Part 1

VÄÄRÄLLÄ URALLA

Kirj.

Ilmari Calamnius [Kianto]

Porvoossa, Werner Söderström, 1896.

Vaihtelevain tunteiden ihmislapsille omistaa nämät muistot

_Tekijä_.

I.

Kolkosti loiskivat syrjäisen K:järven laineet rannan kiviä vastaan ja huuhtelivat niille kertynyttä ensimmäistä lunta. Yöllä olivat lahdelmat menneet hienoon jääriittaan, vaan päivempänä herännyt tuuli oli särkenyt sen tuhansiin pieniin siruihin niin että syntyi valkoista jääsohjua. Aallot ahtoivat sitä nyt rannoille ja ahtautuessaan piti se omituista särähtelevää, helisevää ääntä, joka selvään kuului autioiden, kylmän kangistamien rämeiden ja jylhien korpimetsien taa. Näytti tulleen aikuinen talvi, poikatalvi, -- niinkuin sellaista sanotaan -- ja syksyn oli arveltu siihen paikkaan tyrehtyneen.

Tuolta metsän sisästä ilmaannuin minä, kesällinen nuori ylioppilas, astuskelemaan järven rantoja. Olallani lepäsi luodikkopyssy, jonkun matkaa edelläni juoksenteli Soma, kotini pitkäkarvainen, pystykorvainen metsästyskoira.

Näytti siltä kuin molemmat olisimme vaipuneet omiin mietteisiimme -- niin minä kuin koirakin. Emme toisistamme ainakaan paljoa välittäneet. Syy oli kentiesi siinä etten minä ollut mikään innokas metsämies ja että Soma, jo ennastaan tietäen minun laimeuteni, näki parhaaksi tällä kertaa pysyä erillään kaikista etsimispuuhista varsinkin koska se, jonka kanssa alkusyksystä aina yksissä olivat metsällä käyneet, oli jo joku aika takaperin hänet ikäänkuin hyljännyt ja matkustanut -- minne -- sitä ei Soma voinut tietää.

Huvin vuoksi olin siis pyssyn olalleni heittänyt ja lähtenyt liikkeelle kotoani. Niin liikkeelle -- ja viimeistä kertaa! Siltä se minusta tuntui. Sillä pitihän minun kohta lähteä, piti kohta erota tästä rakkaaksi käyneestä sydänmaan luonnosta. -- Ja minä tahdoin sentähden heittää hyvästit noille tutuille kotisaloilleni, noille jylhänkauneille korpikuusilleni, noille minun notkojeni ja minun norojeni solakoille koivuille, pihlajille ja vanhoille, humiseville aarniopetäjille.

Tahdoin "vielä kerran" kotoisilla rannoilla vapaana vaeltaa ja nauttia puhtoisen Jumalan luonnon tarjoamaa suloa ja viehätystä. -- Pienestä pitäen onkin se ollut minun mielityötäni: tuo metsissä kuljeskeleminen ilman erityistä päämäärää tai vaarojen ja kallioiden huipuilla kapuaminen autiossa seudussa, tai järven aalloilla keinuminen -- joko sitten vetten tyyninä lepäillessä tahikka rajutuulten raivotessa ja vaahtopäisten aaltojen vihaisesti venhettäni ahdistaessa. Luonto on aina minun paras lemmittyni ollut ja sen kanssa olen ikäänkuin salakihloissa. Se se on minua ymmärtänyt aina parahiten ja silleppä olen usein salaisuuteni uskonut, uskonut suruni ja iloni, silleppä monesti vienoimmat lemmenlauluni laulellut. Kuin ystävä ikään on se minulle ollut monena hädän hetkenä, kuin lohduttaja monena murheen pilvisenä päivänä. --

Luonnon sylistä olin nytkin lähtenyt etsimään lohtua sielulleni, viihdytystä riehahtelevalle sydämmelleni -- -- ja vahvistusta sille päätökselle, jonka nyt -- koko kesän mietittyäni -- olin tehnyt. Minä olin näet miettinyt _elämän urani_, miettinyt tarkoin -- ja päättänyt. Niin ainakin luulin tehneeni.

