Chapter 4

Meikäläisiä koeteltiin korjata ja auttaa niin paljon kun oli mahdollista löytää heitä pimeässä. Haavoitettujen korjaajat liikkuivat pitkin tannerta kuni haamut, etsien kukin niitä, keitä oli käsketty. Monelta ei kuulu mitään vastaukseksi, kun kysytään: "mistä rykmentistä eli pataljonasta olet?" Soturin henki on jo muuttanut toiseen maailmaan ja suu siis on sanatonna. Viimeisessä tuskassaan on moni vetänyt telttakaistaleen peitteekseen eli päästänyt päällystakkinsa kääreestä sillä suojellakseen itseään kylmää yötä vastaan, sekä siihen nukkunut ijäisesti. Toiset, joissa vielä on henki, koettavat sanoa korjaajille, mihin väkiosastoon kuuluvat. Korjaajat sitte huutavat toisillensa: täällä on sen ja sen rykmentin mies j.n.e. Vaan ne, joita ei millään tavalla voida pimeässä löytää, jäävät seuraavaan päivänkoittoon. Meidän suomalaisemme sentään löydettiin ahkeroilla ponnistuksilla melkein kaikki samana ehtona. Ikävältä sydäntä särkevältä tuntuu katsellessa omain sotakumppaniensa lepäävän verissään ijäistä unta. Vaan se vapaa alttiiksi antamus, joka heidät on tähän tilaan saattanut, on mieltä ylentävää ja jalostuttavaa, sekä se, kun muistelee kuinka monet vieraat sotatantereet tätä ennen ovat tulleet suomalaisten verellä purpuroituksi. He olivat kuolleet urhollisen soturikuoleman ja kaatuneet kunniantantereella, pyhän asian puolustukseksi. Kuolleenakin näyttivät he vielä urhon näköisiltä, kiväri ja miekka vaipuneessa kädessä; moni täydessä ampuma-asemassa, kiväri tähdättynä viholliseen päin. Moni oli jäänyt linnoituksen vallia vasten puoli-seisoalleen, silmät, suu auki. Tämä oli kammoittava näky, soturinkin terästytetylle luonnolle. -- Turkkilaiset paraasta päästä olivat kuolleet seljälleen. Arvattavasti sen Muhammedin korani jossain pykälässä niin määrää. Nekin turkkilaiset järjestään, jotka siinä viimeisessä kahakassa tapoimme ja jossa sen oikein selvästi näimme, miten se kävi, he heittivät seljälleen, että mätkähti. Näyttipä yksi kovasisuinen vielä tässä asemassa ollessaan kurkkuansa, arvattavasti tarkoittaen: leikatkaa tuostakin.

Täällä nähdään ruumiina monenlaista kansaa: venäläisiä, turkkilaisia, vähäaasialaisia, arabialaisia, suomalaisia sekä yhtä ja toista kansallisuutta. Olipa muutamia roteva-ruumiisia mustia neekereitäkin ollut turkkilaisten riveissä ja urhona kaatunut niinkuin valkea-ihoisetkin.

Eläin-raukatkin turkkilaisten varustuksissa (retuutteissa) olivat saaneet kärsiä sodan kovaa kohtaloa. Niitä oli haavoittuneita ja kaatuneita, niinkuin ihmisiäkin. Hevoset, moni kaunista Arabialaista rotua, härät, lampaat, aasit ja koirat, kaikilla oli ollut sama kohtalo. Yksin kissaankin oli surman luoti sattunut. Ihmiset ja eläimet olivat sekaisin kaatuneet turkkilaisten vallihautoihin ja varustusten pihoille, joiden tähden nämät vallihaudat antoivat mitä hirvittävimpiä ja kirjavia näköjä.

