Part 6

Upserimme istuivat nuotiolla kanssamme, joita ei sentään meidän komppaniassa tällä kertaa ollutkaan muita kuin kapteenimme ja aamulla tullut Norjalainen luutnantti. Erittäin oli hupaista kuunnella tuon hauskan miehen, uuden tulokkaamme Norjalaisen luutnantin vilkasta keskustelua kaptenimme kanssa, kun he istuivat rinnakkain nuotion ympärillä.

Hän oli juuri päivää ennen Pravetzin tappelua saapunut pataljonaamme "rientomarssissa", keritäkseen tappeluun suomalaisten keralla ja ehkä näyttääkseen Norjan poikain tappelukykyä ja kuntoa, jota tuolla uljaalla luutnantilla näkyi olevankin kylliksi.

Hän jutteli arvattavasti paljon hauskoja kertomuksia Norjasta, tuolta ylhäältä pohjolan periltä, vielä pohjoisemmasta meidänkin maatamme. -- Hänen ruotsin puheensa kävi niin sopivan nuotikkaasti, että vaikka meistäkin joku vähän osasi ruotsia, niin eivät he sentään ymmärtäneet hänen puheestaan ainoatakaan sanaa. -- Marraskuun 24 päivän aamuhämärässä lähdimme kapuelemaan erästä jyrkkää vuoririnnettä ylöspäin, siltä kohtaa missä Turkkilaisten päävarustukset olivat. Vuori oli niin jyrkkä, että mäeltä väkisin tahtoi jalat luistaa takaisinpäin, täytyi ottaa paikottain kiinni puitten oksista ja sillä tavalla kiskoen auttaa itseänsä ylöspäin. Päästyämme lähelle heidän ensimäisiä etuvarustuksiaan, oli niiden eteen hakattu oivallinen murros.

Me kiersimme murroksen ympäri ja pääsimme heidän etuvarustuksiinsa, joista isommat olivat jokapuolelta suojattuja, muuripääskysen pesän tapaan rakennettuja; vähemmät tavallisia rintasuojia.

Tarkastettuamme niitä, näkyi täällä selvästi hedelmät meidän tarkoista laukauksistamme. Turkkilaisia makasi hengetönnä, niin isossa etuvarustuksessa kuin rintasuojissakin, moni rähmällään vallia vasten niinkuin torkuksissa vaan, kiväri puristettuna kätten väliin, pää alas painuksissa.

Eräskin sellainen, jolta minä otin Henri-Martini-kivärin ja 100 siihen kuuluvaa patronaa, oli lävistetty keskeltä otsaa, kas se oli ollut tarkka sattuma. Mainittua kiväriä kannoin uudenvuodenpäivään asti; Dolny Karnartzyn tappelun jälkeen heitin sen menemään luminietokseen (kinokseen) ajatellen: saapahan noita uusia, kun taas päästään toiseen tappeluun.

Isossa etuvarustuksessa oli myös useampia kaatuneita Turkkilaisia.

Heidän pienistä ampumarei'istään olivat meikäläisten tykin- ja kiväärin kuulat tunkeneet sisään ja tehneet tehtävänsä. Tässä kiipesimme vielä ylemmäksi, kunnes pääsimme vuoren harjalle, isoon linnoitukseen. Sinne olivat Turkkilaiset kiireissään jättäneet telttansa, keittokalunsa, työaseensa, patronalaatikkonsa ynnä yhtä ja toista muuta tavaraa.

Linnoitus oli vahva ja konstikkaasti rakennettu, monenkaltaisilla teillä ja välikäytävillä varustettu.

Me ihmettelimme suuresti, mitenkä Mehemed Ali pascha jätti niin hyvät varustuksensa, joita meikäläiset varmaan olisivat puollustaneet viimeiseen mieheen.

