Chapter 3

Lokakuun 21 päivän aamulla menimme komppanian äksisiin, vaan vähän ajan perästä tuli käsky tulla takaisin asentopaikkaan. Kello 1 j.pp. pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme. Samana päivänä tuli tänne myös pystytetyksi kenttä-sähkösanoma-pylväät lankoineen. Siihen kuuluva kone vietiin erääseen taloon ja lyötiin seinään reijät, josta puetettiin sähkölangat läpi ja niin oli sahkölennätin-konttori valmis. Keto-posti-laatikko myöskin naulattiin kiini erään talon seinään ja sinne sai kaikki soturit panna kirjettä maksotta. Mekin panimme sinne koko joukon lähestyäksemme omaisiamme rakkaassa isänmaassamme Suomessa.

Lokakuun 22 päivän aamulla kello 8 saimme käskyn mennä etuvartiain päävahdiksi. Puolen-päivän aikaan tuli käsky tulla takaisin asentopaikkaamme, sen jälestä saimme kuulla että tästä piti muutettaman jonnekin toiseen paikkaan ja siitäpä tulimmekin hyville mielin, sillä ikäväksihän se jo tahtookin pistää olla yhdessä leiripaikassa niin kauan, jonninjoutavata etuvartia-virkaa toimittaen. Sitä paitsi oli tässä paikassa melkein alituinen puute kaikista ruoka-aineista.

Lokakuun 23 päivä oli meille tuon kuuluisan tappelupäivän aatto. -- Aseita koeteltiin ja jaettiin muona- ja ampumavaroja. Se ilmoitettiin kursailematta, että huomenna on tapeltava ja ajettava turkkilaiset pois eräästä kylästä; kylän nimeä ei muistaakseni sanottu emmekä me olleet sitä aivan uteliaat tiedustelemaankaan. Se oli vaan meistä hyvin hupaista kuulla, kun kapteenimme Bremer jutteli meille: "kyllä me huomenna pääsemme lihavampaan seutuun, kun ensin ajamme turkkilaiset sieltä pois", ja arveli ettei se taida olla muuta kuin "suurustyö". Me kuvailimme itsellemme, mitenkä se oikein huomenna tulisi käymään. Joko voitto tahi kuolo kunnian kentällä! Ja oudot tunteet valtasivat sydämemme. -- Iltaruoan alle saimme ryypyn viinaa ja puuroa söimme päälle. Ehtoolla käskettiin sammuttamaan kaikki nuotiotulet, ett'eivät vihollisen vakoojat saisi minkäänlaisia tietoja aikomuksistamme. Sitte istuskelimme nuotioilla, mitkä laulellen, mitkä jutellen keskenään. Eräs sotamiehistä hyräili tuota tunnettua Fredman'in epistolaa, jossa muun muassa sanotaan:

"Kun nukkumaan kutsuvi tuonelan yö Jo sinuakin kerran, et enää syö, Suuhus et viinoja visko" j.n.e.

Sitte kun kaikki kapineemme ja varusteemme oli täydessä reilassa, panimme vähäksi aikaa levolle.

Lokakuun 24 päivän aamulla varhain kello 1 kuului käsky: "nouskaatte ylös ja pukeutukaa varusteisiinne". Muutamassa minuutissa olimme valmiit ja seisoimme jokainen riveissä paikoillamme sotalipun juurella. Pataljonamme komentaja vapaaherra Ramsay komensi: "lakit päästä" ja pastori Rancken luki kauniin hartaan aamurukouksen, hiljaisessa yön pimeydessä. Sen jälestä alkoi marssi. Marssiessa jutellaan keskenään: "jos minä tänäpänä kaadun ja sinä jäät eloon, niin sano tuhansia terveisiä omaisilleni, jos sitte joskus Suomeen pääset". "Minulle pitää tänäpäivänä urhoollisuudesta tappelussa annettaman Yrjänän risti," sanoi eräs Gröndahl niminen sotamies. Hän olikin kylliksi urhea poika, mutta Turkkilaisen kuula, senkin vietävä, lävisti hänen rintansa ennenkuin päivä oli puolillaankaan. Toiset laskevat leikkiä: "lupaa minulle perintös; kyllä minä korjaan sinun morsiames, jos sinä kaadut". "Kun äiti tietäisi, missä poika tälläkin haavaa marssii," j.n.e.

