Chapter 10

Vähän perästä niin jo nukuimme makeata unta Turkkilaisten pehmeillä sohvilla (divaneilla).

Kaupunki on jotenkin kauniilla paikalla Maritza-virran laaksossa, kolmella pienenlaisella kallion kukkulalla. Mainittu virta juoksee kaupungin lävitse, antaen sille monenmoisia mukavuuksia. Rakennukseltaan on se itämaan tapainen, monen mutkaisilla, kapeilla likaisilla kaduilla. Rakennukset eivät juuri kaduille näytä miltään komeilta, mutta astuppa pihaan, siellä kasvaa kauniita puita, kukkasia ja myrttipensaita, että oikein ihmetyttää sitä kauneutta ja siivoutta, joka vallitsee pihan puolella katujen suhteen.

Kaupungista kohoaa juhlallisesti useita korkeita, huipukkaita kirkkojen (moskeain) torneja (minareteja), kullattuine puolikuinensa ja tähditeltyine kattoinensa.

Täällä viivyimme saman kuun 22 päivään saakka. Sillä ajalla puhdistelimme kivärejämme, miekkojamme ja revolverejamme, sekä paikkailimme vaatteitamme ja varusteitamme ja pistäysimmepä väliin kaupungillekin jaloittelemaan.

Viiniä ja viinaa löytyi myöskin runsaasti, viina haisi vähän anikselta, eikä se ollut erittäin kallistakaan, sen suhteen kuin niin suuri sotajoukko majaili kaupungissa.

Eräänä päivänä kuoli äkkiä meidän komppaniasta eräs Manni niminen sotamies, arvattavasti sydämmen halvaukseen, jota ei kukaan havainnut ennenkuin aamulla ylösnoustua, kun toverit ensin nousivat ylös ja huusivat Mannillekin: "nouse ylös Manni! saat aamu-kieppastuun". Mutta Mannipa ei noussutkaan. Tarkemmin katsottua nähtiinkin että hän oli kuollut ja jo vallan kylmänä. Tämän ikävän tapauksen ilmoitimme heti päälliköllemme, joka käski meidät hautaaman hänen kaupungin ympärillä oleviin hautausmaihin, mikä olisi läheisempi.

Itse me sitte hautasimme ja siunasimme soturitoverimme viimeiseen lepopaikkaansa; haudalla lu'imme "Herran rukouksen" ja "siunauksen" ja sen jälestä peitimme haudan. -- (Pastorimme, joka tällöin seurasi kuormastoa, ei ollut suureksi ikävyydeksemme, silloin vielä siellä).

21 päivänä saimme jo tietää että huomenna oli lähdettävä marssiin Adrianopolia kohden. Käskettiin siis laittamaan joka miehen itsensä hyvään kuntoon, sekä varustamaan tarpeenmukaisilla muonavaroilla (eväillä), niin että piti piisata siksi kunnes tultaisiin Adrianopoliin.

Me mättäsimme pussimme "keksi" leivällä aivan täyteen eli niin paljon kuin vaan suinkin luulimme jaksavamme kantaa. Emme sittekään saaneet kaikkia leipää otetuksi mukaamme, mitä oli annettu, täytyi jättää loput majataloimme laattialle, (muuta kaappia ei ollut), sillä leipää Jumalan kiitos tällä kertaa oli tavallista enemmän.

Annettiin myöskin suolaa ja teetä, sekä muutamia härkiäkin otettiin mukaan, joita sitte niinkutsutut "härkämiehet" ajoivat kolonnan perästä (jälestä) ja oli sitte matkalla määränä teurastaa niitä, sen mukaan kuin lihaa tarvittaisiin; ja jos suinkin mahdollista oli, niin "Tasku-Matteihimme" myöskin hankimme jotakin "kanalian sotkua".

Tammikuun 22 päivän aamulla k:lo 7 soi poislähtö torvi ja vähän sen jälestä lähdimme marssimaan Adrianopolia kohden; tultuamme ulos kaupungin tullista pysäytettiin joukot ja järjestettiin marssikolonneihin.

