Part 11

Tammikuun 26 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin, jättäen Hermanlyn taaksemme kaikkine kauhistuksinensa. Me marssimme sitä suurta maantietä, joka johtaa Adrianopolia kohden ja jonka läheisyydessä kulkee myös rautatien-rata, joka alkaa Sarambeystä vähän matkaa Tatar-Basardschukin kaupungista ja johtaa eli menee aina Konstantinopoliin saakka. Me poikkesimme puolipäivä levolle ja nauttimaan päivällistä erään kylän lähelle. Heti haimme puita ja risuja mitä vaan suinkin löysimme läheisyydessä, joista teimme nuotioita. Sitte keitimme laukun (rensselin) kattiloilla teetä, jota nautimme "keksi" leivän kanssa. Siinä se olikin sitte koko soturin senaikainen päivällinen.

Vähän aikaa oltuamme, kuulimme junan viheltäen ja jyristen tulevan Filippopolista päin ja kun saimme tietää että siinä matkusti H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch, toimivan armeijan ylipäällikkö, juoksimme heti pienen ojan ylitse vallan rautatien viereen, nähdäksemme hyväntahtoista ruhtinasta, mainiota päällikköämme oikein läheltä taas isosta aikaa.

Suuriruhtinas seisoi vaunuissa, katsellen ikkunasta ja kun juna tuli kohdallemme, tervehti hän meitä sanoen iloisella hymyllä ja kaikuvalla reimalla äänellään "terve Suomalaiset", johonka vastasimme innokkailla raikkailla hurraahuudoilla, joita kesti siksi kunnes juna oli kulkenut ison matkaa ohitsemme.

Päivällis levähdyksen jälkeen jatkoimme marssiamme eteenpäin. Hienoa sumua rupesi satamaan, taivas muuttui synkäksi ja pilviseksi; ehtoopäivällä rupesi vesi varsin valumalla tulemaan pilvistä ja ilma muuttui oikeen rankkasateeksi, niin että kastuimme aivan läpimärjiksi; olimmepa kuin "järvestä nostetut".

Ehtoohämärässä saavuimme Dscherair Mustafa paschan kaupungin edustalle, josta sitte marssimme yhtämittaa kaupunkiin; ensin oli mentävä mahdottoman suuren, komean kivisillan ylitse, joka johti Maritza-virran ylitse, rakennettu marmorista ja muista kauniista siloitetuista kivistä. Sen pylväisin oli hakattu kaikenlaisia koristuksia, muun muassa somia turkkilaisia kirjaimia ja eräänlaisia muistovärsyjä. -- Kevättulva syöksyi sillankin ylitse; Maritza kuohui yli äyräittensä. Kaupungin torit ja kadut olivat yhtenä suurena lokalampena, vaan eihän tätä auttanut ihmetellä, suojaan eli katon alle oli pyrkiminen, vettä satoi kuin "saavista kaataen" vahvasti herkeämättä. Lopuksi löysimmekin keskellä kaupunkia suuren tyhjän kauppahuoneen (bazarin), johon mahtui miehiä monta plutonaa. Mainitussa huoneessa löytyi suuria kasoja honkasia lankkuja ja lautoja, ties' sitte Herra mihin tarpeesen niitä lienee aiottu, ne olivat oikein kahisevan kuivia. Meidän pojat arvelivat niitä tarkastellessaan: "eiköhän nuo vaan liene keski Suomen honkaa". Vaikka ei siitä sentään pitkälle aprikoittu ennenkuin jo leimusi iloiset liekit meidän poikain nuotio-tulista, jotka olivat tehdyt mainituista lankuista ja laudoista kauppahuoneen permannolle. Ja kun huone oli hyvin korkea pysyi savukin hyvin katonrajassa; permanto oli kivestä, ei siis ollut aivan pahoin pelkoa tulipalosta (valkeanvaarasta); kuitenkin täytyi jonkun olla aina valveella pitääkseen tarkkaa vaaria sillä katto eli laipio oli puinen.

