Chapter 13

Maaliskuun 4 päivänä jaettiin pataljoonallemme H. K. Suuriruhtinaan ylipäällikön lähettämät P. Yrjänän ritarikunnan ristit alipäällistölle ja miehistölle kaikkein eteläpuolella Balkanin tapeltujen tappelujen johdosta. Niitä annettiin meidän komppanialle kuusitoista. Aina 10:teen päivään asti ei ole muuta mainittavaa kun että oli äksiisiä ja vartiapalvelusta tehtiin vuorotellen kuormastolla, sotalipulla ja rahakirstulla. Ruokana oli nisuleipä ja riisiryyni, velli voin kanssa y.m.s.

Maaliskuun 10 päivän vietimme juhlallisesti H. K. Suuriruhtinas perintöruhtinaan Aleksander Aleksandrovitsin syntymäpäivää, joka senkin tähden oli meille erittäin muistettava kun mainittu suuriruhtinas on pataljonamme -- Suomen kaarti pataljonan -- kunnia päällikkö. Pastori Rancken piti tässä tilaisuudessa kiitosrukouksen kartanon takapuolella olevalla tasaisella kentällä turkkilaisten entisellä leirisijalla. Pataljonamme komentaja lähetti sähkölennättimellä onnentoivotuksen Pietariin, jossa H. Korkeutensa siihen aikaan oli, johon H. Korkeutensa suvaitsi vastata seuraavasti:

"Minä kiitän teitä pataljonani koko sodanaikaisen palveluksenne edestä, sekä toivon teidät näkeväni täällä Pietarissa niinpian kuin kaartin joukot saapuvat tänne. Aleksander".

Maaliskuun 11 päivästä huhtikuun 17 päivään ei tapahtunut juuri mitään mainittavia, ainoastaan yhtä ja toista pientä häärinää. Vuorotellen kävimme yksi komppania kerralla vartioina rajoitus-linjalla sekä harjoitettiin yhtä ja toista sotaväen ohjesääntöjä.

Kuumetauti raivosi tuhoavasti kaikissa rykmenteissä ja pataljoneissa. Meidänkin pataljonan miehiä sairastui siihen tämän tästäkin ja kuolikin eräs upseeri ja useampia sotamiehiä. Eräänä päivänä saimme käskyn muuttaa pois koko kuolon kartanosta, ei muuta kuin pillit pussiin ja mars. Tultuamme edellä mainittuun Kalatarian kylään, joka oli tästä vähän matkan päässä, saimme tietää että ahtaat olivat asemat mihin piti muuttamamme; mitäs muuta neuvoa kuin palata takaisin vanhoihin asemiimme. Nyt rupesimme aprikoitsemaan millähän tavalla saataisiin tuo kuumetauti vähänkin lievenemään. Kaikki kartanossa löytyvät huoneet, asentomajat, nurkat ja nurkantaukset puhdistettiin uudestaan miten parhaiten taittiin ja sannoitettiin sekä sisältä että ulkoa kauniilla, valkoisella, Marmorameren hiekalla, vetelämmät paikat täydennettiin kalkkikivillä. Tänlaista siivoamis- eli kivittämistyötä tehdessään huomasivat meidän pojat erään kerran muutaman turkkilaisen ruumiin kamalat aaveen näköiset kasvot pistävän mudasta esiin, tämä näkö suututti kivenlaskijaa, sillä tänlainen työ et muutenkaan ollut aivan mieluista. Hän paiskasi harmissaan kivensä kuolleen naamalle sanoen: "ei kuollut saa kurkistella", ja nauroi sitte toisille: "kyllä sen nenä taisi myttyyn mennä". Se auttoi myös vähän ettei kuumetauti tarttunut, kun piti itsensä aina iloisella "tuulella", eikä unhoittanut joskus ottaa pientä naukkua "tasku-matista".

