Part 9

Kuljettiin lämpimässä meren virrassa. Huolimatta siitä, että oltiin lokakuun lopulla, paahtoi aurinko kuumasti. Laiva kulki hiljaa vienossa tuulessa. Jo samana päivänä tahdottiin saada ruumis haudatuksi, jottei se saattaisi laivaa tuhon omaksi. Se sidottiin lautaan ja heitettiin kaikkien, paitsi vainajan oman puolison läsnäollessa mereen. Pastori luki siunauksen.

Tämän jälkeen kului matka verrattain sujuvasti. Sää oli suotuisa, ja katsottiin, että noituuden tuottama onnettomuuden uhka oli välttynyt.

Asia oli kuitenkin tärkeä ja aiheutti laajan oikeudenkäynnin. Todistajilta kysyttiin aluksi ymmärsikö kukaan, mitä oli se puhe, joka kuului vaimon suusta miehen kuolinvuoteen ääressä. Eivät suomalaisetkaan ymmärtäneet ja lapinkielen taitajia ei ollut. Vihdoin Kaisa itse selitti, että se ei ollut mitään pakanallista puhetta. Oli vain Isämeidän rukous, jonka hän hätäisenä ja suuremman vaikutuksen vuoksi oli lukenut nurinpäin loppukirjaimesta alkuun. Hän oli tahtonut tehdä mitä tahansa, jotta olisi saanut miehensä hengen pelastetuksi. Se selitys helpotti Kaisan asiaa. Pappi tosin piti Jumalan sanan vääntämistä suurena syntinä, mutta laivan kapteeni katsoi, että kun Jumalan sanaa voidaan Lutheruksen opin ja esimerkin mukaan kääntää mille vieraalle kielelle tahansa, ei tätäkään kääntämistä voida rikokseksi katsoa. Voihan kieli olla niin rakennettu, että sanat näin käännettyinä ovat sen kielen mukaisia. Jumalan sanaahan se joka tapauksessa on. Lainoppineita ei laivassa ollut ja niin jätettiin asia tämän ratkaisun varaan. Kaisa päästettiin vapaaksi.

Mutta vaikka hän oli loppumatkan vapaa, huomasi hän, että useimmat ihmiset, myös suomalaiset karttoivat häntä. Marttisten käytöksessä hän ei mitään muutosta huomannut, ellei ehkä sitä, että he olivat häntä kohtaan ystävällisempiä ja avuliaampia. Se vaikutti, että Marttisen lähin seurapiiri, entiset tuttavamme Erkki Mulikka, Olli Räsänen, Tossavaiset, Kokkiset, Luukas ja Piikki suvaitsivat häntä ja koettivat viihdyttää hänen turvattomia lapsiaan. Kaikissa heissäkin oli taikauskoa, mutta se kallistui pikemmin Kaisan uskon puoleen. Erkin mielessä oli kysyä häneltä sydämensä hellintä asiaa ja neuvoa sen johdosta, mutta miehekäs ylpeys esti ajatuksia sanoiksi puhkemasta.

Luukas otti entistä useammin kanteleensa esille ja lauloi sen säestyksellä Väinämön lesken lohdutukseksi suuresta sankarista Väinämöisestä:

"Siitä vanha Väinämöinen Laskea karehtelevi Venehellä vaskisella, Kuutilla kuparisella Yläisihin maaemoihin, Alaisihin taivosihin."

-- Niin Kaisa, sanoi hän, -- miehesi meni uuteen maailmaan, joka me emme ole nähneet. Hän tavoitteli toista, sitä mihin me olemme nyt pyrkimässä ja mihin toivottavasti pian saavumme. Jos täällä on sijaa meille, on sitä sinullekin ja lapsillesi.

Uteliaina alkoivat matkustajat odottaa uuden maailman näkymistä.

UUSI MAA.

-- Maata näkyvissä, kuului laivan tähystäjän ääni ylhäältä kojusta.

