Part 2

"Herra mestari" oli saanut vaatteeni valmiiksi. Minä kiiruhdin kamariini, otin avaimen pois oven suulta ettei kenkään minua häiritseisi. Nyt se siis vasta oli oikein tapahtuva tuo sotilaaksi muuttuminen.

Riuhtasin takin päältäni, riisuin liivini, irroitin kaulukseni ja kravattini. Siinä tuli mieleeni että jokohan nyt ainiaaksi luovuin sivilivaatteistani -- ja ennen tuntematon tunne värähytti kylmästi mutta vaivihkaa minun herkkää mieltäni.

Minäkö se tässä nyt sotamieheksi hankkiusin, minäkö --?

Istahdin sängylleni, vedin matalat kengät jaloistani. -- Olivat ne niin keveät ja luontevat tuollaiset jalkineet. Sotilassaappaat taas näyttivät sellaisilta kantturoilta, mutta uutuudellaan ne viehättivät. Ja kenpä ei lasna ollessaan liene tuntenut omituista tunnetta saadessaan uudet vaatteet! Se on omituista mielihyvän tunnetta -- siinä on lisäksi jotain muutakin: posket hehkuvat, silmät saavat omituisen kirkkauden... Samantapaisen -- jollei samallaisen mielialan luulen minussakin syntyneen tuona uudistuksen tärkeänä hetkenä.

Vedettyäni laveat "sotahousut" sääriini kävelin muutamia kertoja juhlallisena yli kamarin laattian. Yks... kaks... yks... kaks... kahisivat ne varmaan. Saappaat jalkaan saatuani tunsin sotilasarvoni jo vähän niinkuin kohonneen -- ainakin kengän korkoa ylemmä. Käveleminen raskaissa anturoissa johdatti mieleeni Kaarlo XII:nnen saappaita... Seurasi sitten järjestyksessä kaulaliina. Soveltuihan se, mutta niin kummasti muistutti se koiran kaulapantaa; ja väriltään oli se täydellisesti entisen vastakohta. Sitten tuli vormun vuoro. Kuinka korkealta sen kaulus tuntui ja kuinka se oli kankea! Sehän estää oudoksesta päänliikuntoja, ajattelin, saatuani hakaset vaivoin kiinni. Nyt olin kumminkin jo pari astetta ylempänä kuin äskettäin. Tunsin veret nousevan poskipäilleni ja kuulin sydämmeni lyövän kiihkeämmin. Yks... kaks... yks... kaks... tykytti sekin. Nousin varpailleni nähdäkseni itseni paremmin kuvastimessa, jonka olin seinälle hankkinut. Minäkö se siis nyt olin, jonka hartioilta näkyivät molemmin puolin siniset olkalaput keltaisine numeroineen, vapaehtoisen nauhoineen ja kirkkaine nappeineen? -- Minä, kukapas muu!

Asetellessani sitten kairalakkia päähäni tulin taas ajatelleeksi luopumista valkolakistani, tuosta vapauden, valon merkistä, utuisten unelmaini vaivalla ansaitusta kukasta. Ja tuntien syvää kaihoa tartuin tummanharmaaseen, pitkäliepeiseen sinelliini. Sekin oli uutuuttaan niin jäykkä ja kankea kuin mikähän häränvuota, ja hiki nousi päähäni ennenkuin sain sen kaikki hakaset kiinni pinnistetyiksi. Mutta sitten ei ollutkaan mitään muuta jäljellä kuin kieraista nahkavyö tuppineen, pistimineen vyötäryksille, -- ja sotilas oli näin valmis.

Jää hyvästi sa vapauteni viime päivä! koetin juhlallisena itsekseni lausua, kun torvi samalla kajahti iltahuutoon kutsuen.

