Chapter 5

Marraskuun 4 päivän aamulla kello 1 saimme käskyn muuttaa asentopaikastamme väliaikaiseen leiriin, kylän eteläpuolelle, sillä siellä oli aukeampi ja tasaisempi kenttä, jonne kaikki lähiseuduilla olevat joukot kokoontuivat. -- Kello 12 päivällä ratsastivat kenralit kreivi Schuvalov ja Gurko luoksemme ja kutsuivat kaikki osastojen päälliköt tykönsä, sanoen heille: "järjestäkää ja puhdistuttakaa miehistönne hyvään kuntoon, Hänen Majesteettinsa Keisari tulee tänäpänä pitämää katselmuksen kaikille näille joukoille, jotka tappelivat Gorny-Dubniakilla."

Kello 2 j.pp. tuli Keisari veljensä suuriruhtinaan Nikolai Nikolajevitsin ja suuren joukon seuraamana, jossa paitsi muita oli useampia ulkomaan lähettiläitä ja kirjeenvaihtajia. Seuraajien joukossa ratsasti myös eräs ratsuväen aliupseeri, joka kantoi pitkässä varressa suurta valkoista lippua, jonka keskustaan oli neulottu sinivärinen Vapahtajan ristin kuva. Tämä jalo ja ylevänäköinen ristinlippu liehui korkealla ilmassa, Keisarin joukkoineen ratsastaessa pitkin kolonnain rintamaa.

Keisari tervehti ja kiitteli joka rykmenttiä ja pataljonaa erittäin ja näytti hyvin liikutetulta. Koko sotajoukko tunsi itsensä tässä juhlallisessa tilaisuudessa velvoitetuksi ryntäämään, vaikka koko maailmaa vastaan, puolustaakseen ylevää pyhää ristinlippua.

Keisari, tultuansa meidän pataljonan kohdalle, tervehti meitä ja kiitti monta kertaa sekä kyseli keitä oli tappelussa kaatunut ja haavoittunut. Näyttääkseen ylhäistä suosiotansa pataljonallemme, suuteli Hänen Majesteettinsa pataljonamme komentajaa vapaaherra Ramsayta rintaman edessä sekä nimitti hänen komentamaan vast'edes henkikaartin Semenovan rykmenttiä. -- Innokkaat raikkaat hurraahuudot kaikuivat koko Keisarin leirissämme olon ajan. Tässä seisoi se joukko, joka pani tuon "rautaisen renkaan" Plevnan ja sen puolustajain ympärille. Ehtoolla Keisarin poismentyä muutimme entiseen asentopaikkaamme.

Marraskuun 5-14 päivään olimme samassa asentopaikassa. Kävimme äksisiä, harjoituksissa ja teimme vahtia asentopaikkamme ympärillä sekä yhtä ja toista askaretta, mitä sotaleirin järjestykseen kuuluu. Pesimme vaatteitamme, hankimme lämmitys- ja keittopuita sekä härkiä ja lampaita syödäksemme. -- Elämä tuntui täällä kaukaisessa sotaleirissä syksyn kolkoilla kylmillä ilmoilla jotenkin yksitoikkoiselta. Ei ketään muita ihmisiä näkynyt leirin lähettyvillä kuin ainoastaan joku ahnas saituri rahanhimoinen "markitantti", paitsi sotureita, niitä liikkui tarjolla mihinkä päin vaan katsoikin.

