Part 12
Helmikuun 11 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin. Ilma oli aamupäivällä sumuinen ja kostea, vaan puolipäivän jälestä muuttui ihanaksi ja lämpöiseksi.
Leivoset laulaa livertelivät kohoten korkealle ilmaan, hekin hauskuttaakseen meidän yksitoikkoista marssimistamme, sekä ehkä muistuttaakseen mieleemme kaunista kevät-aamua Suomessa, joka meillä Pohjolassa on se herttaisin aika.
Marssiessamme ahkerasti eteenpäin, näimme k:lo 1 j.pp., eräältä kukkulaita etäältä siintävän kaupungin tapaisen, rakennuksineen ja korkeine tornineen; sen sanoivat päällikkömme Tschorlu nimiseksi kaupungiksi, sekä että sinne oli tämän päivän marssi-määrä.
Kello 3 j.pp. saavuimmekin jo sitä hyvin lähelle erään joen rannalle, johonka meidät pysäytettiin vähäksi aikaa levähtämään. Sen jälestä marssimme joen ylitse kivistä siltaa myöten; tässä lähellä oli myös eräs, Adrianopolista tulevan rautatien varrella oleva pysäyspaikka, jonka ohitse marssittuamme alkoi juhlakulku kaupunkiin. Soittokuntamme pantiin marssimaan edellä ja käskettiin soittamaan erästä hyvin kaunista marssia; me heidän jälessään, kaikki täydellisessä järjestyksessä, osastokolonnissa. Prikatimme komentaja, kenraali Ellis I:nen, joka ratsasti edellä, pidätti ratsunsa kaupungin portille siitä tarkasti katsellaksensa prikatinsa marssi-kuntoa. Marssittuamme hänen kohdallensa lausui kenrali: "kiitoksia veikot ripeästä marssimisestanne, te olette marssineet oikein niinkuin tarkk'ampujain tulee". Me vastasimme: "Ahkeruus on ilomme, teidän ylhäisyytenne!" samassa marssien ripeästi hänen ohitsensa. -- Sen jälestä sai kukin komppania luvan mennä majoittajiltansa ennen katsottuihin majataloihin. Minä toverineni eli ensi plutonan kanssa pääsimme erääsen Armenialaisen taloon, jossa saimme asunnoksemme erään hyvin sievän ja puhtaan ullakkokamarin, joka ennen meidän tuloamme oli ollut talon neitosten asuntona, vaan jotka meidän tultuamme muuttivat toiseen sen vieressä olevaan samanlaiseen kamariin; se oli niin pikkunen, nätti ja sievä kuin "nukenkaappi".
Talon väki katseli meitä ensin vakavan ja pelollisen näköisenä, vaan nähtyänsä, ettemme pienintäkään pahaa aikoneet heille tehdä, tulivat he vallan ystävällisiksi ja kohtelijoiksi meitä kohtaan. Eräs pojista oli hullu, mutta hänkin toimieli kuitenkin meidän hyväksemme, kun isä käski, toi hiiliä siirtouuniin (kamiiniin) ja muuta senlaista pientä tointa, mutta näytti sentään kaikessa hulluudessaan suuresti ihmettelevän, että ketähän vieraita nuo mahtavat olla, kun heitä on noin paljon ja puhuvat toista kieltä kuin minä.
Helmikuun 12 päivän olimme samassa majatalossa ja asuimme samassa ullakkokamarissa; talon isännän nuori, kaunis tyttönen tuli aamulla ja siivosi huoneemme; me tervehdimme häntä kohteliaasti kumartaen ja koetimme kysellä häneltä yhtä ja toista; hän hymyili kyllä meille, vaan ei ymmärtänyt puhettamme, emmekä me hänen; hän meni vaan pois tyköämme tehden "hunörin" kuin paras sotamies, sitte nauraen juosta ressutti mukavissa sinisissä housuissaan, joka näytti hyvin somalta ja hupaiselta. Siellä on näet Rumiliassa naisväellä tapana käyttää isotakamusta housuja niinkuin miehilläkin, eikä miehellä ja naisella ole takaapäin paljon muuta eroa kuin että naisella on muhkeammat istinkukkulat ja emännillä erittäin.