Olin valinnut _sotilasuran_.

Miksi juuri sen olin valinnut, sitä en enää tarkoin osaa sanoa: veljeni oli upseeri ja kentiesi esimerkki siis siihen oli jotain vaikuttanut, kentiesi myös tämän uran valitseminen oli minuun nähden jonkunlainen oljenkorsi, johon hukkuvain sanotaan hädissään tarttuvan, kun ei ole mihin muuhun tarttua ja kun siis oljenkorsi on ainoa, johon vielä panee toivoa. Tunsinpa minäkin ettei minusta muuksikaan ollut, ettei minulla mihinkään muuhunkaan ollut erityistä vetoa, ei taipumusta eikä lahjoja. Tiedemiehen ura se hajahti minusta omituisen äitelältä -- koulunpenkillä olin siitä saanut ikävän käsityksen -- kovin kaukana näytti tohtorihattu kiiltelevän... Lakitiedettä en rohjennut ajatellakkaan ja papin uraan en siitä syystä uskaltanut kajota, etten tuntenut mitään "henkistä kutsumusta". Käytännölliselle alalle olin taas tottumaton. -- Mutta salaperäisen viehättävänä loisti sitävastoin edessäni tulevaisuuteni hämäristä upseerin urhea haamu, upseerin kiiltävä univormu, upseerin jalo toimi... Siinähän ala, jota koettaa sopii... siinähän ura, joka perille vienee, joka samalla takaa tuon _leipätulevaisuuden_ ja samalla _tuottaa mainetta_ ja kunniaa! Etteikö sitten tuottaisi! Etteikö sitten tuossa toimessa olisi jotain ihmeen viehättävää ja ihailtavaa! -- -- Suottakohan Runeberg vain olisi laulanut:

Maa kaunis tuo, se hymyllään Sai urhon lemmen syttymään -- Ken tuot' ei armastaisi?! --

Ei suinkaan syyttä suotta! Kaiketi oli tuossa nyt jotain ylevää, ihailtavaa, suurta... Jos kohtakin eletään keskellä kultaista rauhaa, jos kohtakin miekka ja säilä saa käyttämättä piileksiä huotrassaan, -- sittenkin on tuossa sotilasurassa jotain arkipäiväisyyttä ylempää, jotain vallan isänmaallista ja jaloa. Ei se ole yksistään univormu, joka siinä on loistavaa, se on koko toimi loistava!

Näin ajattelin noita kotijärveni louhikkorantoja astuessani ja vähän hajamielisenä kuunnellen jääsohjun sihinää jalkojeni juuressa. Kiveltä kivelle hypellessäni luiskahti hiukan jalkani ja minä tulin miettineeksi: vähän vastoinkäymisiä siinä kumminkin lienee sotilasurallakin, -- vaan niitä nyt ei saa säikähtää. Alkuhan on aina hankala! -- Ja ensinhän on konttaaminen ennenkuin voipi kävellä. -- Uljaasti vaan eteenpäin huolimatta vastuksista, -- suoraan päämaalia kohti, vaikka mikä tulkoonkin! --

Vaikka mikä tulkoonkin! kertasin minä ääneeni ja tuulen puuska tempasi sanani kiidättäen ne kohti metsänpuita, jotka rajussa tuulessa puistelivat päitään aivan kuin eivät olisi sanoilleni arvoa panneet. -- Eikä mitään epäilemistä enää eikä turhaa aprikoimista!

Niin -- tulevaisuuteni on taattu, elämänurani on päätetty...

Ja minäkö sitten en muka kelpaisi sotilaaksi! -- ajattelin taasen, ponnahtaen voimakkaana eräälle korkealle rantapaaterelle, -- minä, joka olen niin terve kuin veden kala ja -- minä silmäsin itseäni, -- solakka kuin noron pihlaja! -- Turhia se puhuu, joka arvelee minun olevan liian nuoren! -- Ettenkö kestäisi?...