Vaan se oli juuri se Gurkon kiertämis taito, joka peloitti Turkkilaisia. Tästä marssimme erästä Orhanie nimistä kylää eli kauppalaa kohden, pitkin sen pohjoispuolella kulkevaa vuoriharjannetta, jonne pysähdyimmekin ja asetuimme asentopaikkaan.

Heti paikalla kaivoimme vuoririnteesen pienen varustuksen (rintasuojan), niin pitkän että puoli komppaniaa olisi sopinut siitä ampumaan yht'aikaa ja toinen puoli olisi ollut harjanteen takana varaväkenä. Muutamia vartiomiehiä piti aina olla seisomassa, valppaasti vartioiden; jolloin komppanian muu väki sai levätä.

Marraskuun 25 päivän olimme samassa asentopaikassa. Ilma oli ihana ja lämmin. Meillä oli siis hyvä tilaisuus tarkastella ja ihannella noita kauniita majesteetillisiä sangen korkeita vuoriseutuja, joilta alas katsellen kylät ja huoneet laaksoissa näyttivät niin kummallisen pieniltä kuin nuot pienet leikkitupaset, joita tavataan lasten kamareissa. Marraskuun 26 päivän aamulla rupesi puhaltamaan ja raivoamaan ankaran kylmä pohjoistuuli, joka puolenpäivän aikaan muuttui vesi- ja lumituiskuksi.

Tästä jo kyllä voipi arvata ja kuvailla, minkälainen oli elantomme autioilla vuorilla. -- Muutamat, joilla vielä oli jälellä, pystyttivät kangastelttansa.

Toiset kaivoivat maakuoppia. Minä kumppanineni pystytin telttarisasen, mutta mitä hyvää tästä oli? Tuuli ja myrsky heilutti ja rönkytti sitä niin hirveästi, että mies piti olla kiinni pitämässä joka nurkasta, muuten ehkä tuuli olisi lennättänyt sen ijankaikkista tietään.

Olimmepa kuin ilmapallossa. Me ajattelimmekin vaan: jos tänlainen myrsky vielä kovemmaksi kiihtyy, niin kukatiesi saattaahan se lennättää meidät telttoineen päivineen lähellä olevaan Turkkilaisten leiriin, jossa varmaankin olisimme tuota pikaa "hirsipuussa killuneet!"

Tulee myöskin huomata, että meidän telttamme ja kuoppamme olivat pohjoispuolisissa vuoririnteissä, jostapäin juuri tuuli ja myrsky kävi.

Eteläpuolella ei saanut kukaan olla paitsi vartiat, ettei vihollinen näkisi asentojamme.

Marraskuun 27 päivän asuimme vielä samalla vuorella ja kaivoimme joka telttakunta itsellemme kuopat maan sisään niinkuin myyrät.

Näissä kuopissa olikin hyvin lämmin ja hauska oleskella, sinne ei sopinut tuuli eikä myrsky, mutta oli siellä sentään tavallisen pimeä. Vuorotellen seisottiin vartioina.

Vaan yhden asian tähden oli kuitenkin pula tulossa: kun näet ruokavaramme loppuivat ja vesikin oli kaukaa alhaalta laaksosta haettavana, eikä sitäkään sieltä häiritsemättä saanut noutaa, kun viholliset ammuskelivat tykeillään veden hakijoita kohden, koettaen parhaansa mukaan estää heitä.

Nyt ei siis muuta neuvoksi, täytyi lähettää laaksossa oleviin läheisiin kyliin pieniä ryöstöpartioita, joista toiset puolet varustettiin kivääreillä, ottamaan vastaan mahdollisia kohtauksia, toiset nuorilla, veitsillä ja sauvoilla.

Näin varustettuina lähtivät meidän pojat muutamiin kyliin, vähän matkaa vihollisesta.

Semmoisista taloista, joista asujamet olivat paenneet, oli heillä lupa ottaa muonavaroja.