Ja terve, sinä uljas tulevaisuus! -- -- Yks... kaks... yks... kaks... Pystynä, mutta melkein tuntematta omaa itseäni, astelin komppaniiaan, jossa jo kaikki seisoivat rivissä ja lakit kourassa rukoukseen komennettuina. Plutoonanpäällikköni tervehti minua ystävällisesti sanoen sinellin sopivan päälleni peijakkaan hyvin. Ja minä tunsin kummaa tyytyväisyyttä että hän niin sanoi. -- --

IV.

Aliupseeri Sotka! -- huusi vääpeli seuraavana päivänä, kun pyysin lupaa mennä kaupunkiin, -- ottakaapas te ja opettakaa vapaehtoiselle kunniantekoa, sen kun pitää päästä kaupunkiin syömään!

-- Ymmärrän, herra vääpeli...

-- Lähdetään tänne ulos, sanoi aliupseeri minulle mennen ulos komppaniiasta. Minä kävelin jäljessä. -- Siinä oli kappale nuutunutta nurmikkotannerta. Sille me asetuimme.

Kunnianteko -- aloitti aliupseeri -- se nyt on niin helppoa etteipä siitä nyt paljon viitsi puhua semmoiselle kuin tekin olette, joka olette muutenkin oppia käynyt ja...

-- Ei, kyllä minua saapi opettaa niinkuin muitakin! ehätin minä sanomaan itsekkin ihmetellen mukautumishaluani.

Aliupseeri naurahti.

-- No tuota, eihän se nyt ole mitään tämä... Niinkuin tekin jo tietenkin tiedätte, tehdään kunniaa kahdella tavalla: joko kättä päähineeseen nostamalla, tahi rintamaan asettumalla sille, kelle tarvitsee. Kunniaa tehdään noin neljän -- kuuden askeleen päästä vastaantultaessa. Nostetaan keveästi ja luontevasti oikeaa kyynäspäätä ylöspäin hartian kohdalle. Tällä tavalla (hän näytti). Kämmen se sitten viedään lakin reunaan niin että sormet ovat suorina ja peukalo yhdessä muiden sormien kanssa. Tällä tavalla.

Ja kalvosesta annetaan käden hiukan taipua ylöspäin. Sitten sormet asetetaan niin että etusormi vastaa lakin alareunaan ja keskisormi koskettaa ylireunaan. -- Minä aloin jo mennä pyörälle tästä opista, niin kummalta se minusta tuntui --

-- Eikä liioin huolita näyttää kämmentä, se on niin rumaa ja tökeröä, ja annetaan käden aina jäädä samalle paikalle, vaikka päätäkin käännetään. Näin. -- Hän näytti, kuinka lakin alareuna luistaa etu- ja keskisormen välitse päätä käännettäessä -- Jos nyt koetettaisiin, ensinnä paikaltaan, seisten...

Minä nostaa livahutin käteni korvalliselle. En koskaan ollut luullut kunniantekoa niin outomaiseksi kuin se nyt tuntui.

-- No niin, sanoi aliupseeri lauhkeasti, parannellen käteni asentoa.

-- Jos nyt koetettaisiin kävelystä pitäen. -- Minä kävelen täältä teitä vastaan, ja te teette minulle kunniaa.

Hän erkani minusta muutaman sylen päähän. -- Lähdetään nyt tulemaan toisiaan vastaan, selitti aliupseeri.

Minä lähdin, koetin astua vapaasti, mutta havaitsin etten nyt ollut oikeassa olossani. Jalat tuntuivat kankeilta ja tottelemattomilta, silmät tuijottivat jäykästi, en tiedä minne. -- Kun luulin olevani kuutisen askeleen päässä, nostin käteni lakkiin ja kuljin kunniaa tehden opettajani sivu. Aliupseeri nosti myös kätensä juhlallisesti vastineeksi ja luoden minuun terävän, arvokkaan katseen meni sivuitse.