Kello 10 aikaan ehtoolla ollaan jo taas kaikki paikoillaan ja vietetään asentopaikka-elämää. -- Ilma on kylmä, niin että hampaat lyö loukkua vilun tähden. Puita kokoillaan ja hankitaan mistä vaan saadaan nuotiotulta varten. Sähkösanoma-lankain pylväät hakataan poikki ja tuodaan nuotiopuiksi, kaikki mitä ympäristössä suinkin löytyy; yksin katkenneet kivärien tukitkin ja tyhjät patronalaatikot, joita turkkilaiset olivat viljalta jättäneet. Kaikki pannaan tulen uhriksi. Sitten istutaan nuotion ympärillä. Muutamat hakevat vettä, muutamat puita, muutamat taas haavoitettuja kumppaneitamme, joista vielä joitakuita oli löytämättä pimeyden tähden. Heti kun he löydettiin, kannettiin he nuotion ääreen kantimilla. Sitte sidottiin heidän haavansa ja lämmitettiin kangistuneet jäsenensä. Kellä vaan tippakin vielä oli jälellä "Tasku-Matissa", se annettiin haavoitetuille tuskiensa lievitykseksi.

Ehtoollisen toimessa myös ollaan, säilyjauhoista (konservista) keitetään herneruokaa, puuroa ja velliä. Leipää on tällä kertaa yltäkyllin, sillä moni oli jättänyt tappotantereelle leipäpussinsa ja kaiken yksinkertaisen soturitavaransa muuttaessaan tuonelan tuville, manalan majoille.

Etteivät nämät varsin saisi jäädä unohdukseen pohjattomaan syvyyteen, niin lisään tähän nimiluettelon kolmannen komppanian kaatuneista, haavoitetuista ja tärähdyksen (kontusionin) saaneista tapeltaessa Gorny-Dubniak'in edustalla:

Kaatuneita:

Tarkk'ampujat:

N:o 2 Jisu Gröndahl, komppanian ilveilijä, laulaja, pelmanni ja suutari y.m. " 13 Jaakko Salli. " 34 Kalle Udd. " 59 Konstantin Sihlman. " 63 Iisakki Lintula.

Korprali:

N:o 86 Klaus Smiz, komppanian oikeasivusta-mies, jäykkä, vakava Suomen poika -- oli palvellut jo viisitoista vuotta.

Tarkk'ampujat:

N:o 101 Herman Kukkonen. " 119 Kalle Bergelin. " 165 Fredrikki Lagerbom. " 174 Kustaa Berggren.

Kuoleman-haavan saaneet:

Tarkk'ampuja N:o 78 Vihtori Lemke. Korprali N:o 136 Efraimi Kast. Tarkk'ampuja N:o 171 Aleksanteri Bäckström.

Paranevia haavoja saaneet, joista useammat sentään jäivät raajarikkoisiksi:

Aliluutnantti Akseli Neovius. Aliupseeri Kaarlo Wennerström. " Fransi Huopanen. Torvensoittaja Jaakko Andersson. Tarkk'ampujat: N:o 3 Daavetti Andersson. " 6 Juho Manni. " 15 Vilho Knall, kävi Helsingissä välillä ja aikoi tulla uudestaan Turkinmaalle vapaaehtoisesti, mutta kuoli, toista kertaa tullessaan Jassyn kaupungissa "kuumetautiin". Tarkk'ampujat: N:o 18 Juho Rajala. " 54 Vihtori Salminen. " 58 Malakias Sarman. " 64 Erikki Loukola. " 65 Paavo Nygrén. " 66 Fransi Wallen. " 75 Juho Nanhinen. " 79 Verneri Nessling. " 94 August Wåhrström. " 98 Heikki Alfredi Hällfors. " 102 Nikolai Flinckman. " 104 Erikki Helander, kävi kaksi kertaa Turkinmaalla, tuli toisen kerran varaväen kanssa San-Stefanoon. -- Kun me kysyimme: "no mitä varten tänne taas tulit?" vastasi hän: "ei sitä viitti sotamies tälläisinä aikoina Helsingissä uunin päällä maata." Hän toi terveisiä meille oikein kourakaupalla. Tarkk'ampujat: N:o 108 Erikki Luode. " 117 Fransi Björn. " 121 Vilho Roth. " 127 August Dahlman. " 130 Kalle Wahlman. " 134 Hermani Salonen. " 151 Juho Randell. " 155 Taavetti Lindgren. " 175 Heikki Helenius.