Aamupäivällä teimme huviretkiä raittiissa ulkoilmassa kylän kunnailla ihailemassa kaunista ja lämmintä kevät-ilmaa, jossa nurmikoilla paikoin jo kasvaa rehotti uutta ruohoa ja lintuset laulaa livertelivät ihania, suloisia aamu-virsiänsä. Tämä kaikki muistutti mieleemme kaukaista, rakasta kotimaatamme, jossa ehkä vielä tällä vuoden ajalla talvi peittää maan valkoiseen vaippaansa.
Helmikuun 13 päivän olimme samassa majatalossa; aamulla alkoi käydä ankaran kylmä pohjoistuuli, tuoden myötänsä vähän luntakin. Meidän sievä ullakkokamarimme jäähtyi varsin kylmäksi, siinä oli vaan hyvin ohukaiset lautaseinät ja muutenkin heikoilla perustuksilla, niin että tuuli voi sitä omavaltaisesti häilyttää sinne tänne. Kaupunkiin oli koottu sotaväkeä useampia tuhansia, niin että muonavaroista oli jotenkin kovanlainen puute; mekin saimme päivän muonaosaksi ainoastaan hyvin pienen kakun (noin 10 pennin hintaisen nisupullan kokoinen), jonka nälkäinen soturi söi muutamilla nielauksilla ja oli sitte lopun päivää syömättä. Sentähden nimittivätkin meidän pojat tämän kaupungin "Pienen kakun kaupungiksi". Se oli kuitenkin hyvä, että saimme olla katon alla eikä niinkuin Balkanin vuorella tuulten, pyryjen ja pakkasten käsissä, sammuvain nuotiotulien ääressä, monesti myöskin leivättä.
Helmikuun 14 päivän olimme samassa majatalossa istuksellen ja jutellen keskenämme kaikenlaista mitä sattui. Ilma oli aina vaan hyvin kylmä ja pohjoistuuli häilytti ullakkokamariamme yhä edelleen; mitään erityistä ei tapahtunut.
Helmikuun 15 päivän aamulla muutimme majaa erään saman kadun varrella asuvan Armenialaisen taloon; täällä myöskin oli kaikki siivoa, puhdasta. Pian tutustuimme täälläkin talonväen kanssa, olimmepa taas niinkuin yhden perheen jäsenet ainakin. Meille he soivat eli antoivat eri kamarin, joka oli mainion mukava sentähden ettei tarvinnut häiritäksemme talonväen rauhaa, ja itse saimme liikkua vapaammin. Isäntä kutsui minun eräänä päivänä hänenkin asuntoansa (isännän kamaria) katsomaan. Hän käski istumaan laattialle kauniille turkkilaiselle matolle, sillä näet täällä ei ole tapana ensinkään käyttää tuoleja. Yhdessä sitte vetelimme isännän kanssa savuja kauniista piipusta, jossa oli mainion pitkä varsi (kolme kyynärää) ja savu kulki ensin lasisen pullon lävitse, jossa oli vettä, puhdistaen tupakasta pois liian väkevyyden. Tupakka olikin aika väkevää, Vähän-Aasian tupakkaa. Isäntä koetti minulle selittää, että sieltä hän aina tuottaa tupakkansa, koska se siellä on parempaa ja väkevämpää kuin europalaisessa Turkissa. Sitte veti hän viinapullon esiin, jossa oli oikein hyvän makuista viinaa ja tarjosi minulle "tuloryypyn". Talon emäntä, tölleröinen, keitti kahveeta mukavassa siirtouunissa (kamiinissa) joka seisoi laattialla ja josta samalla tuli lämmin huoneeseen. Kahveen joimme eli oikeammin sanoen söimme pienenlaisista kahvekupposista, joihin poro, liemi ja sokeri sekoitettiin sekaisin itämaan tavan mukaan; mutta kyllä se oli hyvän makuista ja voimakasta. Kiltti emäntä tarjosi vielä ruokaakin, siinä oli leipää, turkin karvaita pippuria etikan kanssa, sekä makeata mehiläishunajata pööniruuan seassa y.m. Sormin söimme kaikkia, joka oli minustakin vallan mieleistä, koska en liioin ole mikään mestari syömään veitsellä ja kahvelilla.
