Part 10

Hän lausui minulle ystävälliset jäähyväiset, sillä huomenaamulla minä jo aijoin lähteä "siirtomatkalleni." --

Heti everstin mentyä päästettiin minut pois, ja minä sain komennuslippuni. Mutta ennenkuin poistuin tämän kasarmin seinien sisältä tahdoin vielä käydä puhuttelemassa kapteeniani. Minä toivoin hänet tapaavani eilisessä mielentilassaan, lauhkeana, sävyisenä, mutta erehdyin suuresti. -- Hän oli taas paljasta tulta ja tulikiveä, ei rahtuakaan ystävällisyyttä ollut hänessä jäljellä.

-- ... Te... te helvetin... te olette minusta kaupungilla puhunut että minä muka olen ollut teille häijy... helvetti... vaan te sitä olette häijy ollut... te olette niin helvetin huono... ja muistakaa että jos te minusta siviliksi tultuanne jotain puhutte tai kirjoitatte -- niin minä haastan teidät käräjiin!...

Parjattuaan minut pataluhaksi ei hän edes lausunut minulle hyvästiä, kun lähdin, ja hänen melkein viimeiset sanansa olivat vain nuot tutut: "helvetin vapaehtoinen".

Ja niin kiiruhdin minä kohti kaupunkia matkakamssujani kokoon panemaan.

Sen illan muistan hyvästi. Pimeä se oli, tuulinen ja sateinen. Tie, jota kuljin, oli täynnä likalammikoita ja vettä roiskahteli aina silmilleni asti. Vihurit vinkuivat ympärilläni ja lennättivät silloin tällöin kasvoilleni märkiä lehtiä, joita olivat repineet tien varrelle istutetuista pienehköistä koivuista; ja nuo koivut ne näyttivät värisevän alkavaa alastomuuttaan. Joen kalvo häämötti mustana, vaan sen toiselta puolelta, metsän reunasta tuikahtivat pienten mökkien ikkunoista kirkkaat tulet, -- tuikahtivat kolkon syyssateenkin läpi... Minä muistin sen illan, jolloin tuonne kasarmiin tätä samaa tietä olin ajellut... kuutamassa ja juhlallisissa sotilasmietteissä, -- nyt ne olivat kaikki pirstaleina silloiset mielikuvat, nyt en enää ollut tulevaisuuden sankarillinen miekkamies! Ja minä pysähdyin hetkeksi, käännyin ympäri ja loin surullisen katseen kohti kasarmia, josta nyt ikuisesti olin eroava. -- Ristiriitaisessa mielentilassa saavuin minä kaupunkiin.

Ja seuraavana aamuna matkustin minä Helsinkiin enkä sen koommin enää kuulunut siihen pataljoonaan.

XXX.

Kuinka äärettömästi tuo tunne, että tyhjän tähden olin joutunut niin julkisen epäilyksen alaiseksi, minua kiusasi ja ahdisti, sitä en enää oikealla tavalla voi kuvata, koska ne nyt ovat ohitse nuot surkeat, surulliset ajat. Minä muistan vain ettei se antanut minulle toisinaan yönkään rauhaa sellaisen päivän perästä, jolloin taas olin tullut muistutetuksi noista loukkaaviksi tehdyistä sanoista. Se pelko, että asiastani, jota leiriltä tultua yhä ankarammin tarkastettiin, todellakin koituisi minulle jotain vielä pahempaa, vaivasi välisti sydäntäni siinä määrässä että tunsin olevani aivan musertumaisillani ja kaikkein onnettomin olento maailmassa. Lisäksi sai oma epäluuloni sellaiset siivet, että minusta tuntui kuin ne eivät koskaan minua päästäisi pois sotapalveluksestani tahi ettei minun ainakaan määrä-aikana sieltä sallittaisi erota. Tuollainen -- tosin väärä ja kunniaton -- aavistus ahdisti minua kuin paha painajainen, mitä enemmän minä kuulin asiaani tutkittavan ja kuta lähemmäksi se aika joutui, jolloin lain mukaan taas olisin vapaa.

Voi, että täältä viimeinkin pääsisin! Voi, että vapauden aurinko vielä kerran loisi lämpöiset säteensä minunkin päälleni! huokasin useinkin sielussani, kun vähävirkaisena lähettinä valvoin kolkossa, kivestä rakennetussa pääkaupunkilaisessa komppaniiassa, ja yölamppu himmeästi valaisi kappaleen pitkää, äänetöntä käytävää, jolla vain minun askeleeni kuuluivat, samalla, kun toinen lähetti minun silmälläpitoni alla hiukan oli ummistanut unisia silmiään. Voi, että tästä elämäni yöstä vielä koittaisi vilpas-ilmainen, valoisa aamu! saatoin minä huudahtaa epäilysteni onnettomassa mielikuvituksessa, kun yksinäisenä portinvartijana, vihellyspilli rinnalla, pimeänä syysyönä käyskentelin määrätyitä askeleitani oudon kasarmin edustalla. -- Ei yhtään tähteä, ei yhtään tähteä! vaikeroin minä lapsellisissa ajatuksissani katsellessani siinä sysimustaa yötaivasta samalla kun vihainen tuuli, joka milloin kolkosti pyyhkäisi autiota katua, milloin ilkeästi repäisi pilvistä kylmää vihmaa vasten silmiäni, muistutti minua siitä valjusta vallasta, jonka alainen nyt tunsin olevani...

