Part 7

Aamulla varhain 12 päivänä Joulukuuta kutsui kaptenimme minun luoksensa, käski ottamaan eli valitsemaan joukosta taitavampaa ja vanhempaa miestä sekä yhden aliupseerin. Niiden kanssa käski hän minun mennä vihollisen asennoita tarkastelemaan. Oli vielä pilkko pimeä, kun lähdimme; ja marssimme erästä vuoriharjannetta pitkät matkat viholliseen päin, kunnes päivän koitossa saavuimme lähelle heidän etuvartioitansa. Tässä me aprikoitsimme erään pensaikon suojassa, mitä olisi tehtävä saadaksemme vähän hauskuutta leirielämän yksitoikkoisuuden muutteeksi.

Ensin tarkastimme, mitenkä heidän etuvartiansa olivat asetetut, mitenkä etuvahdit olivat sioitetut y.m., y.m. Hauska oli katsella, kuinka kaksi Turkkilaista etuvartiaa seisoi rinnatusten, puhuen keskenään, meistä mitään tietämättä. Me ajattelimme: mitäs tässä odottelemme suotta, tehdään pois. Otimme kiväärimme ja panimme pistimet erikorkeuksille ajatellen: tottahan kuitenkin joku kuula sattuu. Toisten oli määrä tähdätä päävahtiin, toisten etuvartioihin. Minä komensin itse oikein reimasti, niinkuin olisi ollut väkeä koko komppania, ja huusin niin paljon kuin kurkusta lähti: "rotaa-pli!" (suom.: komppania lauaiskaa). Näin ammuimme kaikin kolme yhteislaukausta, että kyllä Turkkilaiset heräsivät unelmistaan. Yksi heidän etuvartioistaan näkyi menneen pitkälleen maahan, oliko häneen sitte todellisesti sattunut, vai tekikö hän sen leikillään, sitä emme tiedä. Toiset vetäysivät ampumakuoppiinsa ja rupesivat myöskin ampumaan sekä pääpatterista että etuvartio-ketjusta.

Meikäläisten punaiset husarit, jotka olivat etuvartioina oikealla sivustallamme, rupesivat myöskin ampumaan, arvattavasti aprikoiden: kai tuossa ampumisessa jotain tarkoitusta mahtaa olla, ruvetaanpas mekin käymään päälle. Niin sitä räiskytettiin, kunnes kumpaisetkin taukosivat, nähtyänsä ett'ei siinä ollutkaan sen suurempaa hätää. Sen jälestä me lähdimme pois ja tulimme takaisin asentopaikkaamme.

Minä sitte ilmoitin kaptenillemme, että kyllä siellä oli kaikki hyvässä tilassa, ja jos jotkut vielä sattuivatkin nukkumaan, niin kyllä me ne herätimme.

Joulukuun 12 päivänä kello 9 aamulla saimme muuton etuvartio-virasta ja tulimme risukojuihimme, joita olimme rakentaneet lähelle pääpatteria. Vähän aikaa oltuamme kojuissamme tuli komppaniamme päällikkö luoksemme lausuen: "Pääkortterista on H. M. Keisari lähettänyt pataljoonaamme kaksitoista P. Yrjänän ritarikunnan ristiä jaettavaksi alipäällystölle ja miehistölle Pravetzin tappelun johdosta. Niistä annetaan joka komppaniaan kolme ja nyt siis saatte keskenänne valita, kenelle tahdotte ne annettavaksi. Minä puolestani ehdoitan eli valitsen yhdeksi vääpelimme, mitä te siihen sanotte?" -- "Oikein, herra kapteni", sanoivat miehet niinkuin yhdestä suusta, "vääpelimme on sen täysin ansainnut". Ja samalla tarttuivat minuun kiini ja heittivät korkealle ilmaan, voimakkailla, kokeneilla käsillään, iloisten, raikuvien hurraahuutojen kaikuessa. Minä, päästyäni heidän käsistään, kiitin sydämellisesti urhollisia ja reippaita tovereitani, huomauttaen heti samalla, että mainittu risti ei ollut ainoastaan minun ansiostani, vaan oli ansaittu yhteisellä hiellä, verellä, työllä ja vaivalla, joten kunnia ja H. M. Keisarin korkea suosio siitä yhteiseen lankee urhokkaille kolmannen komppanian pojille! Eläkööt!