Kun sairastumisesta ei loppua tullut, niin eräänä päivänä huhtikuun alussa saimme käskyn jälleen muuttaa pois kartanosta noin 600 askelta oikealle päin, vallan Marmorameren rantaäyräälle, jossa asetimme kangastelttamme kuntoon ja kaivoimme suorat käytävät niitten välille, jotka sitte kaunistimme koreilla, pienillä kirjavilla merenranta kivillä. Käytävät nimitimme kaduiksi, siinä oli esim. Fapianin katu, Kasarmin katu, sekä teltat olivat olevinaan taloja, niitä nimitimme: Jukola, Rajamäki y.m., y.m. Sitä telttaa, jossa minä asuin muutamien toisten soturien kanssa, nimittivät he leikkinimellä "Vääpelin esikunnan teltaksi". Täällä olikin meillä varsin hupainen ja mukava asento- eli leiripaikka, sillä mereltä puhalsi melkein aina raitis tuuli ja aurinko paistoi ihanasti. Rautatienrata kulki toiselta puolen sitä töyrästä missä oli leirimme ja toisella puolen kohosivat Marmorameren aallot. Väliin taas, kun ei hiljaista yön rauhallisuutta ketkään muut häirinneet, niin nuo viheliäiset sammakot kuitenkin pitivät kosioimiskaupoissaan aika ilvettä ja kurinaa. Olipa ikäänkuin olisivat puhuneet ranskankieltä, yksi huusi: "bolivei fransei, bolivei fransei", toinen vastasi: "vuj, vuj", ja jos jonkinlaisia ääniä sitä sai kuulla melkein kaiket yöt. -- No, näin leikillisiä asioita ja tapahtumia niitä nyt olisi vaikka kuinka paljon, mutta kertomus niistä ehkä venyisi liika pitkäksi.

Täältä nyt sitte vaan uteliaisuudella odotimme H. M. Keisarilta uusia käskyjä. Toisinaan aprikoitsimme: kun nyt yhdellä tiellä saisimme rynnätä aina Jerusalemiin asti, niihin entisiin pyhiin paikkoihin, jotka jo vuosisatoja ovat saaneet kitua Turkkilaisten sorron ja väärän opin kahleissa.

Jalomielinen komppaniamme päällikkö kapteeni Bremer osti meille kaksi viulua, joten joutohetkinä huvittelimme itseämme tanssillakin.

Näinä päivinä saapui eräs upseeri ja vapaehtoinen sotamies pataljoonaamme tuoden Helsingistä meille uudet housut ja lakin (vuraskan).

Huhtikuun 18 päivän ehtoolla vähän jälkeen auringon laskun, kun me taas juuri parhaillaan laulelimme ja tanssailimme omituisia tanssejamme ajan vietoksi ja huvitukseksi telttatöyräällämme, niin näimme äkkiä kuinka pataljonamme komentaja H. M. Keisarin sivus-adjutantti översti Procopé tuli ratsastaen täyttä nelistä San-Stefanosta päin leiriämme kohden. Saavuttuansa luoksemme lausui hän: "Pojat olkaa iloiset! H. M. Keisarilta on tullut se ilahuttava tieto sähkölennättimellä, että Suomen kaartin pataljona saa lähteä matkustamaan kotimaata kohden ensimmäisessä mahdollisuudessa". Tämän ilosanoman otimme vastaan hurraavilla ja innokkailla hurraahuudoilla sykkivin sydämin, joittenka vaiettua lauloimme "Maamme" laulun, jota lakittomin päin kuunneltiin.

Huhtikuun 19 päivänä vietimme pitkääperjantaita juhlallisesti Jumalan palveluksella leirissämme kohisevaan Marmorameren rannalla. Nurmi nosti kukkia viheriäisestä kedosta, jossa Jumalan palvelus tapahtui. K:lo 9 aikaan ehtoolla kuulimme kummallista kaukaista jyrinää, jonka jälestä seurasi maanjäristys ja koko manner, jossa asuimme, heilui allamme kolme kertaa edestakaisin. Kyllä siitä moni taisi säikähtää. Minä erään toverin kanssa pidimme pientä kestiä kanan munilla ja viinipullolla, emmekä olleet asiasta paljon tietävinämmekään, käskimmehän vaan "pelmannin" soittamaan Porilaisten marssia. -- Eräs meidän komppanian miehistä sanoi tovereilleen: Mihinkähän nyt mennään, kun maa noin tuljuu?

