Part 16

Miksipä ei? virkkoi apulainen. Jokaisessa olotilassa on hankaluutensa, rajoitetussa samoinkuin irrallisessakin. Jälkimmäinen edellyttää yltäkylläisyyttä ja johtaa tuhlaukseen. Viivähtäkäämme esimerkissänne, joka tosiaankin on sattuva. Puutteen ilmetessä palaa kohta rajoittumishalukin. Ihmiset, joiden on pakko käyttää alueitansa hyödyksensä, rakentavat jälleen muureja puutarhainsa ympärille tuotteittensa suojaksi. Siten syntyy vähitellen uusi asiaintila. Hyöty pääsee jälleen voitolle, ja paljonomistavakin arvelee vihdoin, että hänen on käyteltävä kaikkea hyödyksensä. Uskokaa minua: on mahdollista, että poikanne laiminlyö kaikki puistorakennelmat vetäytyen jälleen isoisänsä vakaiden muurien taakse ja hänen korkeiden lehmustensa alle.

Kuullessaan apulaisen puhuvan hänen pojastansa Charlotta salaa iloitsi ja antoi senvuoksi anteeksi toisen, hieman epäystävällisen, hänen rakkaan, kauniin puistonsa kohtaloa koskevan ennustuksen. Niinpä hän vastasikin aivan leppoisasti: Me emme ole vielä kumpikaan riittävän vanhat, jotta olisimme useaan kertaan kokeneet sellaisia ristiriitoja, mutta kun siirtyy ajatuksissaan varhaiseen nuoruuteensa, muistaa, millaisia valituksia on kuullut vanhempien henkilöiden esittävän, ja ottaa samalla huomioon maiden ja kaupunkien kohtaloita, niin huomautuksessa ei liene muistutuksen sijaa. Mutta eikö tätä asiain luonnollista kulkua käy mitenkään vastustaminen, eikö isää ja poikaa, vanhempia ja lapsia voi saattaa sopusointuun? Te olette ystävällisesti ennustanut minulle pojan; pitäisikö siis juuri hänen joutua ristiriitaan isänsä kanssa, hävittää mitä vanhempansa ovat rakentaneet sen sijaan, että hän sitä täydentäisi ja kohottaisi noudattelemalla samoja tarkoituksia kuin he?

Sitä varten on kyllä olemassa järkevä keino, vastasi apulainen, mutta ihmiset käyttävät sitä harvoin. Koroittakoon isä poikansa osuuskumppaniksensa, sallikoon hänen viljellä ja istuttaa kerallansa ja suokoon hänelle, kuten itsellensäkin, vaaratonta mielivaltaa. Toiminta voidaan liittää toiseen punomalla, ei koskaan paloittelemalla. Nuori oksa liittyy helposti ja mielellänsä vanhaan runkoon, johon mikään täysi-ikäinen osa ei ole enää liitettävissä.

Apulaista ilahdutti, että oli tullut ennen lähtöänsä sanoneeksi Charlottalle jotakin miellyttävää ja siten jälleen varmistaneeksi hänen suopeata mielialaansa. Oli jo aika lähteä; hän oli viipynyt liiankin kauan poissa kotoa, mutta voi tehdä lähtöpäätöksensä vasta sitten, kun oli päässyt täysin vakuutetuksi siitä, että täytyisi antaa Charlottan synnytysajan mennä ohi, ennenkuin sopi toivoa mitään ratkaisua Ottiliaa koskevassa asiassa. Senvuoksi hän mukautui olosuhteisiin palaten näine toiveinensa johtajattaren luo.

Synnytysaika lähestyi. Charlotta pysytteli jo yksinomaan huoneissansa. Hänen luoksensa kokoontuneet naiset muodostivat hänen suljetun seurapiirinsä. Ottilia piti huolta taloudesta, mutta uskalsi tuskin ajatella mitä teki. Hän oli tosin täydellisesti alistunut, toivoi saavansa edelleenkin mitä alttiimmin palvella Charlottaa, lasta ja Eduardia, mutta ei käsittänyt, kuinka se kävisi päinsä. Hänet voi pelastaa täydellisestä hämmennystilasta vain jokapäiväinen velvollisuuksiensa täyttäminen.