Matkustajat terästivät silmiään, mutta eivät nähneet mitään.

-- Isä, tuossa on kivi, huudahti pikku Martti isänsä käsivarrella.

Omituista: merestä oli sukeltautunut esiin pieni musta paasi. Erkki, joka seisoi Martin vierellä, sai mieleensä kallion Isojoen koskessa. Samanlainen se oli, muutama henkilö sopi seisomaan. Mutta tämä meren paasi painui pian näkymättömiin. Samalta suunnalta kohosi vesisuihku, kaksi, kolme, useampia Laivamiehet selittivät, että siellä on valaskaloja. Niitä nousee tänne Eteläjoen suulle, missä hollantilaiset niitä pyytävät. Ne ovat samoja kuin se kala, joka profeetta Joonaan nieli.

Hetkisen kuluttua alkoi todellinen maa näkyä, kaukaisena täplänä aaltojen harjoilta. Selittämätön tunne valtasi matkustajat, jotka olivat olleet kuukausimääriä yhteen sullottuina.

Se tieto, että tuossa nyt on se odotettu, toiveitten, unelmien maailma, se teki niin valtavan vaikutuksen, että moni itsestään lankesi polvilleen kiittäen Jumalaa, joka oli meren vaaroista pelastanut ja johdattanut onnellisesti päämäärään. Niemen ohi kuljettaessa pappi piti rukouksen ja luki siunauksen.

Henlopenin niemi oli sivuutettu, maa katosi sillä kertaa näkyvistä, ja laivamiehet vakuuttivat vielä kuluvan muutamia päiviä ennenkuin perillä ollaan. Seuraavina päivinä aallot olivat kenties terävämpiä, ja myrsky heitteli entistäkin pahemmin laivaa. Vihdoin koitti kuitenkin aamu, jolloin silmien edessä oli todella nähtävää. Kaikki matkustajat ahtautuivat laivan kokkaan ja sivuille.

"Kalmarin Avain" liukui hiljalleen ylös mahtavaa virtaa. Vasemmalla puolen oli ranta lähellä. Oikealta vain häämötti maata. Joeksi sitä tuskin olisi voinut tietää.

Oli kirkas päivä. Mitään syksyn merkkejä ei näkynyt luonnossa, vaikka tähän aikaan, marraskuun alussa, Vermlannissa lumivaippa jo peitti maan. Mikäli voi huomata oli täällä kaikki kesäistä. Ihmetellen ahmivat siirtolaiset vaikutelmia uudesta maasta ja sen luonnosta.

Metsää, metsää ja aina vain metsää. Vuoria ei ollut näköalaa peittämässä, kumpuja vain, jotka erotti siitä, että metsän vihreys niillä kohdin kaareutui taivasta kohti. Kun laiva kulki lähellä rantaa, saattoi erottaa tuuheita puita, joiden haarat levittäytyivät paksuina käsivarsina sivulle, kaikille suunnille, varjostaen laajan alueen. Paikoin oli näiden jättiläispuiden alla rantamalla tiheä alusvesakko kaikenlaista lehtipuuta ja köynnöstä. Paikoin taas oli tämä alusmetsä palanut, joten isot puut yksinäisinä hallitsivat juuriaan. Koko laivan väestö olisi yhden tuollaisen puun suojassa saattanut pitää sadetta.

-- Muheva ja voimakas on epäilemättä maa, joka tuollaisia puita kasvattaa, huomautti Martti Erkille.

-- Kääpiöitä ovat niiden rinnalla ne, joita kuninkaan linnan puistoissa Tukholmassa kasvaa ja joita kävimme katsomassa, vastasi Erkki. -- No, Kokkinen, sinulta ei tavallisesti sanoja puutu, mitäs mietitä kysyi hän toisella sivulla olevalta toveriltaan.