Ote pataljonamme päiväkäskystä 11 päivältä Lokak.: Vapaaherra Ramsay'n hyvästijättö puhe: "Koska Hänen Majesteetinsa Keisari 4 päivänä tätä kuuta on armossa määrännyt minun Semenovan henkivartia-rykmentin päälliköksi ja Permskin jalkaväen komentajan översti Procopé'n minun tilalleni pataljonan päälliköksi, annan minä Herra översti Procopé'n poissa ollessa pataljonankomentajan viran överstiluutnantti Sundmanille. Syvillä ikävyyden tunteilla jätän minä nyt tämän viran muutoksen vuoksi pataljonalle hyvästi! Tällä lyhyellä ajalla, ainoasti 3 1/2 vuotta kun olen ollut pataljonan esimiehenä, on minulla ollut tilaisuus nähdä ja käsittää että velvollisuuden kunnioittaminen, rakkaus ahkeruuteen sekä palava elävä halu noudattaa pataljonan todellista hyötyä, sanalla sanoen kaikki ne ehdot, jotka parhaiten tuottavat järjestystä ja kelvollisuutta jokaiselle sotajoukolle, pataljonassamme ovat aina olleet vallitsevat ja nämät ehdot ovat myöskin yhäti ylläpitäneet sen erinomaisen hyvän järjestyksen ja kunnollisuuden, joka useoita kertoja on tuottanut pataljonalle H. M. meidän armollisimman Keisarimme korkean suosion ja H. K. K. yli-päällikkömme kiitokset ja hyväksymiset.

"Tältä ajalta, joka minulle on ollut yhtämittainen jakso edistymisiä, joka on ollut ja vastaedeskin tulee olemaan onnellisin aika sotilasvirassani; tältä ajalta, joka ikuisesti on pysyvä minun mielessäni rakkaassa uskollisessa muistossa, on minulle velvollisuus ja huvitus tässä lausua Herra överstiluutnantti Sundman'ille, herroille komppaniain päälliköille, kaikille herroille upsereille, adjutantille, rahastonvartialle, majamestarille, pataljonan vanhemmalle ja nuoremmalle lääkärille, pastorille, tuomarille ja soittokunnan johtajalle sulimmat sydämellisimmät kiitokset.

"Pojat! Vastaan ottakaa minun viimeiset kiitokseni jokaisesta edistymisestä, jokaisesta hyväksymisestä ja kiitoksesta, kuin meille on lausuttu ja osoitettu, niin hyvin rauhallisissa töissämme, kun nytkin, koska meillä on tehtävänä korkein työ, nimittäin uudelleen perustaa Suomen pataljonan sotilaskunnia.

"Hyvästi pojat! Älkää milloinkaan unhottako, että me isänmaamme edessä, joka rakkaudella ja luottamuksella seuraa jälkiämme vieraassa maassa, olemme vastaamassa jokaisesta työstämme, että meidän maineemme, voittomme ja kunniamme on Suomen maalle kuuluva".

Paroni Ramsay.

Marraskuun 14 päivänä kello 7 aamulla lähdimme marssimaan länteen päin Dolny Dubniakista erästä laveata kivi- eli viertotietä, joka johtaa Plevnasta Sofiaa kohden. Tie oli mainion hyvää sen suhteen kuin ennen olimme marssineet veteliä vajoavia savipeltoja.

Marssiminen tuntui kuitenkin raskaalta, ehkä senkin tähden kun olimme taas saaneet niin kauvan lepäillä yksillä paikoilla, vaiko sentähden kun harva se mies jota ei vaivannut tuo hirveä puna- eli vatsatauti. Se tauti kerrassaan vähentää ihmeteltävän monasti miehen voimat, vaikka olisi kuinkakin roteva.

Marssittavamme maantie meni tuon mainion tappelutantereemme Gorny-Dubniak'in lävitse, johon pysähdyttiin vähäksi aikaa. Jylhä kolkkous vallitsi siellä, pitkän pituisia hautakumpuja ympäri linnoitusta, verisiä paikkoja, vaaterepaleita, ase- ja varustustavaraa suuret kasat, ihmisien ja elukkain katkotuita päitä ja kaikenlaisia muita jäseniä näkyi vielä siellä täällä; kaikki todisti että tässä oli veristä näytelmää hiljattain näytelty. -- Yksinkertaiset puuristit olivat pystytetyt meikäläisten hautakummuille. Tämä kaikki näytti niin juhlallisen kolkolta, että väkisinkin johtui mieleen, kuinka ihmisen elämä on lyhyt ja vähäpätöinen. Suomalaisten haudan jätimme myös hyvästi, ajatellen mihinkähän on meille tuonlainen lepopaikka suotu?