Se onnistuikin erinomattain hyvin. Eivät partioretkeilijämme tulleetkaan tyhjinä takaisin, vaan hyvillä saaliilla, tuoden mukanansa: sikoja, pukkeja, lampaita, lehmiä, härkiä, vasikoita, juustoa, maissi- ja nisujauhoja, papuja, turkinpippuria ja tupakkaa sekä yhtä ja toista muuta ruokatavaraa, paitsi leipää ja suolaa, jotka Herran lahjat olivat jotenkin vähissä. Muutoin oli meillä nyt taas ruokavaroja elää oikein "herroiksi!"

Marraskuun 28 päivän olimme vielä samassa asentopaikassa.

Me elimme täällä oikein vuoripeikkojen elämää, kannoimme laaksoista lehtikerpoja, heiniä, puimattomia nisun- ja ohranolkia, pehmikkeeksi allemme. Ohran oljista oli vielä sekin hyöty, että niistä sopi varistella ohria, joista sitten keitimme ja joimme sitä niin kutsuttua "ohrakahvia", joka kylmässä ilmassa ollessamme vaikutti ruumiimme lämpimyydeksi.

Sokeria tosin ei meillä ollut, vaan sepä olisikin ollut tällaisissa tilaisuuksissa ylellistä.

Marraskuun 29 päivän olimme vielä samassa asentopaikassa. Vähää ennen ehtoohämärää saimme käskyn valmistaa itseämme poislähtöön.

Kiiruusti hajoitimme kojumme ja pesämme vuoriäyräästä, sekä asetimme kapineet pusseihimme. Olipa taas oikein ikävä lähteä pois hyvin varustetuista kojuistamme, joihin jo olimme vähän kotiutuneet, oltuamme tässä usean päivän. Tästä marssimme samana ehtoona puoli virstaa vasemmalle eli länteenpäin, jossa oli pataljoonamme ensi komppania.

Siellä sitte oleskelimme koko yön heidän kanssansa vesisateessa ilman minkäänlaista suojaa, vaan eipä tämä enää ollut outoa, tottumus auttaa paljon. -- Me paneusimme toinen toisemme viereen maata, teltinkaistat peitteeksi, ja koetimme täten suojella itseämme sateelta ja kylmältä.

Marraskuun 30 päivän aamulla k:lo 6 rupesimme laskemaan alas Provetzin vuorelta, kuljettaen myötämme, koko pataljona, 8 raskasta tykkiä lavetteineen, ruutirattaineen, siis kaksi tykkiä komppaniaa päälle. Mehemeb Alin armeijat olivat kaivaneet täältä alaspäin jonkinlaisia kiertopolkuja, joissa kyllä näytti olevan tuhlattu monta päivätyötä, ja olikin ollut välttämättömän tarpeellinen, ennenkuin näin äkkijyrkältä vuorelta voi mitään isompaa esinettä alas tahi ylös kuljettaa.

Näitä polkuja pitkin hiljakseen koetimme hinata eli laskea tykkejä alaspäin, toiset kiinni pidellen, toiset vetäen. Tarkka vaari oli pidettävä ettei tykki päässyt menemään omin päinsä liika kovaa vauhtia, sitten se olisi mennyt vuoren rotkoihin tuhansiksi pirstaleiksi, ja siitä olisi ollut päälliköillemme ankara edesvastaus ja meille suuri häpeä.

Kun kaikki oli saatu vuorelta alas hyvässä järjestyksessä, riisuimme päällystakit yltämme ja kääreimme ne olalle kannettavaksi, sillä laaksoissa oli paljon lämpöisempi kuin siellä lähelle pilviä kohoavilla vuorilla, joissa paikoittain oli lunta suvellakin.

Sittenkuin kaikki oli saatu reilaan, alkoi marssi. Me marsseimme monen pienemmän kylän ja Orhanien kauppalan lävitse, jossa vielä näkyi olevan monta uljastakin rakennusta.

