Part 22

Eduard ei uskaltanut enää lähteä vainajan luo. Hän eleli yksikseen, ei näyttänyt enää voivan itkeä, ei tuntea enää mitään tuskaa. Hänen osanottonsa keskusteluun, hänen nauttimansa ruoan ja juoman määrä niukkenevat päivä päivältä. Jonkinlaista virkistystä hän näyttää vielä saavan lasista, joka ei ollut hänelle mikään oikea profeetta. Hän katselee yhä vielä mielellään toisiinsa kietoutuneita nimikirjaimia, ja hänen vakaanhilpeä katseensa tuntuu osoittavan, että hän vieläkin toivoo saavansa kerran Ottiliaan liittyä. Ja samoinkuin kaikki syrjäseikat näyttävät suosivan onnellista, jokainen sattuma auttavan hänen kohoamistansa, samoin voivat pienimmätkin tapahtumat toisiinsa yhtyen johtaa onnettoman loukkautumiseen, jopa tuhoutumiseenkin. Eräänä päivänä, kuljettaessaan rakasta lasia huulillensa, Eduard työntää sen kauhistuneena takaisin: se oli sama ja kuitenkin toinen; hän kaipaa erästä pientä tuntomerkkiä. Kamaripalvelijaa ahdistetaan, ja hänen täytyy tunnustaa, että oikea lasi on äskettäin särkynyt ja sen sijaan salaa asetettu toinen samanlainen, Eduardin nuoruusajoilta. Eduard ei voi olla vihoissaan; tapahtuma on lausunut julki hänen kohtalonsa: kuinkapa voisi vertaus häntä liikuttaa? Mutta asia rasittaa häntä sittenkin kovin. Juoma näyttää siitä lähtien käyvän hänelle vastenmieliseksi; hän tuntuu tahallansa pidättyvän aterioimasta ja keskustelemasta.

Aika ajoin hänet kuitenkin valtaa levottomuus. Hän pyytää jotakin nautittavaksensa ja alkaa jälleen puhua.

Kuinka olenkaan onneton, virkkoi hän kerran majurille, joka melkein aina viipyi hänen luonansa, kuinka olenkaan onneton, että koko pyrintöni aina jää pelkäksi jäljittelyksi, vääräksi vaivannäöksi! Se, mikä oli hänelle autuudeksi, muuttuu minulle tuskaksi, ja kuitenkin täytyy minun tuon autuuden vuoksi ottaa sietääkseni tämä tuska. Minun täytyy kulkea hänen jäljessään tätä tietä, mutta luontoni pidättää minua ja lupaukseni. Verrattoman jäljitteleminen on kamala tehtävä. Minä tunnen varsin hyvin, että neroutta vaatii kaikki, marttyyriuskin.

Miksi muistelisimmekaan niitä aviopuolison, ystävien ja lääkärien toimenpiteitä, joita tässä toivottomassa tilassa jonkin aikaa koeteltiin. Vihdoin hänet löydettiin kuolleena. Mittler teki ensimmäisenä tämän murheellisen havainnon, kutsui lääkärin ja tarkasteli tapansa mukaan yksityiskohtaisesti niitä olosuhteita, joissa oli vainajan tavannut. Charlotta riensi luo: hänessä heräsi epäluulo, hän pelkäsi olevan kysymyksessä itsemurhan, tahtoi syyttää itseänsä ja muita anteeksiantamattomasta varomattomuudesta. Lääkäri ja Mittler osasivat kuitenkin pian saada hänet vakuutetuksi siitä, ettei niin ollut laita, edellinen luonnollisiin, jälkimmäinen siveellisiin syihin vetoamalla. Kuolema oli ilmeisesti yllättänyt Eduardin. Hän oli eräänä hiljaisena hetkenä ottanut esille muuten huolellisesti pieneen lippaaseen, kirjesäiliöön kätkemänsä muistot: Ottilian kiharan, kukkasia, onnellisena tuokiona poimittuja, kaikki häneltä saamansa pienet kirjeliput, alkaen siitä ensimmäisestä, jonka Charlotta oli satunnaisen aavistuttelevasti hänelle ojentanut. Tuota kaikkea hän ei olisi jättänyt tahallansa kenen hyvänsä nähtäväksi. Niin lepäsi tämäkin äsken vielä sanomattomaan liikkeeseen kiihtynyt sydän häiritsemättömässä levossa, ja koska hän oli vaipunut viimeiseen uneensa pyhää olentoa ajatellen, sopi häntä hyvinkin sanoa autuaaksi. Charlotta sijoitti hänet Ottilian viereen ja määräsi, ettei tähän holviin saanut enää ketään haudata. Tällä ehdolla hän teki kirkolle ja koululle, sielunpaimenelle ja opettajalle melkoisia lahjoituksia.

Niin lepäävät rakastavaiset toistensa vieressä. Rauha väikkyy heidän lepokammionsa vaiheilla, iloisten enkelien sukulaiskasvot katselevat heitä holvin laesta, ja suloinen on varmaan kerran heidän yhteisen heräämisensä hetki.