Charlotta oli onnellisesti synnyttänyt pojan, ja kaikki naiset vakuuttivat, että se oli ilmetty isänsä. Ottilia yksin mietti mielessänsä toisin, toivottaessaan äidille onnea ja mitä sydämellisimmin tervehtiessään pienokaista. Jo Lucianan naimisiinmenoa koskevissa järjestelyissä oli puolison poissaolo tuntunut Charlottasta erittäin haitalliselta, ja nyt ei isän pitänyt olla läsnä myöskään pojan syntyessä, hänen ei pitänyt saada määrätä oman poikansa nimeä.

Kaikkein ensimmäinen onnittelemaan saapuva ystävä oli Mittler, jonka asettamat vakoilijat olivat kohta toimittaneet hänelle asiasta tiedon. Hän saapui, vieläpä sangen hyvillä mielin. Voiden tuskin salata voitonriemuansa Ottilian läsnäollessa hän lausui Charlottalle arkailematta ajatuksensa ja oli mies hälventämään kaikki murheet ja poistamaan kaikki hetken hankaluudet. Ristiäisiä ei pitänyt siirtää pitkien aikojen taakse. Vanhan sielunpaimenen, joka oli jo haudan partaalla, piti siunauksellansa liittää yhteen menneisyys ja tulevaisuus. Pojan tuli olla nimeltänsä Otto; hän voi saada ainoastaan isän ja ystävän nimen.

Tarvittiin tämän miehen ehdotonta tungettelevaisuutta, jotta lukemattomat epäilykset, vastaväitteet, vitkastelu, lamaantuminen, paremmat tai toiset tiedot, epäröiminen, arvelut, uudet ja vastakkaiset arvelut tulivat kumotuiksi. Sellaisissa tapauksissa näet epäilys synnyttää aina uusia epäilyksiä, ja kaikkia suhteita säästeltäessä johdutaan auttamattomasti loukkaamaan joitakin.

Mittler otti pitääkseen huolen kaikista ilmoitus- ja kutsukirjeistä. Ne piti toimittaa kohta matkaan, sillä kirjoittajasta itsestäänkin oli erittäin tärkeätä saada ilmoittaa onni, jota hän piti perheelle ylen merkittävänä, muillekin, toisinaan pahansuoville ja pahaapuhuville ihmisille. Tähänastiset kiihkoisat tapahtumat eivät tosiaankaan olleet pysyneet salassa suurelta yleisöltä, joka yleensäkin on vakuutettu siitä, että kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu vain sitä varten, ettei puuttuisi puheenainetta.

Ristiäisjuhlallisuuden tuli olla arvokas, mutta rajoitettu ja lyhyt. Kokoonnuttiin, Ottilian ja Mittlerin piti toimia kasteentodistajina. Vanha sielunpaimen astui kirkonpalvelijan tukemana hitaasti heidän luoksensa. Rukous oli suoritettu, lapsi laskettu Ottilian käsivarrelle. Katsoessaan sitten lauhkeasti pienokaista Ottilia kovin säikähti sen avoimia silmiä: hän näet luuli näkevänsä omat silmänsä. Yhtäläisyyden olisikin täytynyt vaikuttaa yllättävästi kehen tahansa. Mittler, joka ensin otti lapsen vastaan, säpsähti hänkin havaitessaan sen rakenteeltansa muistuttavan kapteenia, vieläpä niin suuressa määrin, ettei hän ollut nähnyt sellaista milloinkaan ennen.

Vanhan kelpo sielunpaimenen oli heikkoutensa vuoksi pakko rajoittua tavalliseen liturgiaan. Mutta Mittler, jonka mielen asia kerrassaan täytti, muisteli entisiä virantoimituksiansa ja oli yleensäkin taipuvainen joka tilaisuudessa miettimään mitä nyt sanoisi, miten ajatuksensa lausuisi. Tällä kertaa hänen oli sitä mahdottomampi pidättyä, kun hänen ympärillänsä oli vain pienoinen seura pelkkiä ystäviä. Senvuoksi hän alkoi toimituksen loppupuolella mielihyvin sujuttautua papin asemaan, ilmaista hilpeässä puheessa kumminvelvollisuuksiansa ja toiveitansa kuvaillen asioita sitäkin leveämmin, kun luuli voivansa Charlottan tyytyväisestä ilmeestä havaita hänen suostumuksensa. Ponteva puhuja ei ollenkaan huomannut, että kelpo vanhus olisi mielellään istuutunut, ja vielä vähemmin johtui hänen mieleensä, että hän oli aiheuttamassa pahempaakin onnettomuutta. Kuvailtuaan värikkäästi jokaisen läsnäolevan henkilön suhdetta lapseen ja asettaen siten Ottilian kärsivällisyyden verrattain kovalle koetukselle hän lopulta kääntyi vanhuksen puoleen lausuen: Ja te, kunnianarvoisa isä, voitte nyt Simeonin tavoin sanoa: Herra, salli palvelijasi rauhaan menevän, sillä minun silmäni ovat nähneet tämän talon vapahtajan.

