Part 10

Viehätystä oli sillä, mitä Elsa isästään muisti. Ja sentähden hän ahkerasti oli kutonut nauhaa toivossa saada riisiryynipuuroa ja äidin isästä kertomaan. Mikko kuitenkin oli tuota viehätystä himmentänyt, että Elsa jo lopulta ajattelikin, jotta Mikko kutsutaan sitten syömään tuota riisiryynipuuroa. Miellyttävä oli tuo äidinkin kuvailu isästä, vaan tutummalta tuntui kuitenkin vielä Mikko. Ja sentähden hän kyseli isästä Mikkoon verraten.

Äiti ei antautunut vertailuihin, vaan kertoi isästä kaikkea päiväkaudet. Kun oli kerran alkuun päässyt, niin jatkui se aivan hänen tietämättään. Vähitellen sai Elsa sen käsityksen, että parempi isä oli kuin Mikko, paras kaikista ihmisistä.

Yhä uusia ja uusia asioita oli äidillä kertoa. Ja usein hän hyväili Elsaa, useammin kuin ennen ja hellemmästi. Näin äiti muuttui hänestä tutummaksi ja armaammaksi sen mukaan kuin kuva isästäkin selveni. Mutta ei äiti yksinään tullut tutummaksi ja mieluisammaksi, vaan pienessä kamarissa kaikki esineet, sillä niistä oli äidillä mainitsemista isästä kertoessaan.

Isän valokuva, joka oli seinällä skailettikellon alla, ei enää ollut litteä kuva, vaan näytti kuin se olisi välistä silmiäänkin räpäyttänyt, välistä naurahtanut ja välistä oli se senkin näköinen, kuin olisi sanonut niin ja niin. Kello, jonka isä oli mereltä tuonut, naksutti eri lailla kuin ennen, niin mukavasti. Aivan selvään erotti, että se panee:

»Isä laulaa lapsellensa, sirkuttelee sievällensä, hyvällensä hyräileepi, pilpattaapi pienellensä»,

niinkuin isä oli Elsaa tuuditellessaan laulanut. Tai:

»Tilu tilu talla, taivahan alla ei ole toista Elsani moista.»

Niin oli isä rallatellut Elsan kanssa tanssiessaan ja meiskatessaan. Ja kun kuunteli, niin aivan sillä lailla se kello naksutti.

Elsa itsekin alkoi muistaa seikkoja, muutamia himmeämmin, toisia ihan selvään. Ja hän kertoili niitä vuorostaan äidille.

»Nyt minä muistankin, kun isä minun kanssani kerran tanssi», sanoi Elsa taas kuunneltuaan kauan aikaa kellon naksutusta. »Meillä oli muitakin miehiä silloin. Oli suuri huone ja siinä keskellä lattiaa isä pyöritti. Ja kuulkaapa. Oli semmoinen pinnaselkäsohva niinkuin tuolla seinällä ja siitä sohvalta minä hypin isän syliin», kertoi Elsa iloisena.

Äiti selitti sitä tarkemmin, missä he silloin asuivat. Isä oli syksyllä tullut mereltä ja jäi talveksi kotia, ei lähtenyt merille, vaikka muut merimiehet houkuttelivat. Kaikki merimiehet, jotka olivat Viion kanssa olleet, olivat häneen mielistyneet. Kapteenikin oli käynyt tahtomassa vielä laivaansa, vaan Viio oli vain sanonut, että pitää sitä kotonakin saada yksi talvi olla.

»Silloin toi isä nuo teekupit ja muita posliiniastioita tuliaisia. Minä muistan, kun isä niitä arkustaan nosteli, ja tuon kulhon kun otti, niin sanoi: tästä me nyt syömme yhdessä joulupuuron. Ja niinhän me syötiinkin.»

»Minä muistan, äiti. Isä kiikutteli minua jalalla, otti sitten polvilleen istumaan ja pyyhki parrallaan minun poskiani. Isällä oli suuri musta parta. Ja minä muistan, kun isä nauroi, kun minua parta kutkutti. Te seisoitte, äiti, uunin edessä ja ammensitte padasta valkeaa puuroa, riisiryynipuuroa. Silloin oli ilta.»

