Chapter 2

Syyskuun 30 päivän aamulla k:lo 7 aloitimme tuon pitkän jalkamarssin, joka olikin mitä vaikeinta, kuin ajattelee sitä rasittavaa kuumuutta ja auringon paahdetta, joka näinä päivinä vaikeutti meidän kulkuamme. Täysi taakka seljässä kuin kamelilla, astuimme eteenpäin kärsien sanomatonta janoa, sillä matkamme kävi läpi summattomain maissipeltojen, joissa monen virstan laajuudelta oli mahdoton saada vettä. Sitä paitsi oli tällainen marssiminen meille vielä outoa näin kuumassa ilman-alassa. Marssisuuntamme länttä kohden, pitkin Donavan rannikkoa, niin kaukana kuitenkin siitä, ett'emme virtaa nähneet. Yöksi saavuimme Potineis nimiseen kylään, jossa lepäsimme yömme kylän läheisellä ahteella.

Lokakuun 1:sen päivän aamulla k:lo 6, sen jälkeen kuin rauhallinen uni oli virvoittanut matkasta uupuneita voimiamme lähdimme marssimaan pitkin ääretöintä maissipelto-tasankoa; 9 pitkää tuntia ilman vettä, kuljimme kärsien polttavaa janoa ja päivän paahtamista, kunnes ehtoopäivällä saavuimme Brigabir nimiseen kylään. Täällä asetimme telttamme kuntoon kylän vieritse juoksevan virran rannalle. Siinä sitten uimme ja haudoimme jalkojamme siksi kunnes ehtoolla paneusimme levolle.

Lokakuun 2:sen päivän aamulla k:lo 6 jätettyämme yösijat, kävimme astumaan täksi päiväksi määrätyn matkamme päämaalia kohden, nimittäin Simnitzan kaupunkiin, jonne saavuimme k:lo 3 j.pp.

Täällä asetimme telttamme eräälle Donavan ympäröimälle saarekkeelle. Kas täällä nyt seisoimme mielet kiihkeinä tuon eteläpuolisen Europan kuningasvirran Donavan äyräillä. Entiset esi-isämme, nuot saksalaisilta tunnetut "Hakkapelitat" olivat tosin ennen ehtineet täällä täyttää maljansa sen samealla vedellä, vaan nyt seurasi toinen joukko; heidän terässekaiset jälkeläisensä, yhtä uljaalla mielellä seuraten myös heidän esimerkkiänsä aikoen voittaa ja ansaita muukalaisten silmissä saman puhtaan sotakunnian kuin heidän jo muinaisuuden muistoihin vaipuneissa Saksan sodissa. Silloin rangaisten paavilaisia; nyt mahometteja. Kummalliset äänet häiritsivät rauhallista yölepoamme, sillä Simnitzasta kuului lakkaamaton koirain haukunta ja varsin innokkaat säveleet satojen kukkojen kurkuista. Plevnasta taas kuului ankara tykkien jyske, jossa tuonen enkeli teroitti kamaloita kutsumuksiansa tuon mahtavan ja kovasti puolustetun Plevnan verihäihin. Mukava kehtolaulu sotureille. Kaunis kuvaus kuutamossa, suloisena syysehtoona.

Lokakuun 3:n päivän aamulla k:lo 8 jätimme tuon Donovan pikkusaaren taaksemme ja lähdimme marssimaan Donavan yli vievän sillan luokse. Siinä saimme odottaa tuntikauden, ennenkuin tuli vuoromme yli mennä, sillä tykistö meni ensin, jonka suojelijana me kuljimme. Kun aloimme marssia yli sillan, käski pataljoonan komentaja soittokunnan ja laulajat etunenään; marssin aljettua alkoi soittokunta soittaa suomalaisten marssia kolmikymmenen-vuotisessa sodassa. Sen lopetettua lauloivat laulajat saman "Meill' Pohjola luminen on kotimaa j.n.e." Niin sitä sitten vuoroteltiin kunnes oli sillan yli päästy. Näin Donavan yli päästyämme Sistovan puoleiselle rannalle kaikuivat raikkaat hurraahuudot ja onnittelimme toisiamme senjohdosta, että olimme astuneet jalkamme vihollisemme maahan. Tässä myös pistimme painetit kivärien päihin, joita tähän saakka olimme tupessa kantaneet. Nyt poljimme jo sitä maata, jossa meidän kohtalomme oli ratkaistava.