Puhteita sekä täräyksiä saaneet:

Tarkk'ampuja N:o 22 Kalle Männistö. " " 25 Eriki Josefsson. " " 52 Juho Melander. " " 87 Kustaa Mäenpää.

Sitä paitsi repivät ja pirstasivat kuulat ja kranaattien sirpaleet melkein jokaisen päallystakki-kääreen, virkatakin, lakin lippuineen, leipäpussin, keittokattilan, kivärintukin ja piipun, saapasvarret, ja veivätpä monelta saappaan koronkin niin sukkelasti, ett'ei sitä suutari sen puhtaammin olisi tehnyt y.m.

Pitkäksi, pitkäksi tulisi tässä kertoa ja selittää kaikkia sen päivän monenmoisia tapauksia. -- Olkoon tässä kylliksi.

En milloinkaan ole unhoittava tätä päivää ja aina kun tämä johtuu mieleeni, nousee hiljainen, sydämellinen kiitos Jumalalle, sotajoukkojen Herralle, joka on antanut minulle armon nähdä sen päivän ja monen muun.

Yömme sitte lepäsimme edellämainitulla tappotantereella, ruumiitten joukossa.

Lokakuun 25 päivän aamulla kello 6 lähetettiin hautauskomanto, joka komppaniasta 20 miestä 1 aliupserin johdolla. Heidän oli käsketty koota kaikki oman pataljonan kaatuneet ja toimittaa ne haudatuiksi.

Kaikki meidän pataljonan kaatuneet löydettiinkin onnellisesti, niin ett'ei tietämättömiin jäänyt ketään, vaikka kyllä monen miehen olivat kranaatit ja kuulat niin pahoin silponeet, ett'ei voinut tuntea kasvojen muodosta, vaikka oli oma numerokumppani. Täytyi siis hakea nimiä vaatteista.

Ensin ne kannettiin kaikki eräälle vähäiselle ylängölle, kauniin tammiviidakon ympäröimälle, jossa oli pienenlainen aho.

Toiset kaivoivat sillaikaa hautaa. Sitte riisuttiin urhoilta aseet ja varusteet sekä pussit ja päällystakki-kääreet. Virkatakit ja muut vaatteet jätettiin päälle. Päällystakit (sinellit) päästettiin kääreistä auki ja levitettiin haudan pohjalle alustaksi. -- Urho urhon viereen laskettiin he sitte suureen laveaan hautaan kahta riviä jalotuksin. Peitteeksi pantiin niin kutsutut telttakaistaleet.

Pastorimme Rancken tuli hautauspaikalle siunaamaan ruumiit ja piti tässä tilaisuudessa sopivan, jalon ja sydäntä liikuttavan hautauspuheen eli saarnan jonka jälestä hän siunasi heidät jok'ainoan erittäin.

Heitettyämme viimeiset myötätunteiset katseemme hyvästijätöksi sotaveljiemme ruumiillisille jäännöksille, peitimme haudan ajatellen: Nämä veikot seurasivat meitä tänne aina Suomen poloisilta pohjanperiltä, puolustaaksensa kristinuskoa ja lippuansa uskollisesti seuraten. Mutta tässä he löysivät elon myrskyistä rauhallisen lepokammionsa. Herra itse tietää, missä me tällaisen löydämme eli saavutamme. He eivät olleet mitään äveriämpää sukua kuin moni muukaan meistä, vaan yhtä hyvin oli Luoja heidän osakseen sallinut niin jalon ja ylevän kohtalon, että kelpasivat rakkaan, kalliin Suomemme puolesta uhriksi tässä kristinuskon puolustajien verisessä leikissä. -- Kuinka moni äiti eikö ollut kyyneliä vuodattanut ja halaillen siunannut poikaansa lähtiessä Turkinmaalle ja eivätkö nämät olleet ne ensimäiset uhrit, jotka Suomi oli uhrannut tämän pyhän asian tähden, jossa Venäjä jo niin monta poikaansa oli alttiiksi pannut?