Vakuutettuna siitä että ruumiini puolesta kestäisin, koetin uskottaa itseäni että olin _sotilaaksi luotu_ ja aijottu. -- Ja olinhan minä jo entuudessa ollut huomaavinani itsessäni pieniä taipumuksia, -- jotka kaiketi viittasivat sinne päin. -- Sanoivathan ne näet minun lapsuudessani olleen ihmeteltävän rohkean lumi-kinoksissa kahlailemaan, -- ja poika-ijässäni muistin olleeni hyvin uuras rakentelemaan sotarintaa puukeiloista ja sitten niitä pommittamaan niin että laattiat jyrisi... Ja voi sitä urheuden ja uljuuden tunnetta, kun puukenraali tai puukuningas pommituksessa kaatui ja kolisten lenti loukkoon! --

Enkä minä myöhemmässäkään poikaijässäni tuntenut vähempää viehätystä, kun milloin lävistin kannon puukeihäällä, milloin kiihkeänä ryntäsin lahoa puuta vastaan ja sain sen suurella ryskeellä kumoon.

Kaiketi olin siis sotilaaksi luotu! -- -- Mutta vaikka koetin tyysten ja tyynellä mielellä katsella tätä niin kirkkaasti kajastavaa tulevaisuuttani, en kuitenkaan tuntenut sielussani sitä varmaa tyyneyttä, jota kaipasin, ja himmeä epäilyksen tunne hiipi tuon tuostakin poveeni. Mutta sitä koetin nyt jos milloinkaan karkoittaa, masentaa väkistenkin. -- Sillä tietysti oli se vain tuommoinen omituinen, selittämätön tunne, joka aina valtaa sen, jonka elämässä joku ratkaiseva käännekohta on tapahtumaisillaan. -- Ja olinhan minä sen nyt kerran niin päättänyt ja minä tahdoin osoittaa lujuutta päätöksessäni.

Seisoin kauvan sillä rantakivellä, jolle olin noussut, ja katseeni harhaili järven selempänä vyöryvillä laineilla. Monesti olin kyllä ennenkin aaltojen leikkiä katsellut ja niiden levotonta säveltä kuunnellut. Mutta eipä ennen niiden pauhu ja loiske minusta ollut niin omituiselta kuulunut kuin nyt, -- niin synkältä, niin perin rauhattomalta. Miksikä se noin nyt pauhaakin ja ärjyy tuo järvi, -- nyt, kun enin toivoisin sen näkeväni hiljaisena, levollisena, viihdyttävänä!

"Nuku, nuku aaltonen. Nuku jo! Tuolla laulaa humisten Kuusisto! Kehtolaulusi se on -- Nuku aalto rauhaton. Nuku jo!"

Näitä säkeitä, jotka eräs aikaa haudan lepoon päässyt runoilijaneito oli sepittänyt kentiesi tätä _samaa_ järveä katsellessaan, hyräilin minäkin mielessäni suurta raivoisaa aaltoa seuratessani silmilläni --

... Mutta ei se nyt nuku, ei se nyt halua levätä... Ja tuuli ulvoo ja suhisee niin surkeasti rantapetäjän kyljessä ja auringoton taivas hulmuilee niin mustissa pilvissä...

Voi --!

Ei se näyttänyt nyt minua lainkaan ymmärtävän tuo raskaasti huokuva ja ikäänkuin läähättävä syysluonto, mutta surullisin, ärtynein äänin kuulesti se vaan kertoilevan niitä huolia, joita sille itselleen olivat saattaneet vinhat syysmyrskyt ja aikuinen talven tulo. Eikä se suonut minulle mitään lohdutusta tällä kertaa, niinkuin olin ollut lapsellisen herkkä toivomaan.