Eräs Wieniläisen "Presse" lehden kirjeenvaihtaja, joka oli Sistovan sillalla katsellut Venäläisten joukkojen ylikulkua ja kuvailee eri kansalaisuuksia, mainitsee Suomen kaartista seuraavia ystävällisiä sanoja:

"Mutta kauniin näky oli kumminkin Suomalaiset. Suomalainen kaartin tarkk'ampujain pataljona kulki par'aikaa kaartin tykistön suojelijana. Nämä miehet ovat neljä viikkoa olleet matkalla, mutta huolivatta tuosta pitkästä marssista kulkivat he niin ripeästi, olivat niin iloisia, että oikein tuntui iloiselta nähdä niitä. Upserit, useimmat ratsain, puhuivat kaikki saksaa. Rykmenttiä, joka tunnustaa protestanttista oppia, seuraa pastori; etunenässä marssii soittokunta; ensimäisissä riveissä kulkevat laulajat ja sitten vasta rykmentti. Miehet eivät ole kookkaita, mutta hartevia ovat ne enemmästä päästä, parrattomia nuoria, valkoverisiä miehiä, ystävällisin kasvoin, ymmärtäväisin katsein ja miellyttävin kasvopiirtein, jommoista muutoin harvoin huomaa Venäläisissä. Heidän kielensä on tavattoman sointuvaa ja heidän laulunsa harmonillista, melodiat vilkkaita, ei kumminkaan jonkinlaista surumielisyyttä vailla. Rykmenttiä seuraa myös sen lääkäri tohtori Wahlberg Helsingistä. Hän on kauvan aikaa ollut Wienin yliopistossa ja muistelee niin suurella lemmellä siellä oloansa, että hän suuresti ihastui tavatessaan täällä Wieniläisiä. Rykmentin päällikkönä on paroni Ramsay, josta sotamiehensä pitävät paljon ja joka osaa heitä innostaa. Hänen kutsumustansa noudattaen kuljin minäkin sillan yli. Kuin joukon etupää astui sillalle, käski hän soittaa Kustaa Adolfin sotamarssia. Tätä marssia soitetaan Pohjoismaissa vieläkin, ollen alkujaan niiltä ajoilta, jolloin Kustaa Adolfi ratsuväkineen voitti Lyzenin tappelun, ja vielä tänäänkin tuo yksinkertainen, mutta ripeä marssi herättää sotamiehessä sotahalua ja iloista mieltä. Soiton vai'ettua alkoivat sotamiehet laulaa ja noin vuoroteltiin niin kauvan kuin marssia sillan yli kesti. Tuskin olivat sotamiehet astuneet Bulgarian rannalle, niin kaikui heiltä innokkaat hurraahuudot; he onnittelivat toisiansa ja upseereitansa ja läksivät ripeästi marssimaan -- Bulgarialaisen loan kautta. -- He marssivat ensin Gorny-Studeniin, jonne Preobrashenskin rykmentti nyt on tullut, ja sieltä taisteluun. En voinut poistaa itsestäni haikeata tunnetta, ottaissani jäähyväisiä upsereilta ja joukolta. Mieleeni johtuivat ne uhrit, joita sota nyt jo on vaatinut, ja sääli minun oli kauniita, nuoria, terveitä miehiä, jotka ohitsemme kulkivat kuolemaa kohti."