Nyt hän oli aikeissa päättää puheensa oikein loistavasti, mutta havaitsi kohta, että vanhus, jolle hän lasta ojensi, tosin aluksi näytti kumartuvan sitä kohti, mutta sitten äkkiä vaipui takaisin. Hänet saatiin hädin tuskin varjelluksi kaatumasta, kannettiin istumaan, ja kaikesta samassa tuokiossa annetusta avusta huolimatta täytyi hänet todeta kuolleeksi. Tapahtuma oli niin yllättävä, että katselijoille kävi vaikeaksi nähdä ja ajatella syntymä kuoleman, ruumiskirstu kätkyen välittömään läheisyyteen, käsittää tuo suunnaton vastakohtaisuus silmillänsä eikä vain mielikuvituksellansa. Ottilia yksin katseli kuoleman uneen vaipunutta, jonka kasvoissa yhä säilyi ystävällinen, miellyttävä ilme, tavallaan kadehtien. Olihan hänen oman sielunsa elämä surmattu; miksi piti ruumiin vielä pysyä elossa?

Päivän ikävien tapahtumien siten monesti johtaessa hänet katoavaisuuden, eron, menettämisen ajatuksiin hänellä oli toisaalta lohtunansa ihmeellisiä öisiä ilmestyksiä, jotka vakuuttivat hänelle rakastetun olemassaoloa, lujittaen ja virkistäen hänen omaa elämäänsä. Laskeuduttuansa illalla levolle ja häilyessään vielä suloisessa tunnossa unen ja valveen välillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi silmäillyt aivan heleään, mutta silti leppeästi valaistuun avaruuteen. Siinä hän näki selvästi Eduardin, eikä suinkaan tavallisessa puvussa, jossa oli hänet aikaisemmin nähnyt, vaan sotilasasussa, joka kerta erilaisessa, ei kumminkaan millään muotoa haaveellisessa, vaan täysin luonnollisessa asennossa: seisomassa, kävelemässä, makaamassa ja ratsastamassa. Pienimpiä yksityiskohtiansa myöten selväpiirteinen kuva liikkui alttiisti hänen edessänsä hänen mitään tekemättä, sitä mitenkään tahtomatta tai kuvitusvoimaansa ponnistamatta. Toisinaan kuvan ympärilläkin näkyi jotakin, varsinkin jotain liikkuvaa, joka piirtyi tummempana heleälle pohjalle, mutta Ottilia erotti vaivoin varjokuvia, jotka saattoivat joskus näyttää ihmisiltä, hevosilta, puilta ja vuorilta. Tavallisesti hän nukkui katseluunsa ja oli aamulla, rauhallisesta unesta herätessänsä, virkistynyt ja lohdutettu, koska hänellä oli vakaumuksenansa se tunto, että Eduard vielä elää ja on mitä kiinteimmässä suhteessa häneen.

YHDEKSÄS LUKU.

Kevät oli tullut, myöhemmin, mutta samalla nopeammin ja hilpeämmin kuin tavallisesti. Ottilia löysi nyt puutarhasta huolenpitonsa hedelmän: kaikki orasti, vihersi ja kukoisti ajallansa; moni hyvinjärjestetyissä ansareissa ja kukkaslavoissa valmisteltu elämänitu pääsi nyt kohta ulkoapäin vihdoinkin vaikuttavan luonnon yhteyteen, ja kaikki, mitä oli tehtävänä ja toimitettavana, ei tuntunut enää pelkältä toivorikkaalta vaivalta, kuten tähän saakka, vaan muuttui hilpeäksi nautinnoksi.