-- No, kyllähän se rupeaa luistamaan, tuli hän minulle selittämään. -- Kunhan vaan vähän enemmän käännätte päätänne ja seuraatte silmillänne. -- Ne olinkin kokonaan unhoittanut. -- -- Ja astuu vaan vapaasti ja antaa kätten heilua siihen saakka kuin oikean käden nostaa päähineeseen, -- antaa silloin vasemman käden olla liikkumatta sivulla, ja kun sivu pääsee yhden askeleen, niin laskee oikean käden alas ja astuu taas niinkuin ennenkin. Ei se mitä vaikeata ole! Koetetaan vielä kerta. -- Lähdimme siitä taas astumaan vastakkain, aliupseeri mielestäni reimana, sulavasti, -- minä pystynä, totisena, koneellisena... ja kiusallinen tunne sydänalassa.

Tulihan se jo vähän paremmasti tehdyksi, mutta vikoja siihen vielä jäi. Mieli toisinaan hävettämäänkin että jos ne tuolta komppaniian ikkunoista hyvinkin katselevat ja nauraa virnistelevät muut minun tempuilleni.

Taisi aliupseerikin samaa ajatella, koskapahan tuumasi, että kun olisi olla joku rauhallisempi paikka. Esitin että mentäisiin minun omaan huoneeseeni, siellähän kyllä sen verran sopinee. Aliupseeri sanoi jotain että "mitähän se vääpeli siitä?" -- mutta kun kysyin kummastuneena että "vääpelikö?" niin hän suostui, ja me menimme minun huoneeseeni.

Ja siellä me ryhdyimme rintaman-teon harjoitukseen.

Piti astua reimasti, piti heiluttaa käsiä ja sitten äkkiä kääntyä rintamaan, ja samalla kuin siirsi toisen jalan toisen viereen, piti nostaa käsi päähineeseen, piti kääntää päätä ja silmillään seurata vastaantulijaa sitä myöten kuin tämä astui, kunnes oli yhden askeleen takanapäin, jolloin taas piti pyörähtää astumaan ja ensi askeleella laskea kätensä alas. --

Sellainen se oli ensimmäinen harjoitukseni. Loistava sotilasurani oli näin alkanut.

V.

Ne nahkajussit! Ne uuden uutukaiset, nuoret isänmaan palvelijat! Ne, jotka tulevat sieltä kaukaa sydänmaiden korvista, jossa ovat ikänsä eläneet nokisen kurkihirren alla näkemättä koskaan juuri muuta kuin kotoisen kylänsä ja kuulematta koskaan muuta opetusta kuin pappinsa nuotinomaiset saarnat kylmässä kirkossa tai kyläkinkereillä.

Kuinka minä heidän tilaansa säälien muistelen! Heitä kun niin paljon alussa pilkataan ja nauretaan kasarmilla, he kun aina ovat vanhempien sotilasten silmätikkuna.

Sillä mitäs he osaavat tullessaan, kun eivät ole moiseen komentoon ja moisiin komplimangeihin ensinkään tottuneet! He katsoa töllistelevät suu auki kaikkia kuin lehmä uutta konttia, he kävellä rehmivät väärin säärin, kädet syvällä housujensa taskuissa tahi kömpelöinä, ryhdittöminä sivulla, ja kämärä piipun nysä hampaissa he syljeksivät pitkin laattioita. He ovat kaikin puolin tottumattomia ja nahkajussin nimellä heitä sentähden usein puhutellaankin. Se pistää kyllä ylpeämmille vihaksi, mutta minkä he sille voivat. Heidän täytyy nöyrinä tottua "vanhain ryssäin" pilantekoon ja odottaa kunnes hekin pääsevät siihen asemaan että voivat vuorostaan naurahdella uusille tulokkaille, -- nahkapojille.

Heitä seisotetaan rivissä, heitä tutkistellaan, tarkastellaan ja heille annetaan ensimmäiset ohjeet.

-- Nenät pystyyn pojat! komentaa kapteenimme, kun hän ensi kertaa saapuu nuoria miehiä katsomaan.

-- Seisokaa suorina!

-- Vatsa sisään... sisään, sisään!

Ja katsokaa reippaasti silmiin! -- Kuuletteko? -- reippaammasti!