Hiljaisessa pimeässä yössä marssittiin rivakkaasti eteenpäin, maissipeltojen kautta kulkevaa mutkaista, luikertelevaa tietä, kunnes päivän koittaissa kello 4 aikaan aamulla saavuimme Vidvirran rannalle. Heti saimme käskyn kahlata virran yli. Vettä oli vähä polven yläpuolelle, jotenkin kylmänlaista. Kursailematta astuimme veteen, kapteenimme Bremer edellä. Virran yli kahlaus oli tehtävä sentähden ett'ei vihollinen huomaisi meidän lähestymistämme. Toiseksi oli vihollinen puolestansa särkenyt sillat estääkseen päällekarkaajia vaikeuksitta etenemästä.

Päästyämme virran yli ja marssittuamme siitä vähän sivulle pysäytettiin meidät ja asetettiin kolonniin, jonka jälestä pidettiin vähäinen levähdys (privalli). Oli kylmä hallayö, joka auringon nousun aikaan kylmeni kylmenemistään, ja oikeinpa tahtoi vilu tulla, kun päälliseksi olimme läpimärkinä entisestään. Päällystakit käärittiin kääreisin, kannettavaksi olalla, niinkuin tavallista on aina silloin kuin ei ole vallan talvi-ilma. -- Tällä ajalla myös haukkasimme vähän suurusta eväspusseistamme, joissa tällä kertaa oli leipää moneksi päivää, liha-annos ja säilyjauhoja (konservia) keittoa varten.

Päivän koittaissa annettiin käsky: "Aseisin!" Paikalla olimmekin valmiit. Prikatimme komentaja kenrali Ellis I antaa käskyn: "lakit päästä! lukekaa Isä meidän!" Suomalaiset lukivat rukouksen suomenkielellä, Venäläiset venäjänkielellä, mutta samalle Jumalalle, joka kaiken maailman Herra on. Rukouksen luettua komennettiin: "lakit päähän", "eteenpäin mars!" Samalla nousi aurinko veripunaisena Balkanin vuorten takaa, juuri kuin ennustaisi se meille veristä tappelupäivää. -- Se heijasti kirkkailla säteillään yli äärettömäin maissipeltojen ja heinikkojen. Sotajoukkoja näkyi joka haaralta marssivan eteenpäin. Ratsuväki kiitää edellä nuolen nopeudella, vakoillakseen vihollisten asemia. Tykistö seuraa jalkaväkeä patterein kolonnissa, hevoset hirnuvat ja pärskyvät vetäessään raskaita tykkejä vetelähköjä maissipeltoja myöten. Kirkkaan aamuauringon loistossa, tyynessä kaikuvassa ilmastossa, näyttää kaikki niin juhlalliselta kuin olisi ijäisyyden viimeinen paraati. Jokaisen joukkokunnan kolonnat marssivat täydellisessä järjestyksessä. Ison aikaa marssimme miehen mittaisten maissiruokojen keskellä, josta ei erottanut muuta kuin ratsain-ajajat ja miesten painettien kärjet. Tuntikauden marssittuamme saavuimme kyntämättömälle tasangolle noin tuhannen sylen päähän tappelutantereesta eli Gorny-Dubniak'in linnoituksesta, jolloin pataljoonamme komentaja vapaaherra Ramsay antoi komannon: "komppaniat kahteen linjaan, toinen ja kolmas etulinjaan!" Tällä komannolla pataljona erosi kolonnasta ja jatkoi marssiaan komppanioittain. Komppanianpäälliköt sitte antoivat komannon: "puolikomppanioittain!" jolla komannolla tehdään senlainen liike, että ensi puoli komppaniaa marssii edellä, toinen seuraa sitä noin 150 askeleen päässä.