Sen jälestä saimme käskyn asettua, se puoli pataljonaa eli ne komppaniat, jotka olivat vapaana etuvartioketjusta, täysissä varusteissa kolonnaan pääpatterin edustalle. Sen tehtyämme tuli pataljonamme komentaja översti Sundman ja kutsui rintaman eteen kaikki valitut eli ritarikandidaatit, lausuen; "H. M. Keisari on lähettänyt pataljonaamme muutamia P. Yrjänän ritarikunnan ristejä suosiolahjaksi Pravetzin tappelun johdosta urhoollisuudesta. Ja koska nämät ovat ilmoitetut, viitaten meihin, ne saaviksi, niin eläköön pataljonassamme aina urhoisuus ja onnea näille uusille ritareille -- hurraa!" Raikkaat hurraahuudot kaikuivat riveistä. Överstimme, ripustaessaan kunniamerkkejä rintaamme, jolloin hän vielä yksityisestikin kiitteli meitä, toivotti onnea ja kehoitti vast'edeskin kunnolla ja miehuudella seuraamaan Suomen lippua.

"Ja sodass' rauhass' kuin olla saan, Mies joukoss urheain; Sotahan olen valmis ja kuolemaan, Jumal' aamun suokoon vain!"

Numero viisitoista Stolt.

Joulukuun 13 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi. Päivällä oli kyllä lämmin auringon paistaessa, mutta ehtoolla auringon laskun jälkeen ja yöllä oli jotenkin kylmä, jonka tähden täytyikin vartioita vähän väliä muuttaa, että pääsivät nuotioille lämmittelemään.

Joulukuun 14 päivän aamulla muutimme virkaa ja tulimme etuvartiain päävahdiksi. Ilma oli kaunis niinkuin eilenkin, vaan ehtoopäivällä nousi sakea sumu Orhanien laaksosta, niin ett'emme voineet eteemme nähdä kahta syltä edemmäksi.

Joulukuun 15 päivän aamulla saimme muuton ja käskyn tulla alas Vratscheschin kylään; vaan eihän siitä juuri suurtakaan iloa ollut. Huoneet, joihin saimme majamme, olivat pienemmät ja kylmät -- ja lämmityspuita ei liioin ollut saatavina eikä niitä olisi sopinutkaan lämmittää. Kyllä asukkaat olivat hyvinkin ystävällisiä meitä kohtaan, vaan sepä olikin ainoa lahja, millä he voivat meitä auttaa, sillä he olivat itsekin sangen kurjassa tilassa, niinkuin ainakin ne, jotka ovat sodan jalkoihin jääneet.

Joulukuun 16 päivän olimme samoissa majataloissa. Kello 1 j.pp. saimme käskyn mennä ulos ja asettua neliökolonnaan eräälle autiolle kentälle lähellä kylää, jossa pataljonamme pastori Rancken piti jumalanpalveluksen, muistuttaen meille, kuinka tärkeätä on aina pyytää Jumalalta apua ja näin tietämättöminä aikoina erittäin, jolloin henkemme on joka hetki vaarassa ja sitä paitsi ollaan kaukana rakkaasta isänmaastamme j.n.e.

Lunta sateli tämän juhlallisen hetken kunniaksi.

Bulgarin äijät seisoivat ja katselivat, meistä vähän loitompana, suuresti ihmetellen tätä heillä näin harvoin nähtyä jumalanpalvelusta.