-- Lasken vain kuinka monta tuollaista puuta täytyy kaataa tynnyrin kylvölle, vastasi Pietari Kokkinen, ja kohotti poikaansa Lassia näkemään maisemaa. -- Ei monta puuta kaataa tarvitse, mutta jokaisessa on kuntturalle kisapaikka. Mitenhän sinäkin, Matti, selviät tuollaisesta metsästä? ilkkui hän Tossavaiselle.

-- Sen sanon vain, että kyllä tuollaiset lehvät, kun kuivaksi käyvät, helposti kaskessa palavat. Mutta ei noita runkoja, ei oksiakaan yksi mies kasken vierrossa kangella käännä. -- Tämä oli Tossavaisen arvelu.

Olli Räsänen hautoi hänkin ajatusta mielessään.

-- Sitä minä tässä tuumailen, sanoi hän, -- miten noista hirsistä tuvan tekee? Paksuutta on kyllä, vaikka linnan seiniksi, mutta tuskin on suoraa kohtaa kyynärän pituudelta. Ei niistä ole rakennuspuiksi. Ei saa kunnon lautaakaan.

-- Mitäpäs sen kummempaa taloa tarvitset, neuvoi Kokkinen, -- kun teet mökkisi puun oksalle. Kyllä vain nuo oksat kannattavat vaikka eukonkin ottaisit. Kokoat pikkuisen risuja oksien väliin ja, jos komeilla tahdot, laitat risuista kattoa ja seiniä, pian on Räsälä valmis. Se on kuin harakan pesä, mutta eipä täällä näy kylmä hätyyttävän.

-- Kovin on metsä yhdenlaista ja puut rakennushirsiksi sopimattomia, myönsi Marttikin, -- mutta tällaista lehtoa, tällaista kaskimaata en ole osannut uneksiakaan. Ei sitä ole missään meidän mailla, ei Ruotsissa, ei Suomessa. Kuvittelen mielessäni, että tällainen se oli se suomalaisten pyhä lehto ennen aikaan, se jossa uhrit uhrattiin. Ja tällainen kai se oli se Kalevan kaskimaa, se minkä Väinämöinen kaasi. Tulepas Luukas, huusi hän sivulleen, -- tule kanteleillesi ja laula runo Kalevan kasken kaadannasta uuden maamme kunniaksi ja uuden elinkeinomme ylistykseksi.

Luukas viritti kanteleensa ja lauloi suomalaisten hartaasti kuunnellessa:

"Vaka vanha Väinämöinen Teetti kirvehen terävän. Siitä kaatoi kasken suuren, Mahottoman maan alisti. Kaikki sorti puut soreat: Yhen jätti koivahaisen Lintujen leposijaksi, Käkösen kukuntapuuksi."

Siirtolaisten mielessä vallitsi pyhä juhlatunnelma uuden maailman näyttäessä aarteitaan. He näkivät siinä niin paljon, että olivat valmiit ottamaan vastaan arkipäivän, pitkän ja raskaan työviikon. Tuollaista metsää katsoessa heidän kämmenpohjaansa syhysi. Innokkaasti he halusivat tarttua kirveisiinsä ja ryhtyä mahdollisimman pian metsää raivaamaan, tekemään sen pohjalle viljelystä, missä vilja lainehtisi omien ja jälkipolvien toimeentuloksi.

Laiva jatkoi edelleen kulkuaan pitkin joen rantavesiä. Näköala siirtyi toisensa tieltä. Tarkka silmä huomasi aran peuran rannalla. Kokkinen viittasi Luukkaalle:

-- Ollapa pyssy käsillä, paisti tulisi. Maltahan, vielä me täälläkin peuran lihaa syömme. Ja tuskinpa vouti on kimpussamme, ei ainakaan Fryksdalin vouti.

Ahnaasti Luukaskin silmäsi riistaa. Hänen käsivartensa oli kyllä kankea, mutta sormet olivat vetreät, joten voivat pyssyn lukon laukaista. Hän toivoi voivansa vielä metsällä käydä.