Kenraali Gurko ratsastaa pitkin sotalinjaa, varsin tyyneen näköisenä, tervehtien joka osastoa. Tultuansa meidän kohdalle sanoi hän tuolla kauniilla kuuluvalla paaso-äänellään: "Terve suomalaiset" (Starova Finnii!) "Terveyttä toivotamme teidän ylhäisyydellenne!" oli vastaus. Ratsuväen vakoilijat olivat jo ärsyttäneet Turkkilaisten etuvartiat ampumaan ampumaojistaan, jotka olivat kivärinkantaman etäisyydellä päälinnoituksesta, sekä pienen kahakan perästä pakoittivat heidät pakenemaan päälinnoitukseen. Eräs Kubalilainen kasakka tuli meitä vastaan, istuen ratsunsa seljässä horjuvana, vaaleana. Kumppaninsa hoiti hänenkin hevostansa. Miehen rinta oli lävistetty mainitussa kahakassa. Jo alkoivat kuulat vinkua meidänkin korvissamme, lentäen aika surinalla sivutsemme ja päällitsemme. Joku sotamiehistämme sanoi: "ei noi taida olla laita kärpäsiä, koska ne noin kovaa surisevat".

Yhä riennetään kiivain askelein eteenpäin, kuulain surina kiihtyy kiihtymistään, milloin ottaen maahan-ponkkauksen (rikosetin) ja siitä uudestaan ilmaan, toisenlaisella säveleellä (nuotilla). (Ne vinkuvat rumemmin, jotka poukahduksilla lentävät). Nyt ei enää auttanut kävelyllä jatkaa matkaa eteenpäin, oli juostava kiivaasti upseerin määräämä matka ja sitte heittäytyä vatsalleen maahan niin sukkelasti kuin pilvistä pudonnut, ett'ei koko ruumis olisi tauluna Turkkilaisille, sekä ampua kyynäspäitten nojasta, myöskin upseerin määräämän tähtäinkorkeuden ja suunnan mukaan. Vaan näkyivät ne kuulat sittenkin ottavan, kun se niiksi oli. Eräskin sotamies oli jo vatsallaan maassa, lataillen kiväriään, mutta ennenkuin kerkisi lauasta, sattui eräs Turkkilaisten lähettämä kuula hänen vatsaansa. Tiesi herra kuinkahan sinne löysikin, mutta kyllä mies vatsallaan oli pää viholliseen päin, ruumis hiukan käänteissä oikealle, mukavamman ampuma-asennon vuoksi. Niin me sen sitte päätimme, ettei se ollut mikään tavallinen suoras-laukaus, vaan poukahdusten tähden erehtynyt semmoisille salateille.

Ankara tykkituli oli myöskin alkanut. Tykistöstämme kuului vaan yhtä mittaa noita reimoja ilahuttavia komantosanoja: "pervaja (ensimäinen) ftaraja (toinen)!" j.n.e. Samalla kohisivat ja paukkuivat kranaatit lentäessään ilmassa ja särkyessään Turkkilaisten varustuksia vasten. Turkkilaiset vastasivat näihin, ampuen varustuksistaan ja näyttivätkin osaavan hyvällä menestyksellä. Kaptenimme Bremer lausui, hyökäten kiivaasti eteenpäin ja me perässä: "jota lähemmäksi pääsemme, sitä vähemmin he meihin osaavat." Aina kun joku osasto tahi joku mieskin ryntäsi eteenpäin, satoi kuulia ja kranaatteja sitä hirveämmin. Melkein joka askel maksoi verta ja ihmisuhria. -- Turkkilaiset suojelivat itseään valliensa takana jotenkin hyvin, niin että vähä vaan näkyi punaista "fetsiä" eli patalakkia tupsuinensa. Kuulia satoi niinkuin rakeita. Joku meidän suomalaisista sanoi: "kyllä maar noi Turkkilaiset mahtavat olla aika pöllöjä, kun kehtaavat ampua rehellisiä ihmisiä noin sikamaisesti vast'silmiä."