Vähän ajan kuluttua jatkoimme marssiamme eteenpäin. Puolipäivä-levolle saavuimme Telisch'in kylään, jossa myös oli ennen mainittu meikäläisten valloittama vahva linnoitus. Kylässä ei näkynyt ainoatakaan asujanta jälellä, kaikki olivat paenneet. Haukattuamme vähän leipää päivälliseksi ja hiukan aikaa levähdettyämme, jatkoimme taas matkaamme eteenpäin, kunnes ehtoopäivällä saavuimme Radomitzan kylään. Kylä oli eräällä mäenvieremällä, joki juoksee sen editse kapeanläntäisen laakson pohjalla. Me marssimme kylän ohitse ja mainitun joen ylivievän sillan yli sekä asetuimme asentopaikkaan lähelle jokirantaa. Tänne pystytimme telttamme sekä asetimme kaikki tarpeelliseen kuntoon, jonka jälestä paneusimme maata. -- Tässä olimme vielä 15:n päivänkin.

Marraskuun 16 päivän aamulla kello 7 jatkoimme marssiamme eteenpäin. Maantie oli muhkean leveä, hyväksi kivitetty ja tasotettu. Seutu, jota marssimme, oli kaunista, juhlallisen näköistä vuoriseutua, joka tarjosi meille mitä somempia ja vaihtelevaisempia näköaloja. Pieni virta luikerteli kahden puolen maantietä, välistä kadoten vuoristoon ja taas tullen uudestaan esiin; korkeat vuorihuiput ja niiden välissä tasaiset laaksot, joihin oli vähän väliä rakettu taloja ja kyliä sekä mainitun virran varrelle useampia myllyjä, joista toiset olivat käytännössä ja toiset seisoivat tyhjillään.

Toisin paikoin oli mahdottoman suuria syvennyksiä ja aukkoja vuoriloukoissa; ne olisivat olleet oikein mukavia jättiläisten haudoiksi ja hiiden kiukaiksi.

Vaikka nyt oli syksy myöhä ja kasvit olivat kellastuneet, todistivat kumminkin kaikki tämän paikkakunnan seudut että ne suven ihanalla ajalla ovat erittäin somat ja viehättävät, silloin kuin kaikki on parhaassa kukoistuksessaan.

Yösijalle saavuimme lähelle erästä Petrev nimistä kylää äsken mainitun pikkuvirran rannalle; sinne pystytimme telttamme ja panimme levolle.

Marraskuun 17 päivän aamulla jatkoimme matkaamme eteenpäin. Paikkakunta oli yhtä somaa ja kaunista, sillä eroituksella vaan, että vuorisolat tulivat aina jyrkemmiksi, mitä enemmän lähenimme isoa Balkania. -- Ahkeraa marssittuamme ehtoopuoleen päivää, saavuimme Jablonitza nimiseen kylään. Täältä oli vähää ennen meidän tuloamme Venäläisten ratsuväki karkoittanut baschibozukit pois, jotka tehden kylässä yhtä ja toista pahaa olivat luvanneet kylän asukkaille palaavansa jälleen jonkun ajan päästä, ajaen muka meikäläiset takaisin; mutta sepä ei koskaan toteutunut.

Telttamme pystytimme kylän vieressä olevalle pellolle ja sen tehtyämme rupesimme syömään mitä kukin pussistansa parasta löysi; tosin ei tarvitse kenenkään luulla että sieltä mitään herkkupaloja tuli esiin, vaan sen sijaan kuivia korpun palasia.

Tähän kylään oli myös saapunut samaan aikaan pari armeija-rykmenttiä, yksi rykmentti punasia husareja ja kaksi patteria tykistöä. Siis ei olisikaan ollut isompaa hätää, vaikka Mehmed-Ali pascha olisikin tehnyt jonkunlaisen pienen hyökkäyksen asentopaikkaamme.