Kauppalan lävitse marssiessamme keskikatua soittivat Bulgarit kirkkonsa kelloja, (jotka Turkinvallan aikana olivat olleet kauan soittamatta, sillä he eivät sallineet kristittyjen kirkonkellojen soitantoa), näitten uljasten vapaudensankarien kunniaksi, jotka jalomielisyydellään vertaan vuodattaen olivat tunkeneet tappelujen ja myrskyjen lävitse tänne Orhanien ihanaan laaksoon saakka, jota Turkkilaiset olivat pitäneet ihan voittamattomana, kovien varustustensa tähden. He sanoivat, että se oli viisi kertaa vahvemmin varustettu kuin Gorny-Dubniak ja Telisch; sitä paitsi oli täällä sodallisessa katsannossa tavattoman edulliset maisemat.

Se olikin totta, pattereja (retuuttia) ja rintasuojia oli kaivettu ja varustettu joka vuoren nyppylällä ja vielä oikein mestarin tavalla tehty ja kaunistettu.

Bulgarit kertoivat että eräät insinörit olivat niitä teettäneet, puoli vuotta ennen sotaa, talonpojilla (Bulgareilla). Ilman vähintäkään palkkaa oli näiden raukkojen täytynyt raataa (tehdä työtä) ja jos eivät tahtoneet olla oikein ahkeria, niin olivat insinörien kovista ruoskista (piiskoista) lähteneet lyönnit olleet heille hyvänä muistuttajana ahkeruuteen. -- Me marssimme vielä länttä kohden eteenpäin Orhaniesta muutamia virstoja, siksi että ehtoopäivällä saavuimme Vratschesch nimiseen kylään. Kylä oli korkeiden vuoriharjanteiden ristimyksessä ja virta juoksi sen keskitse.

Tämä oli ollut Turkkilaisilla oikein pääpesänä Sofian ja Plevnan välillä sekä muonan ja muun tavaran kokouspaikkana, koska me täältä löysimme kaikellaista tavaraa yltäkyllin: satoja säkkiä jauhoja ja ryyniä, keksileipiä, papuja, voita useampia tynnyriä, suuria sikalaumoja (ne eivät sentään kuuluneet Turkkilaisille, sillä he eivät syö sianlihaa, ne olivat kyläläisten omia, jotka olivat Bulgareja), paljon apteekkitavaroita, rohtoja (troppia), sotilas- ja lasarettivaatteita, monta tynnyriä viiniä y.m.

Nämät kaikki olivat aiotut Plevnaan vietäväksi, vaan nyt se oli jo myöhäistä.

Heiniä oli myös, suuria aumoja, joista teimme pehmeitä yösijoja.

Hyvää suuta myös aljettiin pitää, voileipää syötiin sianlihan kanssa, riisiryynipuuroa voinensa oikein mielin määrin. Meidän pojat juttelivatkin: "pidetään nyt joulua, koska Turkkilaiset ovat noin hätähousuja, että jättivät muonavaransa meidän nautittaviksemme".

Tätä kestiä vietimme vallan rauhallisesti, niinkuin olisimme olleet sangen kaukana vihollisista.

Vasta seuraavan päivän aamulla saimme tietää ratsuväen partiomiehiltä, että tästä vähän matkan päässä vuoristossa oli asettunut viisitoista tuhatta Turkkilaista, ja meitä oli ainoastaan muutamia komppanioita neljän tykin kanssa. Jos tämän olisivat punalakit tienneet, niin varmaankin olisivat he tulleet tähän kestiimme "kuokkavieraiksi".

Niin sitä vaan väliin hurrataan sotaretkillä, kun oikein onnenpyörällä ajetaan ja rohkeita ollaan.

Joulukuun 1 päivänä olimme aamupäivän samassa asentopaikassa.

Ehtoopäivällä sai meidän komppania käskyn mennä etuvartia-ketjuun eräälle Vratsches'in kylän lähellä olevalle vuoritöyräälle. Ensin kiipesimme vuorelle. Sinne päästyämme asetti komppaniamme päällikkö itse vahtimiehet paikoilleen. Vuorottain sitte seisottiin ketjussa vartioina, toinen puoli miehistä sai istua nuotion ääressä, ollen päävahtina.