Sotamies ei saa olla ujo! -- nooh! Kas noin!

Sotamies ei saa olla nolo! -- Sotamies ei saa olla arka!

Hän kulkee pitkin riviä korjaten asentoja. Keltä hän vääntää nenän pystympään, ketä ottaa leuvan alta, ketä päähän taputtaa, sanoen jotain mielestään hyvin sattuvaa, mutta jolle harva uskaltaa nauraa.

Kankeat ovat nuot autioiden seutujen pirteissä patvineet vartalot, pää ei ota hevillä taipuakseen, niska ei hevillä sujuakseen eikä käsivarret ojentuakseen tässä oudossa ja merkillisessä leikissä. Siinä he seisovat alakuloisina, muutamat aivan säikähtyneen näköisinä, kuunnellen kummissaan kapteenin opetustapaa. Ja kaukana on leikki heidän synkenneestä mielestään, ja aatos se harhailee, kuka sen tietää missä, -- kentiesi kaikkialla muualla, vaan ei kasarmin piirissä. -- Mutta vanhat miehet ne vetävät suutansa säälimättömään hymyyn eikä monikaan muista, miltä se hänestä silloin tuntui, kun hän itsekkin oli nahkapoika.

Vaan huomattuaan että nuoret miehet ovat kovin totisina, pistää kapteenin päähän lopettaa harjoitus tanssilla. -- Kuka on soittoniekka? Hah? Noo! Ahaa... no menkää joutuin! -- Yksi nahkajusseista käypi kapteenin käskystä noutamassa viulunsa, ja kohta raikuvat tanssin sävelet tuossa äsken niin ikävälle tuntuneessa huoneessa.

-- Sepäs vasta kapteenia! suhahtaa joku keikarimaisempi rekryyti toisen korvaan.

-- Tanssimaan, tanssimaan! -- toimittaa päällikkö aivan kiihkoissaan niskasta työntäen nuoria sotilaita keskemmä laattiaa. Syntyy aika, melu ja hälinä, kun miesjoukko tanssia jyskyttelee ympäri käytävää niin että jymähtelee tervattu laattia.

Hän taitaakin olla hyvä mies tuo päällikkömme, miettii jo moni. Ainakin on hän nyt hyvin armollisella tuulella! Väheksyen musiikkia toimittaa hän lisäksi vielä yhden viuluniekan, yhden hanurinsoittajan ja triangelin kilkuttajan. Itse tarttuu hän kahteen rautaiseen voimistelusauvaan kolistellen niitä rajusti yhteen. -- Se on sotilasmusiikkia ja siinä on jyryä ja tahtia. -- Kyllä se äijä osaa, tuumitaan sitten miesjoukossa, kun kapteeni on poistunut.

Ja nuot tuonoin niin nolot nuoret miehetkin jo vetävät suutansa vapaampaan hymyyn. Ja iltahuudon jälkeen menevät he melkein ilomielin levolle ja näkevät parempaa untakin.

VI.

-- Fstait! -- smirnaa!

Se oli luutnanttimme, joka niin huudahti, kun yhtenä noista ensi illoista istuimme osastohuoneessa aliupseerimme opetusta kuunnellen, kun ulkona oli synkkä pimeä ja syyssade ikävästi räiskäsi ränneissä, vaan siellä sisällä, huoneessa oli niin valoisaa ja lämmintä.

Kaikki hypähtivät tuon huudon kuultuaan koppina pystyyn jakkaroiltaan, sillä kapteeni se oli ovesta äkkiä ilmaantunut luokkahuoneeseen. Ja kukin koetti asettua paraan kykynsä mukaan hänelle rintamaan -- niinkuin jo oli opetettu.

-- Hyvää iltaa! mutisi hän partansa sisästä.

-- Jumala antakoon, herra kapteeni! kirkasimme yhteen ääneen tahdissa, koneellisesti -- niinkuin oli opetettu.

-- Pää pystyyn, pää pystyyn!