Tämän jälestä alkoi marssi. -- Tie ja tien-vieret olivat hirvittävän kauheita; niissä näkyi, oikein kaikessa kurjuudessaan, hävityksen ja kauhistuksen kuvaus; ei päässyt kymmentäkään askelta, ett'ei aina joku esine ollut tielle tallattavana, ja jos katsoit tienviereen, niin näkyi niitä samoin sieltäkin joka taholta. -- Siellä loikoili miesten, naisten ja lasten ruumiita, kuin myös härkäin, hevosten, aasien, koirien ja kaikenlaisten elukkain raatoja, jotka välttämättömästi sulkivat tietä joka kahdennellakymmenellä askeleella. Vaatteita, matrasseja, peitteitä ynnä muuta tavaraa oli heitetty pitkin tietä ja sotkettu lokaan. Sekä särkyneitä kärryjä ja kaikenlaisia talouden tarve-kaluja oli viskattu ympäriinsä, pitkin tienvierustoita.

Pienet kapalolapsetkin kaikessa viattomuudessaan lepäsivät kuolleina lumihangella, joita äidit olivat nälästä, vilusta ja epätoivosta nääntyneinä, itsekin kuoleman pyörryksissä, tyköänsä heitelleet. -- Tämä oli tosiaankin kauheampi "Jerusalemin hävitystä".

Rauhalliseen maanmieheen, nämät hirvittävät näyt, olivat tehneet kukaties hyvinkin pahan vaikutuksen, mutta meidän tappelujen-leikeissä terästetyille luonnoillemme, ei ne sentään tehneet tuntuvaa vaikutusta, ja kun varmaan tiesimme, että eteenpäin vaan! -- vaikka tulisi vastaamme itse "paholainen".

Vastaamme tuli ehtimiseen pakolais-matkueita; yksikin senlainen matkue oli toista virstaa pitkä, -- horjuvat hevoiset ja härät vetivät vankkureita, joissa oli yhtä ja toista perheen tavaraa, sekä naiset ja lapset istuivat niissä, surullisine, vaaleine kasvoineen. -- Toiset jalkaisin, suurimmassa kurjuudessa ryömivät eteenpäin, monet paljain jaloin lumisella, jäisellä maantiellä, surun ja murheen alaisina.

Pieniä lapsia oli asetettu härkäin ja aasien selkään, joita sitte lapsien isä eli joku muu henkilö talutti eli ajoi perässä, lykäten aina väliin elukkaa takapuoliin, samalla huutaen: "aitii, aitii!"

Muutamia taas talutti äitinsä käsi-kynkästä, lapsiparat olivat aivan paljain jaloin, ilman leipää, ilman vaatteita, astuen lumista, jäistä maantietä, itkusilmin, äiti-armahansa rinnalla.

Tästä näetten, kunnioitettavat lukiat, että sodassa on nurjatkin puolensa, niinkuin melkein kaikissa muissakin toimissa, ja ettei se ole juuri aivan leikintekoa, eikä niinkuin sitä monta kertaa "keikarit" kapakan pöydän takana aprikoitsevat ja määrittelevät.

Meidänkin, kovaa kokeneitten soturien, teräs-haarniskoitut sydämmemme heltyivät tätä kurjuutta nähdessä, olivatpa he sitten onnettomat vaikka Mahomedejä, niinkuin olivatkin, ja väkisinkin johtui mieleemme mainion runoiliamme Runebergin sanat, kun hän lausuu:

"Eloa kosto tarkoittaa, Mut' hauta kaikki sovittaa".