Näiden iloisten nuotiotulien ympärillä sitte istuskelimme, jutellen tyytyväisinä kaikenlaisia satuja, kun olimme päässeet näin oivalliseen sateensuojaan. Keitimme teetä, kuivailimme vaatteitamme, vaikka ei niitä oikein kuivaksi saatu, koska niistä vielä seuraavana aamunakin valui vesi.

Tammikuun 27 päivän aamulla k:lo 7 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Marssittuamme noin kuuden virstan paikoille, tulimme erään Balkanista päin juoksevan virran rannalle ja siihen täytyi pysähtyä, sillä ylängöiltä virtaava kevättulva oli vienyt eli särkenyt meikäläisten sapörien, päivää ennen kyhäämän varasillan. Turkkilaiset olivat paetessaan särkeneet siinä olleen vakituisen sillan, niinkuin tavallista estääkseen vihollista (meitä) etenemästä niin pikaa.

Tässä siis ei muuta neuvoa ollut, kuin alkaa kyhätä jonkinlaista porrasta ylimenoa varten, josta edes jalkaväen sopisi mennä. Se olisi ollut hyvinkin pikaa tehty, mutta tarvepuista (aineista) oli kova puute; lopuksi päätettiin käyttää niiksi kaikki sähkösanomapylväätkin, mitä läheisyydestä suinkin voitaisiin saada; työ alkoi mutta ei siihen sopinut väkeä kuin vähän erällään, toisten täytyi seisoa ja vartoa. Kaartin sapöri-pataljonan miehet olivat mestareina ja me, sekä muiden pataljonain miehet, olimme vuorotellen tarve-aineiden kantajina.

Tie ja tienvieret olivat niin vetiset ja lokaset ettemme edes saattaneet siihen istuakaan. Vilussa, nälässä ja sateessa seisoimme ja odotimme tässä ehtoopuolen päivää, siksi kunnes viimein porras valmistui ja saimme alkaa yksitellen ylimenoa.

Virta oli sadan askeleen levyinen ja syöksyi sekä kuohui yli äyräittensä. Portaissa oli vaan pari pylvästä rinnan, jotka sen lisäksi heiluivat ja häilyivät aika-tavalla kahden puolen tehden siten ylimenon hankalammaksi. Kiiruusti oli myöskin liikuttava, että tuhansia kerkeäisi tällä tavalla mennä yli parissa tunnissa.

Toista oli tykki- ja ratsuväen laita, ne pojat ajoivat täyttä laukkaa suoraan virtaan sekä koettivat siten päästä yli kahlaamalla ja uimalla.

Sinne painui tykit lavetteineen näkymättömiin ja hevoset korvia myöten, josta ne toiselle rannalle tultuaan taas esiintyivät, jolloin hevoset koettivat kiskoa niitä kaikin voimin rantaäyrästä ylöspäin, -- ja onnistuihan se sentään jotenkin hyvin, täyden tehtyään hevoset ja miehet. -- Erään venäläisen lääkärin kääsit sinne kuitenkin taisi jäädä, ja muutamia muita pienempiä kapineita.

Ylitse päästyämme järjestettiin kaikki taas kolonniin ja marssi alkoi uudestaan oikeen ripeästi, mutta pimeä saavutti kesken, ett'ei ennätettykään enää Adrianopoliin asti, vaikka taisi olla määränä; -- eikä sinne sallittu sotaväen marssia pimeässä, jonka tähden meidät poikkeutettiin isolta maantieltä sivulle, mennäksemme yömajalle johonkin läheisiin kyliin. Kun tieltä poikkesimme pois oli jo myöhä ehtoolla ja pimeä kuin "säkissä", ei voinut nähdä marssiessaan edes lähimmäisiä tovereitaan, jonkinlaista litinää, mönkimistä ja öhkimistä vaan kuului. Se kenttä eli pelto, mikähän lie ollutkaan, jota marssimme, oli niin hirveän sitkeätä, vajoavata savea että sinne tahtoi vallan väkisin saapasrajamme tykkänään jäädä, oli niinkuin olisi ollut viiden leiviskän puntit jaloissamme.