Kääntykää tännepäin! Katsokaa _minuun!_ -- Katsokaa reippaasti silmiin!

Hän istahti aliupseerin paikalle lakki päässä ja palava paperossi hampaissa sekä käski meidänkin istuutua. Luutnantti istahti myös entiselle paikalleen.

-- Mistäs täällä nyt on opetettu? kysyi kapteeni kiivaasti kääntyen aliupseerin puoleen, joka valmiina ottamaan käskyjä vastaan "reilassa" seisoi hänen takanaan. -- Puhtaudesta -- herra kapteeni -- ja siitä, missä kunnossa sotamiehen tulee pitää sänkynsä -- vastasi reippaasti nuori aliupseeri.

Kapteeni hymähti.

-- Noh, Konkelo, minkälaisen pitää sotamiehen sängyn olla? kysyi hän sitten alkaaksensa jonkinlaisen kertausopetuksen.

Puhuteltu nousi verkalleen seisaalle, mutta ei vastannut mitään. Kapteeni murahti partaansa jotain että "kiivaammin siinä!" ja jatkoi sitten puoleksi leikillä:

-- Hah? Mitä? Noh... pitääkö sen olla hyvin pehmeä, hah?

-- Joo, herra katteini, pehemeä se parein...

-- Hah? Mitä!... Ja likanen?... että kirput oikein pääsisivät kasvamaan, -- niinkö? tiuskasi kapteeni.

Tämän kysymyksen kuultua nytkähti siellä täällä joku ruumis; toiset tuijottivat synkän totisina päällikköönsä.

-- Ei, herra katteini -- koetti puhuteltu oikaista, -- kyllä sen pittää puhas olla...

-- Ja pehmeä kai, -- hah? tinkaili kapteeni.

-- Joo, herra katteini...

Puoleksi suuttumaisillaan, puoleksi naurusuin kääntyi kapteeni toisen puoleen:

-- Piekola! -- onko se niin, hah?

-- Jaa, herra kapteeni! --

-- Jaa, herra Piekola! -- _Mikä_ on niin? kysyi kapteeni ilkkuillen.

Puhuteltu ei tiedä, mikä on _niin_.

-- Missäs Piekola on maannut kotonaan?... Hah? -- laattialla varmaan?

-- Jaa, laattialla, herra kapteeni! myöntyy totisena Piekola.

Kapteeni murahti taas partansa sisään harmistuneen näköisenä ja kysyi kuin puoleksi itsekseen:

-- Ja siinä sillä sitten oli likainen turkkiresu alla, -- haah? --

Ei vastausta. Puhuteltu on syvissä mietteissä.

-- Ja kirput purivat --? tokasi päällikkö vähän vihaisemmin.

-- Jaa, herra kapteeni, niin ne tekivät, vastasi Piekola ikäänkuin joihinkin mieluisiin muistoihin havahtuneena.

-- Aika veitikoita! naurahti kapteeni kääntyen kolmannen puoleen, jolta vihdoinkin oikea vastaus lähti. --

Tuolla tapaa kävi kapteenimme opetus. Aina oli hän äänessä ja porisi kuin kiehuva pata. Paperossin piti aina olla hampaiden välissä -- puhuessakin, ja tuli sammui siitä ehtimiseen. Silloin sai varuillaan oleva aliupseeri kunnian raapaista tulta omasta tulitikkulaatikostaan, sillä kapteeni sytytti harvoin omastaan.

Tällä kertaa oli hän nyt mielestään tarpeeksi opettanut, ja hän nousi sentähden ylös ja meni ovea kohti sanaakaan puhumatta. Silloin taas huudettiin "fstait!" ja joku lähinnä ovea istuva ryntäsi sitä aukaisemaan kapteenille, -- sillä niin oli opetettu. Kun ovi sulkeutui, oli mielestäni kuin joku pieni ukkoispilvi olisi mennyt onnellisesti ohi, ja mieliala tuli jälleen entiselleen.