Huhtikuun 20 päivänä kävin minä kahden reiman vapaehtoisen alaupseerin kanssa San-Stefanoon vähän kyläilemään, jossa rannasta vuokrasimme pienenlaisen soutovenheen ja annoimme sitte muutamain Turkkilaisten talonpoikain soutaa itsemme Marmorameren lahdelle, Bosporan suulle. Meidän oli määrä etsiä sieltä erästä venäläistä höyrylaivaa, jossa piti oleman toiselle kumppanilleni rahakirje. Mennessämme ei meillä ollut rahaa ei yhtäkään golgania, jollei laivaa rahakirjeineen olisikaan löytynyt, niin olisimme soutajaimme kanssa joutuneet tavalliseen pulaan. Me arvelimme vaan, jos rahoja ei saada niin annetaan soutaa rantaan takaisin ja pötkitään venheestä tipo tiehemme ja nostetaan kohteliaasti lakkiamme heidän vaivainsa palkinnoksi.

Laivan löysimmekin vihdoin viimein iltahämärässä ja onneksi olikin tuo toivottu rahakirje, joka sisälsi 200 hopea ruplaa, siellä! Äläpäs nyt muuta kun aljetaan elää oikein hauskasti, pitämään Turkista hyvästijättäjäisiä; sitä iloa kestikin sitte aamuun asti.