Että marssi tuntui hiiden hankalalta, sen todistaa jokainen sinä ehtoona mukana ollut.

Marssittuamme pitkät matkat tänlaisessa pimeydessä ja loassa alkoi etäältä tulia kiilua, josta päätimme eli iloksemme huomasimme, että sotaväen leiriä eli jotain ihmisasunnoita mahtaa läheisyydessä olla.

Saavuttuamme lähelle erästä Känuriköi nimistä kylää, huusi komppaniamme päällikkö minua luokseen ja sanoi: "Vääpeli, jääkää tähän ensipuoli komppanian kanssa vartioimaan tykistöä". "Ymmärrän herra kapteeni", vastasin minä, soturin lyhyellä ja tavallisella vastauksella ja annoin miehistölle tarpeenmukaisia käskyjä. Joku sotamiehistä arveli: "eipäs tää nyt ollut oikein hauskaa, olisihan sitä yhtä hyvä mennä kyläänkin, kun on näin hirveän märkää ja lokasta". "Älä juttele, kun olet kerran sotamies", sanoi toinen.

Minä rauhoitin heitä sanoen: "Kyllä tästä päästään kun on kerta pahemmistakin päästy". Puolet miehistä jätin aseisin ja toiset puolet lähetin partioretkelle, hakemaan kylästä mitä välttämättömästi tarvittiin, eväät olivat jo näet hyvin lopussa.

Ei aikaakaan niin jo meidän pojat palajavat kylästä tuoden puita, olkia, yhden lehmän ja viisi lammasta. Heti laitoimme hyvät nuotiot, joita oli ensin vähän vaikea märässä maassa saada syttymään ja oljet levitimme allemme että oli mukavampi istuaksemme vallan märässä kurasessa maassa. Sitte käytiin lehmään ja lampaisin käsiksi, sukkelaan teurastimme ja nyljimme ne, eikä se ollut kuin yks, kaks, niin jo alkoi keittäminen ja käristäminen. Leipää ei ollut kun jollakulla, vaan kellä sattui olemaan, sekin pantiin tasan; näin sitte istuskelimme nuotion ympärillä ja miehet joiden silmistä äsken tyytymättömyys loisti, nauttivat nyt varsin tyytyväisiltä, jutellen ja uneksien niistä hauskuuksista, joita muka Adrianopolissa tulisivat näkemään ja nauttimaan. Erittäinkin puhuivat uhkeasta turkin viinistä, joka aina ennenkin oli tehnyt hyvän vaikutuksen.

Tammikuun 28 päivän aamulla k:lo 9 jatkoimme matkaamme eteenpäin sillä toivolla että tänäpänä varmaankin saapuisimme Adrianopoliin. Ahkerasti marssittuamme saavuimmekin k:lo 1 j.pp. esikaupunkiin, jossa vähän aikaa odotimme, kunnes saimme tiedon, minnepäin siellä isossa kaupungissa kuljimme majoitettavaksi. Sen jälestä alkoi juhlallinen marssiminen kaupunkiin, soittokunnat soittivat ja laulajat lauloivat (meidän pojat suomea). Kaupungissa oli vilkas liike, kaikkialla vilisi turkin punapäitä "Fetz"-lakkineen ja turpaanineen, mikä mitäkin huutaen kaupaksi hyvin kimakalla äänellä niinkuin esim.: "vintsa, vintsa; vodki, vodki; karassoo vodki! Ori, ori, karasso ori! voisin kalkaan, voisin kalkaan! Halva, Halva, jotin kalkaan, jotin kalkaan", j.n.e. jota kaikkea tulisi mahdottomaksi kuvailla ja kynäillä näin lyhyillä riveillä. Me kuljimme useampain katujen kautta kunnes viimein tulimme erään hyvin komean talon edustalle, joka oli kolmikerroksinen suuri kivikartano. -- Tähän meidät pysäytettiin; se sanottiin olleen erään rikkaan juutalais-paschan oma, joka itse oli paennut Konstantinopoliin.