Aliupseeri istahti taas opettajatuolilleen, ja luutnantti, joka kaapin nurkalla oli koko ajan istunut pitkillä säärillään leikkien koiransa kanssa, hyrähteli tuttavallisesti ikäänkuin hänestäkin olisi ollut mieleen että kapteeni poistui... Opetus kävi siten paljon paremmin.

Tunti alkoi nyt olla lopussa ja luutnanttikin jo lähti koirineen pois. Hänelle ei tarvinnutkaan komentaa "fstait!", ainakaan ei hän tällä kertaa sitä tahtonut.

Heti kun ovi luutnantin jälkeen sulkeutui, lyödä paukautti aliupseeri _käsikirjansa_ kiinni pöytään, ja virkkoi toverillisesti:

-- Hehhei, heitetäänpä pois, poijat! ja kaikki nousivat itseänsä venyttelemään. Toiset pistivät tupakaksi haastellen päivän tapahtumista, sen verran kuin niistä saattoi haastella. Mutta toiset jäivät totisiksi eivätkä puhuneet halaistua sanaa.

Kun kello löi viisi, olivat harjoitukset loppuneet. Monella olisi nyt tehnyt mieli iltalomalle kaupunkiin, mutta eipä ollut kysymystäkään pääsystä vielä. Sillä tuhmasti saattaisi nuorimies vielä käyttäytyä siellä kulkiessaan, ei osaisi kentiesi tehdä kunniaa upseereille, ottaisi liikoja ryyppyjä... Ei häntä vielä päästetty, ei läheskään, vaan kasarmin seinien sisällä sai hän pysyä kiltisti viikkoja, jopa kuukausiakin. Jouluun asti näet kesti kunnianteonharjotuksia.

Mutta minä, joka olin vapaehtoinen, minä sain lähteä iltalomalle ja epäilemättä tunsin minä arvoni hiukan syvemmästi kuin nuot toiset. --

VII.

Eräänä päivänä -- siitä oli vain toista viikkoa kuin olin pataljoonaan tullut -- oli minulle kaupungissa käydessäni sattunut niin hullusti etten tehnyt rintamata omalle pataljoonan päälliköllemme, joka osui tiellä ajamaan vastaani. Syy oli se etten everstiämme ennen ollut nähnyt enkä tuossa, kun hän kiireesti ajoi, ehtinyt tarkata, oliko hänellä nyt yksi tai kaksi _raitaa_ olkalapuissaan ja montako _tähteä_ tai ei ollenkaan tähtiä. Luullen häntä sentähden joksikin tavalliseksi upseeriksi, tein hänelle vain tavallista kunniaa, johon hän heti vastasikin.

Niin oli nyt käynyt -- ja minä surulla ja pelolla huomasin erehdykseni vasta kun ajaja oli ohi. Tyynnyin kumminkin kun kasarmiin palatessani kuulin plutoonanpäälliköltäni ettei sellaisesta mitään "tule", koska hän, herra eversti, ei itse ollut suvainnut minua erehdyksestä huomauttaa. Olin senvuoksi hyvilläni ja ajattelin kiitollisuudella hyvää everstiäni, joka ei vähistä piittaa.

Seuraavana päivänä saapui kapteenini komppaniiaan tiedustellen heti ensimmäisenä vapaehtoista. Minä säpsähdin ja astuin herrani eteen.

-- Minkätähden -- aloitti hän kiukkuisella äänellä, jota en ennen niin ollut huomannutkaan -- minkätähden ei vapaehtoinen eilen tehnyt kunniaa everstille, -- pataljoonanpäällikölleen, hah?

-- En tuntenut häntä, herra kapteeni, vastasin minä mahdollisen levollisesti, mutta tunsin veret kumminkin nousevan poskiini.

-- Ette tuntenut, hah?... noh, tunnetteko hänet sitten nyt?

-- Kyllä, herra kapteeni...

-- Jos vielä tämmöistä tapahtuu, niin minä en laske teitä kaupunkiin, sanoi hän sattuvan ankarasti ja jatkoi samalla:

Tunnetteko sitten everstiluutnanttia, jolle myös pitää rintama tehdä?

