivan virkeänä ja punaposkisena palasi kotiseuduilleen.

Ja kaiho ja alakuloisuus valtasi minut kokonaan kun tulin ajatelleeksi omaa tointani ja omia harrastuksiani. -- Olinko minä nyt likimainkaan yhtä innokas urallani kuin tuo toinen omallaan?

En! -- Niillä oli jotain äärettömän halpamaista noilla minun tulevaisuuspuuhillani! Lieneekö se ollut tuo "ehta nappiherran aate", joka ne siksi teki? -- Vai oliko kaikki sittenkin petollista luulottelua vain ja seurausta siitä että olin ollut huomaavinani jotain ivallista hymyä toverini huulilla, kun hän äsken minua puhutteli? -- Mitä se lieneekin taas ollut, -- en minä sitä nyt tahtonut loppuun ajatella... Sillä surua oli minulla kyllin jo ennestäänkin.

Välittämättä minäkään puolestani enää toveristani, pujahdin siis asemahuoneesta ulos ja lähdin kiiruusti kasarmia kohti. Minä kuljin tuota jo ennen puheena ollutta oikotietä, vieläpä itse rautatietä, sillä tähän aikaan vuorokautta ei siellä ollut mitään pelkoa vahdeistakaan. Se tie kulki suorassa suunnassa kaupungin hautuumaan ohi, ensin pitkin keinotekoista harjannetta, sitten pitkin nurmikkorinteistä notkoa ja viimein kasarmin kohdalla se vähitellen tasaantui muun maanpinnan kanssa.

Taivas oli pilvien peitossa; ainoastaan pari tähteä välähti toisinaan niiden lomasta. Vallitsi talvi-iltainen pimeys ja aamuksi näytti tulevan tuisku.

Joku olento siinä näkyi tulevan vastaani. Minä paransin kulkuani, otin paremman ryhdin ja rykäsin. Tulija teki sivuuttaessaan komeasti kunniaa -- minulle. Juuri kun hän astui ohitseni huomasin hänen hihassaan kolme nauhaa...

Siis vanhempi aliupseeri! -- -- Minusta oli niin hauskaa joskus vetää nenästä heitäkin. Ne olivat toisinaan niin mahtavia olevinaan. Varsinkin muuan pieni vääräsäärinen aliupseeri. Oli kerran muistuttanut vastaantullessa että tein hänelle kunniaa sormikas-kädessä... Entäpäs nyt suurikin herra! -- --

Lähestyin kasarminporttia. Siellä täytyi pitää silmänsä auki. Ei tiennyt, mistä milloinkin joku upseeri sattui pujahtamaan. Niitä oli aina liikkeellä siellä klubinsa luona.

Portinvartija tarkasteli minua, siinä kun lähestyin. Hän katsoi oikein turkkinsa hihan alta että pitääkö tuolle tulijalle tehdä kunniaa vai eikö pidä. Silmälasieni kiilto se monesti oli jo portinvartijoita iltasilla pettänyt, mutta nyt ei pettänyt. Se sattuikin olemaan saman komppaniian miehiä, vieläpä samasta plutoonastakin.

-- Mistäpäs nyt vapaehtoinen? kysyi hän rauhallisesti, tukkien pitkiä turkinhihojaan vastatusten ja asettuen mukavaan asentoon.

-- Tuolta kaupungilta, sanoin kuivasti, tuntien tällä kertaa haluttomuutta puheluun.

-- No siellähän lysti oli --?

-- Mikäpähän lie juuri lystikään ollut...

-- Ka miksikä ei? -- Siellähän ne on tytötkin --?

-- Olkoot vain! Rauhassa minulta saavat olla!

-- "Tepä taiattai olla erillainen mies kun se entinen Vänteliinin vapaehtonen...?"

-- Jos lienen... hyvästi!

Portinvartija jäi hiukan kummastuneena katsomaan minun jälkeeni toviksi aikaa. Sitten alkoi hän taas edestakaisin kävellä määrätyllä alueellaan.

Tällä kertaa ei ketään upseeria näkynyt liikkuvaksi, hiljaista oli muutenkin kaikki kasarmipiirissä ja ainoastaan upseeriklubista kuului väliin jotain ääntä; siellä taisivat pitää tanssiaisia kaupungin neitosille, ja kirkas valo loisti sen ikkunoista lumeen. Komppaniian ulkoseinältä näkyi valoa vain yhdestä ikkunasta; nähtävästi siellä joku nahkapoika kotipuoleensa kirjoitteli muiden jo maatessa, -- kirjoitti että "nyt lähestyn teitä muutamilla rateilla -- -- ja sytämmen rakkaita tervehtyksiä..." -- Pihan puolella rakennusta paloivat himmeät yölamput, joiden ääressä päivystäjä ja lähetit valvoivat.

Huolimatta poiketa komppaniiaan takaisintuloani ilmoittamaan -- vaikka muistinkin veljeni neuvot täsmällisyydestä -- nousin portaita ylös kamariini ja menin pian levolle. Ja unissani näin eilisiltaisen toverini, joka ivallinen hymy huulillaan kysyi minulta: "pitääkö sinun tuollekkin herrasmiehelle tehdä fronttia?" Ja minä olin kuulevinani hänen ääneensä nauravan. --

XIV.

Kun seuraavana päivänä aamu- ja iltaharjoitusten väliajalla seljälläni lepäsin loikoen sänkyni päällä, kuului kiivasta juoksua rappusilta ja kohta syöksyi ovesta sisään vapaehtoinen Jussi Kellolainen, hengästyksissään huutaen:

-- Hei, pyhä veli! Tiedätkö mitä?... Nyt _on_ tänne pataljoonaan tullut muuan ryssäläinen räätäli, jolta saapi tilata niitä uusia lakkeja -- lättälakkeja. Lähdetään nyt heti niitä tilaamaan!... mitä, eikö lähdetä? -- Lähden kai minä ainakin! sanoi hän ennenkuin ehdin sanaakaan virkkaa.

-- Tuota, tuota... älähän nyt hätäile... niitä lakkejako, joista kerran oli kirjoitus sanomissa. Jokos niitä sitten saisi pitää?

-- Jo; varusmestari sanoi kysyneensä pataljoonan taloudenhoitajalta ja hän kuului sanoneen että saapi, jolla lienee.

-- Älä hiidessä! huudahdin minä kohoten koppina sängyltäni; minuunkin näet tarttui toverini innostus. -- Vai on tullut ryssä...