Marssittuamme pari tuntia jyrkkiä mäenrinteitä ja ahteita, saavuimme erään kylän lähelle nimeltä Tsarevo, johon eräälle mäen harjulle pystytimme telttamme ja asetuimme asentopaikkaan (bivakiin).

Lokakuun 4 päivänä oli lepopäivä. Aamulla k:lo 8 pidettiin rukous asentopaikassamme, sen jälestä puhdistimme vaatteitamme ja hioimme miekkojamme ja painettejamme. Olopaikkamme ohitse kulki maantie, jota myöten yhtämittaa kulki milloin muonakuormia, milloin joku sotaväki-joukko, milloin taas sotavankeja muutaman kasakan saattamana. Tällä mäellä oli myös viljalta käärmeitä ja kilpikonnia, jotka viimemainitut olivat meille varsin outoja, emme olleet niitä koskaan nähneet. Ne muilopäät tulivat välistä teltteihimme ja kurkistelivat meitä oudoksuen kovan kuorensa alta. Jos häntä vähänkin hätyytit, oli se kyllä sukkela vetämään päänsä ja häntänsä piiloon kovan kuorensa alle ja oli olevinaan kuollut.

Lokakuun 5:n päivän aamulla k:lo 7 lähdimme marssimaan eteenpäin. Marssittuamme ahkeraan kello 3 asti j.pp. saavuimme Gorny-Studen'in kylään, jossa siihen aikaan oli "pääkortteri". Keisari seurueineen, ratsastaen majesteetillisesti, tuli meitä kylän raitilla vastaan. Iloisin ja lempein katsein tervehti hän meitä ja toivotti tervetulleiksi sotatantereelle, johonka me vastasimme raikkailla, innokkailla hurraa huudoilla, niin että kylän kunnaat kaikuivat huutojemme vastaukseksi. -- Hänen Majesteettinsä käski pataljonan komentajan kutsua laulukunnan etunenään, jossa hän itsekin ratsasti. Suomalaisten laulujen kaikuessa marssimme kylän läpi, Keisarin saattamana, sen lähellä olevalle niitylle, johon saimme asentopaikkamme. Täällä myös tapasimme prikatiimme kuuluvat toiset tarkk'ampujapataljoonat.

He olivat meidän tulostamme hyvin mielissään ja kestitsivät meitä lihalla ja tuoreella kaalikeitolla. He olivat täällä jo olleet puolitoista viikkoa ja rakentaneet sill'aikaa itselleen mukavat risukojut. Sanoivatpa Keisarinkin käyneen niitä tarkastamassa ja arvelleen että kyllä soturi pikaa itselleen majan hankkii, vaikka kuivalle kalliolle.

Lokakuun 6 päivän aamulla k:lo 8 pidettiin rukous leirissämme. Kello 11 e.pp. piti Keisari katselmuksen meidän osastollemme, jossa oli muutamia rykmenttejä ja pataljonia yhdessä. Lopuksi toivotti hän meille onnea sodan kohtaloissa. Innokkaat hurraahuudot kaikuivat loppumattomasti. Sen jälestä lähdimme kolonissa hiljalleen marssimaan eteenpäin. Vettä satoi ankarasti, että tulimme varsin läpimärjiksi, tässä nyt sitte sopi itsekunkin ajatella onnensa tulevia kohtaloita. Yöksi saavuimme erään pienen virran rannalle, johon heti pystytimme telttamme koettaen saada niistä edes vähänkin suojaa; sepä niistä olikin, mutta maa oli allamme märkä ja vetinen kuin rahkasuo.