Haudan peitettyämme pystytimme sen päälle yksinkertaisen tammesta kirveellä veistetyn ristin (kiviä ei tällä paikkakunnalla ollut), johon pastorimme Rancken kirjoitti seuraavan päällekirjoituksen:

"22 suomalaista, Kaatuneita kunniantantereella. 24/10 1877. Levätkööt rauhassa."

Hautajaisten jälkeen pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme. Pataljonamme komentaja vapaahara Ramsay lausui meille, kun olimme kokoontuneet neliöhön (kareaan): "Pojat! kiittäkäämme Jumalaa, joka on antanut meille voiton. Hän on voittojen Herra -- sekä koska Hän pyhän tahtonsa mukaan on sallinut meidän vielä nähdä tämänkin ihanan aamuhetken. -- Rukoilkaamme niiden sotatoveriemme edestä, jotka eilen urhoina kaatuivat keisarin ja isänmaamme kunnian puolesta." -- Sen jälestä veisattiin virsi soittokunnan säestäessä ja pastorimme piti jalon ja mieltä ylentävän rukoussaarnan.

Kello 9 e.pp. saimme käskyn marssia Gorny-Dubniak'in kylän länsipuolelle. Kulkeissamme kylän lävitse vallitsi siellä kalmiston kolkkous ja haudan hiljaisuus. Asukkaat olivat paenneet ja jättäneet huoneensa kylmilleen ja talonsa tyhjiksi.

Erään talon pihalla näin sentään vanhan eukon seisovan kädet ristissä ja katselevan murheellisen näköisenä meidän ohitsekulkuamme. Eräässä talossa paloi tupanen vielä, arvattavasti eilisen kranaattisateen sytyttämä, josta savu ja kipinät hiljalleen tupruelivat ilmaan.

Vähän aikaa oltuamme kylän toisella puolella saimme käskyn tulla takaisin linnoituksen lähellä olevalle kentälle.

Kello 11 e.pp. tuli Kenraali Gurko, käyden joka rykmentissä ja pataljonassa erittäin, tervehdellen ja kiitellen eilisen urhollisen tappelun johdosta. Kenrali Gurko lausui: "Kiitän teitä, pojat, urhollisesta käytöksestänne tappelun ajalla, Ei se juuri niin mennyt, kuin minä sen olin päättänyt meneväksi, sillä liian suuri mieshukka siinä tuli; se todistaa teidän pelkäämätöintä urhoollisuuttanne. Vaan huomata tulee, että se oli jotenkin vaikea paikka valloittaa väkirynnäköllä; sekä nuoret joukot ensi kerta tappelussa, niin päälliköt kuin miehetkin. Minä toivon ja luotan, kun seuraavaan tappeluun joudumme, niin silloin jo olemmekin niinkuin vanhat ja tottuneet soturit ainakin."