Joulukuun 17 päivän aamulla menimme uudestaan ylös vuorelle etuvartioiksi. Lumiräntää satoi koko päivän ja oli muutoinkin rankanlainen ilma, joka ehtoopäivällä muuttui pakkaseksi. Me seisoimme vaan niinkuin "lumiäijät". Telttakaistaleet olimme sitoneet kaulamme ympäri toisesta päästä ja toinen pää roikkui alas hartioilta, niinkuin joku pitkä viitta tai kauhtana, joka suojeli samalla sekä selkää että käsivarsia kastumasta. Pakkasen tullessa nämät märät viittamme jäätyivät ja pitivät kävellessämme omituista rapinaa, vähän siihen tapaan kuin hienohelmain "tärkätyt" alushameet.

Joulukuun 18 päivän aamulla saimme muuton ja tulimme pääpatterille tykkien vartioiksi. Lunta satoi vaan ehtimiseen, sitä oli jo karttunut lähes puolen kyynärän paksuudelta.

Joulukuun 19 päivän aamulla saimme taas käskyn tulla alas kylään samoihin majataloihin, joissa ennenkin olimme olleet. Ehtoopäivällä saimme käskyn muuttaa majaa eräisiin toisiin vielä pienempiin, kylmempiin ja muutenkin huonompiin hökkeleihin. Lunta satoi vaan herkeämättä.

Joulukuun 20 päivän olimme samoissa hökkeleissä, pitäen pientä nokkanuotiota permannottomalla ladon laattialla. Isoa nuotiota ei ollut tekeminen, muuten olisi palanut koko talo ja niin olisimme jääneet paljaan taivaan alle. Pidimme vaan sellaista pientä nokkanuotiota, jolla voimme vuorotellen lämmitellä nenäämme ja käsiämme. -- Lunta tulla tuprueli yhtä mittaa niinkuin ennenkin, sitä oli jo karttunut ylipuolelle polven. Elämämme oli jotenkin mustalaisten tapaan, joll'ei paljon hullumpaa.

Joulukuun 21 päivän aamulla menimme jälleen etuvartioiksi ympäri eli oikealta puolen kiertämällä edellämainitun Suomalaisten vuoren, sotasiipemme oikeaan päähän. Täällä me sitte taas seisoimme kuni "Lusper pumpussa", eräällä mäen vieremällä mainitun vuoren laiteella. Punaisten husarien ratsuvartioita seisoi meistä vielä viimeisenä oikeammalle.

Joulukuun 22 päivän olimme vielä etuvartioina samalla paikalla. Lunta oli jo karttunut aika tavalla ja pakkanenkin tuli vuorostaan, olipa kuin täysi pohjolan talvi.

Joulukuun 23 päivän aamulla saimme muuton etuvartio-virasta ja tulimme kylään takaisin. Mutta ei enää päästykään niihin huoneisiin, joissa ennen lähtöämme olimme majaa olleet; ne olivat toiset sill'aikaa vallanneet. Meidän siis oli haettava toisia; pakkanen oli, että nurkat paukkuivat, suojaa tarvittiin. --

Huoneita ei ollutkaan enää saatavina, edes sellaisia kuin joissa ennen lähtöämme olimme asuneet, kylä kun oli pieni ja sotaväkeä tuli lisää joka päivä Plevnan antaumisen jälkeen. Vihdoin saimme majamme eräisiin jonkinlaisiin maissi- ja pehkukoppeleihin. Ne olivat kovin matalat, ahtaat ja kylmät, täytyi aina, jos tahtoi vähänkin liikkua, konttia ryömimällä, suorana eli seisoallaan käveleminen ei niissä kävisi laatuun. Sitä paitsi olivat ne hengenvaaralliset, nimittäin jos ne sattuisivat kastumaan, sillä niin huonoilla perustuksilla ne olivat; silloin olisivat niiden liuskakiviset katot pudonneet päällemme ja me olisimme jääneet niinkuin hiiret loukkuun.