Pataljonamme ensi- ja kolmas komppania majoitettiin mainittuun taloon. Toinen ja neljäs komppania pääsivät erääsen toiseen sitä lähellä olevaan taloon. Me kolmannen komppanian miehet pääsimme kolmanteen kerrokseen erääsen huoneesen, joka ennen oli ollut juutalaisten rukoushuoneena eli niin kutsuttuna synagogana. Se oli niin kauniiksi sisustettu, seinät ja katto olivat kullalla silatut ja monenlaisilla maalauskukilla kaunisteltu, akkunat monenvärisillä laseilla koristeltu. Etuseinällä oli ripustettuna pyhäkaappi, jossa oli Moseksen kymmenet käskyt säilytetty, se oli peitetty eli varjostettu kauniilla esiripulla, johonka ei kukaan muu, kuin ylimmäinen pappi kerran vuodessa oli saanut katsoa. Peräseinällä seisoi suuri mahtavan iso kirjakaappi laattiasta kattoon asti lasiovella, täynnä kaikenlaisia kirjoja, isompia ja pienempiä, Hebrean ja Turkin kielisiä. Ikkunoissa oli hienon hienosta valkosesta kankaasta kartiinit (akkunan-varjostimet), jotka olivat meidän pojille tervetulleita, jonkun päivän päästä kivärin puhdistuksessa ja jalkarievuiksi.

Katossa riippui muhkea kynttilä-kruunu, sohvat ja tuolit olivat punaisella sametilla päällystetyt, joilla me sitte oikein "herroiksi" istuskeltiin ja maattiin, vedellen aika savupilviä oivasta turkin tupakasta. Talon piha oli myös kaunis kuin paratiisi; siellä kasvoi poppelipuita, myrttipensaita ja kaikenlaisia kauniita kukkia, sekä sen keskellä oli upea vesisäiliö, jossa uiskenteli n.k. kultakaloja. Kaupunki on luonnon ihanalla paikalla matalahkolla ylängöllä, siinä missä Maritza, Tundscha ja Bergaz virrat yhtyvät, jotka sitte Maritza-virran nimellä purkavat vetensä Arkipelagiin.

Suuria, mahtavia kirkkoja (moskeoita) on monta, joiden päältä pitkät huipukkaat tornit (minaretit) kohoavat kohti pilviä puolikuinensa ja tähtinensä. Kaupungin vierellä on monta hautausmaata, eriskummallisine hautapatsaineen; siellä näet ei käytetä ristiä hautauskummuilla, niinkuin meillä ja kaikilla muilla kristityillä on yleensä tapana. -- Heillä on sen sijaan hakattu paria kolmen kyynärää korkeita ympyriäisiä kiviä, joidenka ylipää on muodostettu miehen pään kokoiseksi ja näköiseksi, esittäen päässä olevaa turbania, eli "Fetz"-lakkia, usein maalattu punaiseksi. Kun näitä tänlaisia kivi-äijiä on paljon yksillä paikoilla, antaa se katsojalle jotenkin hauskan näön.