Ne olivat Turkkilaiset, kaikessa turhamaisuudessaan, jotka viettelivät ja pakoittivat rauhalliset maanasukkaatkin pakenemaan aina Plevnasta asti, peloitellen heitä, kuinka muka Venäläiset tulisivat heitä pahasti kohtelemaan j.n.e., tietäen kyllä hyvin ne vaikeudet ja vastukset, joita pakolaiset tulisivat tällaisilla matkoillaan kokemaan ja kärsimään. Mutta joll'ei turkkilaiset olisi olleet järjettömiä, niin ei tätä koko sotaakaan olisi ikänä ollut.

Koko päivän ahkeraan marssittuamme ja tuollaista ikävää näkyä katseltuamme, saavuimme yömajalle Papaskyn kylään, jossa saimme majamme muutamain tyhjäin taloin huoneisin, jonne nukuimmekin tuota pikaa, päivän vaivoista uupuneina.

Tammikuun 23 päivän aamulla klo 8 jatkoimme marssiamme eteenpäin. Ilma oli kaunis ja lämmin, aurinko paistoi niin ihanasti, sulattaen lunta ja jäätä; vesi juoksi vuorilta ja mäiltä hyrskyen tulvana laaksoihin. Tie ja tienvarret olivat yhtä hirvittävät kuin edellisenä päivänäkin, ruumiineen ja muine roskineen, antaen yhtä rumaa katseltavaa koko tänkin päivän marssi-ajaksi. Kaiken päivää ahkerasti marssittuamme saavuimme yömajalle Kajalyn kylään.

Tammikuun 24 päivän aamulla k:lo 8 lähdimme taas jatkamaan marssiamme eteenpäin, pitkin Maritza virran alankoa yhä itäänpäin. -- Marssittuamme 40:tä virstaa, ja ollen jo jotenkin väsyneinä, saavuimme Haskiön kaupunkiin, jossa saimme majamme erään kylän Turkkilaisen talon nurkkaan. Vähän nautittuamme ehtoollista, mitä kukin pussistansa löysi, nukuimme raskaaseen uneen, unhoittaen päivän ponnistukset ja virkistääksemme voimiamme uusiin vaivoihin.

Tammikuun 25 päivän aamulla k:lo 7 lähdimme taas marssimaan eteenpäin. Maantie, jota marssimme, oli auringon sulattamasta lumesta, muuttunut oikeaksi kuraojaksi, se oli niin kovin lokasta ja pahaa marssia, että oikein harmitti.

Tie ja tienvieret olivat aina vaan peitettyinä ruumiilla ja tavaroilla. Väliin näkyi ruumiista ihan selvästi, että ne olivat kuuluneet yhteen ja samaan perheeseen. Oli nimittäin: vaari, muori, isäntä, emäntä ja lapset, kaikki melkein yhdessä kasassa; ihan niinkuin olisivat yksimielisesti tahtoneet kuolla pois tästä matoisesta maailmasta. Härkiä myös oli kuolleena särjettyjen kärryjen vieressä. Muutamissa ruumiissa näkyi väkivallan merkkiä, toiset oli kai kuolleet viluun ja nälkään.

Erittäin kolkoilta näyttivät muutamat nais-ruumiit, joilla oli päässä punainen (ruskea) tukka, jotka arvattavasti olivat olleet Turkkilaisten vaimoja, sillä heillä sanotaan olevan tapana maalata (puuteroita) tukkansa punaiseksi (ruskeaksi). Eräskin tällainen ruumis makasi kuolleena keskellä maantietä, pää vaan pisti sotketusta lumesta esiin, jonka ylitse oli ajettu tykki-lavetin pyörällä, joka sen oli mytistänyt vallan myttyyn; kasvot ylöspäin, hampaat irvissä, -- Hirvittävä kuva ihmisolennosta. -- Tämä väkisinkin johdatti mieleen ajatukset, että ihmiselämä tänlaisina aikoina ei ole muuta kuin paljasta ivaa ja sen olennon halveksimista. -- Europan sanomalehtien kirjeenvaihtajat kutsuivatkin tätä puheena olevaa tietä ja paikkakuntaa: "Kuoleman tie", "Hermanlyn kauhistukset", j.n.e.