»Se oli jouluaatonilta. Ainoa joulu, jonka me yhdessä saimme viettää isän kanssa. Seuraavana kesänä lähti isä merelle ja kuoli Leverissä.»

Leski muisti tuon joulun tarkkaan, kuin eilisen päivän, niin monta vuotta kuin siitä olikin. Ja mieluiselta tuntui muistella. Oikein halulla antoi hän muistonsa valaista noita ajan hämärään kadonneita onnen aikoja. Ei ne ennen niin selvinä ja rakkaina ilmaantuneetkaan kuin nyt, kun oli toinenkin, joka muisteli.

»Tulevaan jouluun kun eletään, niin keitetään riisiryynipuuroa», sanoi äiti, nyt ymmärtäen miksi Elsa sitä halusi.

Vaan Elsa tahtoi että keitettäisiin heti, kun hän nauhoistaan rahaa saa.

Äiti kun lopetti kankaansa, niin ei Elsakaan malttanut enempää kutoa nauhaa, ja johan sitä mielestään olikin koko joukko ja tarpeeksi monenlaisia.

Tyytyväisenä vyyhti hän nauhoja lastoille, lähteäkseen niitä kaupalle. Äiti puheli vilkkaasti, vaan Elsa tuskin kuunteli puoliakaan, ajatteli vain saaliitaan. Nikkilän emäntä oli kiitellyt nauhoja kauniiksi ja Jäntin emäntä. Kyllä kai herrasväki sitten osti ja maksoi niistä paljon. Ei hän tiennyt itse hintaa määrätä.

»Niin paljon kuin annetaan», sanoi hän Nikkilän emännälle, kun tämä kysyi, paljonko kyynärä maksaa.

Kiirein askelin ja hyvässä toivossa astui Elsa kaupungille. Hän ei tuntenut siellä juuri muita kuin Montinin. Sinne hän ei viitsinyt mennä, vaan päätti käydä muissa taloissa, missä sattui. Komeimpia hän kuitenkin katseli.

Ensimmäisessä talossa, johon hän yritti, makasi suuri koira kartanolla kyökin rappusien edessä. Ja kun Elsa läheni, katsoi se syrjäsilmällä ja murisi aivan kuin olisi sanonut: elä tule. Ja kun Elsa vain pyrki edelleen, niin nousi koira pystöön, kävellä vönki Elsaa kohti, nuuski tulokasta ja meni taas paikoilleen, kiertyi makuulleen ja murisi. Tarkoitti kai: ei pidä tulla, parasta kuin hyvällä menet pois.

Elsa seisoi neuvotonna hetkisen, vaan kun koira yhä katseli häntä vakaisin silmin, pyörti hän takaisin ja koira nousi ja saattoi hänet muristen portille. Toisessa talossa oli avain poissa kyökin ovelta eikä yhtään ihmistä näkynyt. Kolmannen talon kartanolla leikki lapsia ja ne keräytyivät hänen ympärilleen kyselemään kaikkea. Muutamat heistä luulivat häntä mustalaistytöksi ja se häntä hävetti, että oli itku tulla, kun pääsi kadulle.

Talosta taloon kulki hän, saamatta kaupaksi vähintäkään. Kaikkialla ihmiset olivat ylpeitä, eivät olleet näkevinäänkään. Ei tarvitse, sanoivat, katsomattakaan nauhaa.

Muutamassa talossa rouva kuitenkin katseli ja vei Elsan sisähuoneeseen. Siellä oli rouvalla nauhaa kudottua ja kudottavilla monenlaista.

»Kuka rouvalta ostaa?» kysyi Elsa, toivoen että hänkin saa myydyksi.

»En minä kaupaksi kudokaan, lystikseni. Minä panen nämä näytteille maanviljelysnäyttelyyn, joka pidetään syksyllä täällä.»