Kello 1 j.pp. tuli toimivan armeijan ylipäällikkö suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsch. Hänen korkeutena tervehti ja kiitteli joka rykmenttiä erittäin. Tultuansa meidän pataljonan kohdalle tervehti hän meitä Suomeksi sanoen: "No juva päivää!" tunnetulla leikillisellä tavallaan, ja käski pataljonamme päällikön kysyä meiltä suomeksi, mitä me arvelimme turkkilaisista eilisessä tappelussa. Kysymyksen kuultuamme vastasimme: "arvelimme heistä hyvää, jonka tähden koetimmekin kohdata heitä niin monella kiväärin kuulalla kuin mahdollista oli." Suuriruhtinas sanoi: "ennen minä olen teille aina antanut ryypyn viinaa ja sillin, mutta nyt minä annan teille kaksi ryyppyä viinaa ja kaksi silliä; kiitoksia, Suomen pojat, urhoollisuudestanne." "Ahkeruus on ilomme, Teidän keisarillinen korkeutenne!" kuului reima vastaus Suomalaisten riveissä. -- Sen perästä ratsasti Hänen korkeutensa varustuksen sisäpuolelle. Nähtyänsä turkkilaisten ruumiita kasottain vallihaudoissa ja varustuksen pihalla, kysyi Hänen korkeutensa: "kuka näitä tänne on kasannut?" Tähän kenraali Gurko vastasi: "ne ovat siihen kaatuneet tappelun ajalla, Teidän korkeutenne." "No", jatkoi suuriruhtinas, "ei mitään moitittavaa, hyvin ovat kaartin joukot täyttäneet tehtävänsä." Suuriruhtinaan pois mentyä pakoitettiin turkkilaiset sotavangit hautaamaan kaatuneet kumppaninsa, jota eivät he näkyneet juuri mielellään tekevän. Taisi olla sekin vikana heidän hitauteensa, kuin mielensä olivat kovin murheelliset tappelussa häviämisestään. Hautaaminen tapahtui seuraavalla tavalla: toiset kaivoivat suuria avaroita hautoja, joihin mahtui noin 80-90 ruumista; toiset sill'aikaa, mitkä kantoivat, mitkä sitoivat nuoran kuolleen jalkoihin ja vetivät heitä perässään pitkin maata hautain luokse niin että töyssyi ja kaistaleet lenteli. He näet eivät tahtoneet kantaa niitä, pahan ilettävän hajun tähden. Vaan ne, jotka vetämiseenkin olivat vastahakoisia, saivat kehoituksen venäläisien ratsumiesten ratsupiiskoista, käskyllä: "haitaa oitii!" Sittekuin hauta saatiin valmiiksi, pantiin Turkkilaisia sinne niinkuin "silakoita suolaan". Peitettiin mullalla ja niin oli se valmis.

Kaikki haavoitetut lähetettiin, niin meikäläisten kuin Turkkilaisienkin, Donavalle päin punaisen ristin lasaretteihin hoidettavaksi. Siellä sitten monta kertaa oli meikäläisten ja Turkkilaisten sairassängyt rinnakkain, vaan ei heidän kesken ollut enää harkkaa sanaa. Olivat kumpikin tyytyväiset kohtaloonsa, niinkuin kunnon soturien tulee olla.

Lokakuun 26 päivän olimme samassa asentopaikassa, lähellä Gorny-Dubniak'in varustuksia, valmiina tappeluun, jos tarve vaatisi. Kello 2 j.pp. pidettiin yhteinen jumalan-palvelus prikatissamme. Venäläiset olivat löytäneet maissipellosta erään pyhäinkuvan eli taulun; se oli parin kyynärän korkuinen ja kuvasi Neitsyt Mariaa Kristuslapsen kanssa. Tämä taulu oli nyt mainitussa jumalanpalveluksessamme alttaritauluna ja kirkonmeno näytti erittäin juhlalliselta. -- Varmaankin olivat Bulgarit mainitun taulun kätkeneet sinne maissipeltoon, sodan syttyessä, etteivät Turkkilaiset saisi häväistäksensä pyhäin kuvia, joita kreikanuskoiset kansat pitävät erittäin pyhinä ja kalliissa arvossa.