Huhtikuun 21 päivän aamulla tuli sanoma eli käsky, että kolme miestä joka komppaniasta saa lähteä kyläilemään Konstantinopoliin, paikalla olimme valmiit, täydessä kunnossa sivuaseella, miekat ja painetit vöillä sekä rahavarat taskussa. Floria Tschekmedschen pysäyspaikalta astuimme junaan, joka jonkun minuutin kuluttua saapui Konstantinopolin asemahuoneelle. Astuttuamme junasta ulos, vuokrasimme (kolmannen komppanian miehet) rautatien torilta erään ajurin komeine vaunuineen ja hevosineen ja istuimme vaunuihin sekä samalla palkkasimme erään kreikkalaisen herrasmiehen näköisen nuorenmiehen, (hän muistaakseni itse kauppasi itseänsä meille oppaaksi) joka teki kaiken aikaa sveitsarin, tulkin ja palvelijan virkaa, kunnes viimein hänen eroitimme virastansa, liikain vaatimustensa tähden, maksettuamme hänelle jo 10 ruplaa, johon hän ei vielä olisi tyytynyt sekä koetimme senjälestä tulla aikaan hänettä ja tulimmekin ihan yhtä hyvin. Mutta aika hauska siellä olikin kyläillä, siellä saimme käydä tuossa mainiossa Sofian kirkossa, joka oli hyvin suuri ja monia eriskummallisia muinaismuistoja se sisältääkin, noiden komeiden muuriensa sisällä. Tällä kertaa ei siellä kuitenkaan vallinnut siisteys; permannolla oli leivän ja riepujen palasia sekä yhtä ja toista tunkiota. Se oli näet muutama viikko takaperin ollut suojana muutamille tuhansille pakolaisparoille, jotka kodittomina, kurjina olivat täällä saaneet suojaa ja rauhaa sodan pauhaavalta melskeeltä. Rauhan tultua olivat he lähteneet täältä pois ja jättäneet sen siivoamatta. Muutoin olisi sen sisustuksesta paljon muutakin mainittavaa, vaan jääköön se tässä tekemättä. Sieltä lähdimme erääsen kauniin kukkatarhan keskellä olevaan ravintolaan, saadaksemme juoda pullonen tai parikin limonati- ja selter-vettä, kun ilma oli niin helteisen kuuma. Täällä oli kaikki erittäin siistiä ja puhdasta, siellä tapasimme myöskin erään Turkkilaisen arvokkaan näköisen vanhan puoleisen herrasmiehen harmaalla parralla. Hän piteli polvillaan erästä noin neljän vuoden ikäistä kaunista tyttölastaan; minäkin pyysin saada tuudittaa tätä pikku-enkeliä, sillä niin kaunis oli lapsi, jonka ukko myös salleikin. -- Mainittu herrasmies osasi vähän venäjänkin kieltä. Hän jutteli meille kaksikymmentä vuotta takaperin käyneensä Pietarissa kauppa-asioilla sekä sanoi olevansa hyvin tyytyväinen, että me vuorovieraissa käydään, eikä näyttänyt ensinkään vihaiselta. Vaikka luonnollistahan on, että meidän vuoroilemisellamme oli aivan toisenlainen tarkoitus kuin hänen. Vähän aikaa oltuamme jätimme hyvästi ja lähdimme ajelemaan edelleen pitkin kaupungin kauneimpia osia, ajoimmepa sulttaaninkin asunnon ohitse; kaikki mitä näimme oli toinen toistansa kauniimpaa. Sitte menimme erään komean rautasillan yli "Pera"-nimiseen kaupungin osaan. Täällä astuimme taas erääseen ravintolaan eli seurahuoneeseen, jonka emäntä suureksi ihmeeksemme osasi puhua joltisestikin venäjänkieltä. Hän jutteli meille kolmekymmentä vuotta takaperin tulleensa tänne jostakin etelä Venäjältä. Hänellä oli kaksi soreata nuorta tytärtä, jotka hän, vähän aikaa oltuamme, esitteli meille. Nytkös vasta ilo alkoi, piano ja rumpu pantiin soimaan ja ruvettiin tanssimaan. Pöytä oli myöskin koreana koko tämän hupaisen vierastelemisen ajan, vaikka ainoasti meidän kustannuksella. He näyttivät meille kuinka Turkkilaiset tanssaavat ja me taas heille kuinka suomalaiset ja venäläiset. Mutta osasivatpa nuo ihanat kaunottaret polkkaakin ja valssia; ne herttaiset olennot hyppelivätkin niin ihmeteltävän taitavasti, ett'emme suurilla sotasaappaillamme ensinkään heille piisanneet. Tässäkös nyt rytinä kävi, yksin vanha rouvakin tanssasi minun kanssani vähän "venättä". Tästä kaikesta oli meillä kokomoinen ilo ja huvitus näin vieraassa, vihollisessa kaupungissa. Muutaman tunnin tätä huvia vietettyämme jätimme hyvästi, kiittelimme hauskan seuran edestä ja lähdimme pois. Kaksi harmaata, hyvää arabialaista hevoista oli sillä ajurilla, joka meitä kuljetti koko ajan ympäri kaupunkia, punaisella sametilla vuoratuissa vaunuissa, että sopii sanoa vähän liikaa pöyhkeilleemme, vaan se tapahtui ehkä senkin tähden, kun melkein varmaan tiesimme harvoin saavamme käydä Konstantinopolissa, niin sen kerran kuin kävimme, piti elää ja näyttää Aleksanterilaisen sotamiehen "sorttia" oikein reimasti.

Kaduilla häälyi suuri, oikein kirjava ihmisjoukko, jossa näkyi monen näköisiä ihmisiä, melkein kaikista mailman valtakunnista; he olivat hyvin monenlaisissa eri puvuissakin; kellä oli päässä mahdottoman suuri turbani, kellä taas pieni pata eli "fetz"-lakki tupsuineeen ja olipa muutamilla myös sievä euroopalainen silkkihattu. Housun mallia eli kuosia oli myös jos jonkin näköistä, mutta kaikkein hulluimmalta näyttivät kuitenkin eräät pitkä-takamustaset, joiden takamusta on niin iso eli pitkä että se roikkuu lähelle maata ja näitä Turkkilaiset enimmästään käyttävätkin, niissä on takapuoli niin pitkän pitkä että se hyvin usein ottaa kiini likaiseen maahan tahi katuun, toisin sanoen laahaa maata, josta ne märällä ilmalla ja sade aikoina käyvät jotenkin naurettavan näköisiksi. -- Monen näkyi olevankin takapuoli aika tavalla loassa.