Erään niemen nenässä, laivan aivan läheltä hipuessa ohitse kuului yhtäkkiä tavatonta meteliä. Pensaat ruskivat ja matkustajat näkivät pienen aukeaman kautta kulkevan koko parven isoja lintuja, matalampia kuin kurjet, mutta isoja ja lihavia.

-- Ovatkohan nuo syötäviä lintuja? kysyi Olli Räsänen laivamieheltä.

Kuuli niiden olevan kalkkunoita, parasta syötävää mitä olla voi.

-- Jopa ovat isoja nämä Amerikan metsot, ihmetteli Tossavainen. -- Yksi vastaa kolmea, ehkä neljää meidän metsoa.

Kokkinen tokaisi tähän:

-- Siellä Ruotsissa me sanoimme: "ei pyystä kahden jakamista". Nyt sanokaamme: "kolme syö Amerikan pyytä."

Tällaisia vertauksia tehdessä ja uutta ja aina vain uutta ihmetellessä kului päivä iltapuoleen. Jo Räsänen näki sellaista metsää, josta voi saada rakennuspuita, pitkiä ja komeita. Ne olivat kuin kuusia, oksat kummallisen säännöllisesti haarautuvia.

Ja vihdoin huomasivat he rannalla kaksi merkillistä olentoa, jotka näyttivät ihmisiltä. Toinen heistä varjosti käsillä silmiään laivaa tähystellessään. Heidän ruumiinsa olivat paljaat, vain pieni mekko keskiruumiin ympärillä. Päässä oli sulkatöyhtö, joka ulottui selkään.

-- Kukoksi tuota luulisi, naljaili Kokkinen. -- Se vain on eroa, että on pyrstön pannut harjaksi.

Hän ei malttanut olla huutamatta "kukkokiekuuta" tervehdykseksi.

-- Älä tee pilkkaa intiaanista, muistutti Erkki. -- Kokkisesta on jo ennen tehty kukko ja Kockina lienet laivankirjoissakin. Katso ettet jääkin kukoksi ja ettei intiaanit kyni sinulta höyheniä.

Erkki oli arvannut nuo tähystelijät intiaaneiksi, joista laivamiehet olivat matkalla paljon kertoneet. Marttikin puuttui keskusteluun.

-- Ne ovat tämän maan oikeita isäntiä, alkuperäisiä asukkaita, sanoi hän. -- Epäilemättä joudumme heidän kanssaan paljon tekemisiin. Luvatkaamme tässä, kun nyt ensi kerran heitä näemme, olla rehellisiä ja oikeudentuntoisia intiaaneille. Niinkuin me olimme Ruotsissa metsäsuomalaisia, niin ovat he täällä metsien asukkaita ja valtiaita. Me emme sorra heitä, jos he antavat meidän rauhassa asua. Me haluamme elää heidän kanssaan sovussa. Eikö niin, kansalaiset?

-- Oikein sanottu, vakuutti Räsänen, ja muut yhtyivät siihen.

Intiaanit kääntyivät rannalta metsään päin ja hävisivät sinne. Heidän käyntinsä näytti arvokkaalta, ruhtinaalliselta.

Pimeän tultua ilmoitettiin matkustajille, että huomenaamuna ollaan määrän päässä, Christina-linnoituksella.

UUDEN RUOTSIN SIIRTOKUNTA.

Uuden Ruotsin siirtokunnalle oli vasta perustukset laskettu. Hollantilainen Peter Minuit, joka oli intiaaneilta ostanut Manhattan-saaren ja perustanut sinne Uuden Amsterdamin (New Yorkin) kaupungin sekä toiminut Uusien Alankomaitten maaherrana, oli, erottuaan hollantilaisen yhtiön palveluksesta, johtanut ruotsalaiset v. 1638 Delaware-joelle. Hollantilaiset olivat jo tätä ennen ulottaneet myös sinne vaikutuksensa, joka kuitenkin oli sangen vähäinen ja ilmeni melkein yksinomaan kaupankäyntinä. Pieni Fort Nassaun linnoitus, jossa oli vain muutamia vartijoita, oli yhtiön ostomiesten suojapaikkana.