Nuori uljas vänrikkimme Welin huutaa: "hitto kun saataisi lupa rynnätä linnoitukseen heidän kimppuunsa, muuten ne pirut tappavat meidät joka miehen; ne ampuvat niin sikamaisesti". Nyt oli meilläkin jo lupa ampua, vaikk'ei tähän asti. Hyödytöntäpä se olisi ollutkin, ja sitä paitsi tarkasti noudatimme kenrali Gurkon antamia käskyjä, ett'ei turhaan ammuskella, ennenkuin voisi oikein nähdä ja sattua. Vaan Turkkilaiset, ne pojat ampuivat jo 2-3 virstan päästä, vähän huolien siitä mihin heidän kuulansa oikeastaan tapaisivat. Moni kuula, vaikka vaan aivan tähtäämatön, tappoi miehen niin että heilahti. Jota enemmän lähenimme varustuksia sitä tiheämmin lennättivät Turkkilaiset kuuliansa vastaamme. Kumppaneistamme kaatui yksi ja toinen. Mikä kuoli paikalla, mikä taas jäi tantereelle kitumaan. Isoja aukkoja tulee riviimme, vaan sitä ei auta katsoa; "eteenpäin pojat!" kuuluu kapteenimme huuto. Komppaniamme upsereista haavoittui aliluutnantti Neovius, jolloin eräs sotamiehistämme sieppasi hänen parhaimmassa kuula-tuiskussa selkäänsä ja kantoi väkevillä hartioillaan haavansitomus-paikalle. Pysähdytty oli ja odotettiin päättävää käskyä rynnätä varustuksiin. Kapteenimme Bremer huutaa tähystellen ympärilleen: "missä kaikki minun tarkk'ampujani ovat, minä en enää näe niitä kun muutaman kymmenkunnan miestä." Vastaus kuuluu sivultaan ja takaansa: "Täällä ollaan herra kapteeni". "No", jatkoi kapteenimme, "kunhan on kymmenkunta hyvää rotevata Suomen poikaa, niin ryntäämme, kun se hetki tulee, tiheimpään turkkilaisjoukkoon". Ensimäisinä miehinä nähdään myös kunnianarvoinen överstimme Sundman, johtaen ampumaketjun yleisiä liikkeitä, niinkuin pataljonan nuoremman esiupserin tulee. Ampuen sotamiehen kivärillä ja kehoittaen miehiään sanoo hän: "minä olen myös vanha tarkk'ampuja, annappas kiväris, niin minäkin tervehdän heitä". Vasemmalla puolellamme ryntäävät urhoollisesti Henkigranatierin ja Moskovan kaartin rykmenttien hyökkäyslinjat. Vapailla silmillä katsotaan kuoloa vast' silmiä, vaikka joka viidennellä askeleella kumminkin sortuu joku aina riveistä, haavoittuen milloin mihinkin paikkaan. Kaikisten rumimmalta kuului silloin, kun joku kuula sattui vatsaan, se pläjähti niin ilkeästi ja sitä paitsi antoi sen saaneelle hirveimpiä tuskia, mitä ihminen ajatella taitaa. Erästä Moskovan rykmentin kaptenia sattui reiteen niin pahasti, että hän heti paikalle sortui maahan pitkäkseen. Mutta niin kuin tuli ja leimaus kiepsahti hän istualleen ja alkoi sitoa nenäliinallaan verestä pulppuavaa haavaa reidessään. Istuen verisellä kentällä ja samalla huutaen miehilleen: "Moskofskaja tsetverttaja rota fperjoot!" (Moskovalaisten neljäs komppania eteenpäin!) Itse lähtee hän myöskin eteenpäin ontuvalla jalallaan, miehensä seuraavat häntä vilpittömästi. Kehno olisi toki, joka ei seuraisi tuonlaista urhoa.

"Iloisen hurran saakohon, Ken sodass' uljas ollut on."

Runeberg.

Eteenpäin hyökkäyksiä tehdään, milloin miltäkin puolen linnoitusta, jolloin aina Turkkilaisten varustuksista hirveämmin rupeaa kuulia satamaan, joihin taas ne joukkiot, jotka vatsallaan loikovat kentällä, vastaavat miehuullisesti. Tykistö pauhaa mahtavasti, komentavien käskysanat, hyökkäävien kiljunta, haavoitettujen parkuminen ja kuolevien soturien viimeiset voivotukset sekaantuvat niihin. Taivas ja maa peittyvät tomu- ja savupilviin. Tulenliekit salamoitsevat sieltä väliin ja yllämainitut säveleet yhtyvät siihen mahtavaan pasunaan, joka soi silloin kuin "tuonelan enkeli niittää viljojaan". -- Jälestä puolen päivän harveni vähän kiväri- ja tykkituli, juuri niinkuin ukkosenilmalla sadekuurot hiljenevät väliin, sataakseen sitä ripeämmin seuraavasta pilvestä.