»Saako sieltä mitään?»

»Ei sieltä rahaa saa, vaan kiitoslauseen, jos on hyvää työtä.--Minä ostan sinulta vähän tätä nauhaa, paljonko sitä maksaa?»

»En minä tiedä.»

Rouva leikkasi pienen palan ja antoi kaksi penniä.

Elsa lähti hyvillään. Rouva oli muutenkin ollut hyvä ja vielä ostanut vähäsen. Hän alkoi taas toivoa uudestaan.

Muutamassa talossa istui paljon rouvia ulkona puutarhassa, toiset ompelivat ja toiset kutoivat sukkia. Elsa meni sinne. Siellä oli Montinin rouvakin.

»Ostetaanko nauhaa?» kysyi hän ujostellen ja syvään ensin niiattuaan.

»Nauhaa. Jaha. Kaunista nauhaahan sinulla onkin. Kenen sinä olet tyttö?»

»Tämähän on Viion tyttö», sanoi Montinin rouva.

»Vai niin. Minä muistelinkin, että kenen näköinen tämä on. Minä tunnen Viioskan. Missä äiti on?»

»Kotona.»

»Mitä se tekee?» kysyi Montinin rouva.

»Kutoo kangasta.»

»Joo, sehän kuuluu olevan mainio kankuri», sanoi muuan.

»Viioskahan se on kutonut meidän seurallemme kankaita», selitti Montinin rouva.

»Mitä varten sinä olet tätä kaupittelemassa?» kysyi muuan rouva.

»No, että saan rahaa.»

»Mitä sinä rahalla teet?»

Elsa mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:

»Ostan riisiryynejä, että keitämme riisiryynipuuroa.»

Toiset päästivät helakan naurun ja toiset katselivat pitkistään toisiaan hyvin hämmästyneen näköisinä. Elsa luuli, että hän on jotakin rumaa sanonut, ja karahti poskiltaan kuumaksi. Rouvat alkoivat kiivaasti puhella keskenään, josta Elsa ei ymmärtänyt, kuin se oli ruotsia. Vaan hyvin kummastelevilta rouvat näyttivät.

Viimein sanoi muuan rouva:

»Parempi olisi, jos lahjoittaisit nuo nauhat meidän seuralle, joka kokoaa rahoja pakanaraukkoja varten, kuin että käytät turhuuteen.--Onko äitisi terve?»

»On, kiitoksia», vastasi Elsa, joka luuli, että sitä kysyttiin niinkuin tavallisesti.

»No ei se sitten tarvitse riisiryynipuuroa, etkä sinäkään.»

Ja sitten puhuivat ne jotakin ylellisyydestä ja pakanoista, joille pitäisi toimittaa valkeutta. Semmoista hyvin paljon, jota Elsa ei ymmärtänyt ollenkaan. Lopuksi sanoi joku:

»Sinäkin, lapsi kulta, tekisit hyvin kauniisti, jos lahjoittaisit nämä nauhat sitä varten. Jumala taivaassa siunaisi sinua siitä ja palkitsisi sen sinulle monin kerroin.»

Elsa ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka näin sanoi, sillä mielellä kuin olisi se _pitänyt_ antaa.

»Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö», sanoi rouva taputellen Elsaa poskelle, ja toinen rouva antoi hänelle nisuleipävasusta pari pientä makean näköistä kakkaraa.

Elsa niiasi kiitokseksi ja toisen kerran hyvästiksi.

»Sano äidille, että sinä olet antanut nauhasi pakanaseuralle», lausui Montinin rouva.

Siinä uskossa Elsa oli, että hän teki jonkun hyvän työn, kun rouvat häntä kiittelivät ja hyväilivät, vaan sen enempää hän ei ymmärtänyt. Mutta riisiryynit jäivät nyt saamatta ja siitä oli paha mieli.

Allapäin asteli hän kotiinsa päin kouran silmässä kaksi penniä. Kirkkaita ne olivat, vaan eihän niillä saanut riisiryynejä. Ei hän tiennyt paljonko ne maksavat, vaan kalliiksi hän niitä luuli, että vähintään pitää olla kai kymmenen penniä.