Puutarhuria hänen täytyi lohduttaa monen ruukkukasvien joukkoon syntyneen aukon ja monen puunlatvan tasasuhtaisuuden tärveltymisen vuoksi, minkä kaiken oli aiheuttanut Lucianan hillittömyys. Ottilia rohkaisi vanhaa miestä vakuuttamalla kaiken tulevan pian entisellensä, mutta puutarhurilla oli niin syvä tunne, niin puhdas käsitys ammatistansa, ettei noista lohdutusperusteista ollut paljoakaan hyötyä. Yhtä vähän kuin puutarhuri saa hajoittaa itseänsä omaksumalla muita harrastuksia ja kiintymyksiä, yhtä vähän saa keskeytyä se rauhallinen kehitys, joka vie kasvin kestävään tai ohimenevään täydellisyyteen. Kasvi on kuin itsepintainen ihminen, josta voi asiaankuuluvalla tavalla käsitellen saada mitä ikänä haluaa. Puutarhurin, jos kenenkään, tulee osata rauhallisesti arvioiden, hiljaa ja johdonmukaisesti suorittaa kunakin vuodenaikana, kunakin hetkenä se, mikä on tarpeen.

Kelpo puutarhurillamme oli nuo ominaisuudet varsin huomattavassa määrässä, minkä vuoksi Ottilia sangen mielellään toimi hänen kerallansa, mutta varsinaista kykyänsä tämä mies ei ollut enää muutamiin aikoihin voinut tyydytykseksensä harjoittaa. Vaikka hän näet osasikin moitteettomasti suorittaa kaikki puu- ja kasvitarhan hoitoon kuuluvat tehtävät sekä vanhemman korukasvitarhankin vaatimukset, vaikka hän olisikin kasvihuoneiden, kukkasipulien, neilikkain ja kultaesikkojen kasvattajana voinut haastaa luonnon itsensä kilpasille, olivat uudet koristepuut ja muotikukkaset sentään jääneet hänelle verrattain vieraiksi, ja hänessä asui parhaillaan avautuvaa kasviopin ääretöntä aluetta ja siinä surisevia vieraita nimiä kohtaan jonkinlainen arkuus, joka tuntui hänestä kiusalliselta. Herrasväen edellisenä vuonna aloittamia tilauksia hän piti hyödyttömänä kulutuksena ja tuhlauksena, sitäkin enemmän, kun näki monen kalliin kasvin surkastuvan eikä ollut erikoisen hyvissä suhteissa kauppapuutarhureihin, joiden ei uskonut riittävän rehellisesti häntä palvelevan.

Hän oli monien kokeilujen jälkeen sommitellut itsellensä eräänlaisen asiaa koskevan suunnitelman, jota Ottilia kannatti sitäkin enemmän, kun sen pohjana oikeastaan oli Eduardin paluu, joka tässä samoinkuin monessa muussakin tapauksessa tuntui pakostakin yhä tarpeellisemmalta.

Kasvien yhä paremmin juurtuessa ja oksia työntäessä Ottilia tunsi yhä lujemmin kiintyvänsä tähän taloon. Tasan vuosi sitten hän oli astunut vieraana, mitättömänä olentona näihin suojiin. Kuinka paljon hän olikaan sittemmin voittanut! Mutta ikävä kyllä myöskin menettänyt! Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut itseänsä niin rikkaaksi eikä milloinkaan niin köyhäksi. Molemmat tunnot vaihtelivat silmänräpäyksessä, risteilivät mitä kiinteimmin, hänen osaamatta auttaa itseänsä muuten kuin antautumalla yhä uudelleen myötätuntoisesti, jopa intohimoisestikin lähimmän valtoihin.

On hyvin ymmärrettävissä, että kaikki se, mikä oli Eduardille erikoisen rakasta, vetosi voimakkaimmin Ottiliankin huolekkuuteen. Miksipä siis hän ei olisi saanut toivoa odotetun pian palaavan kiitollisena havaitsemaan hänen poissaollessansa suoritettua huolenpitoa ja palvelevaisuutta.

Eräällä aivan toisellakin tavalla oli hänen määrä toimia Eduardin hyväksi. Hän oli ottanut erikoisesti pitääksensä huolta lapsesta, jonka välittömäksi hoitajaksi hän voi ryhtyä sitäkin paremmin, kun oli päätetty, ettei sitä jätettäisi imettäjän huostaan, vaan elätettäisiin maidolla ja vedellä. Lapsen piti saada tänä kauniina aikana nauttia raitista ulkoilmaa, joten hän, mieluimmin itse, kantoi sen ulos, kanniskeli nukkuvaa pienokaista kukkaisessa tarhassa, jonka oli määrä tuonnempana hymyillen kirkastaa lapsuusaikaa, kanniskeli häntä nuorten pensaitten ja kasvien välitse, joiden asiana näytti olevan kasvaa hänen kerallansa nuoruuden kukoistukseen. Katsellessaan ympärillensä Ottilia ei itseltänsä salannut, millaisen rikkauden omistajaksi poika oli syntynyt: silmänkantamalta piti melkein kaiken tulla kerran kuulumaan hänelle. Kuinka suotavaa olikaan, että hän tämän lisäksi saisi kasvaa isänsä ja äitinsä silmäin alla lujittaen uutta, iloista liittoa.

