Part 14

Kreivi ja paronitar matkustivat pois luvaten palata läheisen liittonsa ensimmäisinä onnellisina viikkoina, ja Charlotta toivoi nyt, kahden vaivalloisesti kestetyn kuukauden jälkeen, pääsevänsä eroon muistakin vieraistansa. Hän oli varma siitä, että tytär tulisi onnelliseksi, kunhan morsiusajan ja nuoruuden ensi huume ehtisi talttua, sillä sulhanen piti itseänsä maailman onnellisimpana ihmisenä. Varakasta ja luonnonlaadultansa maltillista miestä näytti ihmeellisesti imartelevan se seikka, että hän yksin sai omistaa naisen, jonka täytyi miellyttää kaikkia ihmisiä. Hän taipui aivan omituiseen tapaan suhteistamaan kaikki morsiameensa ja vasta hänen välityksellään itseensä, vieläpä siinä määrin, että hänestä tuntui epämieluisalta, ellei uusi tulija kohta kiinnittänyt Lucianaan koko huomiotansa ja pyrkinyt hänen, paronin, kanssa lähempään tuttavuuteen, kuten varsinkin vanhemmat henkilöt hänen hyvien ominaisuuksiensa vuoksi useasti tekivät, erikoisesti Lucianasta välittämättä. Mitä arkkitehtiin tulee, saatiin asia piankin järjestykseen. Uudelta vuodelta piti hänen lähteä paronin mukaan ja viettää hänen kerallansa karnevaaliaika kaupungissa, missä Luciana toivoi kauniisti järjestettyjen kuvaelmien uusinnasta ja tuhansista muista asioista mitä suurinta nautintoa, varsinkin kun täti ja sulhanen näyttivät pitävän vähäpätöisenä jokaista hänen huvinsa vaatimaa kustannusta.

Nyt piti erottaman, mutta se ei voinut tapahtua jokapäiväiseen kuosiin. Pilailtiin kerran verrattain äänekkäästi, että Charlottan talvivarat olivat nyt piankin loppuun kulutetut, kun se, tosin sangen rikas kelpo mies, joka oli esittänyt Belisariusta ja nyt jo kauan esiintynyt Lucianan hurmaantuneena ihailijana, harkitsemattansa huudahti: Otetaanpa siis käytäntöön puolalainen järjestys! Tulkaa te nyt kuluttamaan loppuun mitä minulla on, ja niin tulkoon kunkin vuoro aikanansa. Sanottu ja tehty: Luciana suostui. Seuraavana päivänä säälittiin matkatavarat kokoon ja parvi lensi toiseen kartanoon. Sielläkin oli riittävästi tilaa, mutta puuttui mukavuutta ja hyvää järjestystä. Siitä koitui paljon sopimattomuutta, mikä vasta teki Lucianan oikein onnelliseksi. Elämä kävi yhä hurjemmaksi. Pantiin toimeen ajojahteja syvissä lumikinoksissa ja mitä muuta hankalaa suinkin vain keksittiin. Naiset eivät saaneet jäädä pois enempää kuin miehetkään, ja niin siirryttiin, ajaen ja ratsastaen, meluavina rekiseurueina, kartanosta toiseen, kunnes vihdoin lähestyttiin pääkaupunkia. Kertomukset siitä, miten hovissa ja kaupungissa huviteltiin, suuntasivat sitten mielikuvituksen uusille urille ja vetivät Lucianan seurueinensa — täti oli lähtenyt jo aikaisemmin — vastustamattomasti uuteen elämänpiiriin.

_Ottilian päiväkirjasta._

"Suuressa maailmassa pidetään jokaista sinä, minä hän esiintyy; mutta täytyy tosiaan esiintyä jonakin. Hankalasti käsiteltäviä siedetään mieluummin kuin mitättömiä."

"Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään mitä tahansa, mutta ei sellaista, mistä seuraa jotakin."