Marraskuun 18 päivän lepäsimme mainitun kylän pellolla "kangaspirteissämme". Kylä oli rakennettu kauniiseen tammimetsällä ympäröittyyn laaksoon, korkeiden vuoriharjanteiden väliin. -- Pieni virta juoksi kylän keskitse, josta saimme virvoittavaa raikasta lähdevettä. Päivät olivat kauniit ja lämpöiset, mutta yöt hyvin kylmät, ne rupesivat jo täälläkin muistuttamaan talven pikaista tuloa. Öillä oli noin 5-6 asteen pakkanen. Teltassamme jäätyi vesi, jota oli eräässä hamppukankaisessa sangossa, jonka olimme löytäneet läheltä Dolny-Dubniakia ollessamme siellä etuvartiaketjulla. Sitä oli mukava kuljettaa matkalla myttyyn litistettynä vaikka pussissa. -- Minä varustin itseni Dolny-Dubniakissa, jossa paljon tapettiin ja syötiin lampaita, hyvillä pitkävartisilla lammas-nahka-lapikkailla, joita pidin öillä jaloissani, niin ei ensinkään paleltanut jalkojani, ja nepä olivatkin hyvin käytännölliset tässä suhteessa.

Marraskuun 19 päivänä muutimme asentopaikkaa vähän edemmäksi kylästä erääsen kauniisen tammimetsään erittäin luonnon-ihanalle paikalle. Vuoripurot kohinallaan ja kirkkaat lämpöiset auringon säteet ilahuttivat ja virkistivät meidän jotenkin yksitoikkoista eloamme yksinäisessä asentopaikassamme. Päivät olivat aina vaan lämpöiset, mutta yöt kylmenivät kylmenemistään.

Marraskuun 20 päivän olimme samassa asentopaikassa. Päivällä olimme tekemässä multavarustuksia ja ampumaojia lähellä oleville pienemmille ylängöille, joista oli mukava näkö-ala vihollisiin päin. Varoillamme täytyi olla sentähden, että olisimme voineet torjua mahdollisia hyökkäyksiä Mehmed-Ali paschan joukoilta, jotka eivät olleet meistä aivan etäällä.

Marraskuun 21 päivän aamulla menimme koko pataljona kaivamaan varustuksia (multavalleja), kilvan koettaen kukin komppania parastansa. -- Kello 2 j.pp. saimme käskyn tulla asentopaikkaan takaisin ja pikaisesti valmistauda eteenpäin marssiin. Muutamien minuuttien kuluttua olimmekin valmiit lähtöön ja seisoimme maantiellä täydessä marssikunnossa.

Päällikkömme onnittelivat meitä, sanoen: "Huomispäivänä saatte, pojat taas tapella, onnea ja menestystä vaan", joihin onnitteluihin vastasimme: "saamme kunnian kiittää herra kapteenia j.n.e." ja sanoimme itsellämmekin halun olevan tapella, että sota saataisiin pikemmin loppumaan. Sen jälestä lähdimme marssimaan kiivaasti eteenpäin, jota kesti siksi kunnes ehtoon tullen saavuimme pieneen Vedrar nimiseen kylään, jonne pysähdyttiin yöksi. -- Koko ehtoopäivän satoi vettä, josta tuli huono keli ja vaatteemme kastuivat läpimärjiksi. Heti kylään päästyämme hajoitimme muutamia kylmillään olevia huoneita ja kannoimme hirret ja puut kylän lähellä olevalle kankaalle, jossa oli asentopaikkamme. Niistä laitoimme hyviä nuotioita, joiden ympärillä kuivasimme itseämme ja keitimme ehtoollisemme. Sen jälestä menimme telttoihimme, panimme levolle ja vaivuimme unelmien rakkaisiin helmoihin.