Ottilialla oli kaikesta tästä niin puhdas tunto, että hän ajatteli sen välttämättömäksi todellisuudeksi, syrjäyttäen itsensä kokonaan. Kirkkaan taivaan, heleän auringon alla hänelle yht'äkkiä selvisi, että hänen rakkautensa, jos sen mieli täydellistyä, täytyi muuttua ihan epäitsekkääksi, uskoipa hän useina hetkinä jo päässeensäkin niihin korkeuksiin. Hän toivoi ainoastaan ystävänsä hyvää, uskoi kykenevänsä kieltäytymään hänestä, vaikkapa ei häntä enää milloinkaan näkisi, kunhan vain tietäisi hänet onnelliseksi. Omasta puolestansa hän tiesi, ettei tulisi koskaan kenenkään toisen omaksi.

Oli pidetty huolta siitä, että syksy muodostui yhtä ihanaksi kuin kevät. Kaikkia niin sanottuja kesäkasveja, kaikkia niitä, jotka syksyllä yhä kukkivat, kylmääkin uhmaillen, varsinkin astereita, oli kylvetty mitä erilaisimpia, ja niiden piti nyt luoda tähtitaivas maan pinnalle.

_Ottilian päiväkirjasta._

"Lukemamme hyvän ajatuksen, kuulemamme huomiotaherättävän lausunnon me merkitsemme päiväkirjaamme. Jos vaivautuisimme samalla poimimaan ystäviemme kirjeistä omituisia huomautuksia, omaperäisiä näkökohtia, ohimennen piirrettyjä henkeviä sanoja, niin varmaan paljon rikastuisimme. Me säilytämme kirjeitä lukematta niitä enää milloinkaan, lopulta me ne hienotunteisuudesta tuhoamme, ja siten häviää auttamattomasti meiltä ja muilta kaunein ja välittömin elämäntuulahdus. Minä ryhdyn korvaamaan tätä laiminlyöntiä."

"Niinpä uudistuu jälleen vuoden vaiherikas tarina. Me olemme taasen, Jumalan kiitos, ehtineet sievimpään lukuun. Orvokit ja kielot ovat ikäänkuin sen otsakkeita ja kuvakoristeita. Meistä tuntuu aina miellyttävältä, kun ne elämän kirjaa avatessamme jälleen sattuvat eteemme."

"Me soimaamme köyhiä, varsinkin alaikäisiä, kun he kuljeksivat kerjäten. Emmekö huomaa, että he ovat toimessa kohta, kun on olemassa jotakin toimitettavaa? Luonto tuskin ehtii kehittelemään ilmi auliita aarteitansa, kun lapset jo ryhtyvät harjoittamaan ammattia; kukaan ei enää kerjää, kaikki ojentavat sinulle kukkavihkoa, joka on poimittu ennenkuin olet unestasi herännyt, ja pyytävä silmäilee sinua yhtä ystävällisesti kuin hänen lahjansa. Kurjalta ei näytä koskaan se, joka tuntee olevansa edes jossakin määrin oikeutettu pyytämään."

"Miksi onkaan vuosi toisinaan kovin pitkä, toisinaan kovin lyhyt, miksi se näyttää niin lyhyeltä ja niin pitkältä muistelossa? Viime vuosi on minulle sellainen, ja missään muualla ei ilmene niin selvästi kuin puutarhassa, kuinka häviäväinen ja kestävä kutoutuvat toisiinsa. Ja kuitenkaan ei mikään ole niin häipyväistä, ettei se jättäisi jälkeä, kaltaistansa."

"Talvi kelpaa sekin. Tuntuu siltä, kuin hengittelisi helpommin puiden seistessä edessämme aavemaisina, läpinäkyvinä. Ne eivät ole mitään, mutta eivät myöskään mitään peitä. Mutta kun sitten tulevat silmut ja kukat, niin käymme kärsimättömiksi, kunnes koko lehvistö on kehittynyt esiin, kunnes maisema ruumiillistuu ja puu työntyy eteemme täyteläisenä hahmona."

