Chapter 9

Tammikuun 8 päivän aamulla k:lo 8 menimme taas etuvartioiksi samoille paikoille, joissa olimme kuudentenakin päivänä. Ehtoopäivällä saimme kutsumuksen tulla sieltä takaisin kaupunkiin. Kenraali Gurko oli antanut käskyn tarkk'ampuja-prikatille olemaan huomiseksi valmiina täydessä kunnossa marssiakseen Filippopolia kohden. Sanoman otimme ilolla vastaan; se oli muka niinkuin olisimme lähteneet kotiin päin.

Pataljonallemme jaettiin evääksi muutamia tynnyriä voita ja 70 säkkiä "keksi"-leipää, sekä sanottiin muun muassa että 10:neen päivään ei anneta mitään muuta, jotta jokainen tietäisi sen mukaan menetellä eväänsä kanssa, panna nimittäin "suu säkin mukaan".

Tammikuun 9 päivän aamulla k:lo 1/2 9 lähdimme marssimaan Filippopoliin päin, itää kohden, ja saavuimme yöksi Tscherdoklin kylään. Kylä oli kauniissa laaksossa erään upean puiston keskellä, mutta talot olivat tulleet rappiolle ja asukkaat kaikki paenneet. Sitä paitsi oli turkkilais-armeija sieltä paetessaan polttanut monta kaunista taloa melkein poroksi.

Tähän kylään saapui myös jälestäpäin ehtoolla pari kolme kuormaa vaatetavaraa; ne olivat niitä kauvan odotettuja vaatteita, jotka hyväsydämiset Suomalaiset olivat koonneet ympäri Suomen ja meille tänne näin kauaksi lähettäneet; ne jaettiinkin meille heti samana ehtoona; niistä saimme mieheen kaksi paria hyviä sukkia ja yhdet saappaat. Voi! kuinka nyt olimme iloissamme. Meidän pojat aprikoitsivatkin näitä lempilahjoja jalkoihinsa sovitellessaan: "nyt sitä jouten marssii vaikka Vapahtajan haudalle asti, kun sai lämpöiset sukat ja eheät saappaat jalkoihinsa!"

Me olimme näistä lahjoista oikein iloisia ja kiitollisia, siunaillen niiden lähettäjiä sydämellisesti ja ajatellen samalla: "eipähän nuo Suomen armaat neitoset ole meitä vielä varsin unhottaneet, kun meille ovat kutoneet näin kauniita ja hyviä sukkia".

Tammikuun 10 päivän aamulla k:lo 10 lähdimme taas marssimaan eteenpäin. Marssittuamme ehtoopuoleenpäivää saavutti meidät uusi pataljonamme komentaja Översti Procopé ratsastaen luoksemme ja tervehtäen meitä Suomen kielellä oikein reimasti: "hyvää päivää, Suomen pojat!" Vastaus kuului riveistä: "Jumala varjelkoon Herra Överstiä!" Tämän jälestä herra Översti suvaitsi suudella kaikkia komppanian-päälliköitä ja näin oli luja sotatoveruus vahvistettu uuden päällikkömme kanssa. Hän sanoi tulevansa H. K. K. Perintöruhtinaan tyköä eli hänen pääkortteeristaan Lom-joen varrelta sekä sanoi Perintöruhtinaan käskeneen kiittämään ja tervehtimään meitä puolestansa urhollisesta ja uskollisesta palveluksestamme.

Yöksi saavuimme erääsen Truova nimiseen kylään, jossa ehtoolla sattui pieni tulipalo, tehden yhtä ja toista vahinkoa; muun muassa paloi pahasti Översti Sundmanin vaaleanharmaa ratsuhevonen, joka palohaavojen tähden täytyi ampua.

Tammikuun 11 päivän aamulla k:lo 9 jatkoimme matkamme eteenpäin; tie oli hyvin mäkistä (vuorista); täytyi koko päivän aina väliin auttaa meitä seuraavaa tykistöä milloin mäistä ylös, milloin taas alas; ne mäet olivat paikoittain niin jyrkkiä, ett'ei niistä luistamisen tähden voitu hevosilla kuljettaa tykistöä alas.

