Part 8

-- Kyllä minun tulee siellä Amerikassa suuresti ikävä Muurikkia. Se on niin hyvä lehmä. Kun on sen vasikkana Suomesta asti tuonut ja itse kasvattanut, on se rakkaaksi käynyt.

-- Otetaan Muurikki mukaan, päätti Martti. -- Kyllä lehmä vielä sen matkan kestää, kun on jaksanut Suomesta saakka kävellä. Ei tässä tule niinkään pitkää kävelymatkaa satamaan. Ja laivassa sillä on vapaa kyyti. Klinga oli kehoittanutkin ottamaan karjaa mukaan, jotta pääsisi karjanhoidon alkuun.

-- Eikö siellä lehmiäkään ole? ihmetteli vanha vaari. -- Mahtaakohan se maa niin kovin rikas olla, kun lehmiäkin puuttuu.

Tuntui se asia muistakin merkilliseltä.

-- En tiedä, ehkä siellä lehmiä onkin. Mutta miksi emme ottaisi omaa, kun vapaasti saamme viedä? päätti Martti.

Yhtä vastahakoiselta kuin Martista oli ennen tuntunut Amerikkaan lähtö, yhtä mieluisaa se nyt oli. Tarmokkaana hän matkaa puuhasi ja auttoi muitakin matkallehankkijoita. Leena ja poika Martti seuraisivat mukana. Hänkin arveli, että mahdollisesti voivat toiset tulla myöhemmin, jos toimeentulo tulisi täällä tukalaksi. Ensin täytyy nuorempien ottaa selvä, miten siellä menestyy. Vanhemmat tulevat sitten valmiimpiin oloihin.

-- Luonnollisesti sinä Martti menet, kun ei ole muuta valittavana, sanoi vanha vaari. -- Mutta minä en sinne koskaan lähde. Olen jo kerran ennen kotini hylännyt ja lähtenyt joutavan jälille. Jos täältä vielä pitää muuttaa, vanhaan kotiin minä menen, takaisin Suomeen Rautalammille. Saisipa siellä taas niitä muikkuja! Lämmin on kotoinen liesi, vilu on vieras tupa. Kepeämpi on turpeen allakin siellä vanhassa kotimaassa nukkua ikuista unta siunatussa maassa.

-- Kyllä sinne Amerikkaan kuuluu mukaan lähtevän pappi, tiesi Olli Räsänen. -- Täällä tuota ei ole pappia koskaan kuullut, omakielistä ainakaan. Kastamatta ovat jääneet lapset ja siunaamatta ruumiit.

Martti otti pienen poikansa polvelleen.

-- Sinä poikani, saat siellä uudessa maassa oppia. Opit kirjoittamaankin, jota taitoa täällä ei ole voitu saada. Sinusta tulee oppinut mies, oppineempi kuin isästäsi.

-- Tietymätöntä on, mitä kirjanoppia sielläkään saa, epäili Räsänen. -- Erämaahan sekin on. Mutta välipä sillä. Kunhan vain saisi rauhallisen kodin perustaa, josta ei mitään puuttuisi.

-- Vaikka voissa ja voirasvassa uisit, tulet sinäkin, Olli, kaipaamaan, huomautti vanha vaari leikillisesti. -- Mistäpä emännänkään siellä itsellesi otat. Se kuitenkin kodissa tarvitaan. Vai niistä pakanoistako valitset?

-- Totta, totta, myönsi Olli. -- Eihän se koti emännättä. -- Ja hän katsoi Reetaan.

-- Taitaa monenkin ajatukset tänne kotipuoleen painautua, puhui Erkki. -- Jäähän tänne tuttuja, lapsuudentovereita ja omaisia.

-- Niin, _sisaria_, sanoi Reeta vähän katkerasti. -- Vähän kai te näitä korpia ja tätä korvenväkeä muistatte, kun hyville päiville joudutte.

-- Älä toki niin ajattele, torui Martti. -- Kun ei vaari sinua milloin tarvitse, tule sinne.

-- Heti kutsutaan, kun alkuun päästään, kiirehti Räsänen vakuuttamaan.