Meikäläisten varaväet (reservit) alkoivat myös jo lähetä joukko joukon perään. Silloin taas Turkkilaisten kuulat tuiskunaan lensivät heitä vastaan, tehden isoja aukkoja heidän riveihinsä. Mutta se ei voinut estää heitä tulemasta eteenpäin.

Erästä meidän komppanian sotamiestä, nimeltä Hällfors, sattui kuula tällaisen kuulasateen aikana selkään ja vei siitä aika kaistaleen. Hällfors huusi vaan meille: "molotsii, kas se oli treffi!" suomeksi: "hyvä on, kyllä osaatte". Erästä toisen komppanian sotamiestä, nimeltä Pihlflyckt, sattui päähän iso kranaatin kaistale, jolloin hän sanoi lähimmäisille tovereilleen: "sanokaa äidilleni paljon terveisiä jos joskus vielä Suomeen pääsette, ja sanokaa, että kranaatti tappoi poikansa." Samalla vaipui hän kuoleman uneen. -- Ehtoopäivällä kun taas oli senlainen kuulatuiskun välihetki, niin eräs pahoin haavoitettu meidän komppanian sotamies, joka oli hirveissä poltteissa haavainsa tähden eikä enää voinut itseänsä kääntää mihinkään päin, näkemään tappelun laatua, kysyi tovereiltaan: "miten käy, voittaako meidän puoli vai häviääkö?" "Kyllä me voitolla ollaan", vastaa kumppani. "No, sitte minäkin voin rauhallisesti silmäni kiini painaa", sanoo kuoleva ja menehtyy horrostilaan.

Moni pahoin haavoitettu kärsii sanomatointa tuskaa, mutta ei valita. -- Eräänkin muistan senlaisen sankarin meidän komppaniassa, joka oli läpi ruumiin ammuttu ja eli sentään koko vuorokauden sen jälkeen, vaan valituksen sanaa hänen ei kuultu sanovan. -- Vähä vähältä olimme saapuneet hyvin lähelle Turkkilaisten varustuksia ja joissakuissa paikoissa olivat jo koettaneet hyökätä sisäänkin, mutta syöstiin takaisin verissä päin. Kiihkeinä odoteltiin ratkaisevaa päätöstä. Oli jo ehtoolla auringon laskun aika, kello taisi olla 1/2 8, kun äkkiä ilmestyi Turkkilaisten vallille valkoinen lippu ja ampuminen taukosi vähemmälle. Kiljuen hurraata rientävät meikäläiset joka taholta varustuksiin, pillit soi, rummut räikää (ne, jotka vielä eivät olleet kerinneet murskautua ja joiden kantajat vielä olivat hengissä). Mutta kuulia rupesikin taas lentämään ristiin rastiin ja käymään aika melske ja mäikinä. Turkkilaiset eivät luulleet armoa saavansakaan, vai mikä heillä mahtoi olla tarkoitus? Mutta ampumaan rupesivat uudestaan; me myös. Samalla hyökkäsi yksi osa Turkkilaisia ulos varustuksistansa kivärit kädessä ja toiset heistä ammuskelivat, ihan siltä kohtaa missä meidän pataljonan 2:nen ja 3:s komppania seisoi. "Nyt ne pirut tulevat ihan suuhun," sanoi joku meidän sotamiehistä. Samalla antoi kapteenimme Bremer käskyn: "ampukaa niitä piruja, ei suinkaan niillä ole mitään aselevon tarkoitusta, kun tuolla tavalla tulevat." Eipäs muuta tarvinnutkaan. Meidän pojat, nojaten erästä töyrästä vasten, ampuivat tarkkoja laukauksiaan 25-10 askeleen päästä! Joka kuula sattui. Turkkilaisia kaatui niinkuin "heinää". Muutamat olivat jo käsikähmässä, taistellen hengestä ja verestä. Turkkilaiset tällä tuhmalla hyökkäyksellään saivat kärsiä hirveätä mieshäviötä. Päälliköt huutavat: "älkää ampuko! kivärit jalalle!" Välirauha, aselepo; ampuminen hälvenee hiljalleen. Tässä jälkikahakassa kaatui meidänkin komppaniasta vielä kaksi miestä. Turkkilaisten päällikkö Ahmed-Defik-pascha, erään venäläisen atjutantin seuraamana marssii sinnepäin, missä me rähisimme Turkkilaisten kanssa, ja käskee heitä antamaan aseensa pois. -- Mutta eipä ne pojat olleetkaan mitään "hätähousuja". Vähän aikaa juttelivat he keskenään kiivaalla äänellä. Jonka jälestä yks ja toinen rupesi antamaan aseensa. Vaan toiset heistä löivät sen tantereesen tuhansiksi murskaleiksi. Meikäläiset kokoontuvat jälelle jääneen turkkilais-joukon ympärille katsellakseen heitä oikein "silmistä silmiin", Aseita myös vielä riisutaan; joka ei tahdo antaa asettaan pois, saa maistaa painetista. Turkkilaiset olivat ihmeteltävällä miehuudella puolustaneet itseänsä koko päivän. Hiki ja veri näkyi tippuvan monen kasvoista. Ne sanottiinkin olleen Turkin parasta sotaväkeä, jotka Osman pascha oli asettanut varjelemaan Sofiasta tulevaa muonatietä ja samalla puolustamaan Plevnan etulukkoa. Niistä saattoi ihan helposti sanoa: "Kyllä te olette Turkin parhaita peikkoja." Sotavangeiksi otettiin kaikki jälellä olevat turkkilaiset, noin kolmatta tuhatta miestä, yksi pascha ja muutamia muita upsereja. Viisituhatta sanotaan heitä olleen alkuansa, siis toiset puolet olivat saaneet surmansa tappelussa. Ratsuväen ympäröittyä vangit, alkoivat nyt tarkastukset kussakin joukkiossa, että nähtäisiin, kuinka monta ja keitä kustakin joukosta oli kaatunut ja haavoitettu. Meidän komppania kokoontui myös kolonnaan, koko päivän oltuaan ampumaketjussa. Nyt tervehdeltiin toisiansa ja kyseltiin: "vielähän sinäkin elät?" j.n.e.