Marssittuamme useampain kyläin ohitse saavuimme yöksi Ichtimanin kaupunkiin. Kaupungissa oli vielä paljon asujamia jälellä pakenematta, vaikka ne talot sentään, joihin me saimme majan, olivat jätetyt tyhjiksi ja kylmilleen. Se talo, johon minä 1:sen plutonan kanssa menin, oli aikoinaan ollut komea ja hyvin rakettu; sitä tarkasteltuamme löysimme erään ison salin sivussa pienen soman kojun eli putkan, jossa oli kaikensuuruisia vesikoteloita, ja samalla kun salin lämmitti, sopi niissä myös lämmittää vettä. Minä ja Antti panimme sinne yöksi maata, sillä useampaa ei putkaan mahtunutkaan; mutta hyvin lämmin ja mukava siellä olikin maata; se oli monesta ajasta taas melkeinpä parhaimpia yösijoja. Aamulla saimme koteloista lämmintä vettä, jolla pesimme kätemme ja kasvomme; mutta ei siitä pitkää iloa ollut, se hyvä yösija täytyikin taas jättää, kun aamulla käsky kuului: "ulos huoneista, asettukaa kadulle poislähtöön!"

Tammikuun 12 päivän aamulla k:lo 9 lähdimme taas, unen vilppailta voimilta virvoitettuna, marssimaan eteenpäin, -- ja saavuimme vähäisen marssin perästä noille mainioille "Trajanin porteille" eli eräille sen nimisille vuorisolille.

Siellä kulkee maantie sangen mutkallisten, rotkoisten ja syväin kuilujen ja maanhalkeamain ylitse ja ohitse; siellä on paikoittain niin hirveän syviä kuiluja ja maanhalkeamia, että niiden syvyyksiin katsoessa oikein päätä viilti. Niihin näkyikin monen Turkkilaisen härkäkärryt eli rattaat kierähtäneen ylös alaisin, akselit ylöspäin ja härkäin koivet pystyssä taivasta kohti.

Jotenkin vaikea oli kuljettaa näitten tienmutkanneitten ja vierteitten lävitse tykistöä ja kuormastoa; täytyi riisua hevoset tykistön ja kuormaston edestä ja käydä käsiksi miesvoimalla niitä hinaamaan. Me laskettiinkin sitä sentään oikein Suomalaisen rohkeudella, ei ensinkään peljäten vaaraa, joka uhkasi joka silmänräpäys tehdä tuhoja; jos nimittäin tykki olisi vähänkin päässyt menemään liijan hurjan kiepahduksen, niin se olisi tehnyt aika kolttosen.

Neljäs tarkk'ampuja-pataljona oli laskemassa meidän edellämme, ja teki sitä niin hitaasti, että oikein harmitti, kun eivät päässeet alta pois; sivulle meneminen ei käynyt päinsä.

Tällä tavalla kiskottuamme ja laskettuamme koko päivän ja vielä hyvän kappaleen yötäkin, saavuimme vihdoin yöllä k:lo 3 Tammikuun 18 päivää vasten monien ponnistusten perästä Vetrenovan kylään, jotenkin väsyneinä ja vilustuneina, kun näet pidätellessä tuli aina vilu, vaikka se aina toimiellessa haihtui, ja siellä pidäteltiinkin sen seitsemän kertaa. Hyväksi onneksi oli kuitenkin mainittu kylä rikas viinistä ja viinasta, joidenka virvoittavalla nesteellä oli mainion tehokas virkistysvoima meidän väsyneisin ja vilustuneisin jäseniimme. Minäkin satuin silloin vielä muun hyvän lisäksi olemaan pataljonan päivystäjänä, jonkatähden en ensinkään saanut panna nukkumaan, vaikka kyllä olisi ollut hyvään tarpeesen; kävin vaan majatalosta majataloon, milloin mitäkin käskyä vieden, eikä se ollutkaan aivan huokea tehtävä; kylä oli jotenkin suuri ja outo, majatalot hajallaan, täytyi kompsia pitkin pimeitä raitteja ja kujia löytääkseen kunkin komppanian asumukset; ja näettenkös me olimme tässä kylässä ihan ensi kertaa.