Isäntä koetti opettaa minulle turkinkieltä, minä hänelle suomen ja venäjän; hyvin me olimmekin ymmärtävinämme toinen toisemme, vaikk'emme siitä oikein selville tulleet. Eräänä päivänä halusin ostaa maitoa, mutta kun tiesin majatalossamme ei olevan lehmiä, niin päätin pyytää jotakuta heistä hakemaan sitä muualta. Minä selitin asiani jos jollakin tavalla, vaan eivät he voineet ymmärtää mitä tarvitseisin. No -- mitäs muuta neuvoksi, kun ei asiasta muuten tultu selville, täytyi asettaa talon 12 vuotinen poika neliryömin laattialle ja näyttää oikein luonnollisesti miten maitoa maailmaan lypsetään. -- Talonväki nauroi makeasti tempulleni ja arvasi heti mitä tarkoitin, jolloin annoin heille 5 golgania (kopeikkaa) rahaa ja he lähettivät pojan hakemaan maitoa kylästä.
Helmikuun 16 päivän olimme samassa majatalossa. K:lo 11 e.pp. tarkasti pataljonamme komentaja eräällä kaupungin lähellä olevalla kentällä ne alipäälliköt ja sotamiehet, jotka haavainsa, sairauden, heikkouden ja kuormastotoimien tähden olivat jääneet Bulgariaan ja länsi Rumiliaan sekä nyt vähitellen saapuneet omaan joukkoonsa.
Helmikuun 17 päivän aamulla k:lo 10 saimme käskyn asettua eräälle kaupungin lähellä olevalle kentälle nelikulmio- eli sisäkaré-kolonnaan Jumalan palvelusta varten; pataljonamme pappi, pastori Rancken piti juhlallisen Jumalan palveluksen. Esipuhe eli teksti oli: "työmiehestä viinamäessä". Todellakin oli juhlallista taas saada monesta aikaa kuulla saarnattavan Jumalan pyhää sanaa ja selvällä suomenkielellä näin kaukaisellakin sotatantereella. Oli kaunis, lämmin kevätaamu, tuulonen hengähteli hieman, kirkas ja lumoava itämaan taivas ja kevät-aurinko loisti sangen ihanasti ylitsemme.
Helmikuun 18 päivän olimme samassa majatalossa. Kävimme äksisiharjoituksissa nuorten soturiemme kanssa, heille opetimme käännöksiä, marssia ja muita semmoisia pyörähdyksiä, joita rauhan aikana tarvitaan. -- He olivat sodan melskeissä melkein tykkänään unhottaneet kaikki ne temput, mitä ennen sotaa Helsingissä kerjettiin opettamaan. Sillä ei sodassa sotamieheltä tule paljon muuta kysymykseen kuin: marssia rivakasti, ampua tarkasti ja kun paikalle pääsee, niin syödä ja pistää voimakkaasti surkeilematta.
Tänne myöskin nyt viimein saapui iso kuormastomme keittokattiloineen ja muine tavaroineen. Myöskin Suomesta lähetetyt suuret vaate- ja mytty-kasat olivat kuormaston mukana saapuneet tänne. Me saimme niistä mieheen yhden villapaidan, yhdet puolivillaiset alushousut, yhden puolivillaisen aluspaidan, kaksi paria sukkia ja yhden villaisen työtakin. Sadetakit ja muut semmoiset jäivät kuormastoon. Nyt on taas hauska oleskella hyvissä villavaatteissa. Tässä johtui taas mieleemme hyvin sydämellinen kiitos kansalaisiamme kohtaan, jotka noin anteliaalla lahjallaan olivat meitä muistaneet, sekä tuntien pyhän velvollisuutemme täällä kaukaisella sotatantereella kunnostaa ja edustaa kansalaistemme ikivanhaa sotamainetta ja kunniaa. -- Hankkiaksemme mekin sen voittojen kirjaan jonkunlaisen pienen muiston Balkanin niemen kristittyjen vapauttamistoimessa. Suuren, jalon ja ylevämielisen suuriruhtinaamme Keisari Aleksander II:sen johdolla ja käskystä.
Helmikuun 19 päivän teimme samoja harjoituksia ja olimme samassa majatalossa. Harjoitusten väli- eli lomahetkinä joimme kahveeta ja polttelimme oivaa Turkin tupakkaa.