Siellä näetten on monin paikoin melkein alituisesti hyvin siivottomat ja ahtaat kadut. Naisia, eli sitä hienompaa sukupuolta oli täällä tavallista enemmän, niitä oli kadut ja torit täpötäynnä, arvattavasti sotaa paossa, niillä oli usealla hunnut (peitteet) silmillä, näet kun Turkkilaisten tavan mukaan ei naiset saa katsella vapaasti, ainoastaan eräästä pienestä aukosta saa silmiä vähän kiilustaa.

Moni noista lemmettäristä näkyi katselevan meitä jotenkin vihaisilla silmäyksillä, arvattavasti siitä kun olimme heidän sulhojansa kurittaneet.

Eräällä kauniilla kedolla istui näitä kaunottaria neuloksinensa useampi yhdessä, minä ajattelin ettei noi suinkaan mahda nähdä oikein tarkoin, koska niillä kerran on peite silmillä, ja koetin hiipimällä lähestyä heitä, vaan mitäs ollakaan, päästyäni heidän lähelleen tyrskähtivät neitoset suureen makeaan nauruun ja lähtivät pakoon.

Yleiseen heittelivät Turkkilaiset meihin vihan silmäyksiä niinkuin maansa hävittäjille ainakin; kun sitte ehtoopäivällä vähän aikaa kävelimme jalkaisin, seurasi heitä perässämme useampia, niinkuin olisimme olleet mitä ulkomaan eläviä hyvänsä. Istuessamme eräässä puutarhassa (boulevard) kokoontui heitä iso joukko ympärillemme, minä päästäkseni heidän uteliaista silmäyksistään, rupesin tekemään heidän kanssansa kellon kauppaa.

Turkkilaiset eivät tarjonneet minulle kellostani kun ainoastaan 2 hopeaista korponia (6 markk.) johon minä en tyytynyt, koska itse olin maksanut paria viikkoa ennen, samasta kellosta 9 hopearuplaa.

Näin se huviretki sentään meni onnellisesti monen pienen ilveilyksen kanssa, joita kaikkia tässä tulisi pitkäksi kertoella.

Saman päivän ehtoolla palasimme takaisin rautateitse San Stefanoon ja sieltä Florio-Tschekmedscheen, kiittäen onneamme että pääsimme ehjinä pois semmoisesta sotajoukosta, jossa ei kauvan katsella ennenkuin joutuu salamurhaajain käsiin ja vedetään "naru kaulaan" huuda siinä sitte apua niin paljon kuins' jaksat! j.n.e.

Huhtikuun 22 päivä oli meille tuo ikimuistettava "pääsinpäivä", tuosta kuolettavasta Flora-Tschekmedschen kartanosta eli sen läheltä.

K:lo 9 aamulla pidettiin Jumalanpalvelus, jolloin olimme valmiit lähtöön, täydessä matka- eli kenttäpuvussa. Jumalanpalveluksen loputtua lähdimme marssimaan San Stefanoa kohden soittokunnan soittaessa "Porilaisten" sekä 30 vuotista sotamarssia:

"Meill' pohjola luminen on kotomaa" j.n.e.