"Me emme opi tuntemaan ihmisiä, kun he tulevat meidän luoksemme; meidän täytyy lähteä heidän luoksensa nähdäksemme kuinka heidän on laita."

"Minä pidän melkein luonnollisena, että keksimme vierailijoissa monenlaista moitittavaa, että kohta heidän poistuttuansa arvostelemme heitä jokseenkin säälimättömästi; meillä näet on niin sanoaksemme oikeus mitata heitä omalla mittapuullamme. Ymmärtäväiset ja oikeamielisetkään ihmiset tuskin pidättyvät sellaisissa tapauksissa terävästä arvostelusta."

"Sitävastoin: kun on käynyt toisten luona ja nähnyt heidät omine ympäristöinensä, tottumuksinensa, välttämättömissä olotiloissa, nähnyt, kuinka he vaikuttavat tai mukautuvat, niin tarvitaan jo ymmärtämättömyyttä ja pahaa tahtoa, jos haluaa pitää naurettavana sellaista, minkä täytyisi näyttää meistä kunnioitettavalta useassakin merkityksessä."

"Sen nojalla, mitä me nimitämme käytökseksi ja hyviksi tavoiksi, on saavutettava se, mikä muuten on saavutettavissa vain väkivaltaa käyttäen tai ei edes sitenkään."

"Seurustelu naisten kanssa on hyvien tapojen oikea olopiiri."

"Kuinka voi ihmisen luonne, hänen omituisuutensa säilyä elämäntaidon ohella? — Elämäntaidon pitäisi sitäkin enemmän korostaa kunkin ominaista laatua. Jokainen tavoittelee merkittävää, joka kuitenkaan ei saa olla hankalaa."

"Edullisimmassa asemassa on elämässä yleensä samoinkuin seurapiireissäkin, sivistynyt sotilas.”

"Karkeat sotamiehet eivät ainakaan petä luonnettansa, ja koska väkevyyden takana useimmiten sentään piilee hyväluontoisuutta, ovat hekin hätätilassa siedettäviä."

"Ei ole kiusallisempaa olentoa kuin siviilisäätyyn kuuluva kömpelö henkilö. Häneltä sopisi vaatia hienoutta, koska hänen ei tarvitse askarrella missään karkeissa asioissa."

"Kun elämme ihmisten joukossa, jotka herkästi vaistoavat mikä on soveliasta, mikä ei, niin pelkäämme heidän puolestansa, jos sattuu jotakin sopimatonta. Niinpä on tunteeni aina Charlottan myötä, kun joku keinuttaa tuolia, koska hän ei voi sitä mitenkään sietää."

"Kukaan ei astuisi silmälasit nenällä tuttavalliseen suojaan, jos tietäisi, että meistä naisista heti katoaa halu häntä katsella ja hänen kanssansa keskustella."

"Tutunomaisuus, joka anastaa kunnioituksen sijan, on aina naurettava. Kukaan ei laskisi hattua kädestänsä tuskin ehdittyään lausua tervehdyksensä, jos tietäisi, kuinka koomilliselta se näyttää."

"Ei ole mitään ulkonaista kohteliaisuuden merkkiä vailla syvää siveellistä pohjaa. Oikea kasvatus olisi se, joka samalla kertaa antaisi sekä tuon merkin että sen pohjan."

"Käyttäytyminen on kuvastin, jossa jokainen näkee oman kuvansa."

"On olemassa sydämen kohteliaisuutta; se on rakkauden sukua. Siitä johtuu ulkonaisen käyttäytymisen miellyttävä kohteliaisuus."

"Vapaaehtoinen riippuvaisuus on kaunein olotila, ja kuinkapa se olisi mahdollinen ilman rakkautta."

"Me emme ole milloinkaan toiveistamme etäämmällä kuin kuvitellessamme omistavamme mitä toivoelemme."

"Ehdottomin orja on se, joka pitää itseänsä vapaana olematta vapaa."