Peter Minuit tunsi nämä omien maanmiestensä toimenpiteet, mutta tiesi samalla myös, että maa oli asumatonta. Hän osti maata intiaaneilta ruotsalaisten asutusta varten ja perusti Christina-nimisen linnoituksen. Kun hän ei tahtonut ärsyttää hollantilaisia, sijoitti hän sen noin yhden ruotsin virstan (kahden mailin) päähän Delaware- eli Eteläjoesta sivujoen varrelle, mitä nimitti Christina Creekiksi. V. 1640 tuli ensimäinen aivan pieni retkikunta Ruotsista, pääasiassa linnoituksen vahvistamista ja kaupan ylläpitämistä varten, sekä saman vuoden lopulla muutamia hollantilaisia, jotka asettuivat asumaan noin 10 ruotsin virstan (20 mailin) päähän Christinasta.

Ruotsalaiset kaipasivat kipeästi lisävoimia. Siirtokunnan päällikkö ilmoitti kaiken olevan valmiina asutusta varten ja pyysi uutisasukkaiden sekä tarpeiden lähettämistä. Kului talvi 1640-1641 odotuksessa. Kului kesä, mutta odotettua laivaa ei tullut. Sen sijaan alkoivat myös englantilaiset New Havenista toimia tällä joella. Ruotsalaisen siirtokunnan alku oli häviämisen varassa. Lienee jo ollut puhetta sen lopettamisesta ja sulautumisesta hollantilaiseen Uuden Amsterdamin siirtokuntaan.

Tällaisissa oloissa oli komentaja Ridderille ja hänen pienelle joukolleen erinomainen ilosanoma se, minkä joen suupuolen intiaanit juoksuttivat linnoitukseen: Ruotsalainen laiva oli tulossa, sama, joka oli jo kaksi kertaa ennen seutukunnalla käynyt.

Komentaja valmistautui vastaanottoon ja lähetti tähystäjiä Christina-joen suulle. Ruotsin juhlalippu nostettiin linnoituksen katolle ja suuri tykki laitettiin kuntoon kunnialaukauksen ampumista varten. Vihdoin marraskuun 7 päivän aamuna 1641 tähystäjä näki odotetun laivan tulevan ylös Delaware-virtaa. Ennen kuin hän ehti sanaa tuomaan, kuului laivasta tykin laukaus saattaen sanoman odottajille.

Komentaja ja miehistö pukeutuivat juhlapukuun ja asettuivat rannalle. Myös oli keräytynyt parvi intiaaneja joen toiselle rannalle uteliaina katsomaan. Ruotsin lippu laivan mastossa tervehti siirtokuntaa iloisesti lepattaen. Linnoituksesta pamahti jymeä kunnialaukaus. Siihen vastattiin laivasta uudella kunnialaukauksella.

Joen rannalla oli luonnon valmistama laituriksi sopiva kivitys. Laiva laski siihen. Yhteys laivan ja siirtokunnan välillä alkoi pian. Komentaja otti kunnioittaen vastaan laivan päällikön, kyseli tärkeimmät uutiset sekä kokosi kirjelähetykset. Molemminpuolista iloa on vaikea kuvata. Nyt oli siirtokunnalle alkava uusi edistyksen aika.

Suuri osa matkustajia oli pitkän matkan rasituksista kovin väsyneenä ja heikkona. Moni täytyi kantamalla tai taluttamalla viedä maihin. Elukat, joita viimeiseksi kuljetettiin, olivat kärsineet eniten, sillä ne olivat saaneet olla loppumatkan sangen vähäisellä rehulla.