* * * * *

Mutta kaikella on aikansa, kaikella rajansa. Pisimmänkin päivän täytyy päättyä, synkimmänkin yön täytyy valjeta. Mutta vaikkei ihmiselämän yö aina valkene, vaan käy toisinaan yhä mustemmaksi, niin valkeni kuitenkin tämä minun pitkä yöni -- ja valkeni onnellisesti ja luonnollisella tavalla.

Ja sinä aamuna, kun vihdoinkin heräsin sivilimiehenä ja sain vapaasti pukeutua sivilivaatteisiini, oli minusta kuin koko sotapalvelukseni olisi ollut ainoastaan tavallista raskaampaa unta, josta nyt olin herännyt. Minä koetin johdattaa muistooni sitä unta ja muistinkin siitä nyt yhtä ja toista. Minä muistin siinä nähneeni paljon jaloa ja kaunista, ylevää ja isänmaallista, -- muistin nähneeni uljaita joukkoja marssimassa innostuttavasti kaikuvien sotatorvien jäljessä... upeita ratsuja... järeitä tykkejä kiitämässä pölyistä tannerta... ryhdikkäitä olentoja kimaltelevine pukuineen... välkkyvine miekkoineen, helisevine kannuksilleen... Muistin kuulleeni juhlallisia komennushuutoja... sydämmeen tunkevia ryntäyssäveliä... vähän väkinäisiä hurraa-huutoja, -- sitten kiväärien tulisadetta ja kanuunain jymähdyksiä... -- kaikkea tällaista muistelin nyt kirjavassa sekamelskassa. Mutta yli kaikkien näiden kohosi synkeänä, maksankarvaisena jokin hirviö, jota minä surulla ja kauhulla muistelin. -- --

Tuollaisen unen perästä tunsin minä sekä valtavaa kaipuuta, että tyyntä iloa. -- Kaipuuta sentähden että se, mitä unessani olin todelliseksi uskonut, nyt herättyä ilmaantuikin pettymyksenä, valhekuvana vaan -- ja iloa sen tähden että nyt tiesin olevani valveilla ja tiesin sen, mikä minua niin oli peloittanut ja ahdistanut, olleenkin ainoastaan levotonta, ilkeää unta...

Mutta ohi se nyt oli tuo uni eikä minun siis enää tarvinnut peljätä mitään tuollaisia hirviöitä, -- senkin hirviö, kun oli vaivannut minua kuin paha painajainen! Kaikkea sitä oli uneksinutkin!

Sivilihän minä olinkin, vaikka olin ollut olevinani sotaväessä ja kulkenut kadulla, mukamasten vilhuen ympärilleni ja alituisesti varuillani...

Vai olinko minä sittenkin ollut todellisuudessakin sotilaana? Minäkö olin kantanut päälläni tuota pitkää sinelliä, tuota latuskaista lakkia, tuota takkia, noita housuja ja kaikkea tuota, mikä läjään viskattuna tuolla kamarini loukossa makasi?... Minäkö se olin ollut, joka eilen vielä pystynä ja tottuneen sotamiehen ryhdillä astelin katuja ja tein reiman rintaman ystävällisen näköiselle vanhalle kenraalille, joka aivan kohteliaasti näytti kunniantekooni vastaavan? Ja minäkö se olin, jonka jo nuorena sanottiin suorittaneen asevelvollisuutensa pois ettei siitä sittemmin ristiä olisi? -- --

Pääkaupungissa olevat toverini vakuuttivat niin olevan, heitä tuli miehissä minun vapautusjuhlaani, ja he onnittelivat minua ikäänkuin jotain, joka aikoo tehdä jonkun kiitettävän yrityksen.

-- Hei vaan! -- Mutta oletpa, peijakas vieköön, taas muuttunut poikosen näköiseksi! sanoi yksi minua tarkastellen.

-- Vielä mitä! vastusti toinen. -- Onnea vaan! -- Ja tervetuloa! lisäsi kolmas iloisesti ja vakuutuksella. Mutta minä seisoin siinä vähän niinkuin häveten, sillä minusta yhä vain tuntui kuin olisin nähnyt pelkkää unta olleeni sotaväessä kokonaista kolmesataa kuusikymmentä ja viisi pitkää päivää -- --

XXXI.

On täysi talvi taas, -- vähän sivu joulukuun puolivälin, ja on ilta.

Minä palaan nyt kotiini, kauvas Pohjolan sydänmaahan. Kolme vuorokautta olen istunut reessä, ja nyt on vihdoinkin viimeinen taival katkeamassa.

