Part 7

Maunu tervehti vankilanjohtajaa ja ilmoitti asiansa. He tahtoivat tavata Erkki Mulikkaa ja muita sen puolen metsäsuomalaisia sekä sotamies Piikkiä. -- En yleensä ole näin markkina-aikana päästänyt kävijöitä vankien luo, sanoi johtaja. -- Pyytäjiä on paljon ja helposti syntyy häiriöitä. Sitäpaitsi alkavat käräjät jo huomenna, joten sukulaiset ja tuttavat saavat odottaa niiden päättymistä. Käykää vasemmanpuoliseen tupaan. Luullakseni ovat he kaikki siellä, paitsi Mulikka, jonka lähetän.

Miehet astuivat ison maalaistuvan malliseen tupaan. Akkunoita peittivät vain rautaristikot. Ovella oli sotilasvartiot, sekä ulko- että sisäpuolella.

Piikki istui penkillä ja paikkasi kenkiään. Hän ilostui suuresti tavatessaan tuttavansa.

-- Minä olen valmis lähtemään Amerikkaan millä hetkellä hyvänsä, kunhan hankit näiltä viranomaisilta luvan, sanoi hän leikillisesti. -- Aika käy pitkäksi täällä.

Klinga meni neuvottelemaan johtajan kanssa. Martti jäi siksi aikaa puhelemaan. Hän tervehti Räsästä ja muita tuttaviaan, joita siellä oli useita ja joilla ei ollut muuta valittamista, kuin että he kaipasivat vapauttaan, ja myös kotiaan ne, joilla oli omaisia ja joiden asunnot olivat jääneet polttamatta.

Mennessään välihuoneen lävitse huomasi Klinga kaksi henkilöä, nuoren naisen ja miehen, anomassa johtajalta pääsyä sisälle.

-- Niitä, jotka ovat murhasta syytettyjä, ei saa nyt tavata. Minulla ei ole aikaa pitää heitä silmällä. Tulkaa käräjien jälkeen, jos he silloin vielä ovat täällä.

Tyttö selitti itku kurkussa, että hänen isänsä ei ole murhamies. Hän katsoi ikäänkuin apua etsien ympärilleen ja rukoili johtajaa tekemään poikkeuksen. Klingaa säälitti tytön tuska ja hän sanoi johtajalle:

-- Jos ei muuta syytä ole kuin se, ettei ole aikaa vartioida vankeja, otan minä pitääkseni huolen, ettei vanki karkaa sillaikaa kuin hän tapaa tytärtään.

-- Sinun vastuullasi siis, päätti johtaja. -- Menkää sisälle tupaan, neuvoi hän tyttöä ja hänen veljeään.

Klinga lähti hänen johdollaan hakemaan vankia ja samalla hän esitti Piikin asian.

-- Ei sotamies voi ennen oikeuden päätöstä päästä pois. Mutta kun asia on niin kuin kerrot, olen varma, että oikeus jättää hänet sinun huostaasi.

Dalbo laskettiin kahlehdittuna tapaamaan tytärtään. Raskain askelin hän käveli Klingan ohjaamana tupaan. Nähtyään isänsä Stina syöksähti hänen kaulaansa.

-- Isä, isä, minun on ollut sinua niin ikävä. -- Ja hän lisäsi kiihkeästi, vaikka kuiskaamalla: -- Isä, ethän ole syyllinen murhaan, sano, ethän? Minä en sitä usko.

Kun isällä oli kädet kahleissa, ei hän voinut painaa tytärtään rintaansa vasten, kuten olisi tahtonut. Hän sanoi vain vakuuttavaisesti:

-- Ei, en ole kättäni murhatyöhön nostanut.

-- Kiitos, kuului tytön huulilta, jotka painoivat suudelman isän kädelle.

Suomalaiset eivät olleet kohtausta huomanneet. Heillä oli keskenään keskustelemista.

-- Valvo sinä Martti meidän kaikkien asiaa. Me luotamme sinuun, vakuutti Olli Räsänen toisten suomalaisten nyökätessä myöntymyksestä päätään.

-- Minä puolestani olen valmis Amerikkaan lähtemään, jatkoi Räsänen. -- Minulla ei ole täällä enää mitään.

-- Se on oikein sanottu, puuttui Klinga puheeseen. -- Toivon, että te muutkin asetutte samalle kannalle, kun on lopullisesti päätettävä.

Taaskin aukeni tuvan ovi, ja Erkki Mulikka tuotiin kahleissa sisälle. Hänelläkin oli käsiraudat, jotka eivät nuorta miestä näkyneet paljon painavan. Kun hän astui ystävänsä luo, huudahti Martti:

-- Kahleisiinko sinut pantiin, kuten murhamies! Luulen, että se on voudin kosto minulle eikä sinulle, vaikka sinä saat puolestani kärsiä.

-- Ei näistä väliä, naurahti Mulikka. -- Se osoittaa vain, että pitävät minua tavallista suuremmassa arvossa. Ei Räsäselle ole sitä kunniaa suotu, että koristettaisiin helyillä ja annettaisiin erityinen suojelusvartio, huomautti hän leikillisesti.

Näytti siltä kuin ei vankilan komento olisi nuorta sankaria painanut.

Stina oli heti huomannut Erkin tulon. Hänen silmänsä seurasivat uljasta nuorukaista. Peittääkseen hämmästystään otti hän isomman käärön ja antoi sen isälle lausuen lyhyesti jotain tuomisista, jättäen sitten isänsä Andersin kanssa keskustelemaan. Toinen käärö oli jäänyt Stinan käteen ja hän näytti olevan epätietoinen miten menettelisi.