San Stefanossa asetettiin meidät yhdyskolonnaan, armeijan ylipäällikön H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsin majatalon eteen. Vähän ajan kuluttua tuli Suuriruhtinas ulos, ensin tervehtien meitä, sitten tarkastaen jokaisen rivin soturit erittäin, koko tämän ajan kaikuivat iloiset riemakkaat hurrahuudot riveistämme, sen jälestä käskettiin olla hiljaa. Hänen korkeutensa piti seuraavan lyhyen puheen. "Suomen tarkk'ampujat! te olette myös tapelleet yksissä riveissä Venäjän kaartti-joukkojen kanssa, ja aina näyttäneet urhoollista ja miehuullista soturin kuntoa. Siis, kiitos teille pojat, palveluksestanne ja onnea matkalle kotimaahanne".

Tähän vastasimme rivakkailla hurrahuudoilla.

Saman päivän ehtoolla astuimme tuohon suureen Tscherkask'i nimiseen höyrylaivaan San Stefanon satamassa. Yön 23 päivää vasten ja koko 23 päivän, oli laiva vielä paikallaan ankkuroittuna, siellä makasimme vaan kannen alla niinkuin "isänhihassa".

Huhtikuun 24 päivän aamulla k:lo 9 nosti laiva ankkurinsa ja lähti liikkeelle, kulki hiljalleen pitkin Posporaa, sen keskipalkalle asti jossa se pysäytettiin isoksi aikaa, kunnes se taas jatkoi matkaansa edelleen läpi ihanan Posporan, jonka kauneus ja somuus kelpaisi vaikka "taidemaalarin sutille (pensselille)".

Bujukderessa Posporan Mustanmeren puoleisessa suussa, ankkuroittiin laiva uudestaan; Mustallamerellä raivosi silloin hirmuinen myrsky, sitä kutsutaankin syystä kyllä "myrskyiseksi mereksi". Ennen mainittu laiva, jolla meitä kuljetettiin, oli hyvin suuri, koska se yhdestä pataljoonasta, miehineen, kaluineen, hevosineen ja kuormineen ei tullut kuin pieneen lastiin, ja juuri sentähden ei sen sanottu uskaltaneen lähteä keinuttelemaan Mustanmeren myrskyävälle ulapalle.

Huhtikuun 25 päivän aamulla k:lo 10 nostettiin taas ankkuri ylös ja pantiin höyryn voimalla käymään (liikkeelle). Tässä vielä heittelimme viimeisiä silmäyksiä tuon hirmuvallan kauniiseen pääkaupunkiin ja varsin mielihyvällä jätimme sille jäähyväiset ikuisiksi päiviksi.

Vähän ajan perästä kynti laivamme Mustanmeren viheriän näköistä pintaa ja näin jätimme Ottomanilaisvaltakunnan taaksemme. Välistä katselimme sitte laivan kannelta, kuinka monenlaiset suuret merielävät pitivät leikkijään, heittäen kuperkeikkaa y.m. meren hyökyävällä pinnalla; vaan enimmän osan aikaamme vietimme kuitenkin laivan kannen alla, laulellen, soitellen ja jutellen yhtä ja toista huvitukseksemme, sekä nukkuenkin laivan tuudittavana aina silloin kuin vaan suinkin halutti.

Laivasta saimme ruo'an jota keitettiin höyryn kuumudella, "puisissa padoissa" (päntäissä) joidenka läpi kävi kuumat rauta torvet, jotka saattoivat ruo'an kiehumaan.

Muutamia meidän sotureita sairastui n.k. "meritautiin" ja näyttivät tässä tilaisuudessa hyvin onnettomilta, toiset taas nauroivat vaan sanoen: "Joko sinä nyt pukkia nyljet". Samana päivänä antoi myös pataljonamme päällikkö seuraavan päiväkäskyn:

"Tänään on pataljona Bujukderesta Bosporan salmen läpi purjehtinut Mustalle-merelle ja niin muodoin olemme jättäneet Ottomanilais-valtakunnan rajat.