-- Kutsutaan, jos kutsutaan, ja riippuu siitä kuka kutsuu, vastasi tyttö veikeästi.

Näin suunniteltiin Marttilan tuvassa tulevaisuutta ja mielikuvituksen annettiin siinä lentää, mistä varmempia tietoja puuttui. Uusi tuntematon maailma alkoi houkutella salaperäisyydellään.

ERKKI JA STINA.

Talvikuukaudet kuluivat. Päivä alkoi pidetä ja maaliskuun aurinko heloitti hangilla. Amerikkaan menijät odottivat Klingaa, joka oli luvannut käydä kokoamassa siirtolaiset opastaakseen heidät satamakaupunkiin.

Erkki nousi sunnuntaiaamuna suksilleen ja ilmoitti käyvänsä rintakylillä kuulustelemassa kuuluisiko siellä mitään Klingan tulosta.

Tämä asia oli hänellä pikemminkin tekosyy. Koko ajan vankilasta päästyään oli hänen mielessään kytenyt halu käydä Dalbon kylässä. Syytä hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa.

Reippaasti hiihti hän mäet ja laaksot. Hanki oli kova, sitä olisi voinut suksittakin kävellä. Sukset kiitivät pikaista vauhtia. Miehen tarmo ja matkan joutumisen halu niitä kiidätti.

Hän katsoi kylää samalta vaaralta, missä oli kohtalokkaana päivänä tovereistaan eronnut. Nyt ei hän pelännyt ruotsalaisia. Raitis ilma teki mielen keveäksi. Dalbon talo oli tuolla. Pihalla näkyi joku naishenkilö liikkuvan. Hänkö se oli?

Sauvoillaan hän työnsi sukset liukumaan mäkeä alas. Kova vauhti kiidätti hänet jäälle, jopa toiselle rannalle. Kevyesti hän kohosi peltoaukeaa pitkin suoraan taloa kohti.

Hänet oli huomattu. Ja hänet oli nähnyt juuri hän, tuo Dalbon kaunis, ylpeä tytär. Mutta Stina ei jäänyt odottamaan. Kun Erkki navetan nurkan taitse saapui pihaan, ei tyttöä missään näkynyt. Anders tuli tuvasta.

Nuori Dalbo tervehti ystävällisesti tulijaa.

-- Olen kuullut, että sinäkin matkustat Amerikkaan, sanoi Anders.

-- Niin matkustan ja tulin kylään kuulustelemaan onko Klingaa näkynyt tai onko tietoa milloin hän tulee.

-- Ei ole näkynyt, mutta ei hän enää kauan viivy. Ja Anders lisäsi: -- Meiltäkin mennään Amerikkaan, isä ja äiti.

Tämä oli Erkille yllätys.

-- Isä on ollut niin synkkä surullisten tapahtumain jälkeen, eikä enää viihdy kotona. Minä ja Stina jäämme kotia hoitamaan. Gustaf muuttaa tänne, selitti poika.

-- Gustaf, punatukkainenko? -- Erkki melkein kiljahti.

-- Niin, hänen ja Stinan häät pidetään ennen vanhusten lähtöä. Pariskunta jää tänne asumaan.

Se oli Erkille kuin isku vasten kasvoja.

Hänelle tuli kiire pois talosta. Nopeasti hyvästeltyään hän lähti hiihtämään. Aivan vaistomaisesti johtivat sukset rantatietä myöten koskelle. Tultuaan lähelle koskea hän näki lehdettömien puitten läpi Stinan. Hän tunsi sen aivan varmaan. Hän otti muutaman potkahduksen suksillaan ja oli pian tytön vieressä. Stina ei hämmästynyt. Oli kuin hän olisi tätä kohtausta odottanut.

-- Stinakin on lähtenyt hankiaisille, vieläpä yksinään. -- Erkin sanat oli lausuttu ystävällisessä mielessä.