"Kaiken, mikä on täydellistä lajissansa, täytyy kohota lajinsa yläpuolelle, sen täytyy kehittyä joksikin muuksi, verrattomaksi. Monet satakielen sävelet ovat vielä linnun laulua, mutta sitten se kohoaa luokkansa yli ja tuntuu tahtovan osoittaa koko höyhenkarjalle, mitä laulaminen oikeastaan merkitsee."

"Elämä vailla rakkautta, rakastetusta etäällä, on pelkkä _Comédie à liroir_, kehno parsinnainen näytelmä: ikäänkuin avaisi ja sulkisi pöytälaatikoita, toista toisensa jälkeen, aina seuraavaan kiiruhtaen. Se, mitä siinä hyvää ja merkittävää esiintyy, on vain höllässä yhteydessä. On pakko yhä alkaa alusta ja tekee aina mieli lopettaa."

KYMMENES LUKU.

Charlotta puolestansa voi hyvin. Hän iloitsee vankasta, lupaavasta pojasta, joka alinomaa askarruttaa hänen katsettansa ja mieltänsä. Poika luo uuden suhteen hänen ja maailman, hänen ja tilan välille; hänen vanha toimeliaisuutensa herää jälleen eloon; minne hän silmänsä luoneekin, havaitsee hän kuluneena vuonna tehdyn paljon ja tuntee iloa sen johdosta. Omituisen tunnon elähdyttämänä hän nousee sammalmajalle Ottilian ja poikasen keralla, laskee lapsen pienelle pöydälle, ikäänkuin kotoiselle alttarille, näkee kaksi istumasijaa tyhjänä, muistelee menneitä aikoja, ja hänen mielessänsä elpyy uusi toivo itseänsä ja Ottiliaa varten.

Nuoret naishenkilöt kenties silmäilevät häveliäästi erinäisiä nuorukaisia, hiljakseen tutkistellen, haluaisivatko jonkun heistä mieheksensä, mutta se, jonka on toimittava tyttären tai naispuolisen holhokin hyväksi, tarkastelee laajempaa piiriä. Niin kävi tällä hetkellä Charlottan, josta kapteenin ja Ottilian liitto ei näyttänyt mahdottomalta. Olivathan he jo kerran istuneet rinnakkain tässä majassa, ja Charlotta oli hiljattain saanut tietää, että puheenaolleen edullisen naimiskaupan mahdollisuus oli häipynyt olemattomiin.

Charlotta asteli eteenpäin, ja Ottilia kantoi lasta. Monenlaisia mietteitä liikkui Charlottan mielessä. Haaksirikko voi tapahtua maallakin; kaunista ja kiitettävää on siitä mitä pikimmin ennallensa toipua. Suuntautuuhan elämä vain voittoon ja tappioon. Kukapa ei tekisi jonkinlaisia suunnitelmia ja niitä toteuttaessaan häiriytyisi! Kuinka usein lähdemmekään kulkemaan jotakin tietä, jolta meidän on poikettava! Kuinka usein harhaudummekaan terävästi tarkkaamastamme päämäärästä saavuttaaksemme toisen, korkeamman! Matkustajan vaunuista särkyy hänen sanomattomaksi harmiksensa pyörä, ja hän joutuu tämän epämieluisan tapauksen vuoksi solmimaan mitä ilahduttavimpia tuttavuuksia ja suhteita, jotka vaikuttavat hänen koko elämäänsä. Kohtalo toteuttaa meidän toivelmamme, mutta siten, että voi antaa meille enemmänkin kuin olemme osanneet toivoa.

Näissä ja muissa samanlaisissa mietteissä Charlotta saapui kukkulalle, uuden rakennuksen luo, missä ne osoittautuivat aivan oikeiksi. Ympäristö näet oli paljoa kauniimpi kuin oli voitu ajatella. Kaikki häiritsevän vähäpätöinen oli poistettu; kaikki maiseman hyvät puolet, luonnon ja ajan luomat, ilmenivät täysin selvinä. Jo vihersivät nuoret istutuksetkin, joiden piti täyttää eräitä aukkoja ja miellyttävästi liittää toisiinsa erillisiä osia.