Matkalla tapasi hän Ojanniemen Marin, joka tuli apteekista ostamasta Snellmanin rouvan koliikitroppia äidilleen, joka oli kipeä.

»Tiedätkö, Mari, paljonko riisiryynit maksavat?»

»Tiedän, veikkonen, monta monituista kertaa olen käynyt meidän talon emännälle ostamassa. Viisi naulaa markan», selitti Mari.

Elsa melkein kuin hämmästyksissään katseli pennejään.

»Voi lapsikulta, ei noilla saa yhtään ryyniä», sanoi Mari kovalla äänellä.

Tiesihän sen Elsakin jo ja yhä masentuneemmaksi mieli painui. Häntä vaivasi Marin iloiset kertomukset, missä he olivat olleet leikkimässä ja mihin nyt aikoivat. Sen vuoksi poikkesi hän toiselle kadulle päästäkseen Marista. Vaan tämä tuli myös samaan matkaan huomaamatta, kun oli niin kiintyneenä kertomukseensa. Vyötäryksistä piteli hän Elsaa ja kertoa rupatti. Hyvää ja hauskaa hänellä oli kerrottavaa, sillä hän voivotti myötäänsä.

»Voi voi Elsa, katso!» sanoi hän äkkiä pysähtyen ja viitaten maahan.

Siinä oli kahden markan raha! Molemmat katselivat sitä kuin koreata matoa, koskematta siihen. Mutta iloisia he olivat.

»Ole sinä Elsa tässä, minä juoksen kysymässä minun äidiltä ja sinun äidiltä, että saako sen ottaa, ja jos saa, niin sinä saat markan ja minä markan», häkelsi Mari toimessaan ja niin läksi juoksemaan, että kintut vilisi, kun Elsa oli suostunut tuumaan.

Elsa seisoi rahan ääressä ja odotti sykkivin sydämin Maria takaisin. Moneen kertaan kerkesi hän ostaa viisi naulaa riisiryynejä ja keittää ne puuroksi ja iloita siitä, mitä äiti kertoisi isästä. Kun Mari näkyi jo tulevaksi etäältä, juoksi ja polvet vilkkui, niin teki mieli ottaa raha ja lähteä vastaan.

Vaan jos ei olekaan luvattu, ajatteli hän ja seisoi toimetonna.

Montinin Jori ja muita poikia astui sieltä takaapäin. Kun Elsa heidät huomasi, pelotti häntä kovasti, että oli jättää rahan siihen ja lähteä kävelemään pakoon. Mutta Marikin oli jo lähellä. Elsa jäi paikoilleen ja pani jalkansa rahan päälle.

»Aha!» sanoi muuan poika. »Kenen olet tyttö?»

Elsa ei vastannut.

»Kenen olet tyttö? Sanotko vai tahdotko selkääsi?»

»Viion», sanoi Elsa ja koetti siirtyä uhkaavan pojan edestä pitäen kuitenkin toista jalkaa paikallaan.

»Mitäs sinulla on jalan alla?»

»Raha, jonka löysimme Ojanniemen Marin kanssa. Mari meni kysymään, saako sen ottaa.»

»Vai niin. Saa sen ottaa», sanoi se uhkaava poika, töykkäsi Elsaa ja otti rahan.

Toiset pojat olivat riemuissaan.

»Pojat, ostetaan karamelleja», huusi muuan.

Mutta Montinin Jori otti pojalta rahan ja toi Elsalle, joka apealla mielellä astui juoksevaa Maria vastaan. Hyvillään olivat molemmat tytöt, se on tietty, ja Joria toisilleen kiitettiin.

»Emmekö tykkää Jorista?»

»Tykkäämme.»

Ja Jorista he sitten puhelivat unehuttaen löytämänsä rahan melkein tykkänään.