Pimeän tultua rupesi käymään ankara myrsky tuuliaispäineen, joka löi nuotioista sen ympärillä istuvien miesten vasten naamaa tuhkaa, tulisia kekäleitä ja hiiliä, niin ett'ei niistä nuotioistakaan ollut paljon apua. Myrsky oli niin kova, että kaatoi kivääri-kasat (kytkyet) ja lennätti monen miehen lakin alas vuorenrotkoihin, jota pimeässä oli mahdotoin sieltä löytää. -- Olimmepa niinkuin "hullu myllyssä".

Joulukuun 2 päivän aamulla k:lo 1 saimme muuton etuvartiavirasta ja tulimme vuorelta alas, ennenmainitun kylän lähelle, entiseen asentopaikkaamme. Täällä sitte kauniissa lämpöisessä päiväpaisteessa istuskelimme ja korjailimme epäkuntoon menneitä vaatetus- ja varustekapineitamme.

Joulukuun 3 päivän aamulla menimme taasen etuvartioiksi samalle vuorelle, jossa olimme olleet yön 2 päivää vasten, paitsi että ei asetuttu samoille asemille eli paikoille. Nyt kiivettiin ylemmäksi vuoren korkeammalle paikalle, johon Turkkilaiset olivat rakentaneet vahvan neliövarustuksen (nelisivuisen patterin).

Tänne hinasimme mennessämme kylän miesten avulla neljä raskasta kenttätykkiä ja asetimme ne mainittuun varustukseen, tulikidat viholliseen päin; siitä sitte lähetettiin heille tervetuliaisia "rautakirnuista". Niillä pamahutettiin vähän väliä lähellä olevaan Turkkilaisten leiriin, niin että kappaleet lentelivät ilmassa heidän teltoistansa ja monta "punalakkia" luullaksemme sai surmansa ja pahoja vammoja.

Turkkilaiset koettivat vastata näihin, mutta heidän tykkinsä eivät kannattaneetkaan meihin asti, näet kun ei heillä ollut, kaikeksi meidän onneksemme ja iloksemme, ensinkään tykkejä ensimmäisessä eli läheisemmässä leirissä (asentopaikassa). Toisessa leirissä niillä oli muutamia tykkejä, joka oli samaan suuntaan, mutta ison joukon etäämmällä ja korkeammalla vuoriharjanteella, vaan sieltä asti eivät meihin kannattaneet.

Kranaatit väsyivät jo muutamia satoja askelia ennen meihin ylettymistänsä ja putosivat maahan erääsen laaksoon, joka oli vuorten välissä, meidän suureksi huviksemme. Tykit paikoilleen saatuamme asetti komppaniamme päällikkö meidät etuvartioiksi, pitkin vuoren laidetta ja harjannetta muutamia satoja askelia mainitusta isosta eli pääpatterista.

Ehtoolla pimeän tultua määräsi hän minun ja kaksi sotamiestä menemään tiedustusretkelle sotalinjamme vasemmalle sivustalle. Siellä oli eräs laakso meidän ja siellä olevain soturein välillä, jossa ei ensinkään ollut vartioita, mutta sen toisella puolen oli taas eräs vuoriharjanne, jossa seisoi etuvartioina joku komppania Ismailov'in kaartirykmentistä. Sinne oli meidän määrä mennä ja ilmoittaa heidän päällikölleen että meidän puoleisella vuorella ei ollut havaittu mitään erinomaista tapahtuneeksi, sekä kysyä, josko heillä olisi jotakin ilmoitettavana.