-- Raitis keväinen sunnuntai houkutteli. -- Stina pysähdytti kulkuaan, kun olivat saapuneet kosken partaalle. Koski huokui vesihöyryä raittiiseen pakkasilmaan. Jäät olivat muodostaneet rannoille röykkiöitä, joiden välistä vesi ryöppysi. Ne olivat kasvattaneet leveäksi ja korkeaksi sen kiven, jolla Erkki oli syksyllä seisonut.

-- Muistatko tuota kiveä? kysyi Erkki.

-- Hyvin muistan, vastasi tyttö, ja hänen vakavuutensa häipyi. Hän purskahti nauramaan. -- Muistan kun loikkasit sieltä tänne rannalle. Se oli aimo loikkaus.

-- Tahdotko, että loikkaan uudelleen.

-- Ei, en tahdo. Väli ei ole nyt talvella niin pitkä, mutta jää kivien ympärillä saattaa olla pettävää.

-- Teen sen vieläkin ja kannan sinut mukanani.

Ennenkuin tyttö ehti aavistaakaan oli Erkki jättänyt suksensa, tarttunut häneen kiinni ja voimakkaalla hyppäyksellä siirtynyt hänen kanssaan kiven jäätikölle, joka kesti.

-- Kas nyt olet täällä eikä sinun ole helppo päästä pakoon, sanoi Erkki. -- Minun pitää kerrankin saada vähän puhella kanssasi. Tämä on ehkä viimeinen tilaisuus, kun pian matkustan Amerikkaan. Anders kertoi, että isäsi ja äitisi myös lähtevät sinne. Etkö sinäkin lähde?

Tyttö painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.

-- Minulla ei ole oikeutta sinulta mitään vaatia. En ole mitään tehnyt hyväksesi. Sinä päinvastoin olet minun henkeni pelastanut. Tekisin hyväksesi minkä voisin. Nyt olemme ratkaisukohdassa. Nyt on kysymys siitä eroavatko tiemme vai johtavatko yhteen. Ne eivät ainakaan eroaisi, jos seuraisit isääsi ja äitiäsi uuteen maailmaan. Sano, lähdethän? -- Erkin sanat olivat melkein nöyrät ja pyytävät.

Tyttö peitti kasvonsa eikä vastannut mitään.

-- Me olemme eri rotua, sinä ja minä, jatkoi nuori mies. -- Näiden rotujen välillä on vallinnut viha ja vaino. Sinun rotusi vihaa minua, metsäsuomalaista. Mikäli voin päättää, ei isäsi ole siitä poikkeuksena. Sinun menettelysi osoittaa, ettei viha ole sinussa vallalla, ei ainakaan yksinomaan. Minä toivon, että siellä meren takana viha häipyy ja nämä eri rodut lähenevät toisiaan.

Tyttö oli liikutuksen vallassa, mutta pysyi sanattomana.

Erkki jatkoi vielä jonkun verran kärsimättömänä:

-- Sen vähän perustalla, mitä minusta tiedät, voit pitää minua kevytmielisenä hulttiona. Enkä kiellä, ettei luontoni olisi kevyt. Mutta tällä hetkellä, joka voi olla ikuisen eron hetki, olen puhunut sydämeni koko vakavuudella. Sano nyt toki jotain, sano lähdetkö Amerikkaan?

Stina oli kääntänyt kasvonsa pois. Hänen sydämessään liikkui voimakkaita tunteita. Mitä? Se oli Erkille arvoitus. Vihdoin nuoren miehen kärsivällisyys loppui.

-- Enkö saa sanaakaan suustasi? Vielä teen yhden kysymyksen. Sen nimessä, mitä tiedät tapahtuneen, sinä et voi olla vastaamatta. _Sano onko totta että sinä menet naimisiin punatukkaisen kanssa?_

-- Se on isäni tahto, pääsi vihdoin tytön huulilta hiljaa ja nöyrästi.

-- Onko se myös sinun tahtosi? kysyi Erkki kiivaasti.

Tyttö nosti päänsä ja katsoi Erkkiä suoraan silmiin sekä huudahti varmasti ja jyrkästi:

-- Ei koskaan!