Se plutona, jonka kanssa minä asuin, oli majaa eräässä kivijalassa, pehkukoppelin alikerroksessa. Ylikerroksessa eli itsessä koppelissa oli vahvalta pahnoja permannolla, joita siellä majailevat varistelivat päällemme, harvan permannon raoista. Mutta olivat ne tänlaisetkin asunnot sentään paremmat kuin ulkona kylmässä pakkasessa, paljaan taivaan alla.

Pientä nokkanuotiota täytyi meidän pitää sentään aina permannolla, joka oli savesta; ei tässä auttanut peljätä josko lato oli vakuutettu taikka ei, kylmän tähden täytyi koettaa kaikkia keinoja. Niillä pikku nuotioillamme sitte keitimme teetä ja ohrakahvia sekä lämmittelimme käsiämme ja jalkojamme.

Mutta ei niidenkään ääressä ollut aivan hauska oltava; huone kun oli kovin matala, tuli se tuota pikaa savua täpötäyteen ja rupesi kirveltämään silmiä niin että oikein harmitti. Ja mielelläänkin poistui nuotion äärestä pienen kiron kanssa heittäytyäkseen vatsalleen nurkkaan "savua pakoon".

Joulukuun 24 päivän (jouluaaton) olimme samoissa majoissa ja vietimme samanlaista elantoa. Kello 11 j.pp., kun miehistö huudettiin raitille "asentoon" päivälliselle mennäkseen, rysähti eräs edellämainituista hökkeleistä kasaan, ja kun sen katto oli laaka- eli liuska-kivestä tehty, painoi se hirveän paljon. Eräs miehistämme oli mennyt nurkan taakse ulkopuolelle ja kopisteli siellä seinähirrestä jotain pientä lastua, mutta samassa kaatui koppeli kumoon painavan kivikaton vaikutuksesta. Siellä asui komppaniamme neljäs plutona, vaan tällä kertaa eivät, Jumalan kiitos, sattuneet olemaan siellä sisällä, paitsi kaksi miestä, jotka olivat myöhästyneet ehkä lusikan haussa ja onnettomuudekseen vielä jälellä. He jäivät kumpainenkin likistykseen seinähirsien ja katosta pudonneen kivikasan alle. Heistä yksi kuoli jonkun minutin kuluttua, kärsittyään hirveitä tuskia. Toinen eli vielä muutaman viikon sen jälkeen jossakin sotalasaretissa ja vaipui hänkin tämän surullisen tapauksen kautta kuoleman uneen. Ei auttanut lääkärit eikä mitkään, niin pahasti olivat he runneltuneet. Ehtoopäivällä hautasimme tämän sotaveljemme edellämainitun Suomen vuoren kauniiseen syrjään eli viereen. Pastori siunasi ruumiin, pitäen samalla kauniin, sydäntä liikuttavan hautaus-puheen vainajan muistoksi ja meille jälkeen jääneille lohdutukseksi. Levätköön rauhassa kunnon soturi!

Ehtoohämärässä kokoonnuimme koko pataljona erään pienen joen rannalle, jossa oli kuormastomme ja keittopaikkamme, syömään jouluehtoollista. -- Pastorimme luki ruokasiunauksen, ennenkuin rupesimme nauttimaan ehtoollista. Samalla huomautti hän, kuinka meidän vanhempamme ja muut omaisemme istuivat, ehkä tällä hetkellä, herkullisen pöytänsä ääressä rakkaan kodin helmoissa huokaillen ja muistellen kaukaisilla mailla vaeltavien veljiensä edestä Kaikkivaltiaan Jumalan tykö. Mutta olimmehan me saman taivaan alla ja sama Kaikkivaltias, joka kaikkein ihmisten tiet ja toimet johtaa, oli meitäkin täällä johdattamassa. -- Hetki oli tosiaankin juhlallinen. -- Pakkais-ehtoo ja tähtikirkas taivas olivat yksin meitä näkemässä. Jylhät vuoret joka haaralla ympärillämme näyttivät pimeän hämärässä ikäänkuin hymyilevän meille ja ottavan osaa juhlallisuuteemme. Joka miehellä näytti olevan tällä hetkellä pyhimpiä tunteita sydämmessään: mikä miettien korkeata juhlan arvoa, Vapahtajamme syntymistä, mikä rakasta kotia ja omaisia kaukana pohjolassa, Suomen sorjilla saloilla. -- Ja monen ehkä valtasivat nekin ajatukset, josko koskaan enää pääsisi rakkaasen kotimaahansa tätä juhlaa viettämään.