»Sinun äitisi ei ollut kotona, vaan minun äitini sanoi, että saa sen rahan ottaa, vaan sitä pitää säilyttää jonkun aikaa, jotta jos sattuisi kuulemaan keneltä se on pudonnut.

Eihän sitä tiedä, vaikka olisi pudonnut joltakin köyhältä tyttöraukalta, joka oli menossa asialle. Niin sanoi minun äitini.»

Mari ja molemmat olivat hyvin toimessaan, että joo, kyllä se pitää tallessa pitää.

»Vie sinä äidillesi tämä, minun äitini käski antaa Viioskalle sen talteen», lisäsi Mari.

Hyvillä mielin sen Elsa veikin, vaan mieli oli kuitenkin surullinen, sillä eihän nytkään voinut saada riisiryynipuuroa, kun piti odottaa ja jos joku tuli perimään.

Mutta äiti käskikin rahan viedä kokonaan Marin äidille.

»Marin äiti on köyhempi kuin minä ja kivuloinen ihminen. Ja kun sen Mari löysikin, niin sen Jumala Marin äidille on tarkoittanut», sanoi äiti. »Meillä on mitä tarvitsemme, sillä minä olen terve ja kykenen työhön.»

Äiti oli niin iloinen, ettei Elsa ollut koskaan nähnyt häntä niin iloisena.

Jäntin emäntä oli maksanut enemmän kuin Viion leski osasi toivoakaan.

»Noin hyvästä kankaasta kannattaa maksaa», oli Jäntin emäntä sanonut ja luvannut työtä niin paljon kuin Viion leski ehti tehdä.

»Nyt minä voin ansaita niin paljon, että saat kulkea vielä koulussa tämän vuoden», sanoi äiti hyväillen Elsaa.

Hyvähän sekin oli Elsan mielestä, vaan se, mitä hän niin kiihkeästi oli toivonut, jäi saavuttamatta, ja se mieltä alensi.

Melkein itkien sanoi hän äidille siitä, kun ei saanutkaan rahaa, että olisi riisiryynipuuroa saatu ja että hänellä oli ikävä isää.

»No minne sinä nauhasi panit?»

»Annoin niille pakanarouville.»

»Mille pakanarouville?» kysyi äiti nauraen.

»Joille tekin olette kutonut kangasta», ja Elsa selitti minkä taisi.

Äiti ymmärsi pian asian, vaan uutta hänelle oli se, että hän oli ollut seuran palveluksessa tietämättään. Se ei kuitenkaan päässyt himmentämään isosti hänen hyvää luuloansa Montinin rouvasta, sillä olihan rouva siinä tehnyt hyvin, että oli hänelle kankaat kudottaviksi toimittanut.

»No elä ole, Elsa milläsikään. Hyvinhän se oli tehty, että annoit nuo nauhat niille rouville. Ne keräävät varoja lähettääkseen Jumalan sanan saarnaajia niihin maihin, joissa vielä elää ihmisiä, jotka eivät Jumalasta mitään tiedä, vaan palvelevat jumalinaan kiviä, puita, elimiä, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Kyllä Jumala palkitsee antisi.»

Niinhän ne olivat rouvatkin sanoneet ja sitähän Elsakin oli luullut, kun rahan löysivät, että Jumala salli sen nyt palkinnoksi löytää. Mutta nyt hän uskoi kuitenkin, että Jumala oli sallinut sen Ojanniemen Marin äidille, kun Mari oli sen rahan huomannutkin. Ja Elsa sääli Marin äitiä, joka oli köyhä ja kivulloinen. Niin oli raukka laiha nytkin, kun Elsa kävi siellä. Ja kiitteli paljon ja siunaili Elsan äitiä. Ja hänellä oli hyvä mieli siitä, että raha oli annettu Marin äidille ja että hän oli nauhansa antanut niille rouville. Mutta kuitenkin tuntui kuin jotakin olisi ollut poissa. Rauhaton oli eikä tiennyt mihin ryhtyä.

Lapset leikkivät ulkona tuulen kanssa. Kuului iloisia huutoja ja valkoisia leijoja pilkotti korkealla sinistä taivasta vasten.