Linnoitusta ympäröi neliskulmainen vallitus, jonka jokaisessa kulmassa oli nuolenkärjen muotoinen sarvi. Yhdeltä puolen ulottui vallitus jokeen, kahdella sivulla oli vetelät suot. Neljännellä puolella ainoastaan kapea kannas soitten välissä yhdisti sen mantereeseen. Tällainen asema oli tahallaan valittu, jotta olisi helpompi puolustautua mahdollisia, erittäinkin intiaanihyökkäyksiä vastaan.

Vallituksen sisällä oli puusta kyhättyjä rakennuksia, joista viisi oli asunnoiksi varattu. Kuudes oli kirkkona sekä samalla kouluna. Lisäksi oli tavara- ja eläinsuojuksia. Ulkopuolella linnoituksen oli muutamia asuntoja, joiden ympärillä oli pienempiä viljelyksiä, etenkin tupakan kasvattamista varten. Kaikki oli vielä aivan alkeellista. Pientä linnoitusasutusta ympäröivät vesiperäiset maat sekä niiden takana lehtevät kumpumaisemat.

Päivän merkityksen vuoksi ja ajan tapojen mukaan kokoonnuttiin laivasta suoraan kirkkoon. Myöskin sairaat kannettiin sinne siunausta saamaan. Kirkossa pidettiin tulojumalanpalvelus. Siirtokunnan pappi, pastori Reorus Torkillus, joka oli edellisen vuoden alusta saapunut siirtokuntaan, ollen ensimäinen luterilainen pappi uudella mantereella, toimitti uuden tulokkaan, pastori Christoferin kanssa alttaripalveluksen. Uudella pastorilla oli kaunis messuääni, joka teki harvinaisen toimituksen erikoisen juhlalliseksi.

Saarnan tekstiksi oli pastori valinnut Johanneksen Ilmestyskirjan 21 luvun värssyt 1-8.

Seurakunnan seisoallaan kuullessa luki hän sanat:

"Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimäinen maa ja ensimäinen taivas ovat kadonneet, ja merta ei ole enää.

"Ja pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin minä näin laskeutuvan alas taivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niinkuin miehelleen kaunistettu morsian.

"Ja minä kuulin suuren äänen taivaasta sanovan: 'Katso Jumalan maja ihmisten keskellä, ja hän on asuva heidän keskellään, ja he ovat hänen kanssaan, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa.'

"Ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.

"Ja valtaistuimella istuja sanoi: 'Katso uudeksi minä teen kaikki'. Ja hän sanoi minulle: 'Kirjoita, sillä nämä sanat ovat todet ja varmat.'

"Ja hän sanoi minulle: 'Se on tapahtunut. Minä olen A ja O, alku ja loppu. Minä annan janoovalle lahjaksi elämänveden lähteestä.'

"'Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja hän on oleva minun poikani.'

"'Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja ilkimysten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valehtelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa, tämä on toinen kuolema.'"