Helmikuun 20 päivän aamulla k:lo 8 menimme rautatien pysäyspaikalta noutamaan turkkilaisten kivärejä, joita oli tuotu sinne rautateitse, arvattavasti jostain tappelukentältä ja pantiin täältä Tschorlussa erääsen varastohuoneesen. K:lo 1 j.pp saimme kiireen käsky lähteä marssimaan Konstantinopolia kohden. Muutamissa minuuteissa olimme valmiit lähtemään. Jätettyämme majatalonväellemme hyvästi sekä kiitettyämme heitä kaiken sen erinomaisen hyvän kohtelun edestä, jota meille olivat osoittaneet, asetuimme marssikolonniin, jonka jälestä marssi alkoi. Marssittuamme hyvin ahkerasti koko ehtoopäivän, emme kuitenkaan kerinneet määrän päähän päivän näöllä, vaan kuljimme iltapimeälläkin vielä ison aikaa, kunnes viimein saavuimme lähellä Marmorameren rantaa erääsen mahdottoman suureen aumalatoon, jossa ennen oli viljaa talletettu. Se oli niin suuri, että koko pataljoona mahtui sinne ihan puhtaasti. Mainitusta ladosta oli vähän matkan päässä eräs Kischikli niminen kylä.
Helmikuun 21 päivän aamulla ennen marssiin lähtöä, piti pastorimme meille hartaan aamurukouksen, kehoittaen meitä kiittämään Jumalaa, Kaikkivaltiasta, joka on onnellisesti meidät johdattanut ja auttanut merestä mereen, pohjolasta etelään, monien vaarojen ja vaivojen lävitse. Tämän perästä lähdimme marssimaan pitkin Marmorameren rantaa. Iloista ja hauskaa oli taas monen ajan perästä katsella ja nähdä kuinka laivat ja kalastajain venheet kiitivät ristiin rastiin sinisellä, tyynellä meren pinnalla. Tässä johtui myös mieleemme että Aleksanderi Suuren joukot olivat aikoinaan marssineet näitä samoja teitä, joita nyt marssi Pohjolan Aleksander Suuren joukot, ja jonka joukkoihin mekin saimme kunnian kuulua.
Ehtoopäivällä saavuimme Silivrin kaupunkiin, joka on eräällä kauniilla mäen rinteellä Marmorameren rannalla, oivallisella laiva-satamalla. Kaupunki mahtaa olla jotenkin vanha, vaikk'ei aivan suuri; siellä on eräs vanhan vanha roomalainen kirkko ja vanhoja linnan raunioita, oikein jättiläis-tekoa. Majamme saimme eli oikeammin sanoin otimme erään juutalaisen taloon, joka ei isäntäväkeä näyttänyt oikein miellyttävän, vaan mitäs me siitä. Hyvää, makeata viiniä saimme täällä huokealla hinnalla ja kaikenlaiset etelämaan hedelmät olivat erittäin huokeita.
Helmikuun 22 päivän aamulla lähdimme Silivristä marssimaan eteenpäin; vähän aikaa marssittuamme saavuimme erään kreikkalaisen luostarin kohdalle, jossa parast'aikaa soitettiin kelloja ja palveltiin Jumalaa. Luostari oli erittäin kauniilla paikalla, jonka katolla kultainen risti eli ristinmerkki juhlallisesti uljaana kohosi yläilmoihin. Tämä näkö teki meihin virkistävän vaikutuksen, sentähden kun olimme niin kauan saaneet katsella noita yksitoikkoisia puolikuun kuvia Turkkilaisten moskeain katoilla. Iloisesti marssimme luostarin ohitse ja saavuimme ehtoolla yölevolle Kumburgas'in kylään, joka oli erittäin siivotoin, eläinten raatoja ajelehti pitkin kylän kunnaita ja raitteja. Huoneiden ylikerroksista oli makkireijät raitteille päin, joista tehtiin tarpeet ja heitettiin kaikkinainen lika alas arvelematta, jonkatähden raiteilla olikin arvaamattoman paha haju. Heti sisään tultuamme komennettiin meidän pojat siivoustyöhön. Marmorameren rannasta kannoimme hiekkaa ja peitimme lika lammikoita sekä hautasimme raatoja. Isohousuiset kylän talonpojat seisoivat vieressämme katsellen ja ihmetellen suu ammollaan.