Lokakuun 27 päivän olimme vielä samassa paikassa. Sapörit kävivät kaivamassa rintasuojia ja valleja, Plevnaan ja Dolny-Dubniak'iin päin, että olisimme tärkin varustetut Osman paschan mahdollisia hyökkäyksiä vastaan; jota ei hän sentään tehnyt, vaan tuli itse ympäröidyksi tuolla lujalla "rautarenkaalla", josta hänen oli mahdoton ulos tulla.

Ankara tykkien jyske kuului Plevnasta ja Telischistä päin.

Lokakuun 28 päivänä kuului hirmuinen tykkien jyske. Maa ikäänkuin heilahteli allamme ja tulen leimauksia näkyi kaukana etäällä taivaanrannalla. Sadoilla tykeillä ammuttiin Plevnaan; ja Telisch'iin seitsemälläkymmenellä kahdella. Samana päivänä antautui Telisch'in varustusväki puolitoista tuntia kestettyään ankaraa tykkitulta, johonka ei heillä ollut voimaa eikä aseita vastata. Sieltä sanovat saadun 4,000 vankia. Kyllä mekin olimme valmiina, varusteet yllämme, lähtemään rynnäkölle, jos tarve olisi vaatinut. -- Vaan tässä tappelussa ei käytetty ensinkään jalka-, vaan tykki- ja ratsuväkeä.

Kello 12 päivällä tuli meidän asentopaikkaamme eräs kenraali Keisarin pääkortteerista, Keisarin omasta käskystä kiittämään kaartinjoukkoja, lausuen: "Hänen Majesteettinsa Keisari käskee kiittämään teitä, urhoisat Gorny-Dubniak'in valloittajat. Hän on vakuutettu, että kaarti vasta tulevissakin tappeluissa näyttää samaa urhoollisuutta, kuin tässäkin." -- Tänä päivänä lähetti myös Keisari muutamia Yrjänän-ristejä joka rykmenttiin jo erikseen jaettuihin pataljooneihin, jaettaviksi urhollisimmille alipäälliköille ja miehille. Se kävi sillä tavoin, että soturit keskenään saivat äänestää kenenkä he urhoollisimmaksi joukostansa katsoisivat. Niitä oli määrätty annettavaksi kolme joka komppaniaan. Me 3:nen komppanian miehet valitsimme sitte ne saatavaksi: yhden sille, joka haavoitetun upseerimme kantoi kuulatuiskusta pois, sitomapaikalle, ne kaksi jälellä olevaa huudettiin annettavaksi haavoitetuille, jotka ehkä elämänajakseen tulivat raajarikkoisiksi, että sekin vähän lieventäisi heidän haavainsa poltetta ja lyhentäisi surullisia, pitkiä päiviään. -- Itse arvelimme: kyllä vielä tappeluita piisaa, ehkä niitä saamme joka mies, ennenkuin sota loppuu. -- Näitä Pyhän Yrjänän-ristiä kaulaan ripustettaissa seisoi prikaatimme yhdessä varusteessa sisäneliössä (kareassa). Soittokunnat soittivat pataljonain kunniamarssia. Prikatin komentaja kenrali Ellis I ripusti jokaisen "valitun" rintaan mainitun ristin ja antoi samalla heille suutelon.

Lokakuun 29 päivän olimme aina vaan samassa asentopaikassa. Päälliköt arvattavasti luulivat että tässä viivytään enempikin aikaa, kun antoivat meille käskyn kantaa puita Turkkilaisten jälellä olevista hökkeleistä ja ruveta niistä kyhäämään jonkunlaisia kojuja suojellaksemme itseämme syksyn kolkoilta öiltä; mutta työmme oli turha.