Daily-News lehden kirjeenvaihtaja kuvaa näitä hirmuja seuraavasti:

"Kymmenen penikulmaa suurinta hävitystä", aloittaa hän, "kymmenen pitkää penikulmaa täynnä tuhansien perheitten tavaroita, kymmenen surullista peninkulmaa lakkaamatointa, aavemaista, ilettävää kaikenmoisen kuoleman näköä -- senlainen on tie Filippopolista Hermanliin. Tämä tie on jo useita viikkoja ollut murhekuvausten näyttelypaikkana, joiden kauhistavaa luonnetta ja ääretöntä suuruutta tuskin voi käsittää, jollei sitä itse ole ollut näkemässä. Tänne oli kokoontuneet kaikista kylistä Venäläisten lähestyessä pakenevat Turkkilais-perheet. Pakolaiset koko maan-osasta Plevnasta Filippopoliin saakka, pyrkivät jo viikkoja ja kuukausiakin sitten päästä pelastuksen valkamaan, Konstantinopoliin. Plevnan piirityksen jälkeen ja jo ennenkin alkoivat asukkaat Venäläisten uhkaamista kaupungeista muuttaa etelään ja satoja matkueita kokoontui Maritza joen laaksoon, sillä pakolaistulva kääntyi tietysti Konstantinopolia kohden. Nyt vasta voimme osaksi käsittää näiden ihmisten kärsimyksiä ja niiden mahomedilaisten asukkaiden paljoutta, jotka peloissaan pakenivat Venäläisten edeltä. Ensimmäinen asia, minkä näimme, kun 23 p. Tammikuuta lähdimme kauniin Filippopolin kallioisilta kukkuloilta itää kohden, oli joukko kuolleita Turkkilaisia sotamiehiä, jotka makasivat tiellä ja joita ylikulkevan tykistön pyörät olivat runnelleet ja hevoisten kaviot lokaan polkeneet. Muutamia virstoja edempänä oli Turkkilaisten ja Bulgarilaisten ruumiita lumessa; kuolleet hevoset ja eläimet sulkivat tietä joka askeleella; kuta kauemmaksi tulimme kaupungista, sitä suuremmaksi tuli niiden luku. Joka haaralla nuotio-valkeiden jälkiä lumessa; niin kulki tiemme, ratsastaissamme ensimmäisenä päivänä 70 virstaa, eläinten raatojen, särkyneitten kärryjen, ryysykasojen ja ihmisruumiitten välitse. Tie oli suuren tappelukentän kaltainen; Bulgarilaisilla ja Turkkilaisilla oli yhtä paljon kuolleita. Useissa miesten ruumiissa näkyi väkivallan jälkiä ja kauheita haavoja. Suurin osa vaimoista ja lapsista oli sitä vastoin nähtävästi paleltuneet; sillä he makasivat ikään kuin lumeen nukkuneina, hengenelävyys oli vielä heidän kasvoillansa ja punertava iho käsissä ja jaloissa ei ollut vielä vaalennut. Aivan näiden vieressä makasi useita vanhoja ukkoja jäykkänä maassa, mutta kuolemassakin vielä arvokkaina; heidän valkoiset partansa olivat verellä tahratut ja voimattomat kädet olivat vaipuneet rinnalle. Ojain mudasta pisti laihoja käsiä ja jalkoja esiin; lasten kasvoja kurkisteli viattomina ja rauhallisina lumen alta; heidän muodossaan oli tuskin tuskan merkkiäkään. Äidin rinnalle olivat he jäätyneet ja sitten heitetyt lumeen eläinraukkojen kuorman keventämiseksi. Virstamääriä ulottui härkävaunujen jonoja; ihmis-olentoja ja talonkaluja oli sekaisin tungettu häälyville vankkureille; vaimot ja lapset aasien selässä ja karja seurasivat vieressä, ja kaukana jäljessä kulki pitkä parvi väsyneitä, kurjia, puolikuolleita, myöhästyneitä; vanhoja koukkuselkä miehiä ja vaimoja, jotka kainalosauvain ja keppien avulla laahasivat itseänsä eteenpäin; äidit imevä lapsi sylissä, jaksoivat tuskin jalkojansa siirtää. En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi kuin tätä kurjuutta nähdessäni. Minä näin kuinka eräs äiti, joka itse oli kurjimmassa tilassa, kantoi 10 vuotiasta sairasta lastansa virstan verran jäljempänä sellaista matkuetta, ja vihdoin, kuin yö tuli, sysäsi sen lumeen tien viereen ja taaksensa katsomatta kiiruhti pois. Näin tulimme Kurtschesmen kylään, jossa meidän piti viettää yötä. Tämä paikka oli samoin kuin kolme muutakin kylää, joiden läpi olimme kulkeneet, vaan ryhmä tyhjiä huoneita ja latoja. Niinkuin muitakin oli tätäkin pakolaiset hävittäneet ja ryöstäneet; sitten oli siellä ollut murhaavia, ryöstäväisiä baschibotsukkeja ja tscherkessiläisiä, ja lopuksi oli Venäläisten ratsuväki kalvanut sen jokseenkin paljaaksi. Harvoja asukkaita oli jäänyt; kaikki oli ryöstetty; pappikin, jolla aina on jotakin, niin kauvan kuin kylässä vaan mitään on, asui nyt paljaitten seinäin sisällä ilman mattoja, vuodetta ja ruokaa."