-- En tunne häntä vielä, herra kapteeni, vaan ovat ne minulle kertoneet hänestä...

-- Hmyh, -- entäs piiriesiupseeria, hah?

-- Olen nähnyt hänet joskus ennen kadulla, herra kapteeni...

-- Niille, tiedättehän, pitää tehdä rintama -- ja minulle! huomautti hän hiukan itserakkaasti, mutta vähän lauhtuneempana.

-- Ymmärrän, herra kapteeni. -- --

Kovin hävetti minua että kapteeni kaikkien kuullen oli tuosta viitsinyt puhua ja että nyt everstikin... Koetin kumminkin olla kuin ei mitään olisi tapahtunut ja vahingosta otin viisastuakseni siten että kaupungissa käydessäni kartoin kulkemasta valtatietä, jolla upseerit liikkuivat ja valitsin erään toisen tien, joka kulki pitkin rautatievartta. Sillä tiellä eivät näet upseerit juuri kulkeneet ja sentähden siitä tulikin minulle myöhemmin aivan tuttu ja mieluisa paluutie kaupungista kasarmille.

Mutta mieltäni alkoi kumminkin karvastella tuo sotakurin ulkonainen tunnusmerkki, joka minusta nyt yhtäkkiä tuntui niin ankaralta, niin orjallisen tarkalta -- -- ja nyt kuulin minä myrskyn tohinaa sisälläni, sen myrskyn, josta en ollut mitään tahtonut tietää.

Sanomaton ikävyyden tunne valtasi minut jo saman päivän iltaharjoituksissa, joita eräs jefreitteri Mustonen minulle piti. Minä näet olin tullut pyytäneeksi yksityistä opetusta antautuakseni heti joululta aliupseeritutkinto-lukuihin.

Niin, ei jefreitteri Mustosella ollut kykyä minua huvittaa, kun nuot tunteenpuuskat nyt päälleni tulivat. Hän tuntui minusta kokonaan vastenmieliseltä -- ja typerältä kaikessa opissaan. -- Ah, tämmöistäkö tämä on? Tämmöistäkö on nykyajan sotilastoimi?... Ja minä aloin aavistaa kuinka henkisesti tyhjää moinen elämä mahtoi olla, kun ihminen ikäänkuin tehdään koneeksi -- itsetiedottomaksi koneeksi. Noin aavistaen, kun synkässä syyspimeässä harjoitusten loputtua astuin huoneeseeni toiselle puolen pihaa, tunsin minä todellakin niin epäilyttävää yksinäisyyttä ja ikävää että tuskin voin pidättää kyyneleitäni ajatellessani, mihin olinkin joutunut ja mitä kaikkea minun mahdollisesti vielä tulisi kärsiä. Sillä kärsimistähän minä tällä hetkellä tunsin.

Suuri kaipuu heräsi minussa nyt päästä pois, -- pois täältä kuolettavasta ilmakehästä, vapauteen jälleen.

Naurakoot minulle ketkä tahtovat! -- minä lähden pois, jos suinkin pääsen! -- Ja enköhän pääsekkin, kun tämä vielä on näin alussa! --

Minä en ollut tullut ajatelleeksi edeltäpäin tällaisia seikkoja. Minusta tuntui luonnolliselta että vielä voisin päästä pois. Ja nämät toiveet nousivat niin voimakkaina rintaani että todellakin uskoin toivojeni toteutuvan.

Tahdoin ainakin koettaa.

Jo seuraavana päivänä seisoin kapteenini edessä esittäen hänelle asiani rehellisellä tavalla. Mutta hänpä, kapteeni, aivan ällistyi tällaisille tuumilleni. Hän alkoi murahdella ja selittää ettei hänen aikanaan ikipäivinä tällaista ollut tapahtunut.

-- Vastahan te olette tullut! sanoi hän, -- miksi te nyt pois haluatte?