Lokakuun 30 päivän aamulla varhain kello 3 lähdimme marssimaan Dolny Dubniak nimisen linnoituksen edustalle, jossa Turkkilaiset vielä pitivät isännyyttä. -- Täällä meidät hajoitettiin etuvartiaketjuun, erään maissipellon syrjään, jossa tähän asti oli ollut muuan venäläinen tartk'ampujapataljona, jolle me tulimme muutoksi. Juuri kun rupesimme muuttamaan vahtivuoroja, äkkäsivät Turkkilaisetkin sen, vaikka oli vielä aamuhämärä. Turkkilaisten etuvartiat arvattavasti aprikoivat: eipäs tuon muutoin anneta noin hiljaisesti käydä, ilmoitetaanpas että täälläkin ollaan valveilla, ja he rupesivat ampumaan meitä kohden yhteislaukauksilla (salvoilla) ampumaojistaan, joista ei heitä muuta näkynyt kuin vähän punaista "fetsi" lakkia, niin että kuulat kiljuen lensivät ympärillämme. Eivät sentään osanneet, paitsi erääseen ensi komppanian mieheen, joka tässä muuttokahakassa haavoittui. -- Me kun kerkesimme Venäläisten kaivamiin rintasuojihin, rupesimme paukuttamaan takaisin. Kun kaikki oli paikoillaan, lopetettiin ampuminen kummin puolin. Maissipellon syrjän ja Turkkilaisten varustusten välimatka oli aivan lakea tasanko, jossa ei kasvanut muuta kuin kuivaa harvaa heinänkortta. Tätä tasankoa ratsastelivat Turkkilaisten partiot sinne tänne nuuskien tietoja, kuinka paljon meitä piti olla maissipellon takana ja reunalla; vaan kun oli neljättä kyynärää pitkää maissi-ruovostoa, oli sinne vaikea nähdä ja tarkastaa, mitä siellä toimieltiin ja kuinka paljon siellä olisi väkeä. Aina kun Turkin ratsumies lähestyi meitä arviolta kivärinkantaman päähän, pamahti meidän rintasuojissamme ja luoti lensi vinkuen ratsastajaa kohden muistuttaen häntä tulemasta liika lähelle "piippu suussa". Tätä tämmöistä leikkiä kesti koko päivän, kunnes ehtoon pimeys teki siitä lopun.

Pimeän tultua käski komppanianpäällikkö minun kuuden sotamiehen kanssa menemään viholliseen päin muutamia satoja askelia salavahdiksi (sekretiksi), pitämään siellä vaaria vihollisen yöllisistä liikkeistä ja vehkeistä. -- Me menimme ison matkaa vihollisen kiiltäviä nuotiotulia kohden ja pysähdyimme erääseen notkomaiseen paikkaan, josta tähystelimme pitkin maanpintaa niin tarkasti kuin säkkipimeässä syysyössä saattoi nähdä. -- Emme siellä mitään erinomaista nähneet emmekä kuulleet muuta kuin yhtä ja toista mölinää Turkkilaisten etuvartiain nuotioilta, joilta välistä hiukan eroitti mustia haamuja liikkuvan nuotioin kohdalla edestakaisin. Yksi meistä seisoi vahtina, toiset istuivat ja torkkuivat kentällä, ladattu kivääri kädessä, valmiina neuvomaan opittuja temppujansa, jos vihollinen olisi päälle karannut. -- Vähää ennen päivän koittoa lähdimme sieltä takaisin toisten luoksi. Tultuamme noin parin sadan askeleen päässä meikäläisten etuvartia vahdeista, niin äkkiä pamahti kolme laukausta ja tuli leiskahti pimeässä meikäläisten etuvartiain oikeasta sivustasta. Kuulat lensivät vinkuen yksi ylitsemme ja kaksi sivuitsemme. Me sanoimme keskenämme: "nehän nyt vasta ovat aika veitikoita, kun olivat vähällä ampua omia ihmisiä". Se oli vaan pieni erehdys; joku meikäläisten vahtimies luuli meitä Turkkilaisiksi ja ampua räjähytteli suoraa meitä kohden. -- Pimeyttä tulee kiittää ett'emme silloin keikahtaneet viimmeistä kertaa. -- Onnella sotaa käydään, sanoo sananlasku.

Lokakuun 31 päivän aamulla kello 4 saimme muuton etuvartijaketjussa ja tulimme vähän matkaa takaisin päin erään pienen ojan varrelle joka juoksee sen avaran kentän lävitse, mikä eroittaa Dubniak'it toisistansa. Tähän pystytimme telttamme ja vähän ajan perästä jo nukuimmekin niissä, makeassa unessa. -- Se olikin hyvään tarpeesen, kun ei oltu saatu kahteen vuorokauteen ensinkään nukahtaa. Nyt olimme taas ikäänkuin kotonamme.

Marraskuun 1 päivän aamupuolella valmistauttiin väkirynnäköllä valloittamaan yllä mainittua Dolny Dubniak'in linnoitusta. Ratsupartioita lähetettiin tarkastelemaan vihollisen asemia, kun etuvartiat olivat huomanneet että siellä elämä oli muuttunut kovin hiljaiseksi. Ratsumiehet ajaa karahuttivat linnoitukseen päin, valmiina ottamaan vastaan, jos sieltä kuulia rupeaisi satamaan, ladatut kivärit kädessä. Vaan mikä ihme ja kumma! Ei näy, ei kuulu mitään, ei kivärinlaukauksiakaan, joilla Turkkilaiset aina tavallisesti tervehtivät vieraitaan, jos tunkivat liian lähelle nuuskimaan heidän asentopaikkojaan. Ratsumiehet lähenivät lähenemistään, mutta ei hiiren hivahdustakaan. Siis varustukset olivat tyhjät, kuin olivatkin. Eräs ratsumies toi sitte sanoman meikäläisen kolonnan päällikölle, että varustukset olivat ihan tyhjät Turkkilaisista. Ne veitikat olivat pötkineet yön pimeydessä tiehensä; arvattavasti Osmanin oman hoidon alle Plevnaan.

Mihinkäs muualle, väkeä oli joka taholla, paitsi Plevnan puolella oli vielä eräs kulma auki. -- Meidän päällikkömme, saatuansa ratsumieheltä tietää että Turkkilaiset olivat pötkineet yöllä karkuun, sanoivat meille: "pannaan tupakkaa piippuun ja perässä". -- Vähän ajan perästä lähdimme marssimaan linnoitukseen päin ja valloitimme sen miekan lyönnittä. Harmitti sentään vähän, kun Turkkilaiset noin salakähmässä pääsivät pakoon, selkäänsä saamatta. Asentopaikka otettiin lähelle erästä niistä linnoituksista, joita yhteen oli neljä, kaksi kummallakin puolen kylää. Tänne pystytimme telttamme ja rupesimme levolle.

Marraskuun 2 päivän aamulla muutimme vähän asentopaikkaa, kylän pohjoispuolella olevan varustuksen luokse. (Tämä, jonka luona yötä olimme, oli eteläpuolella).

Ehtoopäivällä kävi kenraali kreivi Schuvalov tervehtimässä meitä. Vähän aikaa juteltuansa päällikköjemme kanssa, aprikoitsi kreivi: "Ah! kuinka kaukana tekin sentään olette kotiseuduiltanne ja syntymämajoiltanne".

Lokakuun 3 päivänä kävi Rumanian ruhtinas Kaarlo I kenrali Gurkon seuraamana tervehtimässä meitä. Hän oli, niinkuin ennen olen jo huomauttanut, nimitetty läntisen armeijan ylipäälliköksi, johonka me suomalaisetkin kuuluimme. Ratsastettuaan meidän pataljonan kohdalle, pysäytti hän ratsunsa ja tervehti meitä venäjänkielellä, vaan sen jälestä puhui prikatimme komentajan kanssa ison aikaa ranskankielellä, jota me emme ymmärtäneet. -- Arvattavasti ruhtinas kysyi prikatimme komentajalta: "mistä nuo reimat pojat ovat kotoisin".