-- Se on vastaus kaikkeen! riemuitsi Erkki. Enempää ajattelematta hän tempasi tytön syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten ja suuteli intohimoisesti.

Tyttö ei vastustanut. Hänen tunteensa saivat voiton. Hän ei ajatellut entisyyttä, eikä tulevaisuutta.

Tätä kesti kuitenkin vain hetken ja hän heräsi kuin unesta.

-- Ei, tämä ei käy päinsä, puhui hän kyynelten valuessa. -- Ei sinun olisi pitänyt etsiä minua -- nyt teet minut onnettomammaksi kuin olen ollut. Minä häpeän itseäni. Asiaa ei voida muuttaa. Joka tapauksessa minä olen Gustafin kihlattu morsian.

Ja tyttö teki nopean päätöksen, otti jäätiköstä ponnahduksen ja hyppäsi takaisin rannalle. Hyppäys onnistui niin, että Stinan jalat ottivat rantajäätikön reunaan. Mutta siitä ne luiskahtivat. Stina putosi koskeen.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Erkki ei ehtinyt sitä estää. Hän oli rajattomasti hämmästynyt. Hän huomasi vaaran ja hyppäsi rannalle. Juosten alaspäin hän sai Stinan hameesta kiinni ennenkuin koski ennätti viedä hänet kauemmaksi rannasta.

-- Koetin paeta sinua, en päässyt, kuiskasi tyttö ja painoi silmänsä kiinni. Erkki otti tytön syliinsä, nousi suksilleen ja hiihti taloon nopeasti. Pakkanen oli kovettunut iltaa vasten. Tyttö oli vaarassa paleltua.

Koko matkalla ei kumpikaan puhunut sanaakaan. Pihalle päästyä tulivat äiti ja Anders hätäisinä ulos. He olivat nähneet tyttöä kannettavan. Äiti kiljahti kauhistuksesta. Stina aukaisi silmänsä ja kuiskasi Erkille:

-- Kiitos sinulle. Poistu heti, että päästään selityksistä. -- Ääni oli ystävällinen ja rukoileva.

Erkki jätti tytön Andersin käsivarsille, käänsi suksensa kotivaaroja kohti ja pian oli hän poissa näkyvistä.

Ennenkuin Stina ehdittiin kantaa tupaan, tuli vanha Dalbo portailla vastaan.

-- Mikä hätänä? Mitä on tapahtunut? kysyi hän.

-- Stina oli hypännyt koskeen. Suomalainen pelasti, selitti äiti. Mielikuvituksessaan hän oli tapahtuman näin rakennellut.

Jäätymäisillään olevat vaatteet riisuttiin tytön päältä ja hänet pantiin lämpimään sänkyyn. Stina sulki silmänsä. Hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi. Mutta muuten oli hänen hyvä olla.

Häärätessään vuoteen ympärillä äiti puhui isälle:

-- Stina on viime aikoina ollut niin kummallinen ja synkkä. Kyllä hän nyt sairastuu. Me emme voi hänelle puhua häiden valmistuksista. Ne täytyy lykätä tuonnemmaksi. -- Hän siveli tyttärensä kelmenneitä poskia ja silitti kosteata tukkaa.

-- Odotetaan kuinka käy, taipui Dalbo. -- Vielä on aikaa.

Stina sairastui todellakin. Tiedotonna hän houraili punatukkaisesta, murhaajasta, miehestä, joka tahtoi häntä suudella, koskesta, Amerikasta...

Kun hän näin väikkyi elämän ja kuoleman välillä, oli häiden valmistelu luonnollisesti lykättävä tuonnemmaksi.

LÄHTÖ UUTEEN MAAILMAAN.

Toukokuun alkupäivinä 1641 oli Tukholman satamassa vilkasta liikettä. Varustettiin kahta laivaa viemään siirtolaisia ja kaikenlaista tavaraa Uuden Ruotsin siirtokuntaan Eteläjoelle (Delawareen). Toinen näistä laivoista, "Kalmarin Avain", oli tämän matkan jo kahdesti ennen tehnyt. Toinen oli "Charitas", johon oli tarkoitus sijoittaa suurin osa Amerikkaan menevästä tavaralastista.