Minä silmäsin surkeasti ympärilleni, rykäsin heikon sairaan tapaan ja sanoin: -- Herra kapteeni, mi... minä... olen... tullut huomaamaan... että... olen... väärällä uralla...!

Siihen murahti kapteeni ivallisen "hmhyh" ja sanoi että mahdotontahan se enää oli, kun paperit kerran olivat jätetyt sisään ja nimi -- ja kaikki muu merkitty pataljoonan luetteloihin.

Se toivontie siis katkesi siihen. Mutta minulla oli nyt niin valtava kaipuu että tahdoin koettaa toisellakin tavalla. Käännyin kohta lääkärin puoleen ja selitin hänelle että... mitä? Totta vain, mutta lääkäri suuttui niin että melkein ajoi minut ulos -- -- -- Eikä hänen käytöksensä minusta niin kummalta tuntunutkaan, kun perästäpäin asiata ajattelin...

Mutta monta päivää ja yötä säilyi sielussani tuo vapauteen kaikertava ääni. Kävin synkäksi mieleltäni ja olin ääneti silloinkin kun oli lupa puhua. Annoin pääni tahallaan vaipua alas rinnoille ja milloin tilaisuus salli seisoin noloksi tekeytyneenä syrjässä katsellen välinpitämättömästi, halveksivasti toisten harjoituksia.

Täälläkö minun täytyy olla? Täälläkö siis koko pitkä, edessä oleva talvi -- ja kevät! -- ja koko kesä aina myöhäiseen syksyyn saakka? -- Ja ainako on elämä tuntuva yhtä yksitoikkoiselta täällä, kuin nyt, -- yhtä kuolleelta, viheliäiseltä?...

Ei ne minua ymmärrä, eivät käsitä -- kukaan! -- Ja kokonaan surun sortamana menin minä iltahuudon perästä levolle. Koko kasarmi oli minusta nyt ruvennut tuntumaan orjalaitokselta, oma huoneeni tuntui kammottavalta vankilalta. Siinä mielentilassa minä nukahdin.

* * * * *

Aamupuoleen yöstä minä sitten uneksuin: Olin kiipeävinäni äkkijyrkkää kalliota ylös. Kallion alla lepäsi syvä, ammottava kuilu, jonka keskustassa pauhasi valtava koski. Välistä oli kuin kallio olisi muuntunut huojuvaksi torniksi, -- torniksi, jonka latvaan minun poloisen oli kapuaminen. Silloin kun torni enin huojui, silloin kuohahteli koskikin siellä syvyydessä, ja minä olin joka silmänräpäys vaarassa horjahtaa alas sen pauhaaviin kuohuihin. Siinä näyttäytyi silloin eräs venhe kosken nielussa alas lähdössä. Venheessä istui neljä henkeä; ne näyttivät tutuilta ja kumminkaan en heitä nyt tuntenut... Minä seurasin sitä silmilläni, katsoin ja katsoin... ja juuri kun se oli allani, minun kohdallani ja kovimmassa aallokossa, -- kaatui se kumoon ja siinä olleet syöksyivät suinpäin vaahtoihin -- enkä minä heitä enää nähnyt... Kauhistuksen tunne kävi läpi kaikkien jäsenieni, minä vilkaisin hätäisesti alas kallion juurelle, ikäänkuin pelastusta huutaakseni heille ja itselleni, ja näin siellä jotain omaisiani seisomassa. Mutta torni tai kallio se yhä huojui, huojui -- eikä pelastusta vainen kuulunut...

Vihdoin heräsin. Se oli ollut hirveää unta. Minä vavahtelin vieläkin tuosta alasputoamisen ja hukkumisen vaikuttamasta sisällisestä kauhusta ja jännityksestä, ja koko ruumiini oli märkänä kylmästä hiestä.

Sellaisia unia!

Mutta näkeehän niitä ihminen jos jonkinlaisia... Eikähän ne tavallisesti merkitse mitään... Hyi sentään, -- koen unhoittaa!...