Marraskuun 22 päivän aamulla jatkoimme marssiamme eteenpäin. Lähellä Pravetzin kylää tuli meidän etuvartioita eli ratsuväen-partioitamme vastaan vähäinen baschibozukki-joukko ja räjähytti kivääreillään meikäläisiä kohden eräästä mäenlaiteesta. Täten tappelu oli valmis. Tästä seurasi kahden puoleinen ampuminen siksi, että baschibozukkien täytyi vetäytyä takaisin päävarustuksiin Pravetzin vuorille. Samalla alkoivat tykistötkin pauhata molemmin puolin. Kranaatteja lentää jo päämme ylitse niin että ilma suhisee; putoavatpa väliin aivan viereemmekin ja särkyvät tuhansiksi pirstaleiksi, mutta onni oli hyvä, ei kehenkään sattunut. Vuoristo oli jyrkkä kuin seinä, mihin Turkkilaiset olivat varustaneet itsensä. Sinne olivat he kaivaneet itselleen ensin vuoren korkeimmalle kukkulalle mahtavan suuren hevosenkengän muotoisen varustuksen; sitte olivat he kaivaneet vuoririnteeseen mukavia ampumahautoja eli ojia, joissa isommissa oli kattokin, ja yhdistäneet ne kaikki sitte juoksuhaudoilla (salateillä), että oli melkein mahdotoin nähdä heidän liikkeitänsä. Näitä mutkaisia korkeita äkkijyrkkiä vuorisolia vastaan olisi ollut melkein mahdoton tehdä suoranaista väkirynnäkköä, jonkatähden kenrali Gurko lähettikin sivujoukot etäältä saartamaan Turkkilaisten asemia. -- Meidän asennoksemme oli määrätty eräs vuoriryhmä vastapäätä Turkkilaisten keskirintamaa. Maantie kulki alhaalla vuorten rotkoissa, sieltä emme olisi voineet mitään vaikuttaa, sieltä siis poikkesimme tieltä pois ja kapuilimme sangen korkealle vuoriharjanteelle, kiskoen tykkejä perässämme, toiset kantoivat useampia kivärejä, toiset vetivät tykkejä. Hevoset oli riisuttu tykkien edestä ja talutettiin tyhjiltään, joita sittenkin oli vaikea saada tulemaan perässä ja pysymään pystyssä. Suurten ponnistusten ja kiskomisten perästä, hikipäin ja paita märkänä, pääsimme vihdoin määrätylle vuoriharjanteelle, joka oli, niinkuin jo ennen on mainittu, poikittain vastapäätä Turkkilaisten keskirintama-asemaa. -- Toisilla meikäläisten tykeillä ammuskeltiin ahkerasti koko kiipeämisemme ajan kahden puolen maantietä olevilta pienemmiltä mäkitöyräiltä. Me kun saimme vuorella kaikki tarpeelliseen kuntoon, rupesimme vaihettelemaan Turkkilaisten kanssa laukauksia tykeillä ja kiväreillä, jota kesti koko loppupuolen päivää. Pimeän tultua hälveni jyry vähitellen molemmin puolin ja tappelutoverukset (me ja he) jäivät entisille asemilleen. Myöhemmin ehtoolla lähetettiin puoli komppaniaa erällään sen vuoriharjanteen etukärkeen, jossa asemamme oli, kaivamaan tykkivalleja. Nämät valmiiksi saatuamme hinasimme tykit sinne ja asetimme ne täydelliseen kuntoon, että aamun tullen olisi oikein mukava tervehtää tappelutoverejamme aivan uusista ja ehjistä tykkivalleista. -- Yöllä marraskuun 23 päivää vasten kello 3 vallan pilkkopimeässä pamautettiin meikäläisten keskurintaman kaikista tykeistä yht'aikaa kolme yhteislaukausta patterittain. Turkkilaiset vastasivat näihin yhdellä ainoalla laukauksella ilmaistakseen arvattavasti: jo mekin täällä hereillä ollaan. Mainittu ampuminen sanottiin olleen kenraali Gurkon käskystä, vetääkseen sillä tavalla Turkkilaisten huomion keskirintaman eli meidän puoleemme, että saartojoukot saisivat kummallakin sivustallamme havaitsematta rauhassa kulkea eteenpäin ja tehdä liikkeitänsä. -- Aamuhämärässä marssitettiin meidän komppania muutamia satoja askeleita eteenpäin ja hajoitettiin ampumaketjuun pitkin erästä kaltevaa vuoririnnettä, jolla ajalla Turkkilaisten kuulat ehtimiseen lentäen vinkuivat ympärillämme.