"Tarvitsee vain julistaa itsensä vapaaksi, niin tuntee heti olevansa riippuvainen. Jos uskaltaa tunnustautua riippuvaiseksi, niin tuntee olevansa vapaa."

"Jonkun toisen henkilön suurta etevämmyyttä vastaan ei ole muuta pelastuskeinoa kuin rakkaus."

"Kamalassa asemassa on oivallinen mies, josta tuhmat kerskailevat."

"Sanotaan, ettei kamaripalvelijalle ole olemassa sankaria. Syynä on yksinomaan se, että sankarin voi tunnustaa vain toinen sankari. Mutta kamaripalvelija kyennee arvostamaan kaltaisiansa."

"Keskinkertaisuuden paras lohdutus on se, ettei nero ole kuolematon."

"Suurimpia ihmisiä yhdistää heidän vuosisataansa aina jokin heikkous."

"Ihmisiä pidetään yleensä vaarallisempina kuin he ovat."

"Mielettömät ja viisaat henkilöt ovat yhtä vaarattomat. Puolihupsut ja puoliviisaat ne ovat vaarallisimmat."

"Maailmaa voi väistää parhaiten taiteen avulla ja taiteen avulla siihen voi parhaiten liittyä."

"Korkeimman onnen ja ankarimman hädänkin hetkinä me tarvitsemme taiteilijaa."

"Taiteen esineenä on se, mikä on vaikeata ja hyvää."

"Vaikean kepeä käsitteleminen tekee mahdottoman havaittavaksemme."

"Vaikeudet kasvavat, mitä lähemmäksi päämäärää pääsemme."

"Kylväminen ei ole niin vaivalloista kuin niittäminen."

KUUDES LUKU.

Se suuri levottomuus, joka Charlottalle tästä vierailusta koitui, tuli hyvitetyksi sikäli, että hän oppi täydellisesti tuntemaan tyttärensä. Tällöin oli hänelle suureksi avuksi hänen maailmantuntemuksensa. Sellainen omituinen luonne ei sattunut ensimmäistä kertaa hänen tiellensä, joskaan hän ei vielä koskaan ollut sitä tavannut näin pitkälle kehittyneessä muodossa. Kokemus oli kuitenkin hänelle opettanut, että sellaiset henkilöt elämän, monenlaisten tapahtumien, kotoisten olosuhteiden kasvattamina voivat saavuttaa erittäin miellyttävän kypsyyden itsekkyyden vähentyessä ja hajanaisen toiminnan omaksuessa varman suunnan. Charlotta tyytyi äitinä ilmiöön, joka saattoi olla toisille epämieluinen, koska on varsin soveliasta, että vanhemmat yhä toivovat, vieraiden vain halutessa nauttia tai ainakin välttää rasitusta.

Tyttären lähdön jälkeen Charlottaa kuitenkin kohtasi omituinen ja odottamaton ikävyys: Luciana näet oli jättänyt jälkeensä huonot maininnat, ei niinkään käytöksensä moitittavuuden vuoksi kuin sen nojalla, mitä siinä olisi voinut pitää kiitettävänä. Luciana näytti omaksuneen periaatteeksensa olla iloinen iloitsevaisten ja murheellinen murheellisten keralla, vieläpä — ristiriidan henkeä oikein harjoittaaksensa — tehdä toisinaan iloiset alakuloisiksi ja murheelliset hilpeiksi. Kaikissa perheissä, joissa kävi, hän tiedusteli sairaita ja heikkoja, jotka eivät kyenneet ottamaan osaa seuraelämään. Hän kävi heitä tervehtimässä heidän huoneissansa, esiintyi lääkärinä ja pakotti kaikkia ottamaan alinomaa mukanansa kuljettamastaan matka-apteekista voimallisia lääkkeitä. Kuten arvata saattaa, tepsi parannuskeino tai oli tepsimättä, kuinka kulloinkin sattui.