Lokakuun 7 päivän aamulla k:lo 6 jatkoimme matkaamme eteenpäin. Vettä satoi vaan yhtä mittaa. Tiet olivat tulleet kovin kehnoiksi, äskeisten sateiden tähden; ne kun muutenkin olivat pehmoisia savi- ja multamaita, eivätkä olleetkaan mitään vasituisia teitä, vaan sotaväen sotkemia oiko- ja kiertopolkuja. Ne olivat muuttuneet täysiksi mutalammeiksi. Likaa oli, että joka askeleella vaipui puolipolveen; tällaisessa suhteessa neljänkymmenen virstan marssi oli jotenkin työläs tehtävä, täysi taakka seljässä. Koko päivän satoi vettä, vaatteemme tulivat ihan läpimärjiksi, ja monenpa saappaista ratkesi pohjat ja kura meni sinne vieraaksi, hieroen hirveästi marssivien soturien jalkoja. Uupuneina, ehtoolla pilkkosenpimeällä saavuimme määrän päähän Borodinon kylään, jonka kuraisella pellolla meidät pysäytettiin, ja tähän saimme ruveta väsyneinä, nälkäisinä yölevolle huokaamaan. Emme edes enää nähneet asettaa telttejämme kuntoon, joista kumminkin olisi ollut hiukan suojaa, sillä pimeä oli kuin "säkissä". Sylen päähän ei tuntenut kumppaniaan, vaikka olisi kuinka hartaasti tirkistänyt. Siihen laskeusimme sotalipun juurelle pitkäksemme; telttikaistaleet kiersimme ympärillemme ja paneusimme nukkumaan hyvin lähelle toisiamme, että muka paremmin lämpeäisimme, sillä kaiken muun hyvän lisäksi oli kylmä ilmakin. -- Eikä tätä kurjuutta taida sanoilla niin kertoa, eikä se siitä paranekaan; eikä yksikään murhenäyttelijä osaa sitä niin kuvailla kuin se oikeastaan oli. Ajatelkaa, hyvät lukijani, että nälkäisenä, väsyneenä koko päivän huonoa tietä marssittuaan raskas taakka seljässä rankassa vesisateessa, saapua jollekin lokaiselle pellolle, ilman ruokaa, ilman tulta, sen lisäksi vielä kaukana vieraalla maalia, sodan ja muiden epäkohtain aikana. Omassa maassa tällaiset rasitukset olisivat jotenkin vähäpätöisiä. "Vieraan leipä on aina kovempi", sanoo sananlasku, mutta ihmisen tulee muistaa, että ei aina kukkain ja ruusujen keskellä kävellä, ja ovathan suomalaiset ennenkin kovaa kokeneet, miksi me sitte nurisisimme.

Lokakuun 8:n päivän valjettua nousimme ylös, hampaamme löivät vilun tähden loukkua aika lailla. Savessa ja liassa olimme kauttaaltaan, ei ollut kuivaa, ei liatonta paikkaa koko miehessä vaatteineen, varustuksineen päivineen, olimmepa kuin kuralammesta nostetut. Kukapa olisi meitä tämän näköisenä suosinut. Tässä muistui oikein mieleemme milloin pieni viinaryyppy olisi sotureille mukava, kun rauhan aikana hyvin usein tulee turhaan ottaneeksi "Erkki-mummun sikurista". [Niinkuin tiedämme, viina ensin lämmittää, vaan sitten viepi entisenkin lämmön ruumiista pois. Oikolukijan huomautus.]

Aamulla heti saimme käskyn muuttaa kylän toiselle puolen, jossa oli hiukan kuivempi kenttä. Sinne pystytimme telttamme ja rupesimme hiukan huokaamaan, kunnes nousimme ylös ja koetimme hankkia puita nuotiotulia varten. Suurella vaivalla löysimme vähän varpuja, että saimme edes kiehauttaa teevettä ruumiimme lämmikkeeksi. Koko tämänkin päivän satoi vettä, ei siis ollut aivan hupainen oltava. -- Koko päivän ja seuraavan yön lepäsimme samassa paikassa.