Seuraamana aamuna, juuri kun olimme lähtemäisillämme, näkyi tulevan pitkä jono palaavia Turkkilaisia perheitä pitkin kylän pääkatua. Sitten seurasi kohtaus, jota on erittäin ikävä kertoa. Bulgarilaiset kokoontuivat kadun sivulle joukkoihin, kolme tai neljä kuhunkin, ja odottivat tyyneesti kunnes onneton retkikunta oli päässyt kylään; silloin hyökkäsivät he joka haaralta uupuneiden, turvattomain Turkkilaisten päälle ja alkoivat kantaa pois näiden tavaroita ja päästää härkiä vankkurien edestä. Eräs vaimoparka, joka talutti sänkyvaatteita kantavaa aasia, jonka kuormassa päällimmäisenä oli pienoinen lapsi, näki silmänräpäyksessä omaisuutensa jaetuksi puolelle tusinalle vankkoja rosvoja ja lapsosen maassa loassa. Vanhukset ja vaimot tarttuivat kiinni omaisuuteensa eivätkä tahtoneet Bulgarilaisten ryöstäessä siitä pois luopua. Lapset parkuivat pelosta ja säikähdys vallitsi.

Kaikki tämä tapahtui ennenkuin kenraali Gurko vielä oli poissa näkyvistä. Sattui niin että minä jäin jälkeen ynnä husaari-kapteeni Sukanov'in kanssa. Me rupesimme oitis poliisiksi; kapteeni heitti aidan yli erään Bulgarilaisen, samalla kun minulla oli tekemistä toisen kanssa, joka saaliinensa koetti päästä pakoon. Kohta yhtyi meihin useampia upseereja, piiskoja käytettiin hyvällä vaikutuksella, ja suuri osa varastetusta omaisuudesta hankittiin takaisin omistajillensa. Täytyy kuitenkin tunnustaa, ett'en minä, sittenkun ensimmäinen vihastus oli lauhtunut, voinut niin kovin moittia kylän asukkaita heidän karkaamisestansa Turkkilaisten päälle, sillä pakolaiset olivat matkallaan kylän läpi ryöstäneet kaikkialla, ja kun tulin kylän ulkopuolelle, näin useita Bulgarilaisten ruumiita riisikedoilla, jossa ne olivat tapetut viimeisten murhien aikana.