Tätä hyväntekeväisyyden lajia harjoittaessaan hän oli kerrassaan säälimätön eikä sietänyt minkäänlaista vastustusta, koska oli varmasti vakuutettu siitä, että toimi mitä parhaiten. Mutta eräs hänen kokeensa epäonnistui psyykilliseltä puoleltansa, ja se juuri aiheutti Charlottalle paljon vaivaa, koska siitä oli seurauksia ja se tuli yleiseksi puheenaiheeksi. Hän kuuli asiasta vasta Lucianan lähdettyä; Ottilian, joka oli ollut retkellä mukana, täytyi tehdä hänelle siitä yksityiskohtaisesti tiliä.

Erään arvossapidetyn perheen tytär oli onnettomuudeksensa aiheuttanut nuoremman sisarensa kuoleman eikä ollut päässyt sen koommin entisellensä rauhoittumaan. Hän eleli huoneessansa askarrellen omissa hiljaisissa puuhissaan ja sieti omaistensakin näkemistä vain heidän tullessaan yksitellen; useampien koolla ollessa hän kohta epäili, että henkilöt pohtivat keskenänsä hänen tilaansa. Kunkin yksityisen kanssa hän saattoi jutella järkevästi tuntikausia.

Luciana oli saanut asian tietoonsa ja oli kaikessa hiljaisuudessa päättänyt talossa käydessään tehdä tavallansa ihmeen ja palauttaa nuoren naisen seuraelämään. Hän menetteli tällöin tavallista varovaisemmin, osasi päästä puhuttelemaan sairasmielistä kahden kesken ja, mikäli voitiin huomata, saavuttaa soitannon avulla hänen luottamuksensa. Mutta lopulta hän erehtyi: koska näet tahtoi herättää huomiota, hän toi kauniin kalpean neidon, jonka otaksui riittävästi valmistelleensa, yht'äkkiä eräänä iltana kirjavaan, loistavaan seuraan. Kenties olisi tämäkin vielä onnistunut, ellei seura itse, uteliaisuudesta ja arkuudesta, olisi käyttäytynyt taitamattomasti, kokoontunut sairaan ympärille, vetäytynyt jälleen loitommalle, hämmentänyt ja kiihdyttänyt häntä kuiskuttelemalla keskenänsä. Herkkätuntoinen neito ei tuota sietänyt. Hän pakeni pois kauheasti huutaen, ikäänkuin olisi säikähtänyt jotakin huoneeseen tunkevaa hirviötä. Pelästyneenä seura hajaantui eri tahoille. Ottilia oli niiden joukossa, jotka saattelivat tainnoksiin vaipuneen neidon hänen huoneeseensa.

Sill'aikaa oli Luciana pitänyt tapansa mukaan ankaran nuhdesaarnan ollenkaan ajattelematta, että oli itse yksin syyllinen, ja sallimatta tämän enempää kuin minkään muunkaan epäonnistumisen pidättää itseänsä jatkamasta toimenpiteitänsä.

Sairaan tila oli siitä lähtien käynyt arveluttavaksi, olipa tauti äitynyt siinä määrin, etteivät vanhemmat voineet pitää lapsi raukkaa kotona, vaan jättivät hänet julkiseen laitokseen hoidettavaksi. Charlottalla ei ollut muuta neuvoa kuin koettaa jossakin määrin lievittää tyttärensä aiheuttamaa murhetta käyttäytymällä erikoisen hienotunteisesti perhettä kohtaan. Ottiliaan asia oli vaikuttanut syvästi; hän sääli tyttö parkaa sitä enemmän, kun oli vakuutettu siitä, kuten hän Charlottallekin myönsi, että sairas olisi ollut johdonmukaisella hoidolla varmaan parannettavissa.