"Ollen pieni osa suuresta Venäläisestä armeijasta on Suomen henkivartio-pataljoona kunnialla osaa ottanut nyt loppuneissa taisteluissa. Pataljoona kulki Tonavan virran yli Sistovan luona Lokakuun 3 päivänä. Tappeli kenraali Gurkon johdolla Dorny-Dubniakin luona Lokakuun 24 päivänä ja Pravetzin luona Marraskuun 22 ja 23 päivänä. Seisoi kuukauden Vratscheschin vuorilla (Suomen vuorilla) vastapäätä Turkkilaisten asennoita, lähti sieltä Joulukuun 25 päivänä kulkeaksensa Balkanin yli, meni alas Sofian laaksoon, tappeli vihollisen kanssa Taschikissenin luona Joulukuun 31 päivänä, Dolni-Komarzyn luona Tammikuun 1 päivänä 1878. Vraschdebnajan luona Iskerin sillalla Tammikuun 2 päivänä. Samosi eteenpäin Trajanin porttien läpi Tatar-Basurdschyk'iin, kahlasi Maritzan virran yli Tammikuun 14 päivänä ja oli osallisena Tammikuun 15, 16 ja 17 päivänä Filippopolin luona hävittämässä Suleiman paschan armeijaa.

"Eteenpäin kulkua jatkettiin Adrianopolin ja Tschorlun kautta Marmora-merelle ja siitä San Stefanoon ja siellä pataljoona Maaliskuun 3 päivänä oli osallisena paratissa rauhan allekirjoitettaessa Konstantinopolin muurien edustalla.

"Bosporan salmen ranta pidätti matkaamme ja sieltä lähdimme takaisin syntymämaallemme.

"Sotilaat! jokainen meistä voi jalolla ylevyydellä muistella kovia aikoja, jotka ovat kuluneet, kärsimisiä ja puutteita joita olemme saaneet kärsiä ja vaaroja ja vaivoja joissa olemme olleet.

"Tulevaisuus ja historia on pitävä kiitollisessa muistossa meitä, näitä miehiä, jotka olemme nykyisessä sodassa kannattaneet Suomenmaan ikivanhaa sotilaskunniaa. Sekä käsken minä, että jokaisessa komppaniassa pitää niiden sotilasten nimet jotka ovat kaatuneet ja tulleet haavoitetuiksi ja myöskin niiden nimet, jotka koko sotaretken aina ovat olleet riveissään; olla kirjoitettuna ja riippumassa näkyvällä paikalla komppanian huoneissa. 'Pojat! kansan urhokkaan, kun Narvan, Puolan, Leipzigin ja Lützin haavat verellään kosti'.

"Te olette tehneet mahdolliseksi tuleville runoilijoille, jotka laulavat Suomen kansan urotöitä, että saavat lisätä luettelon Balkanin vuorten nimellä.

H. M. Keisarin sivusadjutantti Översti _Procopé_."

Huhtikuun 26 päivän kesti yhä purjehtimista, myrsky yltyi kohta kovemmaksi, me olimme ikäänkuin kehdossa lapsi, jota oikein aika tavalla tuuditetaan.

Monelta katosi ruokahalukin tykkänään ja sekin vähä mitä söi, tuppasi ulos "suun kautta". Meritauti vaivasi aikalailla, näet kun emme olleet tottuneet merielämään, vaikka maalla olimme olleet oikein aika "urhoja".

Huhtikuun 27 päivänä k:lo 12 pp. saavuimme Odessan kaupungin satamaan, iloisina että olimme onnellisesti saapuneet oman keisarikuntamme mannermaan rantaan. Laiva ankkuroittiin rantaan, me astuimme maalle, heti vastassa oli kaksi lääkäriä, jotka tarkastivat joka ainoan miehen ja kessä hiukankin näkyi kuumetaudin oireita erotettiin joukosta ja vietiin heti sinne saapuneilla sairasvaunuilla lasarettiin.

Sen jälestä lähdimme marssimaan kaupungin läpi, sinnepäin mihinkä oli pataljonallemme majatalo määrätty. Ihmiset kaduilla kyselivät Venäjänkielellä uteliaina: "mikä pataljona tämä on?" me vastasimme: "Tämä on Suomen kaartin tarkk'ampuja pataljona", Sitä he näkyivät ihmettelevänkin kun riveistämme kuului Suomenkielistä puhetta.