Kaikki meni sentään hyvin ilman mittään kolttositta.

12 päivänä saimme myöskin armeijan ylipäälliköltä H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitschiltä seuraavan päiväkäskyn:

"Päiväkäsky.

Annettu täkäläiselle sotajoukolle Ylipäällikön asunnossa Selvin kaupungissa Tammikuun 12 päivänä 1878.

N:o 260.

Kunnioitettavat sotilaat minulle annetussa armeijassa!

Olette täyttäneet suuren esimerkittömän työn. Ainoastaan kuukausi on kulunut ja jo olette Balkanin takana, voitettuanne vihollisen varustetun leirin nimeltä "Kotkan pesä" korkeassa Trajanin notkossa ja lopuksi vangiksi otettuanne kokonaisen armeijan Schipkassa.

Ei kova talvi eikä jäätävä pakkanen, eivät raivaamattomat polut vuorilla, eivät tuulet eikä myrskyt kieltäneet _minua_ käskemästä teitä vuorten yli kiipeämään. -- Olin varma siitä, ett'ei Venäjän sotamiehelle ole mikään mahdotonta, kun hän tietää että Keisari halajaa ja päälliköt käskevät.

Ja niinpä menitte. _Eräät_ kiipesivät kalliolle kontistuen vilusta, painuen lumeen, liukastellen terävien kivien syrjihin, usein ilman leivättä, ilman tuletta, vaan yhä eteenpäin, vetäen olkapäillään tykkiä tappelivat vihollista vastaan ja ottivat hänen vangiksi; semmoisilla paikoin, joissa eivät tottuneet vuoriasukkaatkaan voineet päästä mihinkään, kulkivat Venäjän rykmentit ja tykit siinäkin istuttaen Venäjän sotalippuja. _Toiset_, milt'ei lumeen kinostuneina, vastustivat vihollista, joka koetti tunkeutua eteemme hämmentääkseen liikkeitämme tahi auttaakseen omiansa. Moniaat sotivat vyötäistä myöten jääkylmässä vedessä myrskyisää Donavaa vastaan, yllä pitääkseen yhdistyskulun ylimeno-paikoissa. Jokainen täytti velvollisuutensa iloisesti ja rehellisesti, nureksimatta.

Koko maailma kummeksii meitä ja kotona äidinmaassamme soivat kirkonkellot ja kokoovat kansan rukoilemaan meidän ja kunniamme edestä.

Vastaanottakaatte minulta, urhot, teidän esimerkittömästä palveluksestanne, miehuudestanne ja urhoudestanne sydämellinen kiitokseni.

Kaipaan sanoja, joilla voisin kiittää teitä, päälliköt, kenralit ja upserit. Te olette kaikki kärsineet yhdessä sotamiesten kanssa yhtäläisiä puutteita, vastuksia ja vaivoja, te olette kaikki olleet heidän esikuvanansa velvollisuuksien täyttämisessä.

Sydämellinen kiitos sinulle, aina tytyväinen, väsymätön, tasaluontoinen ja raakuuteen asti urhollinen Venäjän sotilas, -- sinun kanssasi ei minulla löydy estettä eikä mahdottomuutta. Vielä yksi ryhtymys ja se on ilman epäilyksettä, että silloin lopetamme kunnialla päälle pannun työmme Keisarin ja isänmaan kunniaksi. _Nikolai_."