Elsa istuutui portaalle koottuaan höyheniä, niitä laskeakseen lentämään. Kun hän päästi höyhenen hyppysistään, nousi se suoraan ylös räystään korkeudelle ja lähti kulkemaan poikki kartanon, jossa se rakennuksen kohdalla taas kohosi ylös ja lensi sinne katon taa. Elsa nousi tikapuille räystään tasalle ja sieltä laski menemään. Nyt höyhen nousikin vasta korkealle, lensi yli kartanon, kiertyen aina korkeammalle. Siellä hyvin, hyvin korkealla se liipotteli ja painui tuonne merelle päin, kauas, ettei kuin pikkuisen pilkotti, ja lopulta se katosi näkyvistäkin. Niin ne menivät kaikki.

Minnekähän ne menivät?

Tuonne merelle ne vissiin lensivät, tuonne asti, jossa näkyy saaria ja vielä etemmäksi, aivan Atlantille asti varmaankin... Jos isä vielä eläisi ja nuo höyhenet lentäisivät siihen laivaan. Jos hän ja äiti olisivat hyvin, hyvin pieniä ja istuisivat suurelle höyhenelle ja sillä lentäisivät isän luo laivaan ja isä tulisi myös höyhenelle ja he lentäisivät hyvin kauniiseen saareen Atlantin meren keskellä. Siellä ei olisi muita ketään ja siellä olisi niin hauskaa... Siellä heillä olisi oma talo ja lehmä, ja siinä talossa olisi hyvin sievä puutarha. Kävisivät hakemassa sitten sinne Mikon ja Nikkilän emännän ja Nikkilän ja Ojanniemen Marin ja äidin, ja rovasti tulisi joskus käymään, höyhenen päällä sekin lentäisi, ja Montinin rouva ja Jori...

Tuuli oli syöntynyt. Huhahteli kovasti nurkissa ja tempoi kadulta hiekkaa, ja kuletti pyrynä pitkin katua. Lukottomia ovia tempoi auki ja taas kiinni paiskasi, että alituinen pauke kävi. Lasten riemuhuudot kovenivat, kun he ihastuksissaan ääntelivät, pojat heittäessään lakkejaan ilmaan ja tytöt päästellessään paperikiekkoja pyörimään.

Elsalta olivat höyhenet lopussa ja hän katseli merelle, kun siellä kaukana kuohui meri valkoisena ja tuolta Hietasaaren niemen takaa alkoi näkyä laivan purjeet.

»Nyt Toivo lähtee!» huusi poika Pietilän katolta. Pian kiipesi sinne muitakin lapsia ja Pietilän emäntäkin.

»Nyt Toivo menee», sanoi emäntä ja lapset jäljessä. »Hyvästi, hyvästi!!»

Tytöt huiskuttivat huivejaan ja pojat lakkejaan.

»Toivo menee», sanoi Elsakin Nikkilän emännälle, joka juuri tuli ulos, ja äidilleenkin, joka ensin koputti ikkunaan käskien Elsaa alas laskeutumaan ja sitten tuli sitä varten ulos rappusille.

»Siellä se Pietilän timperikin taas menee», sanoi Nikkilän emäntä. »Tuolla näkyykin vaimonsa lapsineen olevan katolla. Monet kerrat se on saanut tuonne katolle kavuta ja aina se yhä sinne kiipeää», nauroi hän ja hihitti.

»Kyllä tekee mieli kavuta ja katsoa niin kauan kuin näkee valkoisen pilkunkaan», sanoi Viion leski.

»Toivo menee, Toivo menee», kuului kaikkialla, ja poikia ja tyttöjä kapusi katolle.

»Siellä menee Pietilä ja Lassila ja Viljakainen», luettiin tuttavia, ja lakkeja ja huiveja huiskui.

»Siellä se ehkä meidänkin Janne seilaisi», sanoi Nikkilän emäntä itsekseen, mutta kuitenkin kovalla äänellä.