Vaan päinvastoin. Nuot luonnon sylistä leviävät, vaikeroivat äänet, ne saivat nyt minunkin rintani yhä levottomammin huokumaan. -- Minusta tuntui kuin jokin myrsky sitäkin uhkaileisi, vaikka sen lähestyvää tohinaa en ollut kuulevinanikaan. Ja lienenkö hämärästi aavistanut että minun kumminkin joskus olisi antautuminen sen valtaan. -- Sentähden vieno surumielisyys kokonaan valtasi poveni. Minä tunsin olevani kuin mikähän _marttyyri_, jonka korkein velvollisuus on horjumatta taistella jalon asiansa puolesta, vaikka miten käyköönkin. --

Sillä välin oli taivas yhä sakeutunut ja lumihiutaleita alkoi tuulen mukana lennellä. Ne sivelivät niin kylmästi kasvojani ja suojattomia käsiäni.

Vihelsin pois koiraani, joka etempänä hietikon liepeellä näkyi nuuskiskelevan jotakin pensasta; kentiesi siellä vasta oli peherrellyt joku metsikana-parvi.

Mutta olkoon vaan, -- tällä kertaa... Minulla on muuta miettimistä. -- Soma seh, seseh; seseh, seeh! huusin minä voittaakseni tuulen ja aaltojen pauhaavia ääniä, -- tule pois! -- lähdetään jo tästä kotia... et sinä kumminkaan mitään nyt löydä...

Heiluttaen takkuista häntäänsä lähti Soma minua kohti tulemaan nähtävästi hyvillään siitä että "jahti" siihen jo loppui.

Me painuimme metsän peittoon, jolloin särkyneen jään sorina ja aaltojen kuohunta vähitellen hiljeni korvissa, ja kuljimme huonoa polun haiskua myöten varsinaiselle rantatielle, joka mutkien kohosi korkealla metsäisellä vaaralla sijaitsevaan kotipihaani. -- Minä ryhdyin poislähtöpuuhiin, sillä huomenna jo oli minun lähteminen aijotulle matkalle. -- --

II.

Olin sen nyt kerran niin päättänyt. Luopua aikeestani, jota niin jaloksi uskottelin, -- sitä en nyt enää voinut tehdä. -- En, sillä minä tahdoin olla mies!

Minun tuli siis lähteä yksin, omin päin maailmalle -- ensi kertaa maailmalle, tuntui minusta. Minun tuli heittää kallis kotini, vanhat vanhempani -- ja tämä kultainen vapaus.

Mutta sitähän halusinkin levottomuudessani, tahdoin päästä pois toimettomuudesta -- ja erilleen turhista haaveiluista ja utuisista unelmista. -- Halasin etsiä jotain taistelua, vastuksia, kohdata elämän murrokoita -- -- ja niissä toivoin sekä henkisesti että ruumiillisesti karaistuvani. Minun henkeni janosi jotain ylevää, se himoitsi jaloa ponnistelua, jossa koko olemukseni uudeksi muovautuisi, -- miehekkääksi ja tarmokkaaksi... -- Ja tämän kaiken luulin minä itselleni tapahtuvan ainoastaan sotilasalalla! --

Oli jo iso päivä, kun vanhempaini saattamana astelin alas järven rantaan, mistä aluksi oli parin neljänneksen venematka ennenkuin maantie alkoi.

Isäni, hiljainen ja sävyisä pappismies, oli huolimatta hopealle vivahtavista hapsistaan vielä terve ja ripeä voimiltaan ja tahtoi nytkin -- kuten niin usein ennenkin kouluaikoinani -- tulla saattamaan yli järven Koskelaan, siihen kestikievariin, josta valtatie lähti. Tavallista hiljaisempana astui hän tällä kertaa tuossa rinnallani. Eikä sanallakaan koskettanut hän sotilasuraani. Mitäpä hänestä koko asiasta enää puhuisikaan, kun se kerran niin oli sovittu ja valmiiksi tuumittu! Apeaksi se kumminkin teki isänkin mielen, kun hän oikein ajatteli ja mielessään punnitsi. Hän oli toivonut pojastaan jotain toista. Mutta ei hän nyt mitään sanonut, vaan äänetönnä asteli sivullani. --