Tammikuun 13 päivän aamuhämärässä k:lo 6 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Marssimatkamme kävi erään kauniin laakson lävitse, ja nyt kun olimme päässeet Trajanin vuorisolista, oli meillä tasaisempi ja leveämpi maantie kuljettavana ja marssimatkakaan ei ollut tänäpänä muuta kuin 15 virstaa, varsin helppo marssipäivä. Me saavuimmekin jo puolenpäivän aikaan erääsen Buschuli nimiseen kylään, jonne pysähdyttiin lopuksi päivää ja vielä seuraavaksi yöksikin. Täällä myös jaettiin alipäällystölle ja miehistölle muutamia P. Yrjänän ritarikunnan ristejä, Balkanin ylimenon johdosta. Kylä oli niin täynnä sotureita, ett'eivät kaikki mahtuneet huoneisin; meidänkin täytyi maata erään olkisuovan vieressä; pientä nuotiotulta pidimme siitä vähän matkan päässä, jolla kävimme aina väliin, kun vilu tuli, lämmittelemässä. Hyvä yösija se sentään olikin.

Tammikuun 14 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan eteenpäin. Puolenpäivän aikaan saavuimme Tatar Basardschuk'in kaupunkiin, josta Turkkilaisten jälkijoukko (arriergardi) juuri parast'aikaa teki poislähtöä ja ampui paetessaan erästä kasakka-upseeria rintaan, josta hän vaan sanoi lähellä olevilleen: "hiton roistot, kun ampuivat noin pahaan paikkaan", ja piti sormeansa läven päällä, josta veri virtana pulppusi.

Kaupunkiin meillä ei ollut aikaa pysähtyä, vaan marssimme sen lävitse, soittokunnan soittaessa "Porilaisten marssia". Mitä sivumennen voimme havaita näytti kaupunki olleen kaunis ja varakkaan näköinen, mutta Turkkilaiset olivat sen tätä nykyä pahoin raadelleet. -- Rikkaimmat ja varakkaimmat asukkaat olivat he ryöstäneet sekä polttaneet ja repineet kauneimmat ja muhkeimmat rakennukset; selvästi näkyi kaduille ja pihoille raastetuista petruli-astioista, että sitä oli käytetty taloja tuleen sytytettäessä.

Asujamet tuntuivat hyvänsuovilta, toivat meille, marssiessamme kaupungin läpi, viiniä, leipää ja vettä, ottaen meitä vastaan niinkuin hirmuvallasta vapauttajiansa ainakin.

Kaupungin tullista ulosmarssittuamme pysäytettiin meidät ja saimme vähän aikaa levähtää, mutta ei kukaan sill'aikaa saanut mennä kaupunkiin. Noin parin tunnin levähdyksen perästä jatkoimme matkaamme eteenpäin, -- ja oikein aika pitkää askelta sitä otettiinkin koko ehtoopuolen päivää, kunnes auringon laskun aikaan tapasimme suuren pakenevan turkkilais-kolonnan lähellä Adokiöin kylää, Maritza virran toisella eli etelä-puolella, jotka siellä polttivat kyliä ja tekivät yhtä ja toista pahaa.

Kenraali kreivi Schuvalov, heti tämän huomattuaan, antoi käskyn osastollensa hyökätä heidän sotarintansa kylkeen eli sivustaan, ja sentähden oli meidän ensin Maritzan yli kahlattava; silta tosin oli ollut mainitun kylän kohdalla, mutta se oli nyt rikottu. -- Kreivi Schuvalov sanoi lähestyen meitä: "No, te Suomalaiset kun olette hyviä kalamiehiä, taidattepa olla myöskin hyviä uimareita". Tähän päällikkömme översti Procopé vastasi tehden kunnioituksen ja kohteliaasti nyökäten päätään: "Kyllä koetamme, teidän ylhäisyytenne". Ja sen jälestä lausui hän meille: "Näyttäkää nyt Suomen pojat, mihin kelpaatte".