Käskystä toimeen. Me hapuilimme pimeässä ensin alas vuorelta, sitte pitkin laakson pohjaa, jonka lävitse myös juoksi eräs pienenlainen joki; siitä oli yli kahlattava. Meitä ei oikein haluttanut kastella itseämme, haimme siis mistä olisi helpompi päästä ylitse kastumatta, kuivin jaloin, joka pimeässä oli jotenkin vaikeata. Viimein löysimme sentään semmoisen paikan erään myllyn luona, mutta tässä oli kiivettävä ensin aidan ylitse joen varrella olevan myllärin pihaan. Päästyämme aidan ylitse hyökkäsi myllärin tunkiolta päällemme kuusi rotevata isoa turkkilaista koiraa (heidän koiransa ovat hyvin suden näköisiä ja luontoisiakin); minä tempasin miekan tupestani (huotrastani) ja rupesin sillä sivelemään pimeepäihin petomaiseen koiraryhmään, härsyttäen tupella. Miehet tekivät kiväreillään "varjelusasentoon" (pojugo-tofs) ja pistelivät sekä löivät aika lailla, jolloin aina joku koirista päästi pahan kiljahduksen, poistui luotamme ja juoksi samalla tiehensä, toisten vielä pauhatessa ympärillämme.

Oli kovin pimeä, ett'emme oikein nähneet sivalluksiemme ja hosumisiemme vaikutuksia, mutta mielemme oli kuitenkin varsin hyvä, että pääsimme koko veitikoista erillemme ja saimme jatkaa rauhallisesti tiedusteluretkeämme eteenpäin. Mylläri ei ollut tietävinään koko asiasta, vaikka pihallaan semmoinen meteli kävi.

Päästyämme määrätylle vuorelle, Venäläisten asentopaikkaan, menin minä heidän etuvartiainsa päällikön luokse ja ilmoitin mitä oli käsketty.

Tämän jälestä lähdimme palausretkelle, takaisin omaan asentopaikkaamme.

Päästyämme sinne menin kaptenillemme ilmoittamaan että kaikki oli tarpeellisessa kunnossa senkin puolen vartioväestöllä, paitsi että myllärin koirat tuolla laaksossa olivat vähän liika vihaisia. "Se on tavallista", vastasi kaptenimme naurahtaen.

Joulukuun 4 päivän aamulla muutimme virkaa. Tulimme nimittäin etuvartiain päävahdiksi. Koko vuorokauden loikoilimme nuotioin ääressä, tarinoiden sekä laskien yhtä ja toista leikkiä ajanvietteeksi.

Joulukuun 5 päivän aamulla tulimme isoon eli pää-patteriin tykkien vartioiksi. Toisen puolen komppaniastamme oli määrä aina pitää varusteet (vyöt patruunataskuineen) yllään ja muuten olla valmiina joka hetki puollustamaan tykkipatteriamme viimeiseen mieheen, jos vihollinen olisi tehnyt salahyökkäyksiä.

Tämä vuori oli tuleva meille oikein vasituiseksi asentopaikaksi moneksi aikaa, jonka tähden se nimitettiinkin Venäläisissä käsikirjoissa: "Finskij gora" (Suomen eli Suomalaisten vuoreksi). Kenraali Gurko määräsi kenraalimajuri Etter'in niiden joukkojen päälliköksi, jotka olivat asetetut Vratsches'in kylään ja sen lähellä oleville vuorille ja joidenka oli määrä vastustaa niitä isoja vihollisjoukkoja, jotka olivat asettuneet vähän matkaa mainitusta kylästä vuoristoon, sillä aikaa kun hän itse teki hyökkäyksiä toisella osastollaan, vasemmalla siivellämme, Arab-Konak solaa vastaan. (Mainittu sola on siinä, mistä maantie menee Balkanin korkeimman harjun lävitse, Plevnasta Sofiaan).

Kenraalimajuri Etter antoi meille tarkat säännöt ja ohjeet, mitä kunkin pataljonan tulisi tehdä, jos tarve vaatisi, nimittäin jos vihollinen ryntäsi päällemme.