Siirtolaisia oli koottu yli koko Ruotsin valtakunnan. Niitä oli värvätty sekä Suomesta että Ruotsista. Vapaaehtoisesti lähteviä oli kertynyt sangen vähän, mutta sen sijaan olivat maaherrat eri tahoilta lähettäneet oikeuden tuomitsemia henkilöitä, jotka oli määrätty karkotettaviksi Amerikkaan. Karkeista rikoksista ei ketään tuomittu Amerikkaan, koska ei tahdottu Uutta Ruotsia tehdä rikollisten siirtolaksi. Sen sijaan lähetettiin sinne etupäässä metsissä asuvia ja kierteleviä suomalaisia.

Osa karkoitettavia oli sijoitettu Smedjegårdenin vankilaan Tukholmaan, ja osa tuotiin Karlstadin, Kopparbergin y.m. vankiloista Osa oli saanut vapaasti liikkua, kunnes koottiin yhteen ja tuotiin satamakaupunkiin. Printz, myöhemmin Uuden Ruotsin kuvernööri, oli tuonut suomalaisia Suomesta. Maunu Klinga oli käynyt kokoamassa joukkonsa Vermlannista, Se olikin kaikkein lukuisin.

Satamassa tapaamme myös tuttavamme. Pietari Kokkinen (laivakirjoissa Peter Cock) oli tuotu Smedjegårdenista. Klinga oli tuonut Martti Martinpoika Marttisen, Olli Räsäsen ja Matti Tossavaisen sekä joukon muita. Myös olivat Luukas ja Piikki mukana, viimemainittu vapaasta tahdostaan sotamieheksi tehtynä. Klinga oli korotettu luutnantiksi ja hän otti Piikin omaan joukkoonsa. Erkki Mulikka seurasi ystäväänsä Marttia. Luonnollisesti olivat mukana myös Martin, Tossavaisen ja Kokkisen perheet. Martti itse oli koko matkan kantanut poikaansa Marttia. Ja Piikki oli taluttanut lehmää, Muurikkia, joka sekin oli suorittanut matkan onnellisesti ja ihmetteli outoa ihmisvilinää satamassa. Tossavainen oli ottanut mukaan hevosensa. Paljon oli heillä myös muuta tavaraa, mitä katsoivat uudessa maassa tarvitsevansa tai mistä eivät hennoneet luopua. Luukas oli muistanut ottaa kanteleen.

Toisessa ryhmässä oli pieni parvi ruotsalaisia, niiden joukossa Dalbo ja hänen vaimonsa. Anders oli tullut heitä saattamaan. Erkin silmät etsivät parvesta Stinaa, mutta häntä ei näkynyt. Erkki ei malttanut olla lähestymättä Andersia ja kysymättä kuinka Stina oli selvinnyt kylmettymisestään, jonka koskessa sai.

-- Hän sairastui pahoin ja tuli hyvin heikoksi. Sen vuoksi ei voinut tännekään tulla, selitti poika ja sanoi Stinan tulleen hyvin umpimieliseksi ja omituiseksi. -- Tauti lienee hänen järkeensä vaikuttanut. Hän ei puhu juuri mitään, paitsi itsekseen. Ja toisinaan olen kuullut hänen yksinään nauravan. Vanhempien lähtiessä ei hänen silmistään kyynelpisaraa vuotanut. Hän näytti välinpitämättömältä. -- Ei siis punatukkainen asu teillä? uskalsi Erkki kysyä.

-- Ei vielä. Häät on lykätty siksi, kunnes Stina tervehtyy, vastasi Anders.

-- Mitä Stina niistä häistä sanoo? kysyi Erkki odotellen vastausta henkeään pidätellen.

-- Ei sano mitään. Ei kiirehdi eikä vastusta. Gustafia kohtaan hän on ollut ystävällisempi.

Maunu Klinga tuli heidän joukkoonsa ja antoi kaikenlaisia neuvoja.