Suoraa astuimmekin veteen, ilman epäilyksettä; kaptenimme Bremer astui ensimmäisenä veteen, me seurasimme häntä kursailematta. Virta oli noin 300 askeleen levyinen, vettä oli sillä paikkaa miehen kainaloihin asti, joka virtaeli voimallisesti, riidellen jalkoja altamme, ja vesi oli myöskin kylmää, kuten Tammikuussa ainakin; toiselle rannalle päästyämme riensimme heti kiivaasti Turkkilaisten perässä, jotka yhä jatkoivat pakenemistaan, ja kerkesimmekin jo levittää rintamamme täydelliseen hyökkäys-asentoon, mutta ehtoon pimeys saavutti meidät kesken, ennenkuin ehdimme oikein varsinaiseen tappeluun ryhtyä ja täytyi lopettaa koko hyökkäysaikeet siltä päivältä.

Nyt saimme siis käskyn pysähtyä, -- ja pakkanen se rupesi meitä märkiä miehiä oikein jäätämään seisoessamme alallamme. Se ei ollut enään leikkiä, olipa melkein pahempi vihollinen kuin Turkkilais-voima yhteensä. Saappaat, housut ja päällystakki (sinelli) jäätyivät yhdeksi kopperoksi ja muutenkin tahtoi tulla vilu.

Turkkilaiset vetäytyivät lähellä olevaan vuoristoon, sytyttäen ensin kylät palamaan ja näyttäen sillä tavoin muka mainiota mahtiansa ja urhollisuuttaan.

Me saimme käskyn peräytyä mainittuun Adokiöin kylään, jossa heti laitoimme nuotiotulia talojen pihoille ja rupesimme kiireesti koettamaan itseämme kuivata eli oikeammin sanoen sulattaa. Kylässä löytyi myös runsaasti viiniä ja suolattua sianlihaa, jotka olivat oikein hyvää ja tehokasta lääkettä kylmettyneille puolijäätyneille sotilaille. Meillä oli täysi työ saadaksemme vaatteitamme ja itsiämme edes vähänkin kuivatuiksi, kun oli niin kovin ahdas noissa kylän pienissä talohökkeleissä ja pihalla nuotion ympärillä ei liioin ollut aivan hyvä olla, kun myöskin oli jotenkin kova pakkanen. Kun pihalla seisoessamme tähystelimme ympäristöön, oli surkuteltavaa ajatella ja katsella sitä hirveätä näköä, kun palavista kylistä tulenliekit kohosivat korkealle ilmaan yön pimeydessä, jättäen ehkä monta ihmisraukkaa suojatta pimeään ja kylmään pakkas-yöhön.

Tammikuun 15 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan mainitusta kylästä ja menimme noin pari virstaa vuoristoon päin, jossa heti syttyi Turkkilaisten kanssa kiivas tappelu.

He kun näkivät että me noin suoraa, aukeata kenttää marssimme heihin päin, rupesivat lähettämään kranaatteja ja kuulia meitä vastaan niin että ilma kihisi, joista monet kyntivät edessämme jäiseen, lumiseen peltoon aika syviä vakoja ja lensivät kohisten päällitsemme, sivuitsemme ja mitkä minnekin päin.

Me kuuluimme tänä päivänä keskirintamaan ja olimme saaneet määräyksemme pitää vaan siitä tarkkaa huolta, ett'eivät Turkkilaiset saisi sinnepäin tehdä minkäänlaisia liikkeitä, sillä aikaa kun sotalinjamme sivustat eli oikea ja vasen siipi tekivät kiertoliikkeitänsä. Meidät pysäytettiin erään, mainitun tasangon lävitse kulkevan rautatien radan taakse, joka oli muutamia jalkoja korkeammalla tasankoa; mainion hyvä tässä tilaisuudessa, se oli ikäänkuin sitä varten rakettu patteri eli varustus. Tämän takaa sitte vaihdoimme laukauksia Turkkilaisten kanssa koko päivän ahkerasti. Turkkilaisten kranaatit ja kuulat lensivät ylitsemme aika komealla surinallaan tahi sattuivat rautatien ratapenkereesen, niin että ratakiskot katkeilivat, kivet, sora ja pöly lensivät tomuna ilmaan. Eräskin kiväärin kuula oli juuri vähällä sattua päähäni, mutta otti sentään onneksi erään sotamiehen kivärin piippuun, joka sattui olemaan pääni takana poikittain, kun siinä vierekkäin loikoilimme, ja kohosikin siitä ilmaan aikamoisella kiljunnalla. Sotamies aprikoitsi: "katso sitä pirua, kun oli vähällä tappaa meidän Jussi vääpelin".