Syystä että meitä oli paljon vähemmän kuin Turkkilaisia, sen vuoksi olikin juuri tarpeellinen määrätä ennakolta kullekin pataljonalle omat tehtävänsä. Muun muassa lausui kenrali päiväkäskyssään: "minä olen varma siitä että ne joukot, jotka ovat uskotut minun komantooni, toimittavat tämän meille määrätyn toimen uskaliaasti, eivätkä peräänny askeltakaan niistä varustuksista, jotka meillä nyt ovat. Jumala kanssamme. Ei askeltakaan takaisin".

H. M. K. Sivus-adjutantti kenrali-majuri von Etter.

Joulukuun 6 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi.

Nämät vuoriäyräät tulivat meille jo niin tutuiksi, kuin jos olisimme täällä syntyneet ja olleet omassa "vasikkaha'assa".

Joulukuun 7 päivän aamulla saimme virkamuuton ja menimme taas vartioimaan pääpatteria, samassa järjestyksessä kuin 5 päivänä.

Joulukuun 8 päivän saimme levätä; se olikin nyt jo hyvin tarpeesen, koska olimme saaneet kaksi vuorokautta valvoa yhtä mittaa.

Joulukuun 9 päivän aamulla menimme etuvartiain päävahdiksi.

Koko vuorokauden satoi lunta oikein vahvasti, joka muutti meidät valkoisiksi hahmuiksi, vaan me seisoimme lumisinakin kuin korpikuuset talvella Suomen metsässä.

Nuotiotuletkin tahtoivat vallan väkisin sammua lumesta ja märkyydestä ja kaikki olimme peittyä lumeen. -- Ehtoolla pimeän tultua tapahtui eräs seikkailu.

Olimme näet rakentaneet kojuja ja majoja risuista ja lehtipuun-oksista suojellaksemme itseämme kylmältä tuulelta ja lumipyryltä.

Samanlaisen olimme myöskin rakentaneet kaptenillemme; sitä paitsi teimme hänen kojuunsa kiukaantapaisen kivikasan peränurkkaan, josta oli johdettu savureikä "seinän" alitse ulos. Siinä sopi esim. kiehauttaa ruokaa, teetä, lämmitellä käsiä, jalkoja j.n.e.

Mutta varovasti oli sitä sentään lämmitettävä. Liekki tuli suun kautta kojuun sisään, yhtä hyvin kuin uloskin peränpuolelta.

Oli miten oli, mutta tapaus oli seuraava: Kaptenimme sanoi palvelijalleen (entinen Venäläinen sotamies, Krimin sodan ajoilta, nimeltä Alekseijev, hauska äijän hopakko): "Minä panen vähäksi aikaa levolle, ole sinä valveilla ja tarkasta tulen perään". Kaptenimme nukahti. Mutta Alekseijev nukahti myöskin, antaen tulen palaa omin päinsä.

Puut olivatkin virinneet palamaan liika kovaa vauhtia sekä lyöneet liekin ulos kiukaasta josta seurasi se, että koko koju syttyi palamaan. Se oli, näettekös, kuivista lehtikervoista kyhätty; vaikka satoi luntakin, niin eihän se ollut sentään sisäpuolelta kastunut, Ehtoon pimeydessä näimme äkkiä päällikkömme kojun täysissä liekeissä palavan kauttaaltaan. Me riensimme silmänräpäyksessä katsomaan mikä ihme ja kumma nyt piti tapahtuneen. Eihän päällikkömme ennenkään ollut tuonlaisia "ilmonatsania" (ilotulituksia) käskenyt tekemään, erittäinkään näin öiseen aikaan, jolloin vihollinen voisi tulien suunnasta havaita yhtä ja toista, niinkuin väkiluvusta, asentopaikasta y.m.

Mitä vielä, se oli valkean vaara. -- Alekseijev, joka oli nukahtanut oven eli aukon suulle, hyökkäsi ulos ensin niin, että palavat varvut ravahtivat, vaan samassa näimme myös rakkaan päällikkömmekin rientävän ulos korkealle ilmaan leimuavien liekkien keskeltä.