Kaupungin kadut ovat, niinkuin itämailla ainakin, likaiset, monimutkaiset ja kapeat, kahden puolen katuja on kaikenlaisia käsityöläisiä ja kauppiaita aukinaisissa majoissa, joidenka permannot on vähän ylempänä katuja ja etupuoli seinää nostettu räystääksi eli katokseksi päivän ajaksi, öiksi ne lasketaan alas ja pannaan lukkoon, sekä tekee silloin etuseinän virkaa. Ne ovat melkein sitä mallia kuin täällä meidän maassa markkinakojut. Vaan löytyy myöskin upeita suuria kauppahuoneita, narikoita, niinkuin Pietarissa ja muissa isoissa Europan kaupungeissa. Erittäin mukavan asunnon eli verstaan siellä olivat suutarin ammattilaiset hankkineet; ne nimittäin asuivat eli tekivät kuitenkin työtään ylimalkaan rakennusten kivijaloissa; näiden verstaiden avonaiset, isohkot akkunat olivat aivan katukäytävän (trotoarin) tasalla. Tiesi Herra mistä mestarit itse sinne sisään menivät, mutta työt sinne kumminkin annettiin akkunan kautta. Jos vanhat tohvelit ovat käyneet huonoiksi, (siellä käydään enimmästään tohveleissa) ja tahdot teettää uudet, niin teet suutarin kanssa kaupan akkunan lautta ja kun hinnasta olette sopineet, niin riistät vanhan tohvelisi pois ja pistät jalkasi akkunasta sisään, jolloin suutari ottaa mitan ja kauppa on valmis.

Tammikuun 29 päivän aamulla nousimme ylös tavalliseen aikaan, iloisina kun olimme saaneet levätä oikein rauhassa pehmoisilla sijoilla kauniissa huoneessa. Kl. 10 e.pp. saimme käskyn asettautua riveihin eräälle kadulle vähän matkaa majatalostamme; sen jälestä tuli armeijan ylipäällikkö H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch, ratsastaen pitkin rivejä tervehtäen sekä kiitellen joka rykmenttiä ja pataljoonaa erikseen, joihin me vastasimme innokkailla kaikuvilla hurraahuudoilla. Tarkastuksensa lopetettua kutsutti Suuriruhtinas kaikista rykmenteistä ja pataljonista ne vääpelit, aliupserit ja sotamiehet majataloonsa, joille Hänen Korkeutensa oli hyväksi nähnyt antaa 3:nen luokan (ruusunauhalla) P. Yrjänän ritarikunnan ristejä, tappelujen johdosta Taschkisenin, Dolny-Komartzyn, Iskerin ja Filippopolin luona. Minäkin sain kunnian olla niistä yhtenä ja edustaa siinä suhteessa kolmatta komppaniaa, kun näet olin alipäällistön ja miehistön esimies ja jonka urhollisessa rivissä minun oli ollut kunnia ja onni olla mainituissa tappeluissa. Suuriruhtinas ripusti ristit rintaamme ja taputti samalla olkapäähämme, onnitellen ja kiitellen meitä, sekä niitä joukkokuntia, joihin kuulumme, urhollisuudesta mainituissa tappeluissa.

Tammikuun 30 päivän olimme samassa majatalossa puhdistaen vaatteitamme ja aseitamme, sekä pesten itsiämme kun olimme loassa ja savessa rypöneet monta päivää silmiä myöten, sillä marssissa on hyvin vaikea väliin saada vettä juodaksensakaan, sitä vähemmin pesemisiin; näet kun rivistä ei saa poistua askeltakaan.

Tammikuun 31 päivän olimme yhä vielä samassa majatalossa. K:lo 8 ehtoolla kulki eräs merkillinen huhu, että muka välirauha (aselepo) olisi tehty ja vielä päälliseksi oikein hyvillä ehdoilla. Iloinen uutinen!

Ympäri kaupunkia, kaikista sotaväen majataloista, kuului iloista melua ja hurraamista sekä soiton säveleitä, jotka nekin vahvistivat huhun todellisuutta, jota me ei oikein sittekään tahtoneet uskoa.