Ilman tätä rautatien rataa meillä olisikin ollut aivan suojaton, tasainen tanner, kun sitä vastaan Turkkilaisilla oli oikein hyvät suojat vuoristossa. Mutta sitte kun meikäläisten oikea ja vasen siipi rupesivat ankarasti ahdistamaan Turkkilaisten asennoita vuoristossa, täytyi heidän ruveta vetäytymään enempi itään eli Filippopoliin päin. Tämän päivän tappelussa haavoittui meidän pataljonasta ainoastaan kolme miestä. Ehtoon tullen hiljeni kaikki vähitellen ja pimeän tultua pääsimme eli saimme käskyn tulla jälleen Adokiöin kylään yöksi.

Tammikuun 16 päivän aamulla kl. 8 lähdimme mainitusta kylästä ja marssimme pitkin rautatien rataa Filippopolia kohden. Vähän matkaa marssittuamme eteenpäin oli tiemme vieressä kamala hirvittävä näky, sillä tässä olivat Turkkilaiset ryöstäneet jonkun pakolaismatkueen; rattaat kaadettuina, tavarat sinne tänne heitettyinä, mitä rosvoille ei ollut kelvannut. Miesten, naisten ja lasten ruumiita loikoeli siellä täällä kaatuneitten kärryjen ympärillä. Ajosta väsyneet vetohärät makasivat vesiojissa puolinäännyksissä vedosta ja nälästä eivätkä jaksaneet enään nousta ylös omin voiminsa, vaan ei meistäkään kukaan kerinnyt kurjia eläinraukkoja auttamaan.

Ehtoopäivällä saavutimme taas pakenevan turkkilaisjoukon. Kiivas tykkituli aljettiin heti molemmin puolin ja jalkaväen ampujaketju lähetettiin ahdistamaan heitä. Tappelua kesti neljän tunnin paikoille, kunnes ehtoon pimeys teki lopun melskeestä ja kaikki hiljeni taas vähitellen.

Me saimme yösijamme lähellä rautatietä olevassa suuressa huvilassa (villassa) nimeltä "Kumar", jossa lepäsimme yömme huvilan mahdottoman suuressa härkämajassa.

Tammikuun 17 päivän aamulla varhain alkoi tappelu uudestaan; ankara tykki- ja kiväärituli kesti yhtä mittaa herkeämättä.

Me marssimme ensin mainitusta huvilasta suoraa eteenpäin Turkkilaisten asennoita kohden ankaran ampumisen kestäessä. Puolipäivän aikaan saimme käskyn marssia vähän vasemmalle Belastitzan kylän lävitse sekä hyökätä suoraa Turkkilaisten keskirintamaa kohden, jossa heillä vielä myöskin oli jälellä oleva paras tykistönsä. Kolonnissa marssimme suoraa uljaasti eteenpäin, överstimme Procopé ratsastaa edellä kauniilla harmaalta ratsullansa, hän meitä etupäässä voittoon vie, suoraa katsotaan kuolemaa silmiin. Turkkilaiset kun huomasivat tällaisen uhkarohkean päällensä tulon, koettivat tihentää niin paljon kuin mahdollista kranaatti- ja kuulasadettaan, ja niitä tuli niin että ilma kihisi. Kaikeksi onneksi, Jumalan kiitos, oli sillä paikkakunnalla maa niin pehmeää, ett'eivät kranaatit siinä oikein tahtoneet särkyä (räjähtää), putosivat vaan maahan niin että mössähti ja jäivät siihen; toiset taas lensivät ylitsemme senkinmoisella kiljunalla ja kohinalla. Eräästä venäläisestä kaartirykmentistä, joka marssi vieressämme, tappoivat kranaatit muutamia sotamiehiä ja haavoittivat pahasti kahta nuorta upseria. Toinen upsereista, jota sattui hyvin pahasti reiteen ja päähän, lausui vaan: "Ah ti svolotsi:" (suom.: "ah sinä konna!") kun kaksi sotamiestä talutti häntä haavansitomis-paikalle. Kiivaasti jatkettiin marssia eteenpäin. Sekä vasen että oikea siipi olivat jo ankarassa käsikähmässä tapellen hengestä ja verestä.