Olinhan sitä minäkin punninnut ja harkinnut, -- ainakin luulin niin tehneeni. Tottakait itse jo parhaiten tiesin, mihin mieleni pyrki! -- Olihan hartioillani jo 18 ikävuotta! --

Äitini suri sydämmensä pohjasta minun haluani sotilasuralle. Minä näin että hän sielussaan kärsi, -- paljon, paljon. Äänikin, jolla hän minua puhutteli tuona lähdön hetkenä oli niin säälivää, tuskaisaa -- ja hänen sanansa soivat lempeännuhtelevaisina, hellästi soimaavaisina.

Mutta ei minulla ollut hänen lohdutuksekseen muuta sanottavaa kuin että "kyllähän sitä nyt... ei pidä äidin nyt tyhjiä surra... eihän ole niin varmaa vielä, jäänkökään myötyriksi -- koetan ensin... ja jos ei tunnu miellyttävän, niin mitäpäs tuosta! -- suoritan asevelvollisuuteni loppuun ja olen taas -- kuin ennenkin..."

_Koetan_ -- sanoin minä -- vaikka olinhan sen _päättänyt!_ Minä puhuin vasten omia aikeitani. Ja tuollaisesta puolustuksesta ei äitini sydän kumminkaan viihtynyt. Hän pelkäsi poikansa nuoruuden ja kokemattomuuden tähden. Hän sanoi tuntevansa poikansa mielenlaadun paremmin kentiesi kuin minä itse sen tunsin. Minä en tulisi niissä oloissa viihtymään, sitä hän hellästi vakuutti minulle. Mutta jos kumminkin... voi! -- niin... mitäpä hän enää voi tehdä! -- -- Ja hän neuvoi olemaan aina kuuliainen ja nöyrä, välttämään pahoja tovereita ja maailman kiusauksia...

Tultiin rantaan. Renki-Junnu oli jo laittanut veneen tarpeelliseen kuntoon. Se lykättiin jo vesille eikä siis ollut muuta kuin lähteä.

Mutta omituisen katkeralta se tuntui sanoa nyt hyvästiä äidille, kun tiesi mikä hänen mieltänsä painoi. Äidistä oli se luonnollisesti vielä katkerampaa. Pelkkää surua ja sieluntuskaa olikin se syleily, jolla hän minulle heitti hyvästit. Kuumia, raskaita kyyneliä tulvi hänen siniharmaista silmistään.

Mutta minä pidätin kyyneleeni ja jäykistin mieleni salatakseni todellisia tunteitani; -- senhän olin jo usein ennenkin tehnyt.

-- Hyvästi nyt äiti! lausuin minä koneellisesti, jokapäiväisellä äänellä, jonka muka piti ilmaista minun miehevää jäntevyyttäni.

Eikä kyyneltä tullut minun silmääni -- --

Vene keikkui jo laineilla -- ja ypöyksin jäi äitini rannalle. Näin hänen hetkisen huiskuttavan valkoista liinaa, sitten äkkiä, -- luultavasti tunteiden pakosta -- herkeävän ja -- vihdoin kääntyvän kotia kohti.

Tuuli oli tuima ja lisäksi vastainen. -- Aina se onkin tavallisesti vastainen, kun kotoani milloin poistua pitää. -- Aallot kohosivat korkealle ja kylmää vettä roiskahteli tuontuostakin veneeseen. Isäni istui perässä, toisella huoparimella ohjaten venettä, toisella rivakasti huovaten; hän oli taitava venemies. Renki-Junnu souti keulateljoilla ja minä olin tällä kertaa saanut paikkani peränpuolella, jossa soudin takahangassa.