Minä olen silmät puoli-ummessa uinunut hievahtamatta syvällä kotoisen reslan pohjalla, ja ajatukseni ovat harhailleet hämärinä, raukeina, ja takeltumatta mihinkään pysyväiseen mielikuvaan. Minä en ole huolinut tehdä itselleni selkoa siitä, missä minä nyt olen ja mihinkä kohta tulen.

Olen kentiesi hankalan matkan uuvuttama ja sentähden ikäänkuin välinpitämätön ympäristölleni. Ja vaikka minä vaistomaisesti olemuksessani tunnen, mitä mäkeä reki milloinkin nousee ja laskee ja mitä kangasta kulloinkin liukuu, niin minä yhä tahallani tekeyn tälle tunteelle vieraaksi... en laske sitä sydämmelleni.

Mutta silloin tunnen minä ruumiissani, kuinka reki äkkiä tekee kiukan mutkan ja käännähtää valtatiestä syrjään, -- ja minä samalla kuin säpsähdän ja herään täyteen tajuntaan.

Tämä tiehän se on, joka viepi kauniiseen Koskelaan, tätähän olen kesillä onkivapoineni astunut. Jo kuulen mahtavan kosken kohinan, jo laskeutaan suvannon sillalle. Tämän sillan korvastahan minä -- vuosi toista sitten -- ajattelin antaa pyöräyttää takaisin sotaväkeen mennessäni... mutta en antanut, -- ja tässä minä nyt taas olen...

Minä heittäyn jälleen tuollaiseen puolitajuiseen tilaan -- sillä vielä on matkaa -- enkä siitä henno havahtua ennenkuin järven jäällä, kun jo ollaan likempänä kotirantaa.

Kuinka somalta tämä nyt tuntuu!... Minäkö se olen tässä kotiutumassa -- vai joku muu? Niin, niin, minä se olen -- tunnenhan itseni -- ja tunnenhan tämän seudun!

Kuinka kaunis on tämä kotiranta talvisenkin kuutamon vienossa valossa! Kuinka kulkusen helkyntä ja aisakellon kalkatus omituisesti kajahtelee vastaan kallioisesta rantatörmästä... ja kuinka korkeat, lumiset korpikuuset salamyhkäisesti rasahtelevat pakkasen kynsissä!

Silloin, kun täältä viimeksi poistuin, oli järvi vielä sulana, ja korkeina, myrskyisinä lainehtivat sen mustat aallot ja rutistelivat venhettä, jossa me soudimme..., ja silloin oli pilvinen, pimeä päivä..., -- vaan nyt on lumoava kuutamo ja nyt on järvi vahvassa jäässä ja viileä viiman henki raitistaen hyväilee kasvoja...

Hei vaan! -- nyt se loppuukin järveni viittatie, ja rusahdellen kohoaa pitkä resla ylös metsäistä rinnettä. So! -- vanha Musta, -- ei tässä nyt enää viitsitä pysäytellä huokaisemaan, vaikka onkin melkein ummessa rantatie ja lunta paksulti... Hei kotini kohdalla! -- tuossahan se vilahti jo linjan takaa se vanhanaikuinen, vaaleanpunaiseksi maalattu päärakennus... ja maitokamari ja sen ikkunan edessä oleva vanha humalikko...

Helise kulkunen kotoisen kuusikon keskessä! -- jospa sun helkyntäsi aina näin viehkeältä tuntuisi!

Ja nyt viimeinen törmä; -- ja nyt viimeinen nikama -- sinä vanha, vanttera, uskollinen Musta! -- Tuolta töytää jo vastaan Somakin häntäänsä kieputtaen ja haukkuen -- niin, Soma se on, tunnenhan minä sen äänestäkin, nyt ne sieltä kuulevat sisältäkin ja arvaavat..., jo rientävät avopäin kyökinportailta kilpaa juosten iloisesti tervehtivät sisaret, -- ja nyt tulee oma äitini -- -- ja harmaapäinen isävanhukseni -- -- --

Niin, -- minä olen jälleen kotona! Kodin hellyys ikäänkuin lehahtaa vastaani joka paikassa, ja minä ymmärrän että nyt vasta sen arvoa alan käsittää. Ja minä tunnen nyt että minä olen vain omituinen ihmislapsi, jota viihdyttää oleskelu vapaassa, avarassa sydänmaan luonnossa. Minä istahdan kotini ikkunan ääreen ja katselen ulos yhä kirkastuvaan kuutamoon: siellähän ne nyt ovat jylhät metsäni, tunturini, järveni, ja ne ikäänkuin hymyilevät minulle ja minusta on kuin ne kuiskaisivat: Sinä aijoit pettää meidät ja pakenit pois, mutta sinä olet tullut taas takaisin, sillä sinä et voi elää ilman meitä, sinä rakastat meitä!...

Rakastan -- vastaan minä ajatuksillani -- rakastanhan liiaksikin! Ja äänetön surumielisyys valtaa minun mieleni, sillä nythän en enää ole millään uralla...