Turkkilaisten täytyi lopuksi kääntyä pakenemaan hurjassa epäjärjestyksessä, menetettyänsä kaiken tykistönsä, luvultaan 97, ja paljon muuta ampumatavaraa. Sotavangeiksi joutui heitä useampia satoja. Tuhansia kaatuneita ja haavoitettuja peitti tappelutannerta, punoittaen lunta verellään.

Näin päättyi tämä kolmipäiväinen suuri tappelu. Nyt oli täydellisesti lyöty koko Suleiman paschan armeija, luvultaan 40,000 miestä, jonka jäännökset meikäläisen ratsuväen takaa ajamina harhailivat pitkin Rhodope eli Despotodagh-vuorten ylitse Kavalan satamaan Egean-meren rannalla, josta ne laivalla sanottiin viedyn Konstantinopoliin.

Meikäläisiä vaikeutti tässä tappelussa myöskin vallan tasainen, lakea ja vajoava, (liiaksi pehmeätä maata ratsuväelle ja tykistölle) kenttä ja kun sitäpaitsi oli suuri leveä Maritzan virta ylikahlattavana. Turkkilaiset sitä vastaan suojelivat itseään sangen hyvin vuoristossa koko ajan eivätkä paljon lakealle uskaltaneet.

Vaan tässä loistavassa voitossa näyttivät taas Keisari Aleksanteri II joukot uljuutensa, uskollisuutensa ja velvollisuutensa isänmaata ja Keisaria kohtaan.

Tappelun loputtua saimme käskyn marssia Dermenderen kylään, jonne sitte ruvettiin yömajallekin. Se plutona, missä minä olin eli jota seurasin, sai majakseen erään lehmä-navetan, jossa onneksemme sattui olemaan vielä jälellä, vaikka sen Turkkilaiset olivat jo kalvaneet, yksi lehmä ja kana, ja meillä kun ei tällä kertaa sattunut olemaan muutakaan ruokaa, niin teurastimme ne heti, keitimme ja paistoimme, ja hyvältä ne maistuivatkin, koska emme olleet koko päivänä kerinneet syömään. Tämän tehtyämme eli syötyämme panimme pahnain päälle maata mainittuun navettaan ja uneksimme sitte hauskoja, herttaisia unia, kotimaastamme ja suurista, loistavista voitoistamme, jotka olimme voittavinamme j.n.e.

Tammikuun 18 päivän aamulla lähdimme mainitusta kylästä marssimaan Filippopolia kohden. Marssittuamme vähän aikaa saavuimme edellä mainittuun Belastitzan kylään, johon pysähdyimme pariksi tunniksi.

Mainittu kylä oli erittäin rikas viinistä. Tämä Maritza-virran laakso onkin itä-Rumilian mitä parhaimpia ja viljavimpia viinipensaiden viljelykseen, täällä näkyikin meheviä viinimaita ja tarhoja, ympäriinsä silmäkannot matkaa.