Syötyämme ehtoollisen menimme takaisin entisiin majoihimme eli hökkeleihimme tyytyväisinä, ajatellen ja toivoen parempia aikoja.

Joulukuun 25 päivän, ensimmäisen joulupäivän aamulla saimme käskyn valmistaa itseämme poislähtöön. Puolipäivän aikaan lähdimme marssimaan eteenpäin suurta Sofiaan vievää maantietä Arab-Konak'ia kohden. Marssittuamme muutaman virstan pysäytettiin kolonnat maantielle. Pakkanen oli niin, että ratisi ja parrat olivat hyyteessä. Käskettiin laittaa nuotiotulia; tosin se oli helppo käskeä, vaan sen täyttäminen oli sitä vaikeampi. Sieltä täältä löysimme ainoastaan muutamia tuoreita tammia ja orapihlajia, joista oli lumen päälle tehtävä nuotio jotensakin vaikea saada palamaan, ja jos ne lopuksi syttyivätkin, niin niistä lähtevä kitkerä savu kirveli silmiä ja teki ne niin araksi, että olimme vähällä melkein jokamies tulla näkemättömäksi kuin "kissan pojat". Se ei auttanut, 20 asteen pakkanen vaati meitä koettamaan kaikkia mahdollisia keinoja, jos tahdoimme itseämme varjella sen kovilta, harmailta kourilta.

Joulukuun 26 päivän (Tapaninpäivän) olimme vielä samalla paikalla. Oli kylmä ilma ja tuuli sekä satoi kaiken päivää. Melkein oli mahdotointa saada nuotiotulia pysymään vireillä. Joulujuhla tuntui jotensakin ikävähköltä.

Joulukuun 27 päivän aamulla lähdimme marssimaan eteenpäin. Mutta ei enään menty kuin vähän matkaa isoa maantietä Arab-Konak'ia kohden, vaan käännyimme, vähän aikaa marssittuamme, oikealle kädelle eräälle pienenlaiselle vuoripolulle, jota sapörit yhtä mittaa koettivat levittää ja korjata. Tätä vuoripolkua oli nyt meidän pyrkiminen eteenpäin, vaan ei sitä tänä päivänä vielä pitkälle päästy eli kerjitty. Vähän matkaa marssittuamme pysäytettiin meidät tien huonouden ja edellä kulkevain joukkojen hitauden tähden. Tien vieressä vuoren rinteellä vietimme yömme, vallan tyytyväisinä istuen nuotiotulien ympärillä.

Joulukuun 28 päivän aamulla lähdimme kiipeämään tuolle korkeammalle Balkanin kukkulalle eli pääharjulle. Ennen lähtöämme järjestettiin ja määrättiin kullekin omat tehtävänsä: muutamat saivat kantaakseen neljä kiväriä, toiset kaksi ykdeksännaulaista kranaattia ja mitkä taas taluttivat tyhjiltään kulkevia hevosia. Ratsastaminen ei täällä käynyt päinsä millään keinolla. Jotkut, vielä viimeiseksi, taluttivat perässään härkiä, joita toiset jyrkemmissä paikoissa auttoivat sysäämällä takaa yhtä härkää komppaniaa päälle, ja jotka tarpeen tullessa piti teurastettaman, joka tapahtuikin muistaakseni Balkanin alipuolella eräässä pienessä kylässä nimeltä Tschurjak.