Lokakuun 9 päivän aamulla, juuri kuin olimme valmiit lähtemään asentopaikastamme, tuli Rumanian ruhtinas Kaarlo I tervehtimään meitä ja meidän osastoomme kuuluvia toisia pataljonia. Sen jälestä lähdimme marssimaan eteenpäin. Tiemme kulki taas samanlaisten veteläin maissi-peltojen läpi kuin 7:nä päivänäkin. Se vaan eroitus, että loka oli sitkeämpää, johon olimme vähällä kadottaa jo muutenkin kuluneet saappaamme, vaikka olivat hihnoilla säärivarsiin kiinni nivottuina. Saavuimme sitte erääsen kylään, jonka nimi oli Raljevo. Tämä kylä oli korkeiden mäkien rotkossa, joiden läpi kaitainen virta juosta liritti. Meidät asetettiin leiriin mainitun kylän länsipuolisille kunnaille. Tänne pystytimme telttamme ja rupesimme levolle. Vaan mitäs ollakaan. Ehtoolla tuli käsky että meidän komppanian piti lähtemän etuvartioksi eräälle hyvin korkealle ylängölle vähän matkaa kylästä. Kapteenimme Bremer asetti itse joka ainoan vahtipaikan ja neuvoi tarkasti, kuinka olisi meneteltävä, jos vihollinen tekisi päällekarkauksen. Pimeä oli kuin "säkissä", maata vastaan piti tirkistellä, jos hiukankin tahdoit nähdä eteenpäin. Täällä seisoimme koko yön rankassa vesisateessa, täyttäen virkavelvollisuuksiamme. Nälkä tuppasi myöskin vieraaksi, ravinto-aineita ei ollut mitään ja kuormastoa ei kuulunut eikä näkynyt.

Lokakuun 10 päivän aamulla saimme muuton etuvartiosta ja tulimme takaisin leiriin. Vettä satoi vaan yhtämittaa oikein ripeästi, vesi ja loka tahtoivat tunkeutua teltteihimmekin vallan väkisin, joista muuten oli hyvä suoja.

Lokakuun 11 päivän olimme vielä samassa paikassa. Ravinnoksemme saimme nauttia keitettyä lampaan lihaa, ilman suolaa, ilman leipää, sillä näitä pää-ravintoaineita olimme peräti vailla. Lampaitakin oli hankittava seuraavalla omituisella tavalla: lähetettiin näet 12-miehisiä partiokuntia läheisiin kyliin, jonkun reiman aliupseerin johtamina, joiden oli määrä hankkia lampaita niin paljon kuin tarvittiin. Ne ottivat sitte lampaita kiini, missä vaan näkivät lammaslauman ja antoivat niistä hinnan omistajilleen, muistaakseni hopearuplan kustakin. Muulla kaupalla ei niitä ollut mahdollinen saada. Bulgarian äijät koettivat vaan selittää: "jos me myymme teille karjamme ja Turkkilaiset sattuvat ryntäämään Plevnasta ulos ja tulevat tänne", -- muka voittaen takaisin kylät haltuunsa -- "sekä saavat tietää että olemme teitä lampaillamme ravinneet, niin olisi hirveä hirsipuu meidän poloisien osaksemme tuleva". Tässä esiintyi vallan selvästi mitenkä Osman paschan ankara kurinpito tehokkaasti vaikutti Bulgarilaisiin, vaikka hän itse rehenteli Plevnassa.

Lokakuun 12 päivän aamulla lähdimme marssimaan eteenpäin, pitkin eräitä vuorisolia. Aamupäivä oli sateinen, tiet olivat tulleet vetelöiksi, vaan ei se sentään näyttänyt ketään murehduttavan; pataljoonain ja rykmenttien laulukunnat olivat kutsutut etunenään ja laulaa hurittelivat iloisia laulujansa, niinkuin ei olisi ollut minkäänlaista vaikeutta. Ehtoopäivällä pääsimme määrämatkamme perille, saapuessamme Jeni-Barkatschisi kylän luokse, jonne meidät asetettiin asentopaikkaan. Siihen heti pystytimme telttamme ja olimme taas niinkuin kotonamme. Täällä oli myös ensimäinen kysymys: mistä saadaan ruoka-aineita? Lampaita hankittiin taas niinkuin ennenkin. Joka mies sai itse keittää osansa laukun kattilassa eli tehdä miten parhaaksi näki. Moni vähä käristi osaansa nuotiotulella ja kalvoi sitä sitte puoli raakana ja peitti lopun mäkeen, josta Bulgarilaisten koirat olivat vikkelät sen korjaamaan.