Mainitussa kylässä sattui, sill'aikaa kun siinä seisokseltiin, joku meikäläinen löytämään lukitsemattoman viinikellarin, joka sisälsi mahtavan suuria viiniammeita eli tynnyriä täynnänsä mitä parhaimpia turkinviinejä. Kas se oli löytö! --

Ensimmäinen löytäjä arvattavasti kertoi heti toiselle mistä hän niin hyvää viiniä ilmaiseksi sai, se kolmannelle ja niin se tieto levisikin joukossa nuolen nopeudella, kunnes kellari oli sotureita eli juomanlaskioita täpö täynnä, kukin koettaen täyttää astiaansa laukun-kattilaa, kippoa, pataa, ruuttua ja mitä vaan kullakin käsillä sattui olemaan, tapeista ja ammeitten päällä olevista henkirei'istä. Viimein syttyi kahakka juomanlaskiain kesken, jolloin unhoittivat tapitkin kiinni panematta. Viini juoksi virtana laattialle, josta sitä sitte toiset alkoivat jo lakeillaankin pistelemään ja ne, jotka olivat onnellisemmat, pääsivät tapin ääreen.

Tätä leikkiä olisi ehkä enemmänkin kestänyt, ell'ei eräs upseri olisi sitä huomannut ja paraaseen riemuun joutunut, sekä alkanut heti ratsupiiskallaan sivellä juomanlaskiain sekaan, "järjestyksen palajamiseksi".

Moni ei tahtonut sittenkään vähällä hellittää tynnyrin suulta astiaansa, kärsien ennen vaikka pieniä napauksiakin upseerin piiskasta. Mainion ikävähän sitä olikin jättää, kun ihan ilmaiseksi juoksi, helkkarin uhkeata turkin viiniä soturin laukun kattilaan.

Viimein kuitenkin hajosivat kaikki viininlaskijat, ei piiskan napauksista, vaan totellen upserin totista, vakavaa kieltoa. Viini, niin makeata kun se olikin, teki kuitenkin harvan sen miehen vähän "kieleensä" ja sen pahempia seurauksia ei siitä sentään ollutkaan.

Parin tunnin kuluttua, jatkoimme matkaamme eteenpäin. Saavuttuamme Filippopolin edustalle pysäytettiin kaikki sotajoukot ja asetettiin rykmenttein ja prikatein yhdyskolonniin. Vähän ajan päästä ratsasti kenrali Gurko luoksemme, kiitteli jokaista joukkokuntaa erittäin, urhoollisuudesta Suleiman paschan armeijaa hävitettäessä. Sen jälestä kutsui hän kuntain päälliköt luoksensa antaen heille käskyjä ja säännöksiä, mitenkä soturein tulisi itsensä käyttää kaupungissa. Varoittaen ankarasti tekemästä minkäänlaista ilkityötä tahi väkivaltaa. Huomauttaen myöskin ett'emme millään muotoa pilaisi eli tahraisi urhoollisuudesta saatuja laakereitamme ja että välttämättömästi pitäisimme pyhänä rauhallisten maan asukkaiden omaisuuden ja kunnian. Tämän varoituspuheensa lopetettua antoi hän meille luvan marssia kaupunkiin.

Uljaasti ratsastaa Gurko itse joukkojensa etunenässä, kun laulun ja soiton kaikuessa marssimme kaupungin tullista sisään; tässä tuli häntä vastaan kreikan uskoiset papit ja kaupungin vanhimmat, tervehtäen häntä ja hänen joukkojansa terve-tulleeksi kaupunkiin, sekä tarjoten hänelle Kreikan uskoisten tavan mukaan, leipää ja suolaa. Kahden puolen katuja seisoi tiheitä väkijoukkoja, joiden silmistä ilo ja tyytyväisyys loisti, vaan näkyi niitä muutamia vihaisiakin silmäyksiä arvattavasti Mahomedilaisilta. Senlaisiin taloihin saimme majamme, joista asukkaat olivat paenneet; ja hyvä niissä olikin olla, olimmepa kuin itse isäntiä.