Marssi eli kiipeäminen alkoi. Vuoripolku, jota kuljimme, oli liukas, jyrkkä ja monimutkainen. Tien mutkallisuus tulee siitä, kun jyrkkää vuoririnnettä ylöspäin mennään, niin sitä on kulkeminen ensin vasempaan sitten oikeaan, sillä tavoin kiertelemällä.

Rappu rapulta kiipesimme ylöspäin, kärsivällisesti kantaen painavaa taakkaamme, hiki tippui otsiltamme, vaikka oli kylmän kolkko ilma. Kun oikein jalat rupesivat painamaan, niin istuimme vuoririnteesen hiukan levähtämään, laskien kivärit ja kranaatit maahan viereemme.

Kaiken päivää kapueltuamme ja kiivettyämme saavuimme ehtoopäivällä vuoren harjalle (Balkanin päälle). Nyt olimme täällä lähellä pilvien korkeutta, josta oli hurmaavan kaunis näköala. Etelässä oli suuri Sofian lakeus puhtaan valkoisena täynnä pieniä mustia pilkkuja ja lönttejä, jotka olivat taloja ja kyliä. Idässä näkyi puiden välissä Arab-Konakin solan lähellä oleva korkea alaston kukkula ja Turkkilaisten linnoitukset.

Pohjolaan päin katsellessamme johtui mielemme ajatukset: näinköhän koskaan enää saamme palata tämän jättiläisvuoren pohjoispuolelle. -- sillä koviahan kohtauksia meillä oli odotettavana tämän Turkin suojelusmuurin eteläpuolella, kun arvelimme että kyllä kukin kotiansa suojelee viimmeiseen mieheen. Vuorella oli lunta hirveästi, paljon enempi kuin alhaalla laaksossa. Mutta täällähän sitä sitte vaan lumihangessa möhimme, kuni parhaimmassa "hirsitalkoossa" ainakin.

Oli jotenkin kylmä ilma, nuotiotulet olivat välttämättömän tarpeelliset, vaan miten niitä saada tuoreista puista syttymään lumihangessa, oli kysymys! Puista täällä Jumalan kiitos ei ollut puutetta. Vahvaa metsää kasvoi monin paikoin, joissa ei ikinä oltu kirvestä puun juurelle lyöty. Olisihan täältä voinut saada vaikka kuinka pitkiä ja vahvoja mastopuita hyvänsä.

Hämärän tullen saimme nuotiotuliemme sijat valmiiksi sekä tulet hiukan viriämään niinkuin "märkä palaa". Pimeän tultua alkoi 15 asteen pakkasella hirmuinen lumituisku, tahtoen vallan väkisin peittää meidät kaikkine varusteinemme valkoiseen vaippaansa. Nuotiotulet sammuivat vähitellen lumen enentyessä, niin että puolen yön aikaan ei ollut kuin joitakuita enään vireillä. Monenlaisia varuskaluja, kuokkia, lapioita, kirveitä y.m. hautautui lumeen ja näitä oli mahdotoin senlaisesta lumen paljoudesta löytää. Ja semmoiseen lumihankeen oli meidän ensin tila kaivettava, mihin aikoi nuotion tehdä. Sitä kaivamistyötä teimmekin oikein ripeästi hikipäissä, laulellen aina väliin noita iloisia kauniita kotimaamme lauluja:

"Minä seison korkialla vuorella, viheriäisessä laaksossa" j.n.e.

sekä erästä toista:

"Minun kultani kaukana kukkuu" j.n.e.

Kaiken yötä kuului kummallisen omituista kalkkinaa ja nakutusta. Myöhemmin tulleet linjaväen rykmentit, kun eivät enää voineet ollenkaan saada nuotiotulia syttymään, kalkuttelivat kalpoillaan (hukareillaan) ja kirveillään isojen tammien kylkiin, pitääksensä tällä tavalla itseänsä lämpöisenä kovaa pakkasta ja pyryä vastaan.