Täältä Haskiöihin olivat kuolleet, jos mahdollista, vielä lukuisammat kuin edellisen päivän marssilla. Kylä, jonka läpi kuljimme, oli täynnä kuolleita Turkkilaisia talonpoikia, ja kun kysyimme Bulgarilaisilta, kuka ne oli tappanut, vastasivat pirullisella ripeydellä: "Me sen teimme, ystävämme sen tekivät". Haskiöissä nähtiin Turkkilaisten sotamiesten ruumiita kaduilla melkein haudattuina kivikasojen alle, joka osoitti, että talonpojat olivat heidät kivittäneet, kun he olivat haavoitetut, eivätkä sen vuoksi voineet marssia kauemmaksi. Täälläkin oli sadottain Turkkilaisperheitä, jotka vankkurien ja juhtain puutteessa, olivat turvautuneet autioihin huoneisin.

Kysyin eräältä näistä perheistä, mistä he tulivat, ja sain vastaukseksi, että he olivat lähteneet Plevnasta viisi kuukautta sitten; siitä saakka olivat he eläneet maantiellä ja viimeisinä viikkoina isossa leirissä, jonka olimme tapaava kauempana Hermanliin vievän tien vieressä. Monta päivää olivat he olleet kokonaan ilman leipää tahi maissia ja elättäneet itseänsä ainoastaan lihalla kuolleista elukoista, jotka olivat tielle kaatuneet. Minä annoin heille kaiken sen leivän, jota suinkin sain kokoon, ja he ahmasivat sen kuin nälkäiset sudet. Muorilla, isällä ja äidillä rintalapsinensa sekä vähäisellä kymmenen vuoden ikäisellä pojalla ei ollut yhtäkään kenkääkään yhteensä, ja koko heidän tavaravarastonsa oli muutamia vanhoja, repaleisia huopia ja lihapata. He olivat sangen levottomat, koska huone, jossa he asuivat, ei ollut heidän, eivätkä he, kaikkein kulkuneuvojen puutteessa, voineet jatkaa matkaansa, ennenkuin vuoden aika kävi miedommaksi. Ainoa lohdutus, jonka heille saatoin antaa, oli vakuutus, ett'eivät he kohtaisi Venäläisiltä muuta kuin ystävällisyyttä ja luultavasti tapaisivat talonsa Plevnassa polttamattomana.

Haskiöin toisella puolella kohtasi meitä joka askeleella uudet ja vieläkin kauheammat näöt; mies ja vaimo makaamassa vieretysten samalla huopapeitteellä ja kaksi lasta lumessa aivan rinnalla, kaikki kuoliaaksi paleltuneina; vanhuksien päät puoleksi poikki-leikattuina; muutamia Bulgarilaisia raadeltuina, niinkuin ainoastaan Turkkilaiset osaavat raadella, ja kummallakin puolella tietä leveitä, lakkaamattomia nuotioita kiireesti jätettyjä ja täynnä tarvekaluja. Puolen penikulman matkan olivat hevosemme astuskelleet pitkin mattoja, sänky-vaatteita ja pukimia. Nyt oli tie aivan peitetty mytyillä, tyynyillä, huopapeitteillä ja kaikenlaisilla mahdollisilla huonetavaroilla. Särkyneet vankkurit alkavat käydä useammiksi ja kun lähestyimme pientä Tirolin kylää, näimme kaukaa kummallakin puolen tietä oikein vaunumetsän, jota kesti aina virtaan saakka oikealla puolella ja pitkin kunnaanrinteitä vasemmalla puolella tietä. Useat kuolleet Turkkilaiset sotamiehet ja yksi tahi pari Venäläistä ilmaisivat, että tässä oli ollut vähäinen kahakka, ja me lähenimme suurta autiota leiriä, jossa hevoset tallasivat kalliita mattoja ja pehmoisia uutimia, polkein kaikki lokaan.