Ilma oli viileä, sää vähän hämärä. Ikäänkuin ivallaan kurkisteli toisinaan aurinkokin paksujen pilvien lomitse ja valoi hetkeksi kirkkaan hohteen noille vitilumen peittämille rantakallioille, joita eilen olin astuskellut, rantahietikoille ja niemien kivisille kielekkeille. Ei nyt näkynyt muita veneitä järven selällä soutamassa. Talottomat rannat ja tuo mustavetinen, synkästi aaltoileva järven selkä, ne tekivät seudun kolkoksi, melkeinpä kuolleen näköiseksi. Kotini vanhanaikuinen päärakennus se vain häämöitti vaaleanpunertavana metsän sisästä, tuolta Karhuvaaran huipulta...

Sinne se nyt jääpi ja milloinkahan sen taas ensi kerran nähnee? --

Koskelaan tultua käskettiin heti panna kyytihevonen valjaisiin. Se oli minun tahtoni. Minä tahdoin pian päästä erilleni näistä kotoisista oloista, tahdoin niin pian kuin mahdollista katkaista ne siteet, jotka niin lujasti tuntuivat minua tänne kiinnittävän. Tahdoin olla mies.

Sydämmellinen kädenlyönti isältäni, tuttavallinen kädenpuristus rengille -- sillä tavoin olin eroitettu kotiväestäni. Suuret supiturkit päälläni heittäysin rekeen, huusin reippaalla äänellä vielä kerran hyvästi ja kulkusten helistessä lähdin solumaan alas maantielle päin.

Kas näin, ajattelin, nyt sitä siis mennään. Hei vaan! Helise kulkunen, juokse hevonen! -- Mutta taas kävi sieluni läpi oudot väreet ja minä tunsin taas epävarmuutta sen suhteen mitä aijoin tehdä. Mitähän, -- mietin siinä jo parin kolmen minuutin matkan kulettuani -- mitähän, jos vielä luopuisi päätöksestään? Antaisi kyytimiehen pyöräyttää takaisin -- vaikkapa tuosta sillan korvasta -- ja palaisi kotiin! Mutta ei, -- ei sitä nyt enää kehtaisi vaikka mikä... kovin se olisi naurettavaakin... enhän minä ole mikään "mamman lellipoika", jolle heti tulee koti-ikävä -- en olekkaan! Vaan mies olen ja mieheksi tahdon tulla. Antaa mennä vaan!

Ämmän putouksen kumea pauhu ja emäjoen kohisevat kosket tohisivat vielä pitkän aikaa korvissani. Sitten nekin vähitellen herkesivät kuulumasta sitä myöten kuin reki liukkaasti vieri halki autioiden salojen, yli korkeiden vaarojen kohti länttä.

III.

Olin otettu vastaan pataljoonaan vapaehtoisena. Siitä ei ollut nyt enää mitään epäilemistä, sillä selvät paperit olin jättänyt pataljoonan kansliaan: otteen ylioppilaskirjastani, vanhempain lupakirjan -- johonka äitini puolittain leikillä ei ollut sanonut antavansa suostumustaan -- sitten papinkirjan ja lääkärintodistuksen. Kaikki oli mennyt niinkuin olin toivonutkin -- tahi niinkuin olin peljännyt, sillä minä muistan myös matkalla salaisesti toivoneeni ettei lääkäri syystä tai toisesta minua hyväksyisi. Mutta hän oli hyväksynyt ja minä olin lisäksi määrätty ensimmäiseen komppaniiaan. Tuohan jotain -- olla vapaehtoinen siinä komppaniiassa! Kelpaisi sanoa, kun joku kysyisi, monenteenko komppaniiaan kuuluin, että "ensimmäiseenpä tietenkin!" -- Sillä olivathan siinä isoimmat miehet ja minun käsitykseni mukaan uljaimmatkin...

Pitihän minun siis olla tyytyväinen. Mutta miksikä nousi rintaani sittenkin niin pian sellainen kaihontunne ja epäilys, -- epäilys että jokohan sittenkin tein tuhmasti?...