Helmikuun 23 päivän aamulla varhain k:lo 3 saimme kiireen käskyn ja huuto kuului: "Nouskaat ylös, heti paikalla lähdetään Konstantinopolia kohden!" Muutaman minuutin kuluttua seisoimme jo valmiina täydessä reilassa lähtöön, kylän edustalla, Marmorameren rannalla. Lyhyen aamurukouksen jälestä lähdimme marssimaan hiljaisessa yön pimeydessä ja oikein rivakasti. Marssittuamme aamuhämärään asti, saavuimme päivän valjetessa Bojuk-Tschekmedschen kaupungin edustalle, joka on erään Marmoramerestä pistävän lahden rannalla, josta joki jatkuu sisämaahan. Tähän kokosivat kenralit Gurko ja kreivi Schuvalov joukkojansa, joissa oli kolmia aselajia, ratsu-, jalka- ja tykkiväkeä. Sittenkun kaikki oli järjestetty, alkoi marssi taas uudestaan eteenpäin; ensin menimme erään komean kivisillan ylitse ja sitte jatkoimme matkaamme mäkisiä rinteitä ylös ja alas. Kuljettuamme muutaman virstan alkoi etäältä siintää korkeitten tornien huippuja ja vähän matkaa vielä marssittuamme eteenpäin niin jo näkyi Bosporan ihana salmi ja sen rannoilla mahtavan suuret kaupungit: Konstantinopoli (Istambuli) ja Skutari. Tämä näkö vaikutti meissä erinomaisen iloisia tunteita, kun näet vallan varmaan arvasimme että tuo on nyt se päämaali, johonka marssimatkamme loppuu. -- Hauskaa oli myös katsella tuon suuren, pitkän sotaväkijonon marssivan eteenpäin suoralla, lavealla maantiellä ja vallan aukealla, avaralla tasangolla; se näytti ikäänkuin mahdottoman suuri jättiläiskäärme olisi vakavilla luikerruksillaan lähennyt Konstantinopolia, aikoen mujertaa sen vahvalla rungollaan pieniksi muruiksi. -- Todellakin oli siellä tähän aikaan yleinen pelko, häiriö ja epäjärjestys ja ihan meikäläisten tulon tähden. Ehtoopäivällä saavuimme lähelle Kulschikin kylää; tähän pysäytettiin joukot pariksi tunniksi, sillä mainitussa kylässä ja sen kukkuloilla seisoi Turkin etuvartiot, ehkä aikomuksessa kieltää meitä etenemästä, koska siellä oli hiljakkoin varustettuja rintasuojia ja pattereita sekä heidän tykkiensä kidat ammoittivat suoraan meitä kohden.
Kenraali Gurko lähetti sanansaattajan (parlamentärin) ilmoittaman heidän päälliköillensä, että meillä on aikomus marssia heidän varustuksiinsa Konstantinopolin esikaupunkeihin.
Mainitun parin tunnin kuluttua palasi sanansaattaja ilmoittaen turkkilaisten päällikön vastanneen "myöntävästi". Siis jatkoimme matkaamme eteenpäin, marssien erästä kylän edustalla olevaa siltaa, joka vei Marmoramerestä pistävän salmen ylitse. Marssiessamme kylän lävitse, seisoivat turkkilaiset ratsumiehet kahden puolen raittia, katsellen meitä ohimennessämme naurusuin, ajatellen ehkä näin: "antaa heidän nyt tulla vieraissa käymään".
Tästä marssimme eräälle ylängölle lähelle erästä Kalataria nimistä kylää, johonka rupesimme yölevolle. Siinä määrättiin meidät vartioimaan tykistöä, joiden tulikidat ammottivat suoraan Konstantinopolia kohden. Ne miehistämme, joiden ei ollut vuoro seisoa vartioina, hankkivat puita nuotiotuliin, joiden ääressä sitte istuskelimme jutellen niitä näitä ja kellä oli vielä evästä jälellä ne keittivät ja söivät.