Tämä näkö oli kerrassaan niin ainoa laatuansa ja niin kauhean surkean surkea, se kertoi niin selvästi kärsimyksiä ja onnettomuuksia, jotka olivat viattomia ihmisiä kohdanneet, että olen epätietoinen rohkenenko ruveta sitä kertomaan. Sadat tynnyrinalat oli peitettynä huonetavaroilla. Koko tie pitkin virranrantaa, seuraten sen mutkia, pitkin mäkeä ja kedon poikki, jossa tie tekee jyrkän polven, oli täynnä tätä leiriä, vähintäänkin puolen penikulmaa pituudelta ja eri leveydeltä. Tällä isolla alalla seisoi kömpelöitä ajokaluja, niin taajaan kuin mahdollista. Niiden alusvärkit olivat useimmiten rikki-murtuneet. Sairaita elukoita kuljeskeli rattaiden välissä. Miesten, vaimojen ja lasten ruumiita makasi siellä täällä joka vankkurin ympärillä, ja koko tanner oli peitetty vaatteilla, keittokaluilla, kirjoilla ja sänkyvaatteilla. Olipa syvästi liikuttava näky katsella kuinka yksi vanha harmaapartainen Turkkilainen makasi, avonainen korani edessänsä, veriin tahrauneena irvistävästä haavastansa hänen paljaassa kurkussansa. Ryysy- ja vaatemytyt kätkivät melkein aina imevien lasten ruumiita. Bulgarilaisparvia samoili ympäri tässä suuressa kuoleman ja hävityksen laaksossa, valiskellen parhaita vankkureita, vieden pois koko kantamuksia vaskiastioita ja likaan tahrattuja sänkyvaatteita, antamatta enempää armoa kuolleille kuin ryysyille, joiden päällä ne makasivat.

Jo edellisen päivän aamuna olin lakannut lukemasta niitä kuolleita, jotka eivät kuuluneet armeijaan; olen kuitenkin varma että ainakin 500 makasi leirissä. Niiden vankkurien määrä, jotka tässä olivat majailleet, oli ollut ainakin 15,000, niiden koko luku, jotka olivat jättäneet omaisuutensa alttiiksi ja paenneet, vieden mukanaan ainoastaan mitä käsissään saattoivat kantaa, ei suinkaan ollut 75,000 vähempi. Kauhistuneina tästä hirmuisesta näöstä, jonka läpi meidän niin monta tuntia oli täytynyt kulkea ja joka ei milloinkaan näyttänyt tahtovan loppua, joudutimme ratsastamistamme Hermanliin, vaan viimeiset raadellut ruumiit eivät kadonneet näkyvistämme ennenkun olimme aivan kaupungin ulkoreunalla.

Hermanlissa kuulimme ensimäisen kerran tämän nuotiokunnan historian. Näyttää siltä kuin ratsuväen tunkemisella useampiin kyliin tien varrella olisi tehty erittäin ankaraa vastarintaa; aseilla varustettu väestö taisteli raivokkaasti. Seitsemän eri kertaa uudistettiin tuo vähäinen kohtaus, joka tapahtui Filippopolin luona, missä asukkaat samalla kertaa pakenivat kuin Turkkilaiset sotilaat, ja miehet ja vaimot ampuivat venäläisiä vastaan. Derventissä, joka on vähän matkaa tiellä Filippopolin ja Hermanlin välillä, otettiin Venäläinen ratsuväki, kun se vähäisen kahakan jälkeen tunkeutui kylään, vastaan kiväärinlaukauksilla pienestä kivirakennuksesta. Kaikki kokeet tehdä sopimusta sinne piiloontuneiden Turkkilaisten kanssa lisäsivät vaan mieshukkaa; ja sittenkun muutamat talonpojat, jotka olivat kokeneet houkutella heitä antautumaan, oli kaatuneet, tuotiin esille kanuunia, ja rakennukseen ammuttu kranaatti sytytti sen palamaan, puolustajain oli pakko tulla ulos ja he ryntäsivät rohkeasti sotamiesjoukkoa vastaan, yhä ammuskellen. He tulivat oitis ammutuksi. Heitä oli ainoastaan kolme talonpoikaa, jotka olivat tällä epätoivoisella tavalla pitäneet puoltaan rakennuksessa. Tämä tapaus osoittaa, mikä henki elähytti Turkkilaisia, heidän koettaessansa tehdä vastarintaa Venäläisille.