Paikoillemme asetuttua tähtäilimme ja ammuskelimme toinen toisiimme päin, Turkkilaiset meihin ja me heihin. Louhinen ja näreinen vuoririnne esti kumpaisenkin näkemästä tarkemmasti toisensa liikkeitä ja aikomuksia. Laukauksia vaiheteltiin ehtoopuoleen asti, välistä oikein tiheästikin.

Kranaatit ja kuulat kaatoivat kuivia karankoita ja kasvavia näreitä sekä löivät maasta santaa, soraa ja kivenpalasia vasten silmiä; pauhua ja paukkinaa kesti koko päivän.

Kello 4 j.pp. saimme käskyn ryntäämään, kun sivujoukotkin jo olivat kerinneet tehdä saarrosliikkeensä. Kunnianarvoinen överstimme Sundman huutaa: "käykää päälle, Suomen pojat!" itsellä mainion pitkä tunturisauva kädessä, jolla harppailee yli kuilujen ja jyrkänneitten.

Täällä vuorilla olikin kammoittavan suuria kuiluja ja äkkijyrkkäyksiä, joissa ei millään tavalla olisi ratsastaminen käynyt päinsä. -- Kaptenimme Bremer antaa käskynsä komppaniansa yhteisiin rynnäkkö-liikkeisiin johtaen itse sen vasenta siipeä ja kehoittaen tähtäämään tarkasti, koska kerran on hyviä tukia saatavina, nimittäin tammenoksat ja karangot. Ryntäyskenttämme tällä kertaa on äkkijyrkkää vuoririnnettä alaspäin, jossa kasvaa matalahkoa tammimetsikköä, ja paikoittain on kivilouhikkoista; kiivaasti kapuellaan samalla eteenpäin. Vänrikkimme Brunov huutaa: "asettakaa, pojat, tähtäimet paikoilleen, ja ampukaa tarkoin!" sekä menee ja korjaa samalla erään nuoren rekryytin tähtäintä paikoilleen, joka ei ollut osannut asettaa sitä niinkuin piti matkan pituuden mukaan. Vähän ajan perästä kuulemme jonkun sotamiehistä huutavan: "Herra Jumala!" luutnantti kaatui, samalla vilkaisimme toisetkin sinnepäin ja näimme urhean vänrikkimme pitkänään tanterella. Kuula oli lävistänyt hänen molemmat säärensä. Pari sotamiestä auttoi hänen sitte sitomapaikalle. Seuratkaamme häntä sinne vähäksi aikaa.

Tänne tultua kysyi lääkärimme, todellinen valtioneuvos Winter, vänrikiltämme: "kummassako jalassanne on haava?" "Kyllä niissä on molemmissakin", vastasi vänrikki; sekä laskee leikkiä: "hitto vieköön koko Turkkilaiset, kun pilasivat aivan hyvät, uudet saapasvarteni".

Jättäkäämme urhea vänrikkimme lääkärin hoidettavaksi ja palatkaamme takaisin tappelutanterelle.

Samaan aikaan tuli myöskin haavoitetuksi eräs meidän komppanian sotamies N:o 80 Teudor Takt, jota sattui niin sopivasti toiseen takakaistaleeseen (istinkukkulaan), että kumppaneita oikein nauratti ja he sanoivat: "kyllä Turkkilaiset tiesivät ketä he rankaisivat, koska laskivat Taktua takakaistaleesen".