Koska yleensä keskustellaan mieluummin menneistä ikävistä kuin ilahduttavista asioista, tuli puheeksi, myöskin eräs pieni väärinkäsitys, joka oli saanut Ottilian ymmälle, arkkitehtiin nähden, kun näet viimeksimainittu ei tuona iltana tahtonut näyttää kokoelmaansa, vaikka Ottilia oli sitä ystävällisesti pyytänyt. Tämä torjuva käytös oli jättänyt jälkensä neidon mieleen, hänen itsensäkään tietämättä minkä tähden. Hänen tuntonsa olivat aivan oikeat, sillä mitä Ottilian kaltainen tyttö voi pyytää, sitä ei arkkitehdin kaltaisen nuorukaisen pitäisi milloinkaan evätä. Viimeksimainittu kuitenkin esitti Ottilian satunnaisten lievien moitteiden johdosta verrattain päteviä puolusteita.

Jos tietäisitte, sanoi hän, kuinka korkeasti sivistyneetkin henkilöt suhtautuvat kallisarvoisimpiin taideteoksiin, antaisitte minulle anteeksi, etten tuo omistamiani suuren joukon käsiteltäviksi. Kukaan ei osaa tarttua mitalin reunaan; he sormeilevat kauneimpiakin korkokuvia, puhtaintakin pohjaa, hivuttelevat kallisarvoisimpia kappaleita peukalon ja etusormen välissä, ikäänkuin tuo olisi oikea tapa tutkia taidemuotoja. Ollenkaan ajattelematta, että isoa paperilehteä on pideltävä molemmin käsin, he tarttuvat _yhdellä_ kädellä verrattomaan vaskipiirrokseen tai muuhun korvaamattomaan kuvaan, niinkuin julkea poliitikko tarttuu sanomalehteen ja rypistämällä paperin jo ennakolta ilmaisee maailmantapahtumia koskevan arvostelunsa. Kukaan ei ajattele, että jos kaksikymmentäkin henkilöä toinen toisensa jälkeen käsittelee taideteosta sillä tavalla, yhdennelläkolmatta ei ole siinä enää paljoakaan katsomista.

Enkö minäkin ole useasti aiheuttanut teille sellaista ikävyyttä? kysyi Ottilia. Enkö ole aavistamattani joskus vahingoittanut aarteitanne?

Ette milloinkaan! vastasi arkkitehti. Teille se olisi mahdotonta: teissä sovelias käyttäytyminen on synnynnäistä.

Missään tapauksessa, virkkoi Ottilia, ei haittaisi, jos tulevaisuudessa hyvien tapojen aapiseen, niiden lukujen jälkeen, joissa osoitetaan, kuinka on meneteltävä julkisesti syötäessä ja juotaessa, sijoitettaisiin sangen yksityiskohtainen esitys siitä, kuinka on käyttäydyttävä taidekokoelmissa ja museoissa.

Epäilemättä, vastasi arkkitehti, epäilemättä kokoelmain hoitajat ja harrastelijat silloin iloisemmin näyttelisivät harvinaisuuksiansa.

Ottilia oli jo aikoja sitten suonut hänelle anteeksi, mutta kun moite näytti vaikuttavan kovin kipeästi nuoreen mieheen, joka yhä uudelleen vakuutti mielellään noudattavansa ystävien pyyntöjä ja olevansa valmis toimimaan heidän hyväksensä, havaitsi Ottilia loukanneensa hänen herkkää mieltänsä ja tunsi itsensä hänen velalliseksensa. Niinpä hän ei voinut hevin evätä pyyntöä, jonka arkkitehti tämän keskustelun jälkeen hänelle esitti, joskaan hän, nopeasti tuntoansa tutkisteltuansa, ei käsittänyt, kuinka voisi toivomukseen suostua.