Odessassa viivyimme kaksi päivää.

Huhtikuun 28 päivänä pitivät kaupungin porvarit meille aivan hyväkunnia- eli tervetuliaispäivälliset ja monet muut hyväntahtoiset ihmiset toivat meille kananmunia ja nisukakkuja; näet kun silloin sattui olemaan Venäläisten pääsiäinen. Kaupunki on siisti ja kaunis, leveitä, avaroita puutarhoja (esplanadia) kulkee poikin ja pitkin; rakennustapa on komeaa laatua, että ylipäänsä saattaa sanoa kaupungin olleen hyvässä kunnossa ja järjestyksessä.

Huhtikuun 29 päivänä k:lo 12 pp. astuimme Odessan asemahuoneelta rautatien junaan, joka lähti meitä kuljettamaan Pietaria kohden.

Muutamissa pysähdyspaikoissa pysäytettiin vähäksi aikaa, joissa aina oli valmiiksi keitettyä ruokaa, ja jota kiireimmittäin aina niihin saavuttuamme nautimme: esim.: mainitun päivän ehtoolla Raschdelnajan ja 30 päivänä Smerinko'n pysähdyspaikoilla y.m.

Toukokuun 1 päivänä saavuimme Kovel'in pysäyspaikkaan jossa, niinkuin edellisissäkin, ainoastaan se aika viivyttiin kuin syötiin.

Toukokuun 2 päivänä pysähdyttiin Berditschev'in kaupungin asemahuoneella.

Toukokuun 3 päivänä saavuimme Brest-Lithovskin kaupunkiin, siellä viivyttiin monta tuntia, tässä saavutti meidät armeijan ylipäällikkö H. K. K. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevits'i. Me seisoimme Suuriruhtinaan tullessa asemahuoneen etusillalla. Hän astui heti junan pysähdyttyä, junasta ulos, tervehti ja tarkasti joka komppanian erittäin, kysellen yhtä ja toista, lopuksi kääntyen koko rintaman puoleen kysyi hänen korkeutensa josko me jo tiedämme että H. M. Keisari on nimittänyt meidät "vanhaksi kaartiksi". Eihän sitä kukaan tiennyt.

Sen kuultuamme aloimme hurrata oikein aikatavalla.

Asia oli näetten sillä lailla: H. M. Keisari oli korkeana syntymäpäivänään (29 p. Huhtikuuta) nimittänyt Suomen kaartinpataljonan "vanhaksi kaartiksi", se on, hänen omain henkivartioinsa arvoon ja kunniaan.

Jonka H. M. Keisari sitte itsekkin meille Pietarissa suullisesti ilmoitti.

Tänlaiset koroitukset eli arvonimet saadaan ainoastaan erityisissä tapauksissa ja urhollisuudesta sotaretkillä.

Toukokuun 4 päivänä poikkesimme atrioitsemaan Bjelastock'in kaupunkiin ja 5 päivänä Dünaburg'iin, 6:na Pskov'iin.

Sen perästä ei enää poikettukaan mihinkään pitemmiksi ajoiksi kun ainoastaan muutamiksi minuuteiksi, monet pysäyspaikat jäivät meiltä varsin havaitsematta, kun emme olleet aivan uteliaita niitä tarkastelemaankaan.

Toukokuun 7 päivän aamulla k:lo 6 saavuimme tuohon Venäjän suureen keisarikaupunkiin Pietariin.

Täällä jo monta Suomalaista ystäväämme puristivat kokeneita ruskeita kouriamme ja toivottivat tervetulleiksi, sekä kysyivät: "mitäs sodasta kuuluu", me vastasimme: "kyllä sieltä kuuluu hyvää, vaan välistä olimme kyllä vähän hengen vaarassa, mutta se lankee luonnostaan niinkuin Manulle iltanen".