_Muistutus_. Takt oli ollut poissa Gorny-Dubniakin tappelusta, määrättynä johonkin kuormastotoimiin. Siitä hänen muka Turkkilaisilta tarvitsi saada vähän muistutusta.

Brunov'in haavoituttua ei ollut jälellä yhtään nuorempaa upseria komppaniassamme, komppanian päällikkö vain yksin; silloin huutaa överstimme Sundman: "Vääpeli, olkaa upseerin tilalla ensipuolessa komppaniaa!" "Ymmärrän, herra översti" vastasin minä. "Ja käykää hartaasti päälle!" jatkoi överstimme vielä tuolla tunnetulla isällisellä kovalla äänellään. Tykit pauhaa ja kuulat vinkuu, tappelua kestää yhä edelleen. Norjalainen luutnanttimme Kristersen huutaa meille ruotsinkielellä, mutta Norjan kimeällä murteella: "Finska gossar framåt!" (Suomen pojat eteenpäin!) itse muuttaen puulta puulle ja ampuen sotamieskivärillä, väliin aina tähystellen kiikarillaan mihin muka hänen kuulansa ottavat; ampuen miestä paraten, ja lausuen aina sekaan niin liukkailla kimakoilla sukkelilla sanoilla, että tuskin sitä voimme ymmärtääkään: "Det här trädet är icke bra, jag skall flytta till ett annat!" (Tämä puu ei ole hyvä, annappas muutan toiselle).

Mutta aika melske ja pauhu siinä kävikin. Kranaatteja, kuulia, pieniä kiviä, puunpalaisia, santaa ja pölyä lensi niin hirveästi ympärillämme, että oli vähällä "silmät soaista" sanoi entinen soturi. -- Kyllä se sokaisikin sentään erään tykkiniekan silmät hyvin mukavasti. Hän nimittäin oli se mies tykkiniekkain joukosta, jonka velvollisuus oli tuoda kranaatti ruutirattailta (kärryiltä) tykkiin pistettäväksi.

_Muistutus_. Ruutirattaat viedään tappelun alkaessa vähän matkaa takapuolelle, ja jos suinkin mahdollista, jonkun mäkitöyrään taakse, ett'ei vihollinen voi tehdä vahinkoa kranaattikuormastolle, jos hän nimittäin sattuisi osaamaan siihen.

Yllämainittu tykkiniekka toi kranaattinsa nahkaisessa pussissa ja oli juuri tulossa puolivälillä tykkiä ja rattaita, kun samalla kuului kohinaa ilmassa ja yksi Turkkilaisten ampuma kranaatti tulla suhitti ihan suoraan kranaatintuojaamme kohden. Mies kallisti päätänsä, muka väistyäksensä kranaatilta, vaan tämäpä putosikin maahan vallan suoraan hänen eteensä, kyntäen maata ja särkyen pirstaleiksi. Mutta miehellä oli onni kun olikin. Kranaatin palaset eivät sattuneetkaan häneen, vaan söivät maasta multaa ja soraa tykkiniekan "suut silmät" täyteen, niin ett'ei hän nähnyt eikä kuullut, eikä saanut suutansakaan auki. -- Pyhäistyään kasvojaan käsillään sanoi tykkiniekkamme: "Ah ti tsort" (suom.: ah sinä piru), rientäen samalla kiiruusti tykkinsä luokse; pistäen kranaattinsa tykin peräreijästä sisään sanoi hän: "vot tibe" (suom.: tuossa on sinulle). Sen jälestä kuului komento: "pervaja!" (suom.: ensimmäinen!) silloin tykki laukesi ja kranaatti lähti lentämään kiitokset Turkkilaisille meidän oivan tykkiniekkamme puolesta. -- -- --

Eräskin nuori sotamies ampui vieressäni ahkerasti erään kuivan karangon oksalta, kun samassa Turkkilaisen kuula tuli ja kaatoi koko karangon sekä meni menojansa miehen jalkain välistä. Mies muutti vallan tyynimielisesti kivärinsä lähellä olevalle toiselle aisalle ja jatkoi yhä ampumistaan, sanoen vaan "katsos hirmuja, kun osaavat tarkoin".