Tilanteeseen sopiva teksti antoi pastorille aiheen kuvata sitä uutta maata, johon siirtolaiset olivat saapuneet. Ruotsin rannoilta lähdettyä oli kotiseutu, synnyinmaa kadonnut näköpiirin taakse. Sitten oli ollut kuukausimääriä merta ja vaikeata matkaa. Nyt on sekin kadonnut. Nyt on edessä uusi maa, joka on silmälle mieluisa, joka on neitseelliseen vehmauteen pukeutunut kuin kaunis morsian. Monen mielessä se on ihana kuin Uusi Jerusalem, jossa ei ole kylmää eikä kärsimyksiä. Pohjan pakkasista tulleelle se on ihmemaa. Ja todellakin se on suuri Jumalan lahja, josta on syytä kantaa Kaikkivaltiaalle kiitokset. Puutetta kärsineet ja vaivatut odottavat, että tästä tulee heille paratiisi, jossa on hyvä olla, jossa kyyneleet kuivuvat silmistä, jossa murhe loppuu ja jossa entiset kärsimykset unhottuvat. Mutta ihmisen toiveet ovat pettäviä, ne haihtuvat kuin tuhka tuuleen, jos ne perustuvat vain unelmiin. Tämä maa ei suo yhtään parempia elämisen hetkiä kuin entinenkään sille, joka kädet ristissä odottaa kaikkea hyvää valmiina. Ei, päinvastoin on tämä maa aivan muokkaamaton. Siitä voi tulla rikas ja tuottava, jos ihminen noudattaa sitä Herran käskyä, jonka hän aivan ensimmäisenä ihmiselle antoi ja josta luemme Pyhän Raamatun ensimmäisessä luvussa, jo luomiskertomuksessa. Jumala käski: tehkää tämä maa alamaiseksenne. Ihmisen on työllään pantava maa tottelemaan Jumalan hedelmällisyyden ja tuottavaisuuden lakeja. Työtä, pitkä-aikaista, sitkeätä työtä vaatii tämä maa ennen kuin se alistuu ihmisen alamaiseksi. Joka ei työtä tee, joka ei noudata Herran käskyä, hän ei menesty täällä eikä hän menesty missään. Ihmisen on täälläkin elettävä Jumalan kasvojen edessä, jotka näkevät kaikkialle. Ne kasvot katsoivat teitä vanhassa kotimaassanne, ne katsovat täälläkin. Ne, jotka ovat pelkureita eivätkä uskalla kovin käsin siihen työhön, jonka Jumala on määrännyt, ne, jotka eivät Häntä usko, ne jotka tekevät ilkitöitä ja rikoksia, ne, jotka harjoittavat siveettömyyttä ja turvautuvat pakanallisiin Jumaliin, turhaan ne täältä onneaan etsivät. He eivät täälläkään saavuta paratiisia, vaan päinvastoin helvetin. He joutuvat siihen järveen, joka tulta ja tulikiveä palaa. Tämä on toinen kuolema, sanoo Herra.

Ainoastaan sillä, joka kilvoittelee Herran käskyjen täyttämiseksi, on voittamisen toivo. Vain hän menestyy. Hänelle antaa Herra voiton palkinnon. Hän saa juoda elämänveden lähteestä, hän saa elämän ja onnen. Hänelle ja hänen suvulleen tulee tämä maa Uudeksi Jerusalemiksi, jossa ei ole itkua eikä hammasten kiristystä, jossa Herra itse asuu ja suojelee omiansa kuin isä poikaansa. Nämä hänen sanansa ovat varmat ja todet.

Tähän suuntaan kävivät kunnianarvoisan pastorin sanat. Nekin suomalaiset, jotka eivät ruotsinkieltä ymmärtäneet, tunsivat pastorin sanoista siunauksen valuvan ylitsensä ja kyselivät myöhemmin toisilta sanojen merkitystä. Metsissään ei heillä ollut tilaisuutta olla läsnä missään jumalanpalveluksessa. Nuoremmat eivät olleet milloinkaan käyneet missään kirkossa. Heidän uskonnollisia tarpeitaan ei oltu vähimmässäkään määrässä tyydytetty. Nyt he täällä Uuden Ruotsin erämaassa pakanoitten ympäröiminä pääsivät ensi kerran osallisiksi Herran sanan julistamisesta. He käsittivät sen omalla tavallaan. Siihen käsitykseen liittyi epäilemättä paljon suomalaisen muinaisuskonnon taikuutta.

Yhden asian he ymmärsivät hyvin: tämä uusi maa on hyvä maa. Joka siinä tekee työtä, hän menestyy.

PIETARI RAMBO.

Kirkosta tultua oli ruoka odottamassa. Kaikki eivät suinkaan sopineet huoneissa aterioimaan, joten suuri osa nautti ensimäisen ateriansa uudella mantereella luonnon helmassa.