-- Kuinka sairas tyttärenne voi viime käyntini jälkeeni kysyi hän Dalbolta, jonka talon kautta hän oli äskettäin kulkenut.

-- Hänhän keskusteli kauan teidän kanssanne, vastasi Dalbo. -- Sen jälkeen on hän mielestäni muuttunut edukseen. On ollut iloisempi ja voimakkaampi. Luulen, että häät voidaan pitää piakkoin. Heidät kuulutettiin jo viime sunnuntaina kirkossa. Stina ei olisi tahtonut, mutta minä katsoin tarpeelliseksi viedä asian niin pitkälle ennen lähtöä. Niinpä voin verrattain huolettomana nyt matkustaa.

Tieto kuulutuksesta ja muustakin tapahtumien kehityksestä Dalbossa vaikutti niin Erkkiin, että hänkin piti parhaana päästä pois uusiin oloihin. Mitä hän olikin mielessään kuvitellut, se oli nyt särkynyt.

Klinga ilmoitti vielä, että siirtolaiset sijoitetaan, mikäli sopivat, "Kalmarin Avaimeen", joka on nopeakulkuisempi ja jonka ei tarvitse odottaa tavaran lastausta Göteporissa, missä Charitas viipyy joitakin viikkoja.

-- Hyvä oli, että jouduitte pois metsistä. Vouti on uhannut tehdä uuden perinpohjaisemman hävitysretken, lisäsi hän lopuksi.

Muutaman päivän kuluttua olivat laivat valmiit lähtemään. Ne pysähtyivät vielä kumpikin Göteporissa, mutta "Kalmarin Avain" jatkoi pian matkaa Hollantiin ja Englantiin. Charitas jäi odottamaan. Rannalle jäi myös Maunu Klinga, joka ilmoitti hakevansa ylämaasta perheensä sekä palvelijattarensa, joiden kanssa hän tulee "Charitaksessa."

-- Onnea matkalle. Uudessa maailmassa tavataan, oli hänen viimeinen toivotuksensa.

Ahtaat olivat laivassa tilat ja hidasta oli kulku. Viipyminen Hollannissa ja Englannissa tuntui pitkälliseltä. Paljon oli sairautta ja kärsimyksiä.

Elokuun 19 päivänä jätti Kalmarin Avain vihdoinkin Europan rannat. Suuri meri oli kynnettävänä. Tiedettiin kuluvan kuukausia ennen kuin sen vaon päähän päästäisiin.

Mitä siellä perillä olisi? Millainen olisi kohtalo, millainen tulevaisuus? Löytyisikö sieltä uusi isänmaa, jossa elämä tulisi onnellisemmaksi?'

Pienen laivan keinuessa suurilla aalloilla, kuun illalla laineita kullatessa Luukas otti kanteleensa, helähytteli sen kieliä sormillansa ja lauloi esi-isien vanhoja lauluja:

"Siitä vanha Väinämöinen Siirti silmänsä ylemmä, Katsahtavi kaunihisti Päälle pään on taivosehen, Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: Tuoltapa aina armot käyvät, Turvat tuttavat tulevat Ylähältä taivahasta Luota Luojan kaikkivallan. Jumalass' on juoksun määrä, Luojassa lopun asetus, Ei uron osoannassa, Vallassa väkevänkänä."

II.

DELAWARE-JOELLA

UUDEN JA VANHAN MAAILMAN VÄLILLÄ.

Yli puolentoista sataa päivää oli kulunut siitä, kun "Kalmarin Avain" lähti Tukholmasta, ja yli kaksi kuukautta siitä kun laiva oli jättänyt Euroopan rannat. Laivan suunta oli ensin ollut eteläinen, sitten oli käännytty Länsi-Intiaa kohti ja nyt ohjattiin pohjoiseen, missä tiedettiin matkan päämäärän olevan.