Helmikuun 1 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. K:lo 2 j.pp. käskettiin meidät asettumaan majalamme pihaan neliö-kolonnaan, jonka jälestä tuli pataljonamme päällikkö översti Procopé, tarttuen paikalla tuotuun viina pikariin, joka oli juhlaa varten asetettu astioineen eräälle telineelle talon pihalla, ja lausui: "toivokaamme onnea ja menestystä rauhalle, Keisarille ja isänmaallemme, eläkööt!" Raikkaat, innokkaat eläköön ja hurra-huudot kaikuivat riveistä ja soittokunta soitti "Maamme".

Hetki oli juhlallinen, ja arvatenkin monen sotilaan kivikovassa sydämmessä vaikutti joitakin hellimpiä tunteita. -- Sen jälestä ryyppäsimme mainitun juhlaryypyn, ollen hyvin tyytyväisinä, rauhan tulolle -- ja huhun mukaan kuulleistamme rauhan ehdoista, jotka olivat että -- kaikki Turkin alla olevat kristityt pikku ruhtinaskunnat pääsisivät vallan vapaiksi Turkista ja sitäpaitsi maksaa kaikki sotakulungit.

No, mitä parempaa päätöstä tälle sodalle olisimme voineet toivoakaan?

Helmikuun 2 päivän olimme vielä samassa majalassa. Paikkailimme vaatteitamme ja jalkineitamme oikein aika kiiruulla, prikatin päällikkö oli sen käskenyt ja antanut tietää että hän pitää niille tarkastuksen seuraavana päivänä. Sitä paitsi pitää soturin aina oleman eheän ja puhtaan, jos vaan suinkin siihen on tilaisuutta. Paikkaus olikin varsin hyvään tarpeesen tähän aikaan; vaatteemme olivat palaneet, kuulain lävistämät ja karankojen repimät, niin että repaleet vaan sinkoilivat sinne tänne. Saappaissamme oli ainoastaan varret eli ruojuet jälellä, pohjat olivat jo aikoja sitte kuluneet pois ja menneet omia teitään.

Helmikuun 3 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. Paikkuuta ja korjuuta kesti myöskin yhtämittaa, olimme saaneet käskyn, että vaatteemme ja majatalomme huoneet pitävät olla hyvin puhtaat. Kenraali Ellis I piti ennen mainitun tarkastuksensa puolen päivän aikaan. kaupungilla emme saaneet käydä yksitellen, sinne piti mentämän aina komannossa jos kellä oli asiaa. Sotalain mukaan luvattiin rangaista, jos kuka ottaisi, oli se mitä hyvänsä, maanasukkailta ilman rahatta. Sekä muistutettiin, että välirauha oli tehty, eikä siis saa enää tehdä sitä, mikä sodan aikana on väliin ihan välttämätöintä.

Helmikuun 4 päivän olimme samassa majatalossa. Puhdistelimme kiväreitämme ja miekkojamme sekä hääräsimme ja puuhasimme yhtä ja toista. Mitään erinomaista ei tänäpänä tapahtunut; hauska oli vaan olla kauniissa, lämpöisessä salissa; me olimme niinkuin niissä kultaisissa linnoissa, joista Tuhannenyhden yön tarut kertovat.

Tämän päivän ehtoolla saapui pataljonaamme Helsingistä lähetetty ensimäinen varaväki joukko (reservi), joista vanhat sotamiehet aprikoitsivat: "Vastako nyt tulette, kun rauha on jo tehty; emme voi teitä edes kuulain kanssa tutustuttaa".

Helmikuun 5 päivän olimme aina vaan samassa majatalossa. Tänäpänä saimme käskyn valmistaa itsemme seuraavaksi päiväksi eteenpäin marssiin Konstantinopolia kohden. Siis valmistelimme itseämme niinkuin parhain sopi, pussimme täytimme leivällä j.n.e.

Tänä päivänä saimme myös armeijan ylipäälliköltä H. K. K. _Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits'ilta_ seuraavan päivä käskyn:

"Päivä-käsky.

Annettu Adrianopolissa ylipäällikön asunnossa täkäläiselle sotajoukolle Helmikuun 5 päivänä 1878.