Kun Venäläisten ratsuväki sitten tuli leirin näkyviin oli siellä kaksi pataljonaa Turkkilaista jalkaväkeä jälkijoukkona; mutta ne peräytyivät, tekemättä suurempaa vastarintaa, jonka jälkeen yksi eskvadrona lähetettiin vaunujen väliin niitä tutkimaan. He olivat tuskin muutaman askeleen päässä kuormista, kun äkkiä pamahti joka haaralta, vaunuista ja vaunujen takaa, ja muutamia satuloita tuli tyhjäksi. Nyt oli selvä että kovinta vastarintaa aiottiin tehdä; sentähden vetäytyi eskvadrona takaisin ja ryhdyttiin valmistuksiin vaunulinnaan ryntäämistä varten, sillä se suojeli sekä takajoukkoa että kukaties kuinka suurta aseellista talonpoikais-voimaa. Mutta jo ennenkuin rynnäkkö alkoi, syntyi leirissä hätä, joka levisi kuin kulo. Pakolaisten ääretön joukko juoksi sotamiesten kanssa pois vuorille ja jätti jäljelle eläimet, vaunut ja kaikki tavaransa, mitä eivät silmänräpäyksessä voineet siepata. Syynä hätään oli Skobelev'in ratsuväen tulo Maritzan laaksoon vastapäätä leiriä. Sen seurauksena on epäilemättä monien tuhansien Turkkilaisten talonpoikain kuolema, jotka ilman vaatteita ja ruoatta ovat vuorilla. Vielä yksi seuraus paosta on läheisten Bulgarialaisten rikastuminen; sillä ei vielä ollut kruudin savu haihtunut, kun nämä aina valppaat olennot syöksyivät jätettyjen eläinten kimppuun ja veivät pois sadottain kuormia. Tämä mullistus on äärettömän suuri. Seitsemästäkymmenestätuhannesta ihmisestä saivat Venäläiset vaan muutamia tuhansia kotiin lähetetyksi. Olen kertonut millaisina heidätkin tapasin. Muitten kohtalo ei ole vielä tunnettu; kuitenkin voi sitä helposti arvata. Hirmuista on ajatella että tällaisia tapauksia on vielä paljon nähtävänä, kun kuljemme edemmäs Konstantinopolia kohden; sillä vähän aikaa sitten kulki pitkät jonot pakolaisia Adrianopolin lävitse ja täyttivät täällä viikottaisin yöt ja päivät katuja; kun niiltä kysyttiin minne he menevät, niin voivat harvat heistä siihen vastata. Useita näistä pakolaisista on venäläisten ratsuväki ajanut takaisin, ja tätä kirjoittaessani on katu araba-kärryjä täynnä, jotka kulkevat kylmässä sateessa ja pimeydessä; useimmat vaimot kävelevät paljain jaloin vieressä, kaikki ovat läpimärkiä, nälkäisiä ja uupuneita. Myrskyn ulvonta säestää kauheasti lasten parkumista ja pyöräin kitinää. Helppo on arvata että vaan vähäinen osa näin ankaralla vuoden ajalla ennättää kotiinsa; sielläkin ovat he yhtä kurjassa tilassa. Tien Filippopolin ja Adrianopolin välillä pitäisi ainiaksi saada nimi: "Kuoleman tie".

Kaiken päivää tänlaista surkeata, ilettävää tietä marssittuamme, saavuimme Hermanlin kaupunkiin yömajalle, Turkkilaisten tyhjiin taloihin. Siinä talossa kuitenkin, jossa minä olin 1:sen plutonan kanssa, ei ollut kristinsielua jälellä, me siellä yksin sen yön pidimme isännyyttä.