Ahtaassa laivassa oli tämän ajan kuluessa kärsitty paljon, sillä matka oli enimmäkseen myrskyinen ja kaikki olivat olleet merisairaita, muutamat koko ajankin. Jotkut kuitenkin jaksoivat harvoina kauniina päivinä nousta kannelle. Pikku Martista oli silloin nautinto isänsä sylissä katsoa delfiinien hyppelyä ja kilpajuoksua laivan kupeella sekä lentokalojen vilkasta kiidäntää. Mutta tyyntä kesti kulloinkin vain vähän aikaa. Kun myrsky heilutti laivaa niin, että se oli pyörähtää ympäri, eivät ketkään pystyssä kestäneet, eivät myöskään ne kotieläimet, jotka oli otettu mukaan. Niinpä Matti Tossavaisen hevoselta katkesi jalka ja Marttisen Leenan Muurikilta se niukahti sijoiltaan.

Matti oli sangen murheellinen hevosestaan ja Leena valitti onnettomana Muurikin kohtaloa, ne kun jo aiottiin lopettaa.

Avuksi tuli silloin eräs matkustaja, joka ryhtyi elukoita hoitelemaan. Hän oli Väinämön vaimo Mongan suomalaismetsästä. Väinämön perhe oli karkoitettu sen vuoksi, että vaimo Kaisa oli ollut syytettynä taikuudesta. Laivan päällystö antoi vastenmielisesti elukat Kaisan hoitoon, sillä se pelkäsi, että jos laivassa ruvetaan noitakeinoja tekemään, seuraa siitä onnettomuus. Muutenkin olisi se mielellään tahtonut näiden elukkain lihalla kartuttaa laivan suuresti vähentyneitä ruokavaroja.

Kaisa hääri uutterasti hevosen ja lehmän luona niiden ahtaissa pilttuissa. Hän kiersi niiden ympäri moneen kertaan myötä- ja vastapäivään, kiinnitti lehmän sarveen ja hevosen harjaan erivärisiä vaatekappaleita, hymisten jotain vanhaa runoa, jota eivät muut kuin suomalaiset ymmärtäneet. Kipeät paikat hän pesi lämpimällä keitoksella, jota oli itse valmistanut. Sitten hän hieroi niitä, venytteli ja pudisteli sekä asetti niille lujan kääreen. Lopuksi eläimet sidottiin makuulleen niin, etteivät päässeet muuta kuin päätänsä liikuttamaan, ja siten ne jonkun ajan kuluttua täydelleen parantuivat.

Kaisa hääri uutterasti eläinten parissa, vaikka hänellä itsellään oli suuria huolia. Hänen miehensä, Väinämö, oli kivuloinen ja oli sairastanut melkein koko ajan laivalla. Hän ei voinut mitään syödä ja senkin vuoksi olivat voimat suuresti vähentyneet. Kaisan lapsista sillävälin Marttisen Leena kiitollisuuden osoitteeksi piti huolen. Niitä oli poika Antti ja tytär Marjetta, ensinmainittu Martin ikäinen ja tytär juuri kävelemään oppinut. Pojat kävelyttivät Marjettaa ja koettivat keksiä hänelle leikkimistä. Äidit istuivat sillaikaa mytyillään laivan kannella ja keskustelivat.

Naiset ymmärsivät hyvin toisensa. Kaisa kertoi, että hän oli syntyisin Lapista, missä oli oppinut luottamaan sanan voimaan ja parantamaan tauteja. Ei hän ollut tyrkyttänyt kellekään taitoaan. Nykyisenä aikana se olisi ollut vaarallista, sillä noidat poltettiin roviolla. Mutta kun hätään joutunut turvautui hänen apuunsa, ei hän sitä voinut kieltää. Etupäässä hän oli parantanut lehmiä ja lisännyt niiden lypsykykyä juottamalla erilaisista kasviksista keittämiään hauteita. Myöskin ihmisten tauteja hän oli yrteillään parantanut. Haavoja hän oli lääkinnyt sitomalla lehtiä kipeisiin paikkoihin ja samalla hiljaa lukemalla loitsuja. Myönsi hän myöskin nuorille tytöille naimaonnea loitsineensa:

-- En tiedä lienevätkö neuvot, yrtit, temput tai luvut auttaneet, mutta apua vain on tullut. Sehän se on pääasia.