Helmikuun 24 päivän aamulla lähdimme marssimaan San Stefano-nimistä Konstantinopolin satama-esikaupunkia kohden. Tultuamme lähelle kaupunkia tapasi meidät armeijan päällikkö H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits; hän antoi meidän marssia ohitsensa osastottain ja samalla tervehti suomenkielellä sanoen: "juva päivä!" -- "Jumala varjelkoon teidän K. Korkeuttanne!" -- kuului riveistämme reima vastaus, samalla jatkaen marssiamme eteenpäin. Päästyämme ennen mainittuun esikaupunkiin, koottiin siellä prikatimme erään rautatien asemahuoneen lähelle, jossa odotimme pari tuntia, kunnes tuli käsky mihinkä kukin pataljona sai ottaa majansa. Meidän pataljona tuli määrätyksi ottamaan majatalokseen erään huvilan, vähän matkaa ennen mainitusta San-Stefanosta, nimeltä Florio-Tschekmedsche, jossa meidän eli kolmas komppania sijoitettiin entiseen Turkkilaisten leiriin, mainitun kartanon eli huvilan mäelle. Muut komppaniat pääsivät eräisiin ulkohuoneisiin. Turkkilainen sotaväki, joka asui samassa kartanossa ennen meitä, muutti meidän tultuamme sieltä pois ensimäisenä ja toisena siellä olo päivinämme. He olivat hyvin kohteliaita meitä kohtaan, möivät meille leipää, (keksiä) tupakkaa y.m. ja koettivat naurusuin jutella ja selittää meille yhtä ja toista.
Helmikuun 25 päivän olimme samassa leirissä eli asentopaikassa; asetimme telttamme kuntoon, joista sitte oli avara ja kaunis näköala: Bosporan ihana tyynen kirkas salmi, ja sen rannoilla olevat komeat kaupungit: Konstantinopoli ja Skutari, Vähän Aasian korkeat vuoret peitettyinä ikuisella lumella, jotka kimaltelivat jalosti auringon paisteessa ja sitä ihanan lumoavaa auringon laskua tyyniinä kevät-iltoina, joka oli ikään kuin vaipuvinaan Marmoramereen, jossa laivat ja venheet kiitelivät sinne tänne.
Kartanon vieressä oli kauniin ihana puisto, jossa oli eräs lähde, joka yhtämittaa pulppusi maan alta raitista, kylmää vettä; sen vieressä oli vielä pieni lampi, jossa uiskenteli kulta- eli kullan näköisiä kaloja. Ympärillä kasvoi laakeri ja poppeli puita sekä muita kauniita kasveja, jotka ihanasti vihannoitsivat. Tästä oli myös soma nähdä kuinka kaikenlaiset merielävät löivät leikkiä Marmorameren tyynellä, kirkkaalla ja viheriälle näyttävällä pinnalla.
Helmikuun 26 päivänä muutimme leiristämme kartanon eteläpuolelle lähemmäksi meren rantaa erääseen rakennukseen (sotavarastohuoneesen), jossa sitte oli mukava harjoitella riviäksiisiä, sillä, sen katto eli laipio oli kyllin korkealla. Mainittava on myös se, että me täällä käytimme makuuvaatteinamme pehmikkeeksi maatessamme tuoreita laakeri-puun oksia, joita täällä meidän maassa kuivattuina käytetään ainoastaan höysteeksi ruoan seassa y.m.
Helmikuun 27 päivästä ei ole mitään erinomaista mainittavaa, ainoastaan näin yöllä kummallista unta; eräs tovereistani oli minua lyövinään monta kertaa miekalla, jota en suinkaan hereillä ollessani olisi antanut yksin puolin tehdä: -- siitä olisi seurannut samanlaisia kohtauksia takasin. Harjoituksissa käytiin kahden puolen päivää.
Helmikuun 28 päivänä saimme käskyn muuttaa majaa samassa kartanossa olevaan härkänavettaan (varastohuone tarvittiin muihin tarpeisiin). Mainitussa navetassa oli sontaa kyynärän paksuudelta permannolla ja olipa muutamia härän raatojakin, joitten sanottiin tänne kuolleen muutamia päiviä ennen, eläin ruttoon. Tämä kaikki oli ensin puhdistettava; raadot kannoimme meren rantaan ja hautasimme ne sinne, sonnan ajoimme ikkunasta ulos; sen jälestä kannoimme valkoista hiekkaa Marmorameren rannalta ja puhdistimme sen oikein hyvin kaikin tavoin. Katon kaunistimme orapihlajan kukoistavilla oksilla ja seinille heittelimme eli ruiskutimme karbolihappoa "kulkutautien estämiseksi". -- Mutta kun ei parempaa huonetta ollut, niin täytyihän siihen tyytyä semmoiseenkin. Tämän päivän ehtoolla saapui pataljoonaamme toinen Helsingistä lähetetty varaväki (reservi), jolla tukittiin melkein kaikki riveihimme tähän asti tulleet aukot eli avoimet tilat.