Lokakuun 13 päivän olimme samassa asentopaikassa. Ilma oli taas isot aikaa kaunis ja lämpöinen. Emmekä juuri muutenkaan voineet moittia oloamme, kun saimme huoata pitkän ja vaivaloisen marssimisemme perästä, jos vaan ei olisi puuttunut nuo kalliit tavarat, nim. leipä ja suola, joista Herran lahjoista koko täällä-olon ajan oli tavallinen puute. Niitä ei voitu hankkia ei kullalla eikä hopealla. Senpätähden meidän pojat jälestäpäin nimittivätkin sen kylän "Nälkäkylän" nimellä, joka jo yksin onkin hyvä todistus asian tärkeydestä. Lihaa saimme kyllä tarpeenmukaisesti, jossa tilaisuudessa Bulgarilaisten ja Turkkilaisten lampaat saivat olla tervetulleita meidän nälkäisille vatsoillemme. Siinä paikassa luettiin meille päiväkäskyssä muun muassa seuraavaa: "ja pitää oltaman joka silmänräpäys valmiina ryntäämään esiin, jos tarve vaatii". Sillä näet jos Osman pascha olisi tehnyt Plevnasta uloshyökkäyksen ja Mehemed-Ali paschan armeija olisi rynnännyt toisaalta, niin olisimme joutuneet kahden tulen keskelle, senpätähden olimmekin aina valppaana varoillamme. Ympäristöt varustettiin vahvoilla valleilla (retuuteilla) ja rintasuojilla, että tarpeen tullessa olisi ollut huokeampi torjua heitä aivan lähelle tulemasta.

Lokakuun 14 päivän aamulla kello 7 määrättiin meidän komppania etuvartiaketjun päävahdiksi, vähän matkan päähän asentopaikastamme. Ratsuväen partiomiehet kävivät vakoilemassa Plevnaan ja Vid virralle päin, samalla tuoden viinirypäleitä kopilla ja pusseilla, millä kulloinkin sattui. Sitte he myivät niitä jalkamiehille ja saivat senlaista turhan aikaista rahaa, josta emme me ensinkään olleet hyvillämme, kadehtien ratsumiesten etuoikeutta siinä tilaisuudessa.

Mitäs ollakaan, me pyysimme myös päälliköiltä luvan lähteä viinitarhaa vakoilemaan, johon saimmekin luvan. 6-8-miehisiä partiokuntia varustettiin lähtemään matkalle, pussit selässä, kivärit ja varusteet mukana, torjuakseen Turkkilaisia, jos sattuisivat yhteen marjamaahan. Viinitarha oli tästä pari virstaa Plevnaan päin, etuvartio-ketjun etupuolella, joten siis partiokunnan johtajan oli aina hankittava päästölippu, kaikkein etuvartiain päälliköltä, jonka näytettyä etuvartia-ketjun päästö-vartiasto päästi ketjun läpi. Sitte sai liikkua vapaasti, mutta piti sentään aina olla varoillaan, ett'ei joku Turkkilainen salaa maissipellosta hyökkäisi niskaan. Tavallisesti ne marjamiehet aina söivät viinimarjoja vatsansa niin täyteen, että puhkumalla hiljalleen tallustelivat kotiin eli asentopaikkaan, oltuansa marjareissulla useampia tuntia; sieltä myöskin oli aina määrä tuoda pussissa marjoja kumppaneilleen tuliaisiksi. Näin siellä sitte käytiin vuorotellen. -- Minäkin menin kerta sinne erään samanlaisen partiokunnan johtajana, aikoen kerta oikein mielinmäärin syödä viinimarjoja. Saavuttuamme sinne oli siellä monta tynnyrinalaa laaja viinitarha, eräällä pienellä ylänteellä, maissipeltojen ympäröimänä. Ensin söimme vatsamme täyteen niin paljon kuin ikinä mahtui ja sitte rupesimme noukkimaan tuliaismarjoja kumppaneillemme. Oikeinpa oli surkeata katsella, kuinka paljon meheviä viinirypäleitä oli tallattu peltoon, ja pitkällisten sateiden tähden oli myös niitä paljon homehtunut. -- Kotiin pääsimme onnellisesti, pussit ja vatsanahat pinkoitettuina viinimarjoilla, ettei enää moneen päivään viinimarjat meille oikein maistaneet, ja sepä olikin hyvin luonnollista. Kärsittyämme muutamia vatsan kivistyksiä olimme taas yhtä mukavat luonnonlapset kuin ennenkin.