Asian laita oli näin. Se seikka, että Lucianan kateellisuus oli sulkenut Ottilian pois kuvaelmaesityksistä, oli kovin pahoittanut arkkitehtia, joka sitäpaitsi oli ikäväkseen havainnut, että Charlotta saattoi pahoinvoinnin vuoksi olla vain silloin tällöin näkemässä tätä seurallisen huvittelun loistavaa osaa. Nyt hän ei tahtonut poistua osoittamatta kiitollisuuttansa silläkin tavalla, että järjesti toisen kunniaksi ja toisen huviksi tähänastisia paljon kauniimman esityksen. Asiaan lienee lisäksi vaikuttanut, hänen itsensä tietämättä, eräs toinen salainen virike: hänelle kävi kovin vaikeaksi lähteä tästä talosta, tästä perheestä, tuntuipa hänestä kerrassaan mahdottomalta erota Ottilian silmistä, joiden rauhalliset, ystävällisen suopeat katseet olivat viime aikoina olleet hänelle melkeinpä yksinomaisena elämän sisällyksenä.

Joulu lähestyi, ja arkkitehdille selvisi äkkiä, että nuo kuvaelmat oikeastaan johtuivat hurskaista niin sanotuista seiminäytelmistä, joita tänä juhlaisana aikana omistettiin jumalalliselle äidille ja lapselle esittämällä tilavuudellisin kuvin ensin paimenten, sitten kuninkaiden heille heidän näennäisessä alennuksessansa osoittamaa kunnioitusta.

Arkkitehti oli luonut täydellisen suunnitelman sellaista esitystä varten. Kaunis, virkeä poikanen oli löytynyt; paimenista ja paimennettavistakaan ei voinut tulla puutetta, mutta ilman Ottiliaa oli mahdoton saada asiaa toimeen. Nuori mies oli koroittanut hänet mielessänsä Jumalan äidiksi, ja jos hän kieltäytyi, oli yritys epäilemättä tuomittu raukeamaan. Ottilia, ehdotuksen johdosta puolittain hämillänsä, kehoitti arkkitehtia kääntymään Charlottan puoleen. Charlotta suostui mielellään, ja hänen ystävällinen kehoituksensa sai Ottilian arkuudestansa luopuen lupautumaan tuon pyhän henkilön esittäjäksi. Arkkitehti työskenteli yötä päivää, jottei jouluaattona mitään puuttuisi.

Yötä päivää sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän tyytyi yleensäkin vähään, ja Ottilian läsnäolo näytti korvaavan hänelle kaikki virkistykset: hänen tähtensä työskennellessä, hänen vaiheillansa askarrellessa tuntui siltä, kuin ei olisi kaivannut unta eikä ravintoa. Juhlallisena iltahetkenä kaikki olikin valmiina. Hänen oli onnistunut kerätä soinnukkaita puhallussoittimia, jotka kohta aluksi osasivat herättää oikeata tunnelmaa. Esiripun kohotessa Charlotta tosiaankin hämmästyi. Hänen näkemänsä kuvan aihe oli esitetty maailmassa niin moneen kertaan, että siitä tuskin sopi odottaa mitään uutta vaikutelmaa. Mutta tässä oli todellisuudella kuvana erikoiset etunsa. Koko huone oli pikemmin öinen kuin hämärä, ja kuitenkaan ei mikään ympäristön yksityiskohta ollut epäselvä. Sen verrattoman ajatuksen, että kaiken valon oli uhottava lapsesta, oli taiteilija osannut toteuttaa älykkään valaistuslaitteen avulla, joka peittyi etualan varjossa olevien, vain heittosäteiden valaisemien hahmojen taakse. Iloisia tyttöjä ja poikia seisoi ympärillä, raikkaat kasvot alhaalta käsin kirkkaasti valaistuina. Eipä puuttunut enkeleitäkään, joiden oma valo näytti jumalallisessa valaistuksessa tummuvan, joiden eteeriset ruumiit näyttivät jumal'inhimilliseen verraten tihenneiltä ja valoa kaipaavilta.