»Hurraa!» huudettiin katoilla ja huiskutettiin lakkeja ja huiveja, ja maassa olijatkin nostivat kättään ja hurrasivat.

»Hurraa!» huusi Nikkilän emäntäkin, täydessä toimessa, aivan kuin Jannekin olisi siellä ollut menossa, vaan nauroi sitten Viion leskelle, että minäkin tässä muka, vaikka ei ole meiltä menevää.

Vaan niin siinä Viion leskikin seisoi kuin menevää saattaen. Mieleen oli palannut ne ajat, jolloin Viio lähti. Noinhan se oli kuin nytkin, aivan tuommoista. Hän meni kamariinsa ja ratkesi itkemään. Ja kun Elsa tuli sisään, otti hän hänet syliinsä ja suuteli tulisesti.

Elsakin kääri kätensä äidin kaulaan ja puristi lujasti. Isästä vain puheltiin koko se päivä ja hauska oli kummallakin, oli kuin juhla. Niin tuntui Elsastakin, vaikka ei ollut riisiryynipuuroa, eikä hän sitä nyt kaivannutkaan.

9

Nyt se on kesä mennyt, sanoivat ihmiset ja olivat alakuloisia. Kaipauksella ja ylistyksellä puhelivat he kesästä, nimitellen sitä kauniiksi, herttaiseksi, kesäkullaksi ja muilla lempinimityksillä. Vaan syksystä sanottiin: ruma, kolkko, synkkä.

Ja syksy syöntyi vain. Se laski harmaat pilvensä yhä alemmaksi, liehtoi tuulta ja sen mukana syyti vuoroin vettä, vuoroin lunta. Puut pieksi lehdettömiksi, likaiseksi velloi maan, kaikkialla kylvi synkkyyttä ja kolkkoutta. Talven haltia, kuuraparta pakkanen istui Pohjolan kodan perässä mielihyvissään, kun syksy hänelle alaa valmisti.

Ihmiset häntä odottivat päästäkseen synkästä syksystä, ja johon olikin aika hänen vallalle päästä. Varhain oli kevät, kesäkullan poika, hänet karkoittanut ja kesä niin ylpeä ollut, ettei Jaakon päivillekään häntä kutsunut makustelemaan maamiehen viljaa. Pimentolan pirtissä oli yhtämittaa olla saanut pääsemättä käymään edes hetteillä ja soilla. Ja niin kauan oli sitten vielä kesä viipynyt, ruvennut toistamiseen kukittamaan mansikoita ja pihlajia. Mutta nytpä oli sen valta loppunut, kun syksy syöntyi. Ja nyt oli syksykin hänen mielestään tarpeekseen mellastanut, ja hänen vuoronsa tullut. Hän lähetti pohjatuulen maita kylmäämään.

Eikä se tarvinnutkaan pohjatuuli, hyydelmöinen, kuin yhden yön seudun, kun maa jo kovana kappasi ja lätäköt kaikki riittaan pani.

»Talvi tulee», sanottiin, ja siihen vastattiin:

»Jo tuon on aika tullakin.»

Kylmi yön, kylmi toisenkin. Mutta kun sitten aamulla ihmiset ylös nousivat ja ikkunasta katsoivat, sanoivat:

»Ka talvi!»

Ja äänessä, millä se sanottiin, oli kuin: terve tuloa!

»Ka talvi!» lausui Vimparikin tallista ulos pistäytyessään, ja hänenkin äänessään oli samaa suosiollista sointua kuin muittenkin, vaan suu ei mennyt hymyyn eikä silmät kirkastuneet niinkuin muilla.

Se oli sunnuntai.

Ja kaunis päivä tuli silloin. Aurinko kohosi heleänsiniselle taivaalle ja kirkasti heleäksi ja kimaltelevaksi valkoisen lumivaipan maassa ja rakennusten katoilla ja puitten oksilla leyhkeät lumilevät, joita ne olivat koonneet alastomuutensa peitteeksi.