Lokakuun 15 päivän aamulla kello 8 saimme muuton päävahdista ja tulimme takaisin asentopaikkaan. Kello 12 päivällä pidettiin jumalanpalvelus asentopaikassamme, vaikka oli maanantai päivä; syystä että sunnuntain olimme palvelustoimessa.

Ilma oli tämänkin päivän kaunis ja lämmin.

Lokakuun 16 päivän aamulla kello 8 menimme taas etuvartioiksi samaan paikkaan kuin ennenkin. Kello 4 j.pp. käskettiin meidät muuttamaan ylemmäksi, olimme nimittäin olleet laaksommassa tähän asti, eräälle kukkulalle siinä lähistössä. Sinne olivat sapöörit meille kaivaneet vahvoja valleja ja rintasuojia, joiden takana sitte istuskelimme pienen nuotiotulen ääressä, muistellen entisiä aikoja ja ajatellen nykyisiä kohtaloitamme.

Lokakuun 17 päivän aamulla kello 8 saimme muuton patterivahdista ja tulimme takaisin asentopaikkaan, joka oli sill'aikaa muutettu edellämainitun kylän eteläpuolelle (se oli ensin itäpuolella). Tänään tuli myös tieto lennätinsanomalla Kaukaasialaisten sotaveljiemme suuresta ja loistavasta voitosta Kars'in linnat lähitienoolla, jonka johdosta pidettiin meidänkin asentopaikassamme jumalanpalvelus, jossa hartaat sydämelliset kiitokset nousivat Jumalalle, sotajoukkojen Herralle. Jumalanpalveluksen lopetettua luettiin julki mainittu sähkösanoma, joka oli näin kuuluva: "Venäläiset aseet ovat saaneet loistavan voiton. Kaukaasialainen toimieleva osasto on korkean päällikkönsä, ylipäällikön, johdolla perin pohjin voittanut Muktar Paschan armeijan. Tappelu taisteltiin 16 virstaa Kars'in linnasta. Voitettu vihollinen haki pelastuksensa paolla; viisi tuhatta miestä ja 6 tykkiä otettiin vangiksi tappelun ajalla. Vihollista takaa ajettaessa saatiin vielä kiertämällä 3 divisiä ja 46 tykkiä ympäröityä, jotka antoivat aseensa pois ja vangittiin; 7 Paschaa oli vankien joukossa. Muktar'in onnistui itse paeta Kars'iin, vaan vihollisen armeijan jäännökset ovat pois pakoitetut linnoituksista.

"Länsiarmeijalle ilmoittaissani tämän kaukaasialaisilta veljiltämme voitetun loistavan voiton, olen myöskin siitä vakuutettu että he minun kanssani siinä näkevät uuden todistuksen, että Ylhäisin siunaa tätä meidän oikeuden asiaamme.

"Venäläiset! Rumaanilaiset! Yhdistykäämme meidän yhteisen sotalippumme ympärille; -- tämä lippu, joka on ihmisyyden rakkauden ja totuuden risti, on Jumalan avulla osoittava meille tien kunniaan ja voittoon.