Maaliskuun 1 päivänä oli äksiisi harjoituksia kahden puolen päivää. Väli aikoina haudattiin raatoja, joita oli paljon kartanon pihassa ja sen ympäristössä. Eräänä päivänä kuoli vielä muun hyvän lisäksi 2:sen kaarti tarkk'ampuja pataljonan miehiltä vanha mahdottoman suuri kameli, joka oli kantanut aina heidän pussiansa Filippopolista asti. Sen ruumis oli iso ja painava, siis tarvittiin voimia sitä hautaan viedessä. -- Minäkin olin kutsuttu näihin hautajaisiin tutun vuoksi muka kunnia vieraaksi, 20 miestä sitä raastoi, mutta enempi siinä vielä oli saattoväkenä ja siinäkös nyt vasta ilo ja meteli kävi.
Maaliskuun 2 päivänä harjoittelimme esitäntö eli "paraattimarssia" sentähden kun seuraavana päivänä oli määrätty pidettäväksi esitäntö (paraatti) H. M. Keisari Aleksanderin valtioistuimelle nousemisen vuosipäivän muistoksi.
Maaliskuun 3 päivänä oli meillä tuo juhlallinen esitäntö H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin edessä H. M. Keisari Aleksanderin valtioistuimelle astumisen vuosipäivän johdosta sekä myös että sinä päivänä San-Stefanon rauhasovinto allekirjoitettiin. Juhlallista, reimaa oli katsella kuinka tämä urhea sotajoukko seisoi Konstantinopolin muurien edustalla Turkin mahtava pääkaupunki ja S:t Sofian kirkko silmien edessä, valmiina tottelemaan rauhan tahi sodan seurauksia. -- Sotaliput, peitteistään avattuina, liehuivat korkealla ilmassa. Kaikki olivat puhdistaneet itsensä sekä paikanneet ja pesseet kuluneet vaatteensa ja näyttivät sentähden jotenkin siisteiltä ja reima urhoin näköisiltä päivettynein, parrattunein kasvoin. Riveistä näkyi urhoja sieltä täältä, joilla oli tähtirivi rinnassa urhollisuuden merkkinä ja kaikki joukot omistivat saman kunnian.
Esitäntö kentällä odotimme monta tuntia kunnes sanansaattaja, eräs kenraali viimein palasi Konstantinopolista tuoden sultanin omakätisen allekirjoitetun San-Stefanon rauhansovinnon. Sen perästä ratsasti armeijan ylipäällikkö Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits joukkojensa eteen näkyvälle paikalle kohottaen lakkinsa ilmaan ja lausuen: "Saan ilokseni ilmoittaa teille että me nyt Jumalan avulla olemme saaneet rauhan aikaan". Samassa seurasi myrskyn tapainen hurraahuuto kymmentuhansista kurkuista, joka kasvoi ja paisui korkeimmilleen ja jälleen hälveni ja samoin monet uudistetut kerrat. Ja tällä ajalla lenteli tuhansia lakkeja ilmassa. Sen jälkeen seurasi syvä hiljaisuus. Kaikkien osastojen päälliköt kutsuttiin rintaman eteen, jossa pappi piti kiitosrukouksen sotajoukkojen kaikkivaltiaalle Herralle. Tässä nousi hartaita rukouksia ja kiitoksia taivaan Herralle, joka kaikki ihmisten tiet ja toimet johtaa. Kaksi kertaa laski tuo suuri sotajoukko polvillensa rukoillen ja kiittäen kukin hiljaisuudessa. -- Erinomaiset tunteet täyttivät sydämemme. -- Tanner, joka muutamia päiviä takaperin oli ollut kuolon ja koston kenttänä, oli nyt hiljaisena Herran Jumalan temppelinä ja rukouspaikkana. Tässä nyt samat urhot, jotka äskeisinä päivinä olivat lähestyneet tätä paikkaa tapellaksensa Pyhän ristinlipun edestä, olivat lapsen tavoin hartaudessa rukoillen ja kiittäen Kaikkivaltiasta kaiken sen hyvän edestä, mitä olivat elämässänsä ja erittäin tällä sotaretkellä saaneet nauttia. Sen perästä marssimme H. K. Korkeutensa ohitse kauno marssia juhlan kunniaksi, jolloin jo oli hiukan pimeänhämärä. Linjaväki meni marssimalla, me tarkk'ampujat juosten oikein pitkää askelta täyttä lentoa. Tämän loputtua sai kukin osasto mennä entisille majapaikoillensa.