Tuoretten tammien, orapihlajoitten ynnä muitten lehtipuitten kitkerä, sakea savu oli mustuttanut meidät niin perinjuurin, erittäin kasvomme ja kätemme, että ne olivat jo niin mustat kuin parhaimmilla "nokikolareilla". Peseminen ei käynyt laatuun kylmässä pakkasessa ja vettä emme liioin monin paikoin voineet saada muuten kuin lumesta sulattamalla. Koko yön melkein valvoimme; nukkumisesta ei tullut mitään. Sittenkuin nuotiotulemme sammuivat, hyppäsimme väliin kinoksessa paleltumisen estämiseksi. Toiset sentään nukkuivat vallan rauhallisesti telttakankaisinsa lumelta peitettyinä, vaikka kyllä kylmä oli.

Joulukuun 29 päivän aamuhämärässä "ylös" huudettaessa esiytyi harvinainen, soma näky. Sieltä täältä alkoivat miehet myllätä lumihangesta ylös kuin "myyrät" maasta. Monikin sanoi sillä tavoin maanneensa melkein koko yön käärittynä telttakankaasensa, tuntematta mitään kovempaa palelemista. Aamutarkastuksen jälkeen lähdimme marssimaan eli oikeastaan luistamaan vuorelta alaspäin.

Lipunkantaja oli mennyt jonnekin vähän sivullepäin, ehkä venäläisten nuotiolle, eikä ollut silloin saapuvilla, kun lähdettiin. Pataljonamme komentaja översti Sundman, sanoi: "kolmannen komppanian vääpeli, ottakaa ja kantakaa lippua niin kauvan kuin lipunkantaja saapuu paikoilleen". Minä tartuin paikalla ilomielin lipunvarteen ja kannoin sitä vähän matkaa eli noin pari virstaa, kunnes lipunkantaja itse saapui paikalle ja rupesi toimiinsa jälleen. Mieleni oli vaan hyvä saatuani edes vähänkin aikaa kantaa Suomen jaloa lippua.

Lyhyen lasku- eli marssimatkan perästä tultuamme eräitten tykkien luokse pysäytettiin meidät sekä määrättiin ja järjestettiin joka miehelle eri tehtävänsä. Muutamat asetettiin tykkien ja tykkilavettien sekä ruutikärryjen aisoihin ja nyöriin, jotka olivat vetämistä ja kiinnipitämistä varten. Toiset saivat kannettavaksensa neljä kiväriä.

Näin asetuttua lähdettiin liikkeelle hiihtämään alaspäin lumista, jäätynyttä vuoririnnettä. Tässä olisikin ollut mahdotoin hevoisilla viedä alaspäin tykkiä lavetteineen ja ruutikärryineen, koska oli vaikea saada hevosia pysymään pystyssä vallan tyhjiltäänkin kuljettaessa. Kulku kävi erittäin hitaasti, sillä polku oli kapea, mutkainen, vierto ja kovin liukas sekä päälle päätteeksi kävi ankara pyry ja viuhka. Alkupuolella eli aamupäivällä täytyi usein seisattua tuntikausiksi vartoomaan edellä-kulkijain pysähdysten tähden, jossa tilaisuudessa pakkanen nipisteli monen miehen varpaita ja sormia sekä tahtoi muutenkin vilu tupata. Sitä täytyi meidän ajaa pois seuraavalla hupaisella tavalla; hyppäsimme pitkin vuoririnnettä ylös- ja alaspäin ja heitimme painia siksi kunnes veri hiukan lämpisi, jonka jälestä vedimme saappaat eli töppöset jaloistamme ja hieroimme niitä lumella. Minä eräine kumppanineni kaivoimme lumikinokseen kojun tapaisen loukon eli vajan ja peitimme sen suun telttakankaalla. Siellä hieroimme sitte jalkojamme lumella ja polttelimme tupakkaa sekä oli muuten suojaisempi tuulelta ja tuiskulta, siksi kunnes taas edelliset hiukan etenivät ja saimme jatkaa matkaamme eteenpäin.