Länsi-osaston päällikkö Rumanian ruhtinas Kaarlo I:n."

Lokakuun 18 päivän aamulla kello 9 menimme taas etuvartioiksi samoihin pattereihin, missä ennenkin olimme olleet. Yö 19 päivää vastaan oli kylmä, rankka vesisade rupesi valumaan alas pilvistä, juuri kuin minä nukuin maissiruokojen päällä vallihaudassa ja näin kaunista riemuisata unta, vaan samassa raskaat vesipisareet tippuivat suoraa kasvoilleni ja häiritsivät tuon herttaisen uneni.

Lokakuun 19 päivän aamulla kello 7 saimme muuton etuvartio-ketjusta ja tulimme takaisin asentopaikkaan. Vähän aikaa oltuamme tässä tuli käsky että kaikki rykmentit ja pataljoonat asetettaisiin täydelliseen rintamajärjestykseen kolonniin. Kenraali Gurkon sanottiin tulevan tunnin päästä pitämään pientä katselmusta ja niin hän tulikin. Tultuansa meidän tarkk'ampuja-prikaatimme kohdalle tervehti hän meitä kaikkia yhteiseen, tavallisella, kauniisti kumisevalla paasoäänellään: "hyvää päivää tarkk'ampujat!" Sen jälestä kutsui hän kaikki prikatin upseerit rintaman etupuolelle ja lausui heille: "Hyvät herrat! Niinkuin tiedätte, on H. M. Keisari määrännyt minut kaartinjoukkojen ylipäälliköksi. Koko maailma odottaa nyt uteliaisuudella, mitä tämä loistava kaarti tulee vaikuttamaan, ja seuraavat meitä joka askeleella täällä sodan kohtaloissa. Siis näyttäkäämme keisarille ja isänmaallemme, ett'emme ole turhaan näin loistavaa kaartin pukua ja nimeä kantaneet. Kun joudutte tappeluun vihollisen kanssa, niin olkaa hyvin tyynimieliset ja järjestys ei saa häiriytyä, enemmän kuin jos olisitte jossain rauhan-aikaisessa äksiisissä. Eikä saa antaa käskyä miehistölle ampumaan, ennenkuin varmaan arvaa matkan pituuden ja että sinne jo hyvin saattaa osata." Lopuksi lausui hän: "säästäkäätte patroneja sodassa ja korppuja bivakissa." Puheensa lopetettua antoi hän merkin upseereille, että saivat poistua ja mennä kukin paikoillensa riveihin.

Sen jälestä lähestyi hän miehistön rivejä ja lausui heille: "Minä tahdon näyttää muotoni joka sotamiehelle, että he tuntisivat minun." Lähestyessään Suomalaisten rivejä lausui kenraali: "Minä olen kuullut että te suomalaiset olette aina olleet mainioita tarkk'ampujia ja ampuatte lintujakin lennosta, niin ei se tule olemaan ihme, jos osaatte ampua turkkilaisia, jotka ainoastaan kävelevät ja juoksevat. Siis ei meillä tule tässä suuriakaan vaikeuksia." -- Puheensa lopetettua käski hän pataljoonamme komentajan vapaaherra Ramsay'n suomentamaan lauseensa. Tämän kaiken suomeksi kuultuamme, miehissä vastasimme: "koetamme, teidän Ylhäisyytenne!"

Lokakuun 20 päivänä oli komppanian äksisi kahden puolen päivää. Ilma oli kaunis ja herttainen. Tänä päivänä ei tapahtunut mitään mainittavaa. Ruokatavara oli tavattoman kallista, esim. silli maksoi frankin eli markan kappale, joita samanmoisia täällä Suomessa saadaan 25 pennillä. "Markitantti" kuitenkin valitti kaupan käyvän huonosti ja tulevansa vahingolle.