Erkkikin huomasi tytön. Miehet olivat juuri kääntyneet keskustelemaan Piikin asiasta, ja Klinga teki selkoa vankilanjohtajan vastauksesta. Erkki näki tilaisuuden sopivaksi, vetäytyi hiukan syrjään ja lähestyi tyttöä.

-- Kiitän viimeisestä, lausui hän puoliääneen.

-- Minä, minä... yritti tyttö sanoa, -- minä unhotin antaa evästä mukaan. Kun kuulin, että sinä olet täällä, arvelin, että ehkä nytkin sitä tarvitset. Kas tässä, jos kelpaa. -- Tytön silmät olivat maahan luotuina, kun hän jätti käärön suomalaiselle.

-- Ellei olisi näitä helyjä käsissä, sanoi Erkki kilistäen rautojaan, maksaisin palkan kuten viimeksi erottaessa. -- Hänen äänensä ei ollut enää kuiskausta.

Stina vavahti. Ylpeys voitti hänessä. Ja hän heitti niskaansa, vetäytyi isänsä luo, eikä ollut näkevinänsä.

-- Erkki, minulla on sinulle vähän tuomista, huusi Martti. -- Tässä on äidiltäsi kalakukko, ja tässä Reetalta piirakaisia -- vaikka lienetkö niiden tarpeessa, koska on muitakin, jotka sinua muistavat, lisäsi hän leikillä.

Stina kuuli tämän. Veri sävähti hetkeksi hänen kasvoillaan. Sitten hän tuntui yhä kylmemmäksi ylpistyvän. Isänsä ja Andersin kanssa siirtyi hän kauemmaksi suomalaisista.

Martti huomasi tärkeäksi lähteä tiedustelemaan maaherraa sekä ottamaan selkoa milloin maakirjojen tarkastaminen alkaisi.

Majatalossa odottivat suomalaiset Martin paluuta. He olivat tyytyväisiä tuloksiin, joista Martti teki selvää. Huominen päivä siis ratkaisisi heidän asiansa.

TUOMIOT.

Paljon kokoontui väkeä käräjätalolle, kun suomalaisten asioita käytiin tutkimaan. Vouti teki vangittujen jutuissa syytteitä ja vaati asukkaita kartoitettaviksi.

Vouti ilmoitti Pietari Kokkisen jutun. Hänet oli tehty sotamieheksi ja lähetetty Tukholmaan. Häätömatkalla olleet sotamiehet esiintyivät voudin hyväksi todistajina. Martti Martinpoika Marttinen huomautti, että syytettyä olisi ensin kuulusteltava. Oikeus ei ottanut sitä huomioon, vaan vahvisti häädön ja sotamieheksi oton.

Tuli esille Olli Räsäsen juttu. Mies tuotiin vankilasta. Vouti vaati karkoittamista. Martti Marttinen katsoi, että kun ne alueet, joita Räsänen oli ruvennut viljelemään, olivat asumatonta korpea ja kun hän siinä oli paljon työtä ja vaivaa nähnyt, tulisi hänen saada korvaus hävitetystä omaisuudesta, ellei hänelle talonkirjoja voitu antaa. Syytetty tuomittiin vankeuteen, jonka sai vaihtaa Amerikkaan siirtymiseen. Räsänen ilmoitti valitsevansa Amerikan.

Näin jatkui toimitus juttu jutulta. Martti koetti puolustaa syytettyjä ja vaati heille korvausta, mutta vouti oli taipumaton. Tuomari jätti useille vaihtoehdon, jonka toisena puolena oli Amerikkaan siirtyminen. Monet eivät alistuneet tähän ehtoon, vaan mieluummin jäivät vankilaan. Kaikkiin karkoitustuomioihin liittyi se ehto, että karkoitetut saivat uudessa maailmassa työllään lunastaa itselleen vapautensa.

Kun voudin syytejutut häätöasioissa olivat käydyt läpi, lausui Martti Marttinen oikeudelle:

-- Me suomalaiset olemme kaikki turvattomassa asemassa, kun on selvitettävä oikeus niihin tiloihin, joita me olemme asuneet ja viljelleet. On tiloja sellaisia, jotka jo kolmannessa polvessa ovat saman suvun asuttavina. Me olemme luottaneet siihen kehoitukseen ja lupaukseen, mikä meidän tullessamme annettiin, eikä meillä mitään kirjoja ole. Koska voi käydä niin, että vouti saattaa millä hetkellä tahansa tulla kotiimme, polttaa viljamme ja asuntomme sekä vangita meidät ja ajaa perheemme mieron tielle, anomme me, että oikeus vahvistaa meidät tiloihimme ja turvaa asumis- ja viljelemisoikeutemme.

Martti tunsi saavansa rohkeutta nähdessäni maaherran istuvan tuomarin takana seuraamassa oikeuden kulkua. Kuultuaan Martin esityksen hän nousi ja lausui:

-- Se epäjärjestys ja oikeudettomuus, joka on olemassa suomalaisten tiloihin nähden, on saatava loppumaan. Pyydän oikeutta käsittelemään niitä tiloja koskevia asioita, joiden edustajat ovat saapuvilla.

Asiat otettiin tila tilalta esille. Useissa tapauksissa tuli oikeuden päätös sellainen, että asukkaat tuomittiin pois tiloiltaan, elleivät yhden vuoden kuluessa saa maakonttorista kirjoja tiloihinsa. Marttinen esiintyi asukkaiden puoltajana ja sai siitä osakseen voