# Vaaralla: Kuvia laitakaupungilta ## Part 15 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/vaaralla-kuvia-laitakaupungilta-11879/index.md Se kuitenkaan ei mieltä nostanut entiselleen, niin että Elsa lähti heti kuin kyllästyksissään pois. Tyytymätönnä istahti hän pöydän päähän, jonka ääressä äiti ääneti luki postillaa. Hän rupesi muistelemaan tuota entistä kuvaa, vaan ei saanutkaan enää sitä mieleensä. Painoi silmänsäkin umpeen, vaan ei hän sittenkään päässyt Bethlehemiin. Kasakkajoukko ajoi esiin laulaen ja yksi nauraa virnistellen löi rumpua. Kun hän suuttuneena karkotti kasakat, niin tulivat tähtipojat kummallisissa puvuissaan, viikset noella tehty ja posket maalattu tulipunaisiksi, murjaanien kuningas oli noettu aivan mustaksi. Ne lauloivat laulunsa toivottaen rauhallista ja iloista joulujuhlaa, kertoivat kertomuksensa, tekivät temppunsa, pyysivät rahaa tai tähteen kynttilää, lauloivat kiitoksensa ja toivottivat rauhallista hyvää yötä, niin että kaikki kävi järjestään alusta loppuun. Sitten lähtivät kolisten, nauraa kikattaen tahi toisiaan vihaisesti survien ja muutamat kiroillenkin. Tuo vallaton kuva pyrki uudelleen mieleen. Elsa koetti silmiään umpeen puristaen vain ajatella Bethlehemiä, vaan tähtipojista tuli mieleen kuningas Herodes, joka surmautti kaikki kahdenvuotiset poikalapset ja jolle knihti toi verisen sydämen miekkansa käressä. Elsa hylkäsi koko Bethlehemin kuvittelun yrityksen, kun siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Mutta ei ollut sitten mitään jota olisi ruvennut miettimään ja ajattelemaan. Oli niin ikävä, eikä koskaan ollut näin tyhjältä tuntunut. Minkähänlaista oli keskikaupungilla? Viime jouluna hän oli ollut kipeä, niin ettei hän silloin ollut katsomassa, eikä hän sitä edellisistä muistanut muuta kuin paljon kynttilöitä ja kimaltelevan kuusen. Uteliaisuus kiihdytti, vaan aikaa odottaa tuntui sitä ikävämmältä. Ei tiennyt miten sen kulumaan saisi. Oli miettinyt mennä uudelleen Nikkilän puolelle, vaan sekin tuntui niin vastenmieliseltä. Eihän sielläkään ollut ollut mitään. Jos kiusasi Nikkilää jotakin kertomaan. Siihen oli Nikkilä tullut haluttomaksi, ja kun Elsa oli tiedustellut syytä, niin oli sanonut: »Tosi on rumaa ja kaunis valetta.» Suurella kärttämisellä sai hänet kertomaan, kun kiusasi pitkän aikaa. Sentähden kertominen oli melkein jäänyt kerrassaan, ja kauan siitä olikin, kun Nikkilä viimeksi kertoi. Siitä kertomuksesta ei Elsa ollut pitänyt, sillä siinä oli kaunis kuninkaan poika ilkeä ja ruma hyvä, olisi pitänyt olla kaunis ja hyvä ja ruma paha. Sentähden ei Elsa ollut senjälkeen kertaakaan pyytänyt Nikkilää kertomaan. Jos nyt pyytäisi ja hän rupeaisi, niin kertoisi taas sellaista ikävää, niinkuin viime kerrallakin, jolloin itketti kauan aikaa, kun se kaunis kuninkaanpoika oli niin ilkeä ja rumaa oli sääli. Ei, ei hän tahtonut kuulla semmoista, vaan hän kuitenkin päätti lähteä käymään Nikkilän puolella, muuten vain. Uuni oli lämpiämässä. Se valaisi vastaisen seinän, vaan perimmällä sivuseinän puolella oli pimeän hämy, kun lamppu oli sammutettu tarpeetta palamasta, Nikkilä istui tuolilla tulen äärellä mietteissään ja emäntä peräseinällä sohvalla nyökkästen ja käsi poskella. Ei kuulunut muuta ääntä kuin palavien puitten räiske. Entisestä eroavaa ei huomannut muuta, kuin että lakkipölkky oli loukkoon joutanut ja kaikki nahkapalaset, joita muulloin oli ympäriinsä joka paikassa, olivat nyt aivan näkymättömiin menneet! Täällä Elsasta tuntui joululta vielä vähemmän kuin heidän kamarissaan. Niin että teki mieli ovelta palata takaisin, kun tuntui että kotona kuitenkin oli hauskempi. Sitä paitsi aina kun hän muulloinkin tuli käymään Nikkilän puolelle, oli hänellä heti jotakin sanomista, vaan nyt oli hän kuin outo, joka ujostelee ja vierastaa. »Noo Elsa», lausui Nikkilä tarkoittamatta mitään, hyväilyn vuoksi vain. Elsa siirtyi Nikkilän luo ja jäi häneen nojaten katselemaan uunissa leikkiviä liekkejä ja poukkia, jotka väliin singahtivat kauas keskilattialle ja siinä sammuivat mustaksi hituseksi. Mutta pian tarttui katse halkojen välissä hehkuvaan hiillokseen, siirtyen vain silloin tällöin johonkin pihisemään puhanneeseen tulenkielekkeeseen tahi pikimmältään saattoi jotakin suurempaa poukkaa. Korvia hyväili palavien puitten pauke ja räiske ja lieskan humina. Niin että ajatusten oli helppo liikkua ja keikkua vapaina ja irrallaan kaikista ohjaksista. Molemmat tuijottivat uuniin, Nikkilä ja Elsa, ajellen ajatuksillaan. Nikkilä ajatteli menneitä jouluja, varsinkin merkillisimpiä. Semmoinen oli ensimmäinen joulu naineena miehenä. Hän oli nuori työmies, terve ja iloinen. Vaimonsa oli semmoinen tytön tyllerö, hymyhuuli ja naurusuu, sievä tihrusilmä... Se oli iloinen joulu, juhla jos juhla. Lipeäkalat ja riisiryynipuurot. Niitä herkkuja oli joka joulu, kun hän oli vielä työmies. Sitten taas ensimmäinen joulu, kun oli jo poika perheen jatkona ja ilon teränä. Janne sommitteli silloin ensimmäisiä sanoja: isä, äiti. Sitten ensimmäinen joulu tässä talossa, omassa talossa. Elämä sievää kuin silkkilanka. Oli se aikaa! Uutterasti ja lujasti piti työtä tehdä, vaan mikäs oli tehdessä, kun oli voimia ja kykyä. Siltipä tuntuikin sitten levähdys leudolta kuin siimekseen päästessä kesän paahteella. Joulu oli joulu. Ja nyt näin! »Nyt on joulu», sanoi Nikkilä Elsalle puheisiin päästäkseen ja siten irralleen siitä, mihin ajatukset taas pyrkivät. »Niin.--Kuulkaa, Nikkilä, onko riisiryynipuuro syntiä?» Nikkilä purskahti nauramaan ja Elsa joutui hämilleen. Hän oli muistellut sitä joulua, kun isä oli kotona, jolloin keitettiin riisiryynipuuroa heilläkin. Jos se oli syntiä ja isä hukkui sen tähden. Mutta miksi ei myös äiti kuollut ja hän, jos se syntiä oli? »Mitä sinä naurat?» tuli emäntä kysymään, kun Nikkilä nauroi kykenemättä hillitsemään itseään. »Kysyppäs meidän äidiltäkin», kehotti Nikkilä Elsaa. »Niin, että onko riisiryynipuuro syntiä?» huusi Elsa emännälle vielä hämillään vähän. Emäntä töllisteli pitkään ja tyhmän näköisenä, katsoi vuoroon Elsaa ja vuoroon Nikkilää ja viimein kysyi: »Mitä se oli, minä en oikein kuullut?» Nikkilä kertasi kysymyksen semmoisenaan. »Elkää te minua vanhaa narratko», sanoi emäntä leikillisen näköisenä. »Riisiryynipuuro syntiä, vähät kai se Elsa semmoisia kyselee, hihi hihi, te joukkoa olette.» Nikkilä alkoi Elsalta kysellä, mistä hän sellaisia mietteitä on saanut, ja Elsa selitti takitilaan. Nikkilä vuorostaan kertoi vaimolleen Montinin rouvan Elsalle selittäneen ylellisyydeksi riisiryynipuuron ja synniksi tuominneen. »Vai niin, vai niin», arveli emäntä vakavaksi muuttuen. »Tottapa se sitten on, kyllä Montinin rouva tietää, hän on jumalinen ihminen.» Sitä yhä supattaen istui emäntä sohvalle ja alkoi miettiä asiaa. Siinäpä oli taas muuan synti, jota hekin olivat harjoittaneet. Ylellisyys on suuri synti, ylensyöminen ja ylenjuominen. Niin on ihminen sokea. Hänkin oli tuuminut laittaa taksikin jouluksi riisiryynipuuroa, vaan jäi kun ei saanut maitoa tarpeeksi. Ja tähän asti ei ollut mennyt yhtään joulua, ettei ollut puuroa. Emäntä huokasi kallella päin sen vuoksi, kun ennen oli ollut, mutta ei nyt ollut, lausui hän iloisena: »Olipa toki hyvä. Se oli niin viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa.» Nikkilä katsoi vaimoaan pitkään, päästi syvän huokauksen, niin että lyyhistyi kokoon aivan kuin kutistuakseen kerrassaan. Äiti raukka, äiti raukka... Hyvä Jumala, ota minultakin _järkeni_, jos tarpeelliseksi katsot säilyttää minussa hengen kipinää... Armahda sillä _minua_ laupeutesi tähden, joskin vanhurskauttasi tahdot minussa osoittaa muille pahoille pelotukseksi... »Rukoiletteko te, Nikkilä?» Nikkilä hymyili samalla tavalla kuin Elsa oli hänen nähnyt usein ennenkin hymyilevän ja joka oli hänestä niin pahan näköistä, että hänen mielestään olisi pitänyt Nikkilän noin panna, kun koski kipeää. Ja sen vuoksi Elsa aina äkkiä kääntyi muualle katsomaan. »En minä osaa rukoilla», sanoi Nikkilä. »Ohhoh! Ja noin vanha mies.» »Niin, vanhathan ne eivät osaakaan rukoilla, lapset vain.» »Osaapahan äitini.» Nikkilä ei virkkanut mitään ja vajosi mietteisiinsä. Vähän väliin hän hymyili omituista hymyään, joka vaivasi Elsaa, niin että hän yritti lähteä pois, vaan Nikkilä kysyi: »No, Elsa, sanoiko äitisi, että riisiryynipuuro teille on syntiä?» »Ei sanonut mitään, vaan kun pyysin, niin lupasi rahan Ojanniemen Marin äidille, käski ostaa sillä leipiä, jotka minä sitten vein.» »No mitäs teillä on iltaseksi?» »Leipää ja silakkaa ja on kai sitä maitoakin.» »Meilläpä ei ole maitoa.» »Äitipä aikoi tuoda teille.» »Yhy. Vaan maitokinhan on syntiä?» »Maito? Jo nyt horisette, Nikkilä kulta. Ei maito ole syntiä. Te ette tiedäkään, mikä syntiä on.» »Tiedätkö sinä?» »Tiedän. Syntiä on ... synti on ... mikä on synti?... Kaikki kuin sotii Jumalan tahtoa vastaan,» »Kyllä minäkin olisin sen tiennyt, vaan tiedätkö sinä aina, mikä on Jumalan tahtoa vastaan?» »Tiedän.» »Kaikki mikä ei ole hyvää ja oikeaa, eikö niin? Mutta...» »Mitä mutta?» »Ei mitään, lapsikulta, minä tässä yritin horisemaan omiani, tekemään syntiä.» »Mutta syntihän sekin on, kun ette ole opetellut rukoilemaan.» »On. Suuri synti onkin, kauhea synti.» Elsaa rupesi pelottamaan, niin että hän siirtyi ulommaksi. »Rukoiletko sinä ahkerasti?» »Rukoilen joka ilta ja aamu. Olen rukoillut teidänkin puolesta joka ilta, ja kun olette kipeämpi, niin aamullakin.» »Mitä sinä olet rukoillut minulle?» »Terveyttä, vaan nyt rukoilen anteeksi syntiänne, kun ette osaa rukoilla... Voi, voi, ettekö te koskaan ole rukoillut? Ettekö pienenäkään?» »Olen pienenä, silloin osasin. Nyt minä rukoilen vain sinun puolestasi.» »Mitä te rukoilette minulle?» »Kaikkea hyvää.» »Miten?» »Minä rukoilen: Elä johdata häntä kiusaukseen.» »... mutta päästä hänet pahasta. Sillä Sinun on valta, voima ja kunnia. Amen»,--jatkoi Elsa siirtyessään taas nojaamaan Nikkilää vasten ja sanoi: »Ettekö te sitäkään asti osaa loppuun? Minä rupean opettamaan teitä...» »Vai sanoi Montinin rouva, että riisiryynipuuro on syntiä», tuli emäntäkin puhelemaan. »En minä olisi tiennyt sitä.--Ei se rouva mitään Helunasta puhunut?» kysyi emäntä uteliaana, suu naurussa ja silmät räpättivät. »Eihän se Elsa nyt ole rouvaa tavannut, kesällä milloin lie ollut», selitti Nikkilä. »Vai niin, minä luulin tavanneen nyt, avuilla kun kävivät. Kyllä kai Heluna on jo poikinut, vai mitä luulet isä?» »Vähättelen.» »Mitä?» »Olkoon kun on tai ei, sama minulle on.» »Vaan eipäs ole rouva käynyt kymmentä markkaa hakemassa», hyvitteli emäntä ja katseli Nikkilää ja Elsaa vuoroon hyväntuulisena. Kun kumpikaan ei puhunut mitään, sanoi hän: »Eikös me, isä ruveta jo syömään?» ja lähti puuhaamaan illallista supisten, että se oli viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa. Nikkilä taas hymyili kauan aikaa, ja Elsa kääntyen pois toivotti hyvää yötä luvaten huomenna tulevansa opettamaan Nikkilää rukoilemaan. »Rukoiletko sinä tänä iltanakin minun puolestani?» »Rukoilen.» »Minä rukoilen sinun puolestasi...» Sääli Elsan oli Nikkilää ja pelkokin, kun hän kotona ajatteli, ettei Nikkilä osaa rukoilla, ei Isämeitää. Hän selitti äidillekin asian aivan kuin sen vuoksi, että äidiltä olisi pikaisempi apu saatavissa. Mutta äiti selitti, että Nikkilä osaa rukoukset, vaan on muuta tarkoittanut. Itsekseen jäi leski miettimään Nikkilän kohtaa. Hän on raukka saanut paljon kärsiä. Jumala vitsoo häntä, vaan hän ei ymmärrä, napisee vastaan ja on jäykkä, kauhean jäykkä ja paatunut. Ilkkui vain aivan kuin olisi tahtonut nauraa Jumalalle vasten silmiä, kun Hän vitsoi häntä. Mutta kyllä taipuu vielä, Jumala näkyy valinneen hänet itselleen... Valaise, Jumala, hänen mielensä pian ymmärtämään Sinun hyvyyttäsi, valaise meidän kaikkein... Kuu paistoi kamarin ikkunasta sisään, köyhäin joululamppu, se valaisi pienen kamarin, niin että erotti joka esineen, jotta saattoi toimia mitä toimittavaa oli. Ja kun ei ollut toimia tai ei luettu, niin oli hauska katsella ulos, kirkkautta siellä. Kuu tuolla ylhäällä oli niin vakavan näköinen, vaan tähdet välähtelivät kauniina, tuikkivat ja vilkkuivat alinomaa. Revontulet aaltoilivat kiivaasti, ja väliin pisti pitkä säie keskitaivaalle saakka. Elsasta tuntui kuin olisi tuolla ylhäällä liikkunut hyviä henkiä, niinkuin enkelit olisivat lennelleet tähtien luona leyhytellen revontulia siivillään ja niinkuin ne olisivat laskeutuneet maahan. Kirkasta ja puhdastahan olikin enkelien kulkea ja niin hiljaista. Täällä ei enkeleitä näkynyt, vaan varmaankin lentelivät ne keskikaupungilla... Miksikähän eivät täällä?... Jos lentäisi tuohon kadulle joku, tai tuonne katolle... Miksikähän ei tullut?... Kyllä niitä oli siellä keskikaupungilla... Minkähänlaista siellä oli? Sitäpä hän sitten koko illan muisteli palattuaan keskikaupungilta, ajatteli ja uudelleen ja uudelleen muisteli ja kuvaili kuin kaunista unta. Missään ei ollut niin hauskaa kuin keskikaupungilla, eikä sielläkään muualla kuin Montinilla. Oli kuin kaikki, mitä hän joululta oli odottanut, olisi kokoontunut Montinille. Siellä kaikki olivat niin iloisia ja niin kauniita. Hän kadehti niitä tyttöjä, jotka siellä olivat. Kun hänkin olisi päässyt ottotytöksi sinne keskikaupungille. Joku joka on kaikkein rikkain, ottaisi hänet... Jos hän menisi Bergbomin herran luo ja pyytäisi, että se ottaisi hänet ottotytökseen... Kyllä se ottaisikin, se oli niin hyvä, ettei kukaan. Se kerran nosti hänet ylös, kun hän lankesi, ja taputteli poskelle. Sen jälkeen hän aina niiasi sille ja se nyökytti päätään ja nauroi ystävällisesti. Hän olisi oikein hyvä ja hänellä olisi hauskaa. Jouluna olisivat Montinilla vieraina. Hän olisi hyvin sievässä puvussa, niin sievässä ettei yksikään muu tyttö: hänellä olisi tummanpunainen leninki, hyvin lyhyt, samanväriset sukat, tukka palmikoimatta, koottu vain nauhalla, noin yli päälaen... Aappo tykkäisi enin hänestä ja kaikki muutkin. Miten hänkin voisi olla niin hyvä kuin Aappo, että pääsisi ottotytöksi... Mutta Aappo tuntui niin hyvältä, ettei hän voi olla niin... Hänen äitinsä oli aina kertonut niin hyvää Aaposta ja itkenyt muistellessaan. Aappo oli ollut siivo ja tottelevainen, ja raukka oli niin paljon saanut kärsiä kotona, kun piti olla maailmalla ihmisten ylenkatseen, haukkumisien ja kovien sanojen alaisena kulkiessaan kerjäilemässä siskoilleen ruokaa. Valmis oli hän kuitenkin lähtemään matkoilleen aina, satoi tai paistoi, oli pyry tai pakkanen. Ei ollut mitään mielitekoa, jota hän ei olisi jättänyt, kun oli ruokaa siskoille saatava. Hän oli niin helläsydäminen. Miten iloinen hän oli tultuaan jakaessaan osia. Elsankin äiti oli kiitellyt Aappoa, sanonut, että hänestä tulee vanhain päiväin turva vanhemmilleen, ja että Jumala on niin tahtonut palkita Aapon, kun hän on ollut hyvä lapsi... Ja nyt, kun Elsa oli hänet nähnyt, niin ei hänen mielestään ollut ketään sellaista kuin Aappo. Maata pannessaan rukoili Elsa, että hänestä tulisi hyvä tyttö, oikein hyvä. Hän muisti kertomuksen siitä köyhästä tytöstä synkässä metsässä, joka antoi kaikki muille, ja tähdet lensivät äkkiä tytön ympärille ja muuttuivat pelkiksi koviksi hohtaviksi markoiksi. Kaikki vaatteensakin hän oli lahjoittanut, ja huomasi olevansa puettu uusiin. Hän poimi markat helmaansa ja pääsi elinpäivikseen rikkaaksi... Jos hänellekin niin kävisi... Ikkunasta näkyi siihen vuoteelle tähtiä. Ne vilkkuivat ja välähtelivät ja olivat kuin irti lähdössä... Jos aamuksi putoilisivat kartanolle ... ja uusi puku ilmestyisi tuonne tuolille vanhan sijaan... Aappo tulisi huomenna käymään kotonaan... Silmät pyrkivät kiinni, vaan hän koetti pitää auki nähdäkseen noita tähtiä, jos ne putoilevat. Navetan harjan yli näkyi hyvin kirkas tähti, se oli kuin katolle putoamassa... Jos se uppoaa lumeen katolla eikä löydy... Kun siirtyisi tännemmäksi. Mutta se tähti muuttuikin hyvin suureksi, laidat muuttuivat viheriäksi ja keskusta tulipunaiseksi. Sitten se hajosi pieniksi, keltaisiksi, sinisiksi ja viheriäisiksi tähdiksi, jotka kaikki kokoontuivat suureen koivuun Montinin kaukavainion koivikkokunnaalla, jossa oli kaunis rakennus. Siinä rakennuksessa oli satoja kynttilöitä palamassa ja seinillä suuret peilit. Siellä oli paljon herrasväkeä. Hän oli myös siellä, vaan hän oli alasti, ettei ollut muuta kuin päässä se isän mereltä tuoma harsohuivi, jossa oli valkoiset tähdet ... uudet vaatteet oli joku kätkenyt häneltä. Äiti itki ja selitti herrasväelle, että Elsa on syntiä tehnyt... Kaikki nauroivat, vaan Aappo tuli hänen luokseen ja sanoi: »Elsa on hyvä tyttö.»