Tappelussa sanoivat sotamiehemme: "soittakaamme tenoria, koska paasot ovat noin hyvät!" He näet kutsuivat kivärinsä pauketta tenoriksi ja tykin jyrinää paasoksi.

Ehtoopuolella päivää olivat Turkkilaiset jo tulleet saarretuiksi kolmelta sivulta; ainoastaan eräs kapea aukko oli Orhanien puolella avoinna, jonka kautta ehtoon pimeys ja sumu auttoikin heitä pakoon.

Auringonlaskun aikaan kaikui juhlallisen komea musiikki; tykit pauhasivat, kivärit rätisivät ja schrapnellit vinkuivat, hajotessaan ilmassa, upserien käskemät komentosanat ja sotilasten tuhat-ääniset hurra-huudot sekaantuivat tähän, kuuluen kaukaa ympärinsä, kunnailta, laaksoista ja vuorilta; jota kesti siksi kunnes auringon viimeiset säteet katosivat ja paksut sumupilvet peittivät nämät jylhät vuoriseudut.

Turkkilaisia saatiin useampia kymmeniä sotavangeiksi ja pakenevia ajoi ratsuväki takaa, lyöden maahan keitä vaan yön pimeydessä voivat kiinni saada.

Turkkilaisten päävoima vetäysi myöskin takaisin ja he asettuivat erääsen vuoristoon Orhaniesta länteen päin, parin peninkulman päähän.

Meikäläisten viimeiset rynnäkköhuudot kaikuivat vielä syysehtoon pimeydessäkin, levittäen jylhää kaikua laaksoissa ja vuorilla, hälveten vähitellen kuin myrsky tyynen tultua. -- Sotalinjamme vasemman siiven saartojoukot yhtyivät meidän komppaniasta lähetettyyn partiojoukkoon, molemmalla sivustallamme.

Venäläiset huusivat jo etäältä: "kto idjoot?" (suom.: kuka tulee?) "Finski" (Suomalaisia), oli vastaus. Pimeä oli kuin säkissä. "No kiitos Jumalalle, ne ovat meidän Suomalaisia," jatkoivat Venäläiset, "kyllä Turkkilaiset nyt siis jo ovat hyvässä satimessa".

Tavallisen hyvässä satimessa ne olivatkin, saarrettuina hevosenkengän muotoiseen kehään; niin että ne, jotka heistä pakoon pääsivät, saavat kiittää hyvää juoksutaitoansa ja olla sangen tyytyväiset, vaikka heiltä putosi muutama pari hyviä tohveleita (teräsiä), vuoririnteitä alas sinkoellessaan, "jänekset housuissa".

Me marssimme sitte, kun kaikki melske ja tappelu oli hälvennyt, eräälle pienemmälle vuoritöyräälle ja asetuimme siihen yöksi, hankkien heti paikalla puita ja vettä.

Vähän ajan kuluttua jo leimusivat iloiset lieskat meikäläisten nuotiotulista, joiden ympärillä istui tiheitä soturiparvia, jotka kuivasivat vaatteitansa sekä keittivät ja paistoivat mitä suinkin parasta löytyi. -- Erittäin arvossa pidettyä oli eräs laji keittoa. Sitä kutsuttiin: "leipäpuuroksi", "sydämmenvahvistajaksi", "ressunketkuksi". Ja muilla kaikenlaisilla kunnianimillä koetettiin sitä ylistellä ja kunnioittaa. Sen se ansaitsikin, erittäin tällaisissa tilaisuuksissa, joissa ei millään keinolla muita keittoaineksia voida hankkia. Tämä keitto sisälsi vettä, korppuja (kuivaa leipää), ja suolaa. Mutta erittäin hyvän höysteen eli ma'un antoi siihen tuore naudanrasva, jos nimittäin tätä Herran lahjaa oli saatavana.