Jumalan kiitos! hän on pelastettu. -- Olipa tuskin nyt taas jonkinlainen metku, arvelimme me, koettaen pelastaa palavasta kojusta "huonekalut", joita ei sentään ollutkaan kuin pari pussia, vaippa, sekä pieni patanen lusikoineen kauhoineen.

Kaptenimme ei ollut paljon tietävinään koko valkeanvaarasta, sanoihan vaan: "katsos hiton risukasaa, kuinka oli herkkä palamaan".

Kysyi sitte Alekseijev'ilta: "saitkos pelastetuksi piippuni?" "Sain", vastasi Alekseijev, "mutta kyllä se vähän vikaantui".

Se oli näet semmoinen lyhytvartinen piippu-nysä, jota me tavallisesti nimitämme: garibaldiksi ja keisarin saunapiipuksi.

Siitä oli kaptenimme vedellyt savuja kaikissa melskeissä ja tappeluissa sekä niiden lomahetkinä.

Ja juuri sentähden se olikin niin tärkeä kalu. -- -- --

Miehet sitten kiusoittelivat Alekseijev äijää, sanoen: "katsos sinä verkasen poika, kun olit vähällä polttaa meidän uljaan kaptenimme; jos sen olisit tehnyt, niin sinun olisi hiisi perinyt". Alekseijev oli itsekin pahoillaan, mutta mikäs auttoi. Ei vahingot tule kello kaulassa, on tapana sanoa. -- Turkkilaiset, arvattavasti, ajattelivat, nähdessään tuonlaiset "helkavalkeat" (suuret tulenliekit) nousevan Suomalaisten etuvartioilta: "kyllä maar noi Suomalaiset ovat aika konstikkaita miehiä, kun pitävät tuonlaista leikkiä tappelutantereellakin."

Joulukuun 10 päivän aamulla saimme virkamuuton ja menimme pääpatterivahtiin. Ilma oli vaan yhtä mittaa sateinen ja sumuinen, ett'emme voineet nähdä vihollista eivätkä he meitä. Olimmepa kuin "säkissä" molemmat, saimme olla omillamme, saimme toimia omia askareitamme, Turkkilaisten näkemättä; vallan rauhallisesti kaivoimme vuoririnteesen rintasuojia ja muita semmoisia.

Arvattavasti he tekivät samoin, kun kerta oli näin hyvä tilaisuus. -- -- --

Joulukuun 11 päivän aamulla menimme taas etuvartioiksi. Ilma oli isosta aikaa kaunis ja päivä paistoi ihanasti. Meillä oli hyvä tilaisuus nyt taas nähdä ja tarkastella vihollisen asemia ja liikunnoita ja josko olivat tehneet mitään muutoksia aamun vallitessa. Heti auringon noustessa tervehdittiinkin heitä laulamalla kaikista neljästä tykistämme yht'aikaa, että saivat kranaatteja suuruksensa "höysteeksi". Ja samalla näkivät ne häirinneen Muhamettien aamurukoukset. He näet rukoilevat auringon nousun aikana, Kello 11 e.pp. seisoessamme ketjulla saimme tietää, että turkkilaiset olivat Plevnasta koittaneet uloshyökätä ja samalla koko Osman'in iso armeija joutunut vangiksi. -- Tämä herätti meissä välitöntä riemua; ponteva, innokas hurraaminen alkoi kaikua koko ketjulinjalla ja pääjoukoissamme; lakkeja heiteltiin hurratessa ilmaan ja riemua kuului joka haaralta. Turkkilaistenkin etuvartiat, jotka seisoivat vastassa meitä, näyttivät kummastelevan, mitä ihmeitä ne taas mahtavat hurrata. Heitä ilmestyi miehissä valliensa päälle tarkastelemaan, mitä raivokas, iloinen hurraaminen merkitsisi.