Itse rakennus oli melkein asuttavassa kunnossa, näköala, varsinkin yläkerran huoneista, erittäin vaihteleva. Mitä kauemmin katseli, sitä enemmän kaunista keksi. Millaisia vaikutuksia mahtoivatkaan täällä aiheuttaa eri vuorokaudenajat, millaisia kuu ja aurinko! Täällä teki mieli viipyä, ja kohtapa heräsikin Charlottassa jälleen rakentamis- ja toimimishalu, kun hän havaitsi kaikki karkeat työt jo suoritetuiksi. Tarvittiin vain puuseppä, verhoilija ja maalari, joka osasi suoriutua asiasta reikämalleja ja kevyttä kultausta viljellen, ja niin tuli rakennus lyhyessä ajassa kuntoon. Nopeasti järjestettiin kellari ja keittiökin, sillä linnasta etäällä ollen täytyi kerätä kaikki tarpeet ympärillensä. Niin asuivat nyt molemmat naishenkilöt lapsen keralla siellä ylhäällä, ja heille tarjoutui tästä uudesta keskuksesta käsin aavistamattoman miellyttäviä kävelyretkiä. Kauniin sään vallitessa he nauttivat korkeammassa olopiirissänsä tyytyväisinä vapaata raikasta ilmaa.

Yksin tai lapsi mukanansa Ottilia asteli mieluimmin alas plataanien luo pitkin mukavaa polkua, joka johti edelleen siihen kohtaan, missä eräs ylisoudettaessa käytetty venhe sijaitsi. Toisinaan hän lähti huviksensa soutelemaan, ei kumminkaan lapsen keralla, koska Charlotta oli siitä hieman huolissaan. Sen ohella hän kävi joka päivä linnanpuistossa tervehtimässä puutarhuria ja ystävällisen osaaottavasti katselemassa hänen huolellisesti vaalimiansa kasvintaimia, jotka nyt nauttivat kaikin raitista ulkoilmaa.

Tänä kauniina aikana saapui Charlottalle erittäin mieluisaksi vieraaksi eräs englantilainen, joka oli matkoilla tullut tuntemaan Eduardin, tavannut hänet muutamia kertoja ja oli nyt utelias näkemään niitä kauniita puutarharakennelmia, joista oli kuullut kerrottavan paljon hyvää. Hän toi mukanansa suosituskirjeen kreiviltä ja esitteli samalla seuralaisensa, hiljaisen, mutta erittäin miellyttävän miehen. Kun hän nyt kuljeskeli seudulla, milloin Charlottan ja Ottilian, milloin puutarhurien ja metsästäjien seurassa, usein myös seuralaisensa keralla ja toisinaan yksin, saattoi hänen huomautuksistansa varsin hyvin havaita, että hän oli sellaisten rakennelmain tuntija ja harrastelija ja oli nähtävästi itsekin usein suorittanut sellaisia tehtäviä. Vaikka olikin jo iäkäs, otti hän hilpeästi osaa kaikkeen, mikä voi elämää kaunistaa ja luoda siihen merkitystä.

Vasta hänen seurassansa naiset voivat täysin nauttia ympäristöstänsä. Hänen harjaantunut silmänsä otti vastaan jokaisen vaikutelman ihan verekseltänsä, ja hän iloitsi aikaansaannoksesta sitäkin enemmän, kun ei ollut aikaisemmin seutua tuntenut ja tuskin tiesi erottaa toisistansa pohjana olevaa luontoa ja siinä suoritetun jalostustyön tuloksia.

Sopii hyvinkin sanoa, että puisto hänen huomautuksistansa kasvoi ja rikastui. Hän tiesi jo ennakolta, mitä uudet versovat istutukset lupasivat. Häneltä ei jäänyt havaitsematta yksikään kohta, jota vielä kävi jotenkin kaunistaminen. Hän keksi milloin lähteen, joka puhdistettuna lupasi muodostua kokonaisen pensaston koristeeksi, milloin luolan, joka korjattuna ja avarrettuna voi tarjota mieluisan levähdyspaikan: kunhan vain kaadettiin muutamia puita, niin sieltä avautui näköala kohti suurenmoisina kohoavia kallioita. Hän onnitteli asukkaita siitä, että heille jäi vielä paljon tekemistä, ja kehoitti heitä olemaan liiaksi kiirehtimättä, jotta jäisi seuraaviksikin vuosiksi miellyttävän suunnittelun ja järjestelyn tilaisuutta.