-- Kun sinä voit näin muita auttaa, tokihan pystyt miehesikin parantamaan, puhui Leena muistaen Väinämöä, joka nyt laivan Länsi-Intiasta pohjoiseen kääntyessä makasi kuoleman kielissä.

-- Sepä se on kaikkein onnettominta, valitti Kaisa, -- etten minä hänelle mitään voi. Olen koettanut kaikkeni. Olen juottanut hänelle keitoksiani. Olen lukenut parhaimmat loitsulukuni. Mutta mikään ei näy auttavan. Syyn minä arvaan, vaikka tuskin sinä sitä hyväksyt. Hän on meren haltijan vallassa, joka ei salli hänen mitään syödä ja joka kiusaa häntä kaikella tavalla. Tuo haltija on outo minulle, maissa eläneelle. Häntä eivät lepytä tai taivuta maan haltijoille tehdyt loitsut. Minä en tunne hänen syntysanojaan ja niin olen oman mieheni tautiin nähden avuton.

Martti Marttinen tuli ilmoittamaan, että Väinämö oli saanut ankaran kohtauksen. Kaisa hypähti hätäisenä ja riensi miehensä luo. Martti otti poikansa syliinsä, Leena kantoi Marjettaa ja talutti Anttia sairaan luo, joka Martin tiedon mukaan oli kuolemaisillaan. Vuoteen ääressä oli lääkäriparturi, joka lääkevarastoineen oli hallituksen puolesta matkalla siirtokuntaan, ja pappi, joka valmistautui tarjoamaan kuolevalle viimeistä ehtoollista. Pappi koetti puhutella sairasta, antoi sitten ehtoollisen ja luki rukouksen, jota kaikki kuuntelivat paljain päin. Sairas sai kouristuksia, jotka olivat lopun enteitä. Kaisa hieroi epätoivoisena miehensä käsiä ja jalkoja. Kun lääkäri sanoi, ettei tästä ole enää mitään apua, joutui Kaisa hirveään hätään. Hyökäten sairaan pääpuoleen, huitoi hän käsillään ristiin ilmassa ja kolkon kaamealla äänellä alkoi lukea jotain lukua, jota ei kukaan ymmärtänyt. Melkein tajuttomassa tilassa hän vihdoin lopetti, langeten polvilleen vuoteen viereen ja kiertäen kätensä miehensä kaulan ympäri.

Yhtäkkiä huomattiin, että sairas oli avannut kirkkaat, kuumeiset silmänsä ja katseli ympäri huoneen. Hän virkkoi sitte hiljaa, mutta kuuluvasti: "Uuteen maailmaan." Ja sen sanottuaan hänen päänsä oikeni taaksepäin; hän oli kuollut.

Ruumiin ympärillä vallitsi vain hetkisen se rauha, joka kuoleman käynnille kuuluu. Kun laivan kapteeni saapui paikalle, riensi pastori häntä vastaan ja kauhistuksen ilme kasvoillaan kertoi:

"Pyhän häväistys on täällä tapahtunut. Sen jälkeen kun kuoleva sai sakramentin, teki paholainen sen vaikutuksen tehottomaksi harjoittamalla noituutta vaimon suun kautta. Sielu, on mennyt kadotukseen."

Hän vaati, että vaimo, joka on paholaisen riivaama, on vangittava. Muuten antaa Herra tuhon kohdata koko laivaa.

Yleisö, joka ei ollut tapahtukaa ymmärtänyt, joutui kauhun valtaan. Taikauskoisena se poistui nopeasti kuolleen luota. Jälelle jäi vain muutamia, niiden joukossa viranomaiset sekä vainajan lapset, jotka pyrkivät isän luo. Leski oli kuin tainnuksissa kuolleen rintaa vasten. Kun laivan sotamiehet päällikön käskystä tulivat häntä vangitsemaan, ei hän oikein tajunnut tilannetta, mutta poisvietäessä hän kuitenkin heitti silmäyksen Martti ja Leena Marttiseen, joiden hän näki hänen lapsistaan huolehtivan.