N:o 4.

Urhoolliset päälliköt ja sotamiehet armeijassani! Kun Balkanin vuorien yli käynti aljettiin, vaadin teiltä uusia vaivoja, vaikka olitte väsyneitä; ja senjälkeen ette olekaan kävelleet, vaan olette lentäneet eteenpäin; vähemmässä kuin kuukaudessa olette, niin sanoen, tulvanneet läpi Turkin maan ja tulleet melkein kaupungin, Konstantinopolin, (Zargradin) lähelle.

Matkalla olette ikään kuin sivumennessä hajoittaneet Turkin armeijan, poisottaen Filippopolissa koko heidän tykistönsä, senjälkeen olette voittaneet pikaisella käynnillänne Adrianopolin, Turkin toisen pääkaupungin ja nyt seisotte Mustan meren, Marmora järven ja Egeian meren rannoilla. Vihollinen ei ole voinut teitä vastustaa, hän on laskenut päänsä ja suostunut vaatimuksiimme, sentähden pysäytän teidät.

Nämät loistavat voitot voitettiin ei ainoasti teidän merkillisellä urhollisuudellanne, vaan myös teidän luonnollanne, että kärsiä vaivoja ja puutteita, ei pahat ilmat, pohjatoin lika, eikä jokien yli kahlaus jäätävässä pakkasessa joissa vyötärystä myöten seisoitte vedessä, voinut teitä pysäyttää. Kaipaan sanoja kiittää teitä urhot! Vanhimmasta päälliköstä nuorimpaan kuorma-ajuriin asti olette rehellisesti täyttäneet velvollisuutenne. Kaikki olette kantaneet kuormanne, mikä teille on päälle pantu. Levätkää siis nyt ja valmistakaat kunnialla peitettyinä palaamaan kotiinne, vaan jos vihollinen ei aikoisi allekirjoittaa hänelle määrättyä rauhaa, niin olkaat valmiit uudestaan hyökkäämään tappeluun ja antamaan hänelle viimeisen jyräyksen.

Levätessänne antakaat esimerkki siitä että Venäjän urhot, joille ei vertoja löydy rehellisessä sodassa, ovat esikuvat järjestyksessä ja vakuudessa rauhallisia asukkaita vastaan heidän omaisuutensa ja kunniansa puolesta, olkoot mitä kansaa tahi uskontoa tahansa.

Tahdomme näyttää toteen ett'ei yhtään kohtaa pidä löytymän, joka voisi heittää pienimmänkään pilkun Venäjän aseitten hiellä ja verellä valloitettuun kunniaan. _Nikolai_".

Helmikuun 6 päivän aamulla k:lo 1/2 9 lähdimme tuosta mahtavan komeasta Adrianopolista, jättäen sen taaksemme, -- kuka ties iki pitkiksi päiviksi. Marssittuamme kaupungin tullista ulos pysäytettiin meidät (neljä tarkk'ampuja-pataljoonaa kenraali Ellis I johdossa). Tässä vielä katselimme kaupunkiin päin, joka näytti hyvin muhkealta noine korkeine, suurine moskeoineen ja pitkine, huipukkaine minaretineen, joissa väärän opin äänet kaikuivat ja jonka opin hirmuvaltaa rankaisemaan mekin olimme näin kauaksi kotimaastamme joutuneet.

Sittekun prikatin marssikolonnat olivat täysin järjestetyt, alkoi marssi uudestaan eteenpäin. Ilma oli vilponen ja maantie kuiva ja tasainen, siis oikein sopiva marssi-ilma, ja tie, sillä näettenkös hyvät lukiani, oikein mukavia marssi-ilmoja on vaan harvoin, milloin on liian kuuma, milloin taas liian kylmä, joten sotureilla tänlaisilla matkoilla on melkein aina jotain harmillista.