Lapsi oli onneksi nukahtanut mitä viehkeimpään asentoon, joten mikään ei häirinnyt katsetta, kun se viivähti näennäisessä äidissä, joka oli sanomattoman suloisesti kohottanut harsoa näyttääkseen salattua aarrettansa. Siihen tuokioon kuva näytti jähmettyneen. Ruumiillisesti häikäistynä; henkisesti hämmästyneenä näytti ympäröivä väki vast'ikään liikahtaneen kääntääkseen huienneen katseensa toisaanne, uteliaan iloisena silmätäkseen jälleen ryhmää ilmaisten pikemmin ihmetystä ja iloa kuin ihailua ja kunnioitusta. Viimeksimainitut tunteet eivät sentään nekään olleet unohtuneet, vaan niiden ilme esiintyi eräiden vanhempien henkilöiden kasvoissa.

Ottilian hahmo, ele, ilme ja katse vei voiton kaikesta, mitä mikään maalaaja on koskaan esittänyt. Herkkä taiteentuntija olisi tämän näyn nähdessään joutunut pelon valtaan, olisi pelännyt jonkin liikahtavan, olisi ollut huolissaan siitä, tulisiko mikään häntä enää siinä määrin miellyttämään. Onnettomuudeksi ei ollut läsnä ketään, joka olisi kyennyt tämän koko vaikutuksen tajuamaan. Arkkitehti, joka pitkänä solakkana paimenena sivusta silmäili polvistuvien yli, nautti kuvaelmasta eniten, vaikka ei ollutkaan parhaassa katsomakohdassa. Kukapa muuten kykenisikään kuvailemaan uudestaanluodun taivaankuningattaren ilmettä? Hänen piirteissänsä näkyi puhtain nöyryys, rakastettavin vaatimattomuuden tunne suuren, ansaitsematta saadun kunnian, käsittämättömän, äärettömän onnen johdosta hänen ilmaistessaan sekä omaa tuntoansa että esityksen aiheesta itsellensä parhaansa mukaan muodostamaansa mielikuvaa.

Charlottaa ilahdutti kaunis näky, mutta etupäässä häneen vaikutti lapsi. Hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja hän kuvitteli mitä elävimmin, kuinka hänelläkin oli pian oleva helmassansa tuollainen rakas pieni olento.

Esirippu oli laskettu alas, osittain esittäjäin helpotukseksi, osittain sen vuoksi, että kuvaelmaa tahdottiin muuttaa. Taiteilijan suunnitelman mukaan piti yö- ja alennustilakuvan muuttua päivä- ja kunniankirkkauskuvaksi. Siinä tarkoituksessa hän oli varannut joka puolelle suunnattoman määrän valaistuslaitteita, jotka väliajalla sytytettiin.

Ottiliaa oli tässä puolittain teatraalisessa tilanteessa lohduttanut se, ettei Charlottaa ja muutamia harvoja oman talon asukkaita lukuunottamatta kukaan muu ollut tätä hurskasta huvia näkemässä. Siksipä hän hieman hämmästyi kuullessaan väliajalla, että oli saapunut joku vieras, jota Charlotta salissa ystävällisesti tervehti. Hänelle ei osattu sanoa, kuka tulija oli. Hän tyytyi siihen, koska ei halunnut aiheuttaa mitään häiriötä. Kynttilät ja lamput paloivat, ja hänen ympärillänsä hohti kerrassaan sanomaton kirkkaus. Esirippu kohosi paljastaen katsojille yllättävän näyn: koko kuva oli pelkkää valoa, ja tyystin hävinneen varjon sijassa oli nyt vain värejä, joiden älykäs valinta sai aikaan miellyttävän hillityn vaikutelman. Pitkien silmäripsiensä alitse silmäten Ottilia havaitsi Charlottan vieressä istumassa mieshenkilön, jota ei tuntenut. Samalla hänestä kuitenkin tuntui siltä, kuin hän olisi kuullut koulukodin apulaisen äänen. Hänet valtasi omituinen tunne. Kuinka paljon olikaan ehtinyt tapahtua sen jälkeen kuin hän oli viimeksi kuullut tuon uskollisen opettajan äänen! Kuin monipolvisena salamana välkähti hänen ilojensa ja kärsimystensä sarja nopeasti hänen mielessään herättäen kysymyksen: Onko sinulla lupa tunnustaa hänelle kaikki? Ja kuinka vähässä määrin ansaitsetkaan ilmestyä hänelle tässä pyhässä hahmossa, ja kuinka kummalliselta hänestä täytyykään tuntua, kun näkee näyttelijänä sinut, jonka on nähnyt ainoastaan luonnollisena? Verrattoman kiivaasti vaikuttivat hänessä toisiinsa tunne ja miete. Hänen sydäntänsä ahdisti, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä hänen pakottaessaan itseänsä yhä ilmenemään jäykkänä kuvana. Hän oli kovin iloinen poikasen alkaessa liikahdella ja taiteilijan havaitessa, että oli pakko antaa esiripun jälleen laskeutua.