Lauhkeuttakin päivyt kulta levitti ilmaan, ja missä se tuulen hengen käyttämättömälle paikalle paistoi, tuntui siinä leppoisa lämmin.

Talliin, jossa Vimparit asuivat, koottiin lämpimiksi päiväkullan paistetta, mikä remolleen avatusta ovesta mahtui. Ja perhe vietti siellä ensimmäistä talvista sunnuntaipäivää.

Muutamassa pilttuussa, jonne aurinko sopi parhaiten paistamaan, istuivat lapset ryysyihin käärittyinä yhdessä joukossa, pää päässä kiinni, ja katselivat jo moneen kertaan katseltua Luonnon kirjaa. Ja vuorotellen lukivat siitä lukua taitavat, hiljaa supattaen, sillä heitä oli sunnuntaina opetettu olemaan siivolla. Iloisen näköisiä olivat, ja kesäisen auringon ruskeaksi paahtamat posket ja kädet paistoivat punaisina ja puhtaina, sillä isä oli pienempiä itse lumella pessyt ja isommilla itsellään pesettänyt puhtaiksi kasvot ja kädet pyhäpäivän kunniaksi.

Äiti oli pitkällään sängyssä huojutellen vivun nenässä riippuvassa vasussa suurta ryysymyttyä, jossa oli pieni pikkuruinen pojan tuiretuinen.

Vimpari istui arkun kannella lynkäpäisillään piipunnysä suussa ja tuijotti mietteissään lattiaan.

Puuvajassa hirnui ja telmi Kurolan nuori ori, aivan kuin olisi Vimparille melunnut, että pois tallista.

Niin se tuntui Vimparista, sillä vaikka Kurola oli hyväluontoinen mies, sanonut jo syksyllä, kun hevosen osti, että eihän ihmisiä voi ajaa paljaan taivaan alle, ja olisi ottanut heidät kylmäin tultua tupaansa, jos suinkin sinne olisi sopinut, ja ruvennut puuhaamaan heille asuntoa talveksi, niin tuntui Vimparista ilkeältä, niinkuin aina oli tuntunut, olla toisten ihmisten vastuksena.

Mitä tehdä, minne mennä? Niin he olivat jo kuin uppoamassa lumihankeen.

Hän oli käynyt hakemassa asuntoa joka kaupungin kulmalta, vaan turhaan. Asuntoja oli ja helppojakin kaikille muille, vaan kalliita semmoisille kuin he olivat, joilla ei ollut maksaa vähääkään.

Mistä voi lehmättömille. Mistä heillekään 3 tai 5 markkaa rahaa kuukaudessa hyyryyn ja puihin lisäksi, kun ei ollut ansiota senkään vertaa, että leipää ja suolaa olisi puoleksi tarvetta saanut. Huonekumppaniksi ei heitä kukaan tahtonut ottaa, kun oli heitä niin suuri perhe.

Hän oli käynyt muutaman piirimiehen luona pyytämässä, että köyhäinhoidosta annettaisiin apua jonkunkaan verran, hyyryrahat tai puut, tai antaisivat asunnon heille köyhäinkasarmilta. Ja kun se ei tiennyt luvata, meni hän itse johtokunnan kokoukseen.

»Terve, riski mies, tehkää työtä», siellä sanottiin.

Tosihan se oli, että hän oli terve ja väkevä, ajatteli hän nytkin. Terve kuin pukki. Ja voimaa hänellä oli. Hän olisi voinut, niinkuin siellä johtokunnassa halutti, kantaa ne herrat parittain, toisen toisessa kädessä, rintapielestä kartanolle, niin ettei niillä varpaatkaan olisi maata hiponeet. Harva mies oli hänen pituisensa ja niin väkevä. Sepä se häntä niin hävetti ja sydämelle kävi, kun hän ei silti kyennyt perhettään tuon paremmin elättämään.

Kyennyt! Kyennyt olisi, jos olisi työtä riittävästi ollut ja siitä annettu palkka...

Ja hän muisteli mitä sanoi siellä johtokunnassa.