Komentaja Ridderillä oli nyt iso perhe elätettävänä. Se oli vietävä hengissä läpi ensi kesään saakka. Asia ei kuitenkaan häntä paljoa huolettanut, ei ainakaan poistanut sitä iloa, minkä laivan tulo oli aiheuttanut. Talvivarustukset oli tehty ja sen vuoksi oli viljaa varastossa pitkäksi aikaa. Komentaja tiesi myös saavansa vastaista tarvetta varten ostaa ruokatavaroita hollantilaisilta Uudesta Amsterdamista sekä englantilaisilta Virginiasta, sillä molemmilta tahoilta oli tehty tarjouksia. Myös intiaanit luovuttivat mielellään maissia, jota he viljelivät erittäinkin yläjoella suuren kosken kylä-yhteiskunnassa. Viljan loppumisesta ei siis ollut pelkoa. Lihaa ei tarvinnut suuria määriä koota varastoihin. Sitä sai metsässä melkein mielin määrin. Kalastusta haittasi se, ettei ollut riittävästi verkkoja ja koukkuja, mutta niitä ilmoitettiin tulevan "Charitaksessa", jota voitiin odottaa saapuvaksi aivan lähipäivinä. Tämä myöhemmin lähtenyt laiva oli tulossa suorempia teitä.

"Kalmarin Avainta" alettiin heti purkaa. Miehet, myöskin äsken tulleet, työskentelivät siinä pimeään saakka. Kun laivasta muun lastin mukana otettiin esille uusia kirveitä 600 kappaletta, oli komentaja siitä sangen mielissään, ajatellen suoritettavia rakennustöitä sekä maanraivauksia.

Komentaja oli sangen hyvällä tuulella. Hänellä oli tähän erittäinkin kaksi syytä. Pitkän odotuksen ja monen puutteen jälkeen hän tiesi nyt saavansa helpotusta ja apua. Toinen syy oli persoonallista laatua. Hän oli leskimies ja tunsi yksinäisen elämänsä ikäväksi. Siirtokunnassa ei ollut aviopuolisoksi valittavaa. Muitten kansallisuuksien kanssa oli aivan vähän yhteyttä. Sitäpaitsi hän tahtoi ottaa puolison itselleen ruotsalaisten joukosta. Muuta neuvoa hän ei ollut tiennyt kuin kirjoittaa yhtiölle, jonka palveluksessa oli, ja pyytää, että se muun siirtokuntaan tarvittavan mukana lähettäisi sopivan vaimon hänelle itselleen.

Hän odotti nyt myös tätä lähetystä. Papereissa ei ollut siitä kyllä mitään mainittu, kuten ei siirtolaisista yleensäkään. Eikä hän saapuneissa keksinyt tällaista lähetystä. Mutta hän oli edelleen hyvässä toivossa. Olihan luonnollista, että yhtiö voi sellaisen arvokkaan lähetyksen uskoa ainoastaan hänen tulevan apulaisensa Maunu Klingan huostaan, joka perheineen ja tärkeine papereineen saapuisi "Charitaksessa". Hän vihelteli tyytyväisenä.

Tämä päällikön hyvä tuuli vaikutti myös siihen millainen kohtelu tuli hänen puoleltaan saapuneiden siirtolaisten osaksi. Hän tiesi, että saapuneiden joukossa oli ehkä hyvinkin runsas määrä tuomittuja ja karkoitettuja, jotka olivat oikeastaan vankila- ja pakkotyösääntöjen alaisia. Tästä hän ei välittänyt, vaan salli kaikkien olla vapaiden miesten asemassa. Paperit tulisivat Klingan mukana ja sitten ehtisi asiat järjestää. Täällä kaukana esivallan silmien alta ei tarvinnut olla erikoisen muodollinen. Eikä vapaina kulkevien tuomittujen karkaamisesta ollut mitään pelkoa, sillä mihinkäpä he osaisivat oudossa maassa.

Niinpä ei nyt ainakaan alussa ollut mitään eroa vapaitten ja tuomittujen välillä. Kaikki saivat katsella ympärilleen ja tutustua oloihin.