Jo kuvaelman viime tuokioina oli Ottilian muihin tuntoihin sekaantunut kiusallinen tunne siitä, ettei päässyt rientämään hyvää ystäväänsä vastaan. Nyt hän oli sitäkin pahemmassa pulassa. Pitikö hänen käydä häntä vastaan tässä vieraassa asussa, näitä vieraita koruja kantaen? Vai pitikö hänen vaihtaa pukua? Hän ei valinnut, noudatti vaistomaisesti jälkimmäistä vaihtoehtoa, koki väliajalla malttaa mieltänsä, rauhoittua, ja oli täysin oma itsensä vasta sitten, kun vihdoinkin pääsi tavallisessa puvussansa tulijaa tervehtimään.

SEITSEMÄS LUKU.

Arkkitehti luonnollisesti toivoi suosijattarillensa kaikkein parasta, joten hänestä tuntui miellyttävältä vihdoin lähtiessänsä tietää heidän jäävän kelpo apulaisen hyvään seuraan, mutta kohdistaessaan heidän suosionsa itseensä hän toisaalta tunsi mielensä hieman haikeaksi, koska ajatteli tulevansa aivan pian ja, kuten vaatimattomuutensa hänelle saneli, täydellisestikin korvatuksi. Hän oli yhä epäröinyt, mutta nyt hän halusi päästä pois, koska ei tahtonut olla henkilökohtaisesti kokemassa sitä, mihin hänen poistuttuansa täytyi tyytyä.

Nämä puolittain murheelliset tunteet hälvenivät melkoisesti, kun naiset hänen lähtiessänsä vielä lahjoittivat hänelle liivit, joita hän oli nähnyt molempien pitkän aikaa ompelevan ja joiden tulevaista, tuntematonta omistajaa hän oli hiljakseen kadehtinut. Rakastava, kunnioittava mies ei voi saada mitään miellyttävämpää lahjaa: kun hän näet kuvailee mielessänsä sitä valmistaneiden kauniiden sormien väsymätöntä leikkiä, ei hän voi olla samalla imartelematta itseänsä ajattelemalla, ettei sydänkään voi sellaisessa kestävässä työssä pysyä ihan välinpitämättömänä.

Naisilla oli nyt kestittävänänsä uusi mies, jolle he soivat hyvää ja jonka piti voida hyvin heidän luonansa. Naissukupuolessa asuu oma sisäinen ja muuttumaton mielenkiintonsa, josta mikään maailmassa ei saa sitä luopumaan; ulkonaisessa seurallisessa suhteessa he sitävastoin mielellänsä ja helposti jättävät itseänsä koskevan määräämisvallan miehelle, joka heitä parhaillaan askarruttaa. Torjunnan ja alttiuden, itsepintaisuuden ja myöntyväisyyden avulla he siten oikeastaan hoitavat hallitusta, jonka alamaisuudesta ei yksikään sivistyneen maailman mies uskalla vetäytyä pois.