Mitäs vielä! Kaiketi olivat ne taas noita "lapsellisia" tunteita. Eihän nyt enää sopisi kauppojaan katua, kun paperit kerran olivat pataljoonan adjutantin kourissa! Myöhäistä se olisi...

Että jo olin sidottu, sitä en kumminkaan vielä niin todeksi osannut uskoa. Kentiesipä siitä syystä että ensi alussa sain kulkea sivilimiehenä, kun eivät sotilasvaatteeni vielä olleet valmiit. Vaan kohta kai nekin joutuisivat. Sillä olinhan aivan kuin tosissani puhutellut pataljoonan vanhaa räätäliä eli valmiiksileikkaajaa -- "herra mestariksi" -- ja sen, kuulin minä, luultiin paljon vaatteitani jouduttavan. -- --

Ensi päivä oli nyt päättymäisillään, kun kuljin kaupungista kasarmia kohti. Minä ajoin nelirattaisissa ajurikärryissä, sillä talvi oli heti kaupunkiin saavuttuani rauvennut ja maa oli jälleen paljas. Lätäköt tiellä olivat hienossa riitassa, ja vieressä juokseva joki vyöryi tahmean, raskaan ja mustan näköisenä merta kohden. Tuuli suhisi tuollaista yksitoikkoista syysillan suhinaansa lehdettömissä, tien varrelle istutetuissa koivuissa. Kelmeä kuu pistäytyi toisinaan esiin sakeiden, tummahkojen pilvien raoista.

Oli samalla niin surunvoittoinen ja samalla niin juhlallinen tunne minun nuoressa povessani, kun nyt tutuista oloista ajoin aivan ventovieraisiin. Mutta juuri sentähden että nuot olot olivat minulle oudot, tuntuivat ne minua jotenkin viehättävän.

Tunsinko minä nyt todella itseni tuossa rientäessäni ottamaan tulevaisuuteni ensi askeleita? Minäkö se todella olin se nuorukainen, joka siinä kuutamossa ajelin, aikoen ehdottomasti antautua sotilasalalle? --

Minä heräsin mietiskelyistäni, kun likellä kasarmia iloinen joukko miesväkeä näkyi ajavan vastaani. Ne olivat "sotapoikia", niitä oli ahtautunut pari issikkakärryä täyteen ja viinapulloja näkyi niillä olevan eväänään. Kaikki ne kuulestivat hoilottavan jotain, mutta yksi joukosta lauloi muita äänekkäämmin näin:

Keisari ei voi armahtaa, Oli herra eli talonpoika -- Kaikkein täytyy kolme vuotta Kivääriä hoitaa!

Haikeina kertasivat muutkin nuot viimeiset säkeet, -- nehän niin hyvin toivat ilmi mitä sydämmessä liikkui. Kun he jo alkoivat olla ohi minusta, kuulin saman laulajapojan samaan haikeaan nuottiin jatkavan:

Tule sinä pappa nyt viimeisen kerran Sun varsaasi valjastamaan! -- Poikasi viedään kolmeksi vuodeksi Päätänsä paljastamaan...

Ennenkuin he taas yhdessä olivat ehtineet kerrata viimeisiä säkeitä, olin minä jo kerennyt kasarmin portille.

Samapa se minulle -- ajattelin -- mitä ne laulavat, -- nuot, joiden ulkonaisesta pakosta tänne on saapuminen, -- minun on laitani toisin: minä tulen sisällisestä pakosta -- ... minua ne eivät ymmärrä! --

Hevonen pysähtyi korkeain päätypuolisten porrasten eteen. Minä hyppäsin vikkelästi alas, maksoin ja kannoin tavarani porrasten päällyställe. Ja riensin juoksujalkaa pimeään etehiseen. Kopeloin tovin aikaa minulle jo edellisenä päivänä määrätyn kamarin avainta; en ollut löytää, vaan löysin kumminkin. Oven avattuani näin edessäni typötyhjän huoneen, jonka laattialle kuun valo heikosti viistoon virtasi, -- ei mitään siis oltu laitettu vielä! Tämä näytti niin kaamealta kaikki. Surkea tunne vihlaisi ohimennen sydäntäni. Kannoin tavarani sisään, lukitsin jälleen oven ja pistin avaimen taskuuni. Lähdin ensi komppaniian puolelle, sillä sinnehän oikeastaan kuuluinkin, vaikka "vapaehtoisten" huone oli toisen komppaniian puolella, toisella puolen komppaniian pihaa. Vähän pelolla avasin erään oven ja tiedustelin siellä olijoilta huoneeni johdosta. Suuri, verevä mies tulikin heti tervehtimään ja esitti itsensä kohteliaasti. Se oli tuleva vääpelini, ja minä tunsin jonkunlaista kunnioitusta niin arvokasta miestä kohtaan, mutta aivan hämärästi vielä aavistin, mikä suuri määräämisvalta hänellä tulisi minun suhteeni olemaan. Hän vei minut omaan huoneeseensa, jonka asu todisti hänestä että hän oli tavallista sivistyneempi, ja puhutteli minua niinkuin vertaistaan. Yhdessä menimme sitten minun tyhjää kammiotani katsomaan, vaikka eihän se katsomalla siitä parannut. Vääpeli lupasi kumminkin toimittaa huonekaluja seuraavaksi päiväksi. -- --

Ja seuraavana päivänä olikin kamariini jo kannettu matala, keltaiseksi maalattu ruununkaappi, pitkä ristikkojalkainen pöytä, rautasänky makkaran muotoisine matrassineen ja olkipieluksineen, kivääriteline ja matala istuinjakkara.

Tällaiseksi olin huomannut tulevan asuntoni mennessäni tapaamaan ainoata tuttavaani koko kasarmilla, reservivänrikki Sarkkasta, joka tässä pataljoonassa toimitti luutnantin virkaa.

Minä tapasin hänet parhaallaan uloslähtemässä. Vänrikki oli suuresti hämmästyksissään, kun kuuli _minun_ sotilaspuuhistani eikä näyttänyt oikein tietävän, mitä sanoa ja minkälaiseksi tekeytyä. Kun hän kuuli että huoneenikin alkoi jo olla asuttavassa kunnossa, oli hän hyvin halukas sitä näkemään ja niin palasimme yhdessä sinne.

-- Jo sinä nyt olet joutunut johonkin! -- sai vänrikki sisääntultuamme sanotuksi äänellä, joka minusta nyt tuntui niin kumman halveksivalta ja samalla säälivältä, ikäänkuin hän olisi tahtonut minun antaa aavistaa jotain miltei kamalaa... Mutta se tunne haihtui seuraavassa tuokiossa, kun eräs sotamies tuli sisään, ja vänrikki, joka juuri oli katsellut sänkyäni, muutti yht'äkkiä äänensä, koko käytöksensä ja kysyi kylmän virallisena:

-- Eikö teillä ole puhtaampaa lakanaa antaa? -- johon sotamies käsi korvalla vastasi:

-- Joo, herra luutnantti! -- ja vähän päästä oli hän jo -- minä en tiennyt mistä kummasta -- tuonut sekä puhtaamman lakanan että siistimmän peitonkin, mikä seikka saattoi minut varsin levolliseksi.

Vänrikki poistui pian, ja minä jäin ihmetellen miettimään sitä, millä kunnioituksella sotamies äsken oli kohdellut vänrikkiä. -- Luulenpa silloin salaisesti ajatelleeni että noinhan -- ja komeammastikkin kentiesi -- sitä _minuakin_ vielä kerran puhuteltanee... Ja tulevaisuuteni tähti se vilahti sinä hetkenä silmäini edessä taas niin kauniina, niin kirkkaana...

* * * * *