Part 7

Taas tuli hänen mieleensä vartija. Sellaiset ne sitten minua vartioivat, ajatteli hän, sellaiset alkuihmiset, sitten... linnassa. Linnassa! Hän pysähtyi ja tarttui päähänsä. Hän ei jäisikään tänne tähän koppiin, jysähti hänen mieleensä, hän joutuisi vankilaan... kuritushuoneeseen. Hän ikäänkuin heräsi kylmään puistatukseen ja hänelle selvisi nyt vasta, kuinka hänelle tulisi käymään. Kuritushuoneeseen... tekemään koreja yhdessä kaiken maailman varkaitten kanssa... Se pannaan sanomalehtiin... Sekö tästä tuleekin? Häpeä!... Huone aivankuin vähitellen pieneni hänen silmissään ja puristi häntä; hänen henkeään salpasi... Ja sitten jälkeenpäin: hän, entinen hieno herra, soittamassa ovikelloja... huonosti puettuna, likaisena, parta ajamattomana... tuttavat katsovat hänen ohitseen kadulla... Sekö tästä tuleekin? Häpeä, häpeä! — ei ikinä, ei ikinä hän kestä sitä!... Syömään luusoppaa atavististen, matalaosaisten murhamiesten kanssa... hänen mielessään vilahti kuva Notre-Dame-kirkon paholaisesta, joka järsii sääriluuta... Hänen teki mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut. Ei ikinä, ennen vaikka mitä! Häntä puistatti kuin vilussa, ja ajatus sekaantui sotkuiseksi vyyhdeksi... koti... Marielundin vieraat... Hänestä tuntui yht'äkkiä samanlaiselta kuin pienenä, kun hän oli tehnyt jotakin pahaa ja hänen äitinsä puolusti häntä, kunnes hän itsekin uskoi syyttömyyteensä. Niin, syytönhän hän olikin. Eihän hän hetkeäkään ollut ajatellut muuta kuin itse lunastaa takaisin vekselinsä, ja kaikki olisi ollut hyvin. Se oli vain hätävara. Kun rahat loppuivat. Ja minkätakia ne loppuivat? Papan avokätisyyden ja nahjusmaisuuden takia. Siinä oli syy. Niinkuin koko kasvatuksessa... Albert on nero ja rikas... Albertin ei tarvitse tehdä mitään. Siinä se; hän oli ollut heidän kunnianhimonsa leikkikalu, ei mitään muuta. Tähän se oli vienyt, sentakia hän istui tässä. Syyttömästi... tämä häpeä...

Albert nyyhkytti.

Hänen heikoissa ja sairaissa aivoissaan meni kaikki sekaisin, katkeruus ja häpeäntunne, oikea ja väärä, nykyisyys ja menneisyys. Tuollainen hieno herra... sinä suoritat hyvin nopeasti... kuritushuone... murhamiehet... vartija... velvollisuus... mikä oli velvollisuus?... Mitä hänen pitikään tehdä?... Pois, pois, ennenkuin ne tulevat ja vievät... Liikkuiko joku käytävässä? Hän ei kestä tätä häpeää. Ei ikinä kuritushuoneeseen, ennen vaikka mitä! Nopeasti, nopeasti, nyt on kiire!

Rasahtiko lukko? — Aivan varmasti se rasahti... Albert oli silmänräpäyksessä huomannut ikkunaristikon ja sen välimatkan lattiaan. Käsi tarttui kesäpuvun vyöhön...

Vapisevin käsin ja koko ruumiin täristessä ryhtyi hän kuumeisella kiireellä suorittamaan elämänsä viimeistä työtä, kiinnittämään vyötä ikkunaristikkoon. Pian, pian, nopeasti, nopeasti! Häpeä, velvollisuus... tämä oli velvollisuus!