Kaptenimme Bremer seisoi kolonnan edessä ja sanoi: "kylläpä komppania näyttää vähältä! Vääpeli, lukekaa miehet ja tehkää uusi jako." Vääpeli lukee ja jakaa miehet uudestaan ja sen tehtyä ilmoittaa kaptenille että ne ja ne ovat poissa. Kapteni arvelee: "kyllä se oli aika leikki." Itse hänen päällystakissaan oli useampia reikiä, vaikka se oli ollut kääreessä olkapään ylitse; ja osasivatpa hänen nahkarukkasiinsakin, mutta ei yksikään kuula sattunut häneen itseensä. "Onnella sotaa käydään" sanoo sananlasku. Miehistöllä oli vilkas keskustelu. Nyt jutellaan yhtä ja toista päivän tapauksista. Joku sanoi: "se piru oli vähällä tappaa minut, nyt vasta kaupanpäälliseksi; oikaisi äkkiä revolverinsa päin rintaani aivan ääressäni, minä kolahutin häntä kivärillä niin että kyllä ukon kädestä revolveri heltisi; näetkös tuohon se sentään otti," näyttäen olkatilkkuansa, joka oli poikki ammuttu.

Muistaa myös tulee, että kolmannessa komppaniassa oli enemmän kaatuneita ja haavoitettuja, kun toisissa komppanioissa. Vaan kun tuhansista kivääreistä yht'aikaa lentää kuulia ja tykeistä kranaattia siihen lisäksi, niin siinä ei ole paljon sattumatointa paikkaa. -- On pilkko pimeä ja kylmä syyskuun ehtoo, ainoastaan turkkilaisten palaneista kojuista kajastaa himmeä valo ja tappelutannerta peittää yön musta vaippa. Pataljonamme seisoo kolonnassa turkkilaisten varustusten edessä. Aljetaan jo katsella, mihinkähän tässä ruvettaisiin yölevolle. Pitkälle poistuminen ei tule kysymykseenkään. Ympäristöä ja tappelutannerta peittävät ruumiit pitkät matkat joka taholle. -- Melua ja hälinää kuuluu kaikkialla. Alkaa myös kuulua kovaa pauketta, jotenkin luonnollista kivärin pauketta; se kiihtyy kiihtymistään. Vähän ajan kuluttua kuuluu jostain huuto: "nieprijatel, trevooga!" suom.: "vihollinen, hälytys!" Pillit soi ja rummut räikää, koko kaartijoukko rientää taas rintama-asentoon paikoilleen. Yhtä ja toista ääntä ja mässäystä kuuluu joka haaralta. Pimeä on kuin "säkissä", vaikeata olisi tuntea ystävätä vihollisesta.