Koko päivän marssittuamme saavuimme ehtoon tullen Hoffan kaupunkiin yömajalle.

Helmikuun 7 päivän aamulla k:lo 1/2 9 jatkoimme marssiamme eteenpäin. Ilma oli hyvin lämmin, aurinko paistoi etelämaan kuumuudella ja me kun olimme liian vahvassa vaatetuksessa, päällystakit asetakkien päällä; jolla samalla puvulla olimme tarjenneet 25 asteen pakkasessakin. Ei siis ihme jos hiki juoksi pitkin ruumista niin että paita oli märkänä niinkuin "järvestä nostettujen". Koko päivän marssittuamme ahkerasti saavuimme ehtoopäivällä erääseen suureen Eski-Baba nimiseen kylään. Se oli kauniilla paikalla ja komeasti rakennettu sekä että sitä vielä juhlisti kaksi suurta moskeata. Kirkas Eskeneh niminen virta juoksi kylän vieritse. Talot olivat avaroita, koska sekin talo, jossa me olimme majaa, oli niin suuri, että mahtui kolme komppaniaa sotaväkeä. Asujamia ei näkynyt, kaikki olivat paenneet.

Helmikuun 8 päivän olimme samassa majatalossa, viettäen lepo (privalli) päivää ja vedellen unia niinkuin "hirsiä". Jalkamme, jotka olivat marssimisesta tulleet hiukan aroiksi, paranivat huoatessa aivan hyviksi ja terveiksi.

Leipää oli sangen vähän, monella ei ollenkaan, vaan me hankimme jauhoja, joista keitimme puuroa ja voimme sentähden vallan hyvin.

Helmikuun 9 päivän aamulla k:lo 8 lähdimme taas marssimaan eteenpäin. Vähän aikaa marssittuamme poikkeutettiin meidät isolta maantieltä vähän vasemmalle, jonka jälestä kuljimme oikoteitä pitkin peltoja. Nämät olivat paikoittain hyvin vetelätä ja sitkeätä savimaata, joka tarttui saappaisiimme suurina möhkäleinä, niin että oli oikein vaikea marssia; olipa ikäänkuin olisi ollut "laukku" jaloissa. Kyllä tämä oli vähän harmillista, vaan marssimatka ei kuitenkaan ollut aivan pitkä, hyvissä ajoin saavuimme jo ehtoopäivällä Lyleh-Burgas'in kaupunkiin, jossa pääsimme yömajalle, se plutona missä minä olin, erään armenialaisen taloon. Talossa oli kaikki siistiä ja puhdasta ja sen asukkaat eli haltiat olivat myös hyvin kohteliaat, sen näki jo ulkoakin päin; siis sopii sanoa "räystäist' sen näkee, missä talossa piimää löytyy".

Oikein tuntuu hyvälle sotilaasta tänlaisina melskeisinä aikoina, kun pääsee siivoon, rauhalliseen perheesen, vaikka vaan yhdeksikin päiväksi tahi yöksi.

Helmikuun 10 päivän aamulla k:lo 8 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Ilma oli kaunis ja lämpöinen, leipää myös oli hankittu taas, jonka tähden ei ollutkaan enää minkäänlaista puutetta.

Niissä meidän lävitsekulkemissamme pikku kaupungeissa eli kauppaloissa ja kylissä löytyi aina joitakuita ikivanhoja rakennuksia, kivimuurija ja aitoja, jotka päältäpäin olivat vanhuutensa vuoksi varsin sammaltuneina, ne sanottiinkin olevan monen tuhannen vuotisia, entisten Roomalaisten ja Kreikkalaisten rakentamia -- ja hyvin tarunaikaisilta ne ulkonäöltäänkin olivat.

Ehtoopuolella päivää saavuimme yömajalle Karischtiran nimiseen kylään. Se oli paljoin hävitetty ja erittäin siivoton, ympäriinsä joka paikassa raatoja, likaa ja pahaa hajua.