Se oli omituista nähdä, kuinka tällaiset soturijonot tulivat alaspäin lumen lävitse. Taivas ja vuori olivat saman karvaiset, ainoa keskeytys oli tuo luikerteleva linja, joka hitaasti kulki alas ikäänkuin taivaasta. Yksi toisensa perästä luistivat ja kapusivat soturit jyrkkäyksiä alaspäin; tykit laskettiin puulta puulle ja töyräältä töyräälle. Jälestä puolen päivän tuli luoksemme eräs kenraali, joka oli havainnut erään toisen vuoripolun, vähän vasemmalle edellisestä, mutta vallan raivaamattoman, sillä sitä ei ollut vielä kukaan nykyisten lumipyryjen jälestä edellä sotkenut. Mainittu kenraali tuli luoksemme juuri silloin kuin me seisoimme odotellen, koska taas saisimme vähän kerrallaan hiihtää tykkinemme alas eli eteenpäin. Hän lausui näyttäen mainittua polkua vasemmalla kädellä: "jos tuota tietä myöten voitte päästä, niin saatte alkaa hiihtää sen kautta". Tästä ilosanomasta veti monen jylhän soturin suun hiukan naurun mareesen, jotka olivat pakkasessa ja pyryssä pysähdellessä ja toimetoinna seisoskellessa käyneet tavallista totisemmiksi.

Onneksi olikin meidän Suomalaisten vuoro alkaa hiihtää juuri siltä kohtaa, mistä mainittu polku poikkesi entisestä polusta vasemmalle. Siis nyt saimme alkaa edellä hiihtää, poikkeilematta ja pysähtelemättä, alaspäin ja aivan uutta tietä.

Mutta rivakkaasti se kävikin. Lumi pöllyi ja puitten oksat rytisivät, kun me oikein Suomen poikain innolla ja rohkeudella laskimme tykkinemme ja varusteinemme aika vauhtia alaspäin Balkanin jyrkkää eteläistä rinnettä. Kun tykki välistä tahtoi ruveta oma- eli itse-päisesti menemään liika hurjaa vauhtia, niin silloin oli niiden, jotka olivat vastaanpitäjinä, heittäytyminen lumiseen tantereesen istualleen eli seljällensä nuorasta kuitenkaan hellittämättä, voidakseen varmemmin pidättää sen kiivasta, hurjaa kulkua. Ja tästä olikin se seuraus, että tykin saimme jos kuinkakin äkkinäisellä paikalla paremmin hiljentämään ankaraa meno- eli luistamis-haluansa. Vaan kävi siinä hauskassa mäenlaskussa monen soturin niinkin hullusti, että housujen takapuolet, karankoihin ja oksiin kiini ottaen, repesivät, ja silloin paljas iho vaan silitteli Balkanin lumista, jäistä rinnettä.

Komppaniamme päällikkö kapteeni Bremer otti hartaasti osaa tykin ohjaukseen, vetämiseen ja kiinnipitämiseen, nahkaset rasat käsissä, piippukynä suussa, vetäen itse eli kiini pitäen nuorasta ja kehoittaen meitä ahkeruuteen sekä varovaisuuteen, ett'emme vaan millään muotoa särkisi tahi tärvelisi tätä oivaa tykkiämme, joka ehkä on taas hyvään tarpeesen, kun paikalle päästään. Väliin taas nauroi leikillisesti, kun joku meistä sattui menemään aika kuperkeikkaa lumista, jyrkkää vuoririnnettä alas, ja sanoi: "no, no, ei niin sukkelia käännöksiä pidä tekemän".