Pataljonamme komentaja vapaaherra Översti Ramsay antaa käskyjä: "ei askeltakaan pojat paikalta! puolustakaamme tässä itseämme viimeiseen mieheen." Turkkilaiset saattavat tulla kuinka suurella ylivoimalla hyvänsä. Valmiina ollaan kaikessa tapauksessa. Ratsuväen partiomiehet palaavat jo takaisin, jotka nuolen nopeudella hyppäsivät hevosensa selkiin, ottaakseen tietoja mistä vihollinen tulisi. He tuovat tiedon: "ei vihollista kuulu miltään suunnalta." Siis pieni kepponen vaan. Jonkun veitikan "trevoska eli hälytys" huudosta. Hyvin luonnollistahan se oli luulla vihollisenkin tulevan, jos nimittäin herra Osman olisi Plevnasta päin hyökännyt päällemme noin äkkiarvaamatta isolla armeijallaan ja toiseksi jos Telischin varusväet olisivat myös lähteneet liikkeelle; koska ne aamupäivällä niin pahoin pitelivät kaartin Jääkeri-rykmenttiä. Jos se olisikin ollut todellinen hälytys, niin pilkkopimeässä yössä olisi siitä syntynyt aika sekamelska, sillä kun oli monella taholla omankin puolen väkeä. Syy paukkeesen oli toinen. Turkkilaisten kojut linnoituksen sisällä jatkoivat yhä palamistaan ja rupesivat jo palamaan pohjia myöten. Niissä löytyi kaikenlaista rojua, arvattavasti pehmikkeeksi maatessa. Sinne olivat he sitte myöskin kantaneet satoja laatikoita patroneja ja kun ne syttyivät palamaan, pitivät ne tuon kummallisen paukkeen ihan kun olisi jossain etäällä täydellisesti ammuttu. -- Siinä kaikki.

Iki muistettavaa kiitosta ja kunniaa ansaitsevat meidän upserimme, jotka jalolla, reippaalla käytöksellään ja ritarillisella urhoollisuudellaan olivat meille hyvänä esimerkkinä vaarojen keskellä Kuka ei astuisi kuoloa kohden vapaalla iloisella mielellä, kun näkee sen päällikkönsä tekevän edellä, kehoittaen miehiään: "Nyt pojat voittoon tahi kuoloon!"

Melske ja hälinä on hälvennyt, kaikki hiljenee vähitellen. Kuu luo himmeätä valoansa tappotantereelle, väliin tullen esiin hiukan pilvien raosta, ikäänkuin ei tahtoisi kokonaisuudessansa tulla näkyviin, valaisemaan tätä näin hirveätä näytelmäpaikkaa. -- Kolmetuhatta kaatunutta ja kuusituhatta haavoitettua peittää tannerta ja linnoitusta ympäriinsä pitkät matkat. Verta vuotaa tulvanaan ja on tulvaillut koko päivän, nurmi punoittaa verestä hyvin monessa kohden. Haavoitetut valittavat tuskissansa pimeässä kylmässä syysyössä. Ne kärsivät tässä sanomattomia tuskia, vilua ja haavainsa poltetta. Monen nääntyneen soturin murretun sydämen valtaavat ehkä nekin ajatukset: tähän saan nääntyä enkä tiedä koska turkkilaiset tulevat, leikellen jäsenen erältään, antaen siten mun tuntea hirveitä sanomattomia tuskia, ja lopuksi kuolema kaukana vieraalla maalla. Ei ole silmiäni kiini painamassa äidin hellä käsi, eikä rakkaat omaiset osanottavaisesti puristamassa vaipuvaa voimatonta kättäni. Ei rippi-isän eli papin lohduttavaiset sanat ole tässä tukemassa murtunutta mielentilaani. Yö pimenee, kylmyys enenee ja sitä myöten monen soturin tuskatkin, kunnes viimein tuo tuonen armotoin käsi on tehnyt lopun kaikista kivuista ja vaivoista, päästäen hänen siihen rauhalliseen leiriin, jossa ei ikinä enää sota pauhaa.