# Vaaralla: Kuvia laitakaupungilta ## Part 5 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/vaaralla-kuvia-laitakaupungilta-11879/index.md Heluna näytti hänestä ylpeältä, ei katsonutkaan häneen, käveli vain ja pää kekkasi. Kontinkankaan vähän tälle puolen Elsa saattoi raukan, taputteli kaulalle puhellen, että illalla hän tulee hakemaan ja säästää sille leipää, ja palasi sitten tyytyväisenä hyvässä uskossa, että Heluna jo oli leppynyt. Mutta myöhäseen oli aika nyt mennytkin. Huone oli laastava vielä ja käämit tehtävä, ennen kuin pääsi lähtemään. Hyvästi hän kuitenkin vielä arveli kerkiävänsä muitten tyttöjen lähtöön. Sieväänhän se oli käämivasu ennenkin täytensä saanut, ei siinä ollut kuin pyöräyttää. Ei kuitenkaan tahtonut oikein luistaa käämien teko. Vyyhti oli niin sotkuinen, että alinomaa säkeytyi. Ketterin sormin koetti hän selvitellä ja solmiella ja kiertää käämille. Koetti oikein maltilla hakea juoksevaa päätä, vaan eipä löytynyt. Joku pää näytti juoksevalta, mutta kun alkoi sitä käämille kiertää, niin pian se säkeytyi ja pirskahti poikki. Lopulta tuskastutti, oikein sanoiksi purkautumaan asti. »Tästä ei tule kerrassaan mitään, kun ei saa kuin solmita ja solmita.» Elsa sanoi sen niin tiukasti, että äitikin sieltä työnsä kesken katsahti ja kysäisi: »Mitä sinä siellä äyhkit?» »Kun on niin sekava vyyhti, ettei kai tahallaan hatuuttamallakaan pahemmaksi saisi. Ei ota juostakseen nimeksikään.» »Onhan sitä vastusta. Minullakin tässä viime nipukassa rupesi estelemään: niidet katkeilevat alinomaa, ovat kuluiksi käyneet», puheli äiti solmiessaan uutta niittä. Vaan kun taas pääsi kutomaan, niin helskytteli semmoisella kiireellä, että harvoin. Vilahteli sukkula pujahtaessaan kädestä toiseen ja piti alinomaista surinaa juoksuttaessaan lankaa loimien väliin. Ei kerennyt Elsa tuosta tuohon, kun äiti jo rapsautti uuden käämin sukkulaansa. »Minä otan, äiti, toisen vyyhdin koetteeksi», pyysi Elsa. »Äiti kuulkaa.» »Hyvä lapsi, eihä se siitä somene, sen edestään löytää, minkä taakseen panee.» Niinhän se oli. Hyvinhän sen Elsa ymmärsi, että työ oli tehtävä järjestään. Ja jo arveli hän edeltäpäin, että äiti ei anna vaihtaa, vaan kysäisi kuitenkin, kun oli niin kiire, sillä kohta kai ne tytöt menevät. Mutta kun ei saanut, niin ei. Piti koettaa vain sen kiireemmin saada loppuun se sotkuinen vyyhti, jotta olisi päässyt käsiksi selvempään. Uskosta oikein taas koetti, vaan oli siinä koettamistakin. Vähän pitempiä päänsäikäleitä lähti nyt kuin alussa, vaan nekään eivät sen pitempiä, kuin että parahiksi kun vauhtiin pääsi, niin loppuivat. Ala uutta hakemaan ja siinä hakiessahan se aika meni. Kärsivällisyyttä se koetteli. Viimein sai käsiinsä muutaman pään, joka lähti juoksemaan ja juossut olisi ehkä pitemmältikin, vaan kun alkoi kiireesti pyörittää rukkia, niin se teki tepposensa: viskasi nuoran pyörältään ja silloin lanka poikki, että pirskahti. Elsaa suututti, kävi niin vihaksi, että teki mieli sanoa: seekatti se! Sihisi jo kielen käressä tulemassa, vaan siihen se väljähtyi kuitenkin, kun samalla muisti, että se on rumaa. Se olisi ollut kiroilemista, sillä Elsa uskoi äidin sanan, että sanoopa minkä sanan tahansa, kun sen vihoissaa säväyttää, niin se on kiroilemista. Oikein pahalta tuntui, kun ajatteli, että jos olis tullut sanotuksi. Jumala olis varmaankin heti tehnyt hänestä huonon ihmisen tai sorakielen. Pelotti niin kauheasti, että posket kuumaksi karahtivat. Säikähdyksestään kun selvisi, rupesi hän miettimään, että kumma, kun Jumala ei rankaise Latun Liisaa, vaikka se myötäänsä säväyttelee, sanoo paljon rumempaakin, kuin mitä hän äsken yritti, ja muutenkin oli semmoinen rasavilli, poikain kanssa leikki ja tappeli. Vaan Jumala varmaan rankaisee sitä, kun se tulee suuremmaksi, mietti Elsa. Ja niinhän Latun emäntä itsekin oli sanonut, että Liisalle ei kunnian kukko laula, kun se on tuommoinen lintu, ja sen oli Elsa ymmärtänyt pahaa merkitsevän. Hänestä itsestäänkin oli Liisa vastenmielinen, melkein pelottava. Vaan kun hän oli äidille joskus Liisasta puhunut, niin äiti oli sanonut. »Eihän sitä tiedä vielä mikä Liisasta tulee. Paha vaan, että hän on semmoinen, siinä hän tekee syntiä. Vaan ehkäpä hän vielä ymmärtää ja katuu. Sinun niinkuin muittenkin pitää Liisalle sanoa ja varoittaa häntä ja rukoilla hänen puolestaan.» Usein oli Elsa aikonut Liisalle sanoakin, vaan ei koskaan tullut sanotuksi. Sillä kun hän tuli Liisan seuraan ja ajatteli sanoa, niin ei rohjennut. Ja niin päätti Elsa nytkin, että kun hän nyt tapaa, niin sanoo. Hiekkatöyräällä hän tapaakin nyt heti ja siellä sanoo. Vaan siitäpä se nyt näytti, ettei hän joudukaan toisten lähtöön, arveluttipa että tuskin pääsee ollenkaan. Siihenhän ne kerkiävät lähteä hyvästikin, kun hän selviää sotkeutuneesta vyyhdistään, ja jos muutkin vyyhdit olivat samanlaisia, sekavia. Milloinka sitä sitten pääsee?... Huomenna ei ole ajattelemistakaan, siihen jo äidiltä kangas loppuu ja tulee uuden kehuminen. Silloin ei pääse istualtaan päkähtämään päiväkausiin. Mieli painui vähän alakuloiseksi, kun ei päässyt muitten joukkoon, ja kadutti, ettei ainakin tullut noustuksi heti kun ensi kerran heräsi. Nyt olisi käämit jo tehty aikoja sitten. Eikä kumminkaan nähnyt enää sitä kaunista unta, toista vain, mitä lie ollut huonoa... Mutta ylihuomenen perästä oli pyhä. Silloin pääsee. Heti kirkon-ajan jälkeen mennään hiekkatöyräälle ja ollaan koko päivä. Ja mennään vaikka Montinin kaukavainioille asti. Siellä se onkin koivikkokunnaalla vähän eritoista! Siitä se mielipaha vähän lauhtui, ettei niin ikävältä tuntunut enää. Tyytyväisempänä selvitteli hän vyyhtiä. Hän rupesi tarkemmin kuvailemaan, mitä he tekisivät siellä kaukavainiolla, ja miten siellä olisi hauska. Vaan hän huomasi vielä hauskempaa kuin koivikkokunnaalla, hyvin hauskaa. He menisivät johonkin hyvin kauas, aivan Hiirosen suon taakse, jossa lehmät laitumella kulkivat. Hän ei ollut siellä koskaan käynyt, eikä muutkaan tytöt, vaan lehmäin kanssa menisivät. He menisivät lehmiä paimentamaan, hän ja Ojanniemen Mari Helunaa paimentamaan, muita ei tarvitseisi tullakaan. Olisi hauskempi, kun he vain kahden olisivat Marin kanssa. Semmoinen ilon ja riemun puuska täytti rinnan, että vaikealle tuntui istua yhdessä kohti. Olisi haluttanut tuossa lattialla pyöriä ja taputtaa käsiä, vaan ei viitsinyt, kun pelkäsi, että äiti nauraa ja sanoo: »Iso tyttö ja niin lapsellinen.» Niinhän se äiti usein sanoi ja se hävetti Elsaa. Hän pysyi sen tähden tyynenä ja rupesi kuvailemaan minkälaista siellä olisi paimenessa. Semmoinen tasainen kenttä olisi, jossa kasvaa ruohoa, ja siellä lehmät ovat jyrsimässä. Vaan sen takana olisi kaunis metsä: korkeat puut ja tuuheat, niin ettei sinne aurinkokaan paista, ja maa puitten välissä viheriää sammalta. Mutta muutamassa kohti olisi aivan kuin maja, jossa he Ojanniemen Marin kanssa leikkisivät. Syvemmällä metsässä olisi suuri kivi, sammalpeitteinen. Siellä he istuisivat ja laulaisivat. Ja linnut tulisivat siihen ympärille eivätkä pelkäisi heitä, vaan tulisivat aivan lähelle, aivan kädelle istumaan. Mutta vähän matkan päässä olisi talo, jossa asuisi ... tai sitä taloa ei olisi, vaan etempänä olisi kuninkaan linna, semmoisessa laaksossa hyvin synkässä metsässä, ja sieltä linnasta tulisi kuninkaan poika ja näkisi heidät, kun he siinä kivellä istuisivat ja laulaisivat ja kummallakin lintu kädellä, ja se kuninkaan poika... »No jopahan alkoi vyyhti juosta», sanoi äiti. Tosiaankin. Vyyhti oli jo parannellut juoniaan, vaikkei Elsa sitä ollut huomannut sorruttuaan satumaailmaan. Lähti nyt lankaa. Käämi täyttyi, täyttyi toinen, harvastellen, vaan kuitenkin. Ja siinä ohetessaan kävi vyyhti yhä selvemmäksi. Pian alkoi annella minkä rukki suinkin nieli. Väliin katketa rapsahti lanka, vaan niin harvoin, ettei haitaksi asti. Suristen pyöri rukki ja kerinlaudat räklättivät ja vyyhti kiertää sylkytteli purkaen lankaa, minkä Elsa suinkin suoltaa kerkesi. Joku sykertynyt lankatukko juoksi vyyhdin laidassa, viipsotti toista puolta ylös toista alas, vaan ei se ristiksi paneutunut. Viimein se tupsahti hyppysiin ja luiskahti käämille kiertymään niine sotkuineen. Siinä oli vähän selvittelemistä, vaan kun sen sai, niin siihen se loppuikin se vyyhti. Ja nyt elpyi Elsassa toivokin, että pääsee vieläkin toisten joukkoon, jos ei lähtöön juuri, niin pian jälkee. Uutta vyyhtiä laitteli hän kiireellä kerinlautoihin. Selvä näytti tämä vyyhti olevankin. Heti alusta pitäen lähti juosta vönkälehtämään ihan puhtaasti. Käämejä syntyi ja lennähteli vasuun tuon tuostakin ja taas. Niin että se kävi kuin ennenkin ja vielä vähän paremmin, sillä Elsa koetti parastaan joutuakseen. Pitkäänkö siinä meni, ennen kuin vasu oli partaitaan myöten pulleita käämejä, ei kuin siunaama hetki. Eikä olisi kauan kaakastellut, vaikka olisi pyöräyttänyt käämille viimeisetkin vyyhdit. Vaan eihän sitä toki enää malttanut mitenkään, siksi aikoja jo olivat varmaankin toiset menneet. Ja vasullisesta sitä oli ennenkin ollut äidille kutoa toviksi aikaa, saati sitten nyt, kun näytti vastustavan. Illan suuhun pitäisi nyt riittää hyvinkin. Eikä suinkaan siellä kauan oltukaan, ja jos toiset olivatkin, niin saattoihan hän lähteä ennemmin. Ja niin lähti hän leikkiin hyvällä mielellä. Oh, oh miten hyvälle oli tuulen käynti kuumille poskille ja hiestyneelle kaulalle. Ja niin tuntui mielestä hauskalle, että piti taputtaa käsiä ja muuan kerta pyörähtää huiskahuttaa, ennenkuin kartanolta pääsi lähtemään. Kadulla piti sievästi kulkea. Olisivat ihmiset nauraneet, jos olisi juossut, ajatelleet, että iso tyttö ja reuhottaa. Vaan maantiellä sai juosta ja hyppiä vaikka miten. Siellä kulki vain maalaisia ja ne eivät nauraneet koskaan. Siellä sai ottaa huivinkin päästäään ja avopäinkin kulkea ja vaikka tukkakin hajallaan olla. Elsa meni juoksuhyppyä, liehutti huivia kädessään ja hoki: »Voi kun on lysti, voi kun on lysti, voi kun on lysti ...» Pöly tuprahti joka askeleelta. Hän rupesi oikein taiten pölyytämään, että pilvenä kohosi hänen jäljessään. Hän levitti kätensä ja oli nyt muka pilvessä lentävä enkeli. Nyt kun tulisi maalaisia vastaan! Luulisivatkohan nuo enkeliksi!--Jos olisi tukka hajallaan ja valkoinen puku, niin luulisivat aivan oikeaksi enkeliksi. Elsan vei kuvailemaan, miten olisi hauskaa olla enkelinä. Pilvissä saisi lentää ja missä tahansa. Hän lentäisi aina illalla ruskopilven laidalle ja katseli pieniä lapsia. Ja Jumala aina käskisi mennä noutamaan jonkun lapsen taivaaseen tahi lähettäisi ruokaa jollekin. Hän tahtoisi Jumalalta äidillekin ruokaa ja kahvia ja nisuleipää... Olisi niin hauska... Vaan silloinpa hän ei saisikaan äidin vieressä nukkua eikä päivälläkään olla äidin luona, kun pitäisi olla taivaassa... Ja kuka äidille tekisi käämejä. Tuli sitten lisäksi mieleen Ojanniemen Mari, että sekin jäisi eivätkä saisi yhdessä leikkiä, eikä saisi Helunaakaan viedä laitumelle ja noutaa. Kun koko hänen maailmansa kuvautui jääneenä, niin tuntui Elsasta, ettei olisikaan lysti olla enkelinä... ... Jos kuninkaan poika veisi hänet hyvin kauas, semmoiseen kauniiseen linnaan, niin he kävisivät sitten hakemassa äidin sinne ja heillä olisi niin hauska siellä, että. Sillä kuninkaan pojalla olisi rahaa ja he ostaisivat Helunan. Nikkilä ja Nikkilän emäntä kävisivät vieraina ... tai nekin muuttaisivat sinne. Ojanniemen Mari kävisi siellä aina leikkimässä. Mari noudettaisiin sinne ja taas kotiinsa vietäisiin komealla hevosella, paljon komeammalla kuin Åströmin se komea hevonen... Olisi niin lysti... Jos nyt tulisi kuninkaan poika, ajaisi maantietä ja ottaisi hänet... 5 Elsaa tarttui joku kiinni käsivarresta ja puristi kipeästi, vaan Elsa säikähti ettei uskaltanut huutaakaan, kyyristyi ja seisoi taakseen katsomatta. »Sinä aika vauhake olet», kuului tuttu, Latun Liisan huutava ääni. »Kun menee töröttää, vaikka minä huusin. Etkö kuullut?» »En.» »Herra nähköön sinua, nahkakorva! Ja minä rääkyin, minkä sielu sieti.» »Eivätkö toisetkaan ole vielä menneet?» »Jo apposten aikoja, vaan minä kävin Vimparin Aappoa käskemässä, ja se oli kerennyt mennä kerjuulle, niin piti lähteä sitä hakea humppasemaan. Sain käydä varmaankin kymmenessä kartanossa vahtailemassa. Lindholmin luona tapasin--tiedätkös sinä missä Lindholmi on? Se on siellä hiidessä, toisessa päässä kaupunkia. Siellä tapasin, ja lupasi Aappo tulevansa, kun vielä vähän saa paloja lisää, jo sillä olikin vasu puolillaan.-- Sitten kun minä lähdin karistamaan, niin voi sun turkanen, kun minä tulin, häntä torvella vilistin.--Jeesus kun on kuuma. Koetteleppas minun poskiani ... ja kaulaa ... ja katso eikö ole selästä leninki märkänä.» »Ja varpaastasi veri tulee!» »Kiveen löin, vaan ei se tapa.--Katsohan, minulla on kaksi näin suurta palasta nisuleipää, sain kun vein Viitasen hevosen laitumelle aamulla. Minä vein sen sinne Rommakon rannalle. Kuivalan Janne vei samalla kertaa Heikkilän hevosta. Me kun laukotimme Nuottaniemellä, niin ei kestänyt Heikkilän tamma Viitasen mustalle, ei yrittääkään. Seekatti kun se meni vihaisesti, vedet silmiin tuli minulta, vaan minä rapsin vain suitsiperillä kahta puolta. Vaan vielä parempi menijä oli Ketolan viimevuotinen ruuna, jonka Ketola möi joulumarkkinoilla torniolaisille.--Kuule, onko sinulla sokeria?» »Ei minulla ole.» »Seekatti! Miks'et ottanut? Muilla tytöillä on.» »En minä tiennyt...» »Tiesithän sinä, kun eilen illalla sanottiin, että lähdetään Karjansillan taakse hiekkatöyräälle hautajaisille ja jokaisen pitää ottaa sokeria.» »Ei sitä olisi tainnut äidillä ollakaan.» »No, se on eri asia. Saat minulta, pannaan tämä kahtia», ja Liisa puraisi sokerihitusesta puolet Elsalle. Elsa otti vastenmielisesti tarjotun annin. Hän pelkäsi taas kovasti Liisaa, kun he olivat kahden. Se oli niin suuri ja voimakkaan näköinen siinä hänen rinnallaa. Kontinkankaan kuvetta kulki metsätie Karjansillalle. Mutta siellä kankaalla oli Tolo Mikko kivenhakkuussa ja tytöt pelkäsivät Mikkoa. Siitä kerrottiin kaikenmoista, että se on hirveän ruma, sillä on ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa ja kasvot aivan mustat ja se syö sisiliskoja. Kauheinta kuitenkin oli, että se oli linnan lukkari. Samoin pelkäsivät he Kivelän Ristoa, kun Mikko asui Kivelässä ja Risto joka päivä kävi Mikolle kahvin viennissä ja oli sorakieli. Tytöt kiersivät aina Kontinkangasta kuin kauhupaikkaa ainakin, kaartivat kaukaa peltojen taitse. Ja niin etäältä eivät kiertäneet, etteivät olisi pelonalaisina kankaalle tähystelleet. Mutta Latun Liisa teki niinkuin pojat, kulki tietä suoraan kankaan kuvetta ja uskalsi mennä metsäänkin. Kerran oli Liisa, kun he Ojanniemen Marin kanssa olivat kahden menneet Karjansillalle, ottanut Marin syliinsä ja kantanut väkisten tietä ja käyttänyt metsässäkin. Elsa pelkäsi samaa, ja kun Liisa lähti astua reuhottamaan tietä, seurasi Elsa kuin tunnotonna jäljessä. Kolkutus jo kuului. Elsaa pelotti, kun Liisa puheli kovalla äänellä. Vaan kun tien ojelmukseen tulivat ja Risto näkyi kulkevan siellä edellä, niin vavahti Elsa säikähdyksestä, sydän rupesi lyömään ja hän tarttui Liisaa käteen ja henkeään pidätti. Kahviputelli kainalossa asteli Risto, tallusteli ja tuumaili itsekseen. Katseli taivaalle ja puitten latvoihin, pysähtyi tarkastelemaan muuatta isoa kiveä tien vierellä. Sitä jonkun aikaa silmäiltyään lähti hän astelemaan ja viittaili ja puhella pulpatti ja yhtäkkiä kyykistyi tarkastelemaan muuatta muurahaiskekoa ja heitteli havuneuloja siihen. Mutta kun huomasi tytöt jäljessään, heittäytyi hän äänettömäksi, poikkesi tieltä ja painui kiireesti metsään. Liisa nauroi ja esitteli, että ruvettaisiin härnäämään Ristoa. »Voi ei ruveta», kielteli Elsa pelästyksissään ja rukoillen, »kuule, ei ruveta, Liisa rakas». Mutta varsin vain sentähden, kun Elsaa pelotti, Liisa alkoi hokea miten pojatkin hokivat: »Rlisto rlukka mene rlukkiisia rluumenia rlautapohja rleellä rliihestä noutamaan.» Liisa hoki sitä niin kauan kuin Ristoa vähänkään vilahteli puitten välistä ja aina kovemmalla äänellä. Vasta kun kerrassaan näkyvistä häipyi, katosi metsän peittoon, herkesi Liisakin huudettuaan vielä kerran ja lujasti. Elsa oli alussa kuin jähmetyksissä, vaan sitten purskahti häneltä itku. »Jos vain Tolo Mikko tulee, niin minä sanon, että sinä se olit, joka härnäsit Ristoa», tirskui Elsa ja uskoikin, että jos Tolo Mikko tulee, niin se ei tee hänelle pahaa kun hän on ollut siivolla. »Sano, sano. Minä raskin sanoa itsekin. Antaapa tulla niin minä sanon, että Tolo Mikko, tölö nokka, Tolo Mikko, tölö nokka.» Ja Liisa alkoi hokea sitä lujalla äänellä lähettääkseensä kivenhakkaajan kuultaviin sanansa. Elsa ei enää tyytynyt kävelemään, vaan lähti juosta silpomaan minkä ennätti sydän kurkussa. Juoksi kankaan toiseen laitaan saakka, ettei kolkutusta kuulunut. Siellä vasta saattoi hän vapaasti hengittää, vaan sydän löi kiivaasti. Ja hän tunsi vihaa Liisaa kohtaan ja toivoi hänelle pahaa. Toivoi, että Tolo Mikko tulisi ja veisi Liisan vaikka iäksi. Eikä hän enää välittänyt, vaikka Liisasta olisi tullutkin huono ihminen. Hän sanoikin Liisalle kuin toivotuksena: »Sinusta tulee huono ihminen.» Sitä ei ollut Liisalle vielä muut sanoneet kuin akat ja niitten puheisiin hän oli jo paatunut, niin ettei niistä juuri välittänyt muuta kuin illalla aina pelotti. Elsan puhe oli aivan kuin joku poika olisi häntä arvaamatta takaapäin niskaan lyönyt, ja sentähden hän äkkiä synkistyi, puristi nyrkkiänsä ja ojenteli Elsaa kohti, joka seisoi kyyristyksissään ja yhdessä kohti kuin olisi kivettynyt. »Jos minä sivaltaisin sinua, niin ei jäisi kuin märkä sija», sanoi Liisa hammasta purren. Siinä seisoivat vastatusten vähän aikaa, vaan lopulta Liisa purskahti kovaan itkuun. »Se on vale, että minusta tulee huono ihminen, se on vale. Sinä valehtelet ja kaikki valehtelevat.» Nyrkeillä silmiään hieroi ja intti ehtimiseen valeeksi, itkien sydämensä pohjasta. Elsan rupesi käymään sääliksi Liisaa ja kaduttamaan ja häpeämään sanojaan. Hän koetti jotakin Liisalle puhuakin hyvitykseksi, vaan Liisa ei kuunnellut enää, astui kiivaasti tietä ja itki ääneen. Lähempänä Karjansiltaa poikkesi Elsa tieltä ja kulki metsää kiertääkseen Talluksen riihen luona olevaa suurta kiveä, jonka takana usein oli herraspoikia, Montinin Jori ja Fågelbergin pojat väijymässä ja syöksyivät sieltä yhtäkkiä ja kun kiinni saivat, niin suutelivat ja puhuivat muuta rumaa. Ja se oli sitä pahempi, kun tytöt pelkäsivät, että siitä tulee huonoksi ihmiseksi, jos herraspojat saavat suudella. Niin oli Lampan Eedla kuullut äitinsä kerran puhuvan ja Eedla sen selitti muille ja muut sen uskoivat todeksi. Mutta jotakin oli Eedla myös kertonut, että jos heti pesee suunsa, heti paikalla, niin ei tulekaan. Kerran oli Fågelbergin Fredrikki saanut Limmin Jennin kiinni ja suudellut, vaan kun Jenni pääsi irti ja juoksi pakoon ja oli heti löytänyt muutamassa mättään kolossa vettä ja siinä pessyt, niin oli auttanut. Öisin oli hän kyllä pahoja unia nähnyt, kerran hyvin pahaa, että oli huutamaan yöllä ruvennut, vaan kun äitinsä oli siunannut, niin ei ollut sitten sen perästä nähnyt semmoista unta. Niin kerrottiin ja kauheasti pelättiin herraspoikia. Elsa tähysti Liisan kulkua ja pelkäsi, odotti joka silmänräpäys, että nyt sieltä syöksevät pojat esiin. Ja itse hän kulki varoen, vaikka niin etäältä kiersi, ja oli valmiina pakoon. Vaan yhtäkkiä ilmestyivät hänen eteensä Tepon Iikka ja Lahdenperän Santeri, jotka nousivat katajapehkon takaa. Siinä seisoivat he nyt vastatusten katsellen toisiaan silmästä sisään, Elsa pelonalaisena, Iikka naurusuin, mutta Santeri kädet nyrkissä ja uhkaavana alkoi: »Miksi sinä minua kerran härnäsit?» »En minä ole sinua koskaan härnännyt...» koetti Elsa sanoa, vaan Santeri samassa pukkasi Elsaa niskaan, niin että Elsa silmälleen lankesi. »Vieläkö vasta härnäät? Häh? Vieläkö vasta?» teuhusi Santeri innoissaan ja painoi Elsaa niskasta maahan. Elsa luuli, että hän kuolee ihan heti, kun santaakin meni suu täyteen, eikä tahtonut saattaa hengittää. Vaan yhtäkkiä tunsi hän painon kohoavan päältään, Santerin kouran irtaantuvan niskastaan ja kuuli Santerin kimeästi rääkkyvän. Ja kun hän jaloilleen pääsi, näki hän Liisan pyörittävän Santeria ja Santerin sitten syöksyvän pakoon ja yhä rääkkyvän kuin syötävä. Liisa tuli sitten Iikan luo ja tarttui Iikan rintapieluksiin. »Miksi sinä, Iikka, annoit Santerin lyödä Elsaa?» »Mitähän Elsakin on härnännyt Santeria.» »Se on vale, ja jos olisinkin, niin Santeri on semmoinen, että se haukkuu kaikkia. Oletko sinä Elsa koskaan härnännyt sitä?» »En.» »Niin no! Mitäs sinä pieksätit Elsasta? Häh?» Siinä syntyi kova ottelu, jota Elsa vapisten ja itkien katseli. Ottelevat kaatuivat molemmat, Liisa alle. Elsa sen verran ymmärsi, että Liisa tappiolla on, ja itki yhä katkerammin hädissään eikä osannut mitään tehdä avuksi. Hetken perästä nousivat ylös, vaan Liisa tarttui uudestaan kiinni ja syntyi entistään ankarampi nujakka. Iikka nyt sortui allekynsin ja Liisa istuallaan Iikan päällä läiski ja taputteli minkä kerkesi. Kun vihdoin erosivat, niin Iikka poismennessään haikeasti itki. »Elä huoli Liisa.» Liisa ei ollut enää kuulevinaankaan Iikkaa, lähti vain sanatonna astumaan matkansa mukaan. Aivan kankaan laidassa nousi Santeri pensaikosta, puljautui kuin vesilintu sukkelosta ja alkoi: »Tuleppas tänne Latun Liisa, karhumaija, poikatyttö, litulatu, litulatu...» »Seekatti! Menenkö ja vähän hatuutan?» kysyi Liisa kääntyen takaisin ja oli nyrkit puristuksissa. »Elä mene», pyysi Elsa, joka vielä pelkäsi, että jalat tutisi. »Odottakoonpa. Satuthan kerran kautta kulkemaan, niin pysäytän ja kysyn, kenen olet poika», uhkaili Liisa. Sen kanssa he lähtivät taas matkaansa päin. Liisa kyseli oliko Elsa loukkaantunut ja kuleksi sitten äänetönnä ja allapäin. Elsa olisi suonut taas Liisalle kaikkea hyvää ja koetti kaikin tavoin miellyttää häntä. »Saa kai niitä härnätäkin Ristoa ja Mikkoa, kun ne ovat semmoisia», sanoi Elsa. Liisa ei puhunut mitään, ajatteli vain itsekseen, että hän kysyy Tepolta sitä, ja mietteissään asteli puhumatta sanaakaan. »Vaan jos Iikka käypi kantelemassa äidillesi?» arveli Elsa vihdoin äänettömyyden katkaisten. »Ei käy. Iikka ei ole niitä poikia. Isälleen se kyllä sanoo, vaan isänsä toruu--toruu se minuakin...» Liisa painui taas äänettömäksi miettimään ja sitten omaksi puolustuksekseen arveli: »Mitähän Iikka antoi Santerin tehdä ilkeyttä, Iikka suurempi poika ja ymmärtäväisempi, että olisi voinut kieltää Santeria», selitti Liisa aivan kuin olisi kuullut vanhain ihmisten puhuvan. Mutta ei hän sittenkään saanut tyydytetyksi täydellisesti itseään. Hän katseli jälkeensä, että jos näkyisi Iikkaa, niin hän sanoisi, että sovitaan pois Iikka. »Sen Santerin olisi sietänyt saada, se on semmoinen että se on aina pienempäinsä niskassa ilman mitään syytä», selitti Liisa. Leikkipaikka oli jo lähellä. Tuolla näkyi hiekkatöyräs vähän matkan päässä ja siellä tytöt leikkivät. Ne panivat kuperkeikkaa töyrästä alas. Rinnakkain lähtivät töyräältä, huiskahtelivat sikin sokin, että jalkoja oli pystyssä kuin torrakoita. Yhteen myttyyn keräytyivät rinteen alle ja siitä kun selvisivät jaloilleen, niin alkoi semmoinen ilon metakka, nauru ja huuto. Sitten taas rinnettä ylös ja huiskeikkaa alas. Liisa pysäytti toverinsa ja kysyi: »Eiköstään minusta tule huono ihminen?» »Ei», vastasi Elsa empimättä ja vakuuttavasti ja hävetti häntä nyt mahdottomasti, että oli sanonut Liisalle äsken niin. »Kun rukoilee Jumalaa, niin eihän tule?» »Ei.» »Minäpä rukoilen aina. Ja minä tykkään sinusta.» »Liisa ja Elsa», huudettiin tyttöjoukosta. Semmoinen ilon puuska tapasi molemmat, niin Elsan kuin Liisankin, että kohoksi maasta kiskasi. Liisa sieppasi Elsaa kädestä ja molemmat lähtivät kuin tuulispää olisi heidät temmannut. Hyppyä juoksivat ja Liisa tahdiksi lauloi: Rim min nällä reen evers perran pee litvik likka vee litvik likka vee vuotok rassassee unter riivantee. Ja riemulla ottivat heitä toiset vastaan, varsinkin Elsaa hyväiltiin, sillä Elsalla oli aina uusia ja hupaisia leikkejä. Elsa esittelikin heti uutta leikkiä: enkelisille. Kukaan ei tiennyt vielä miten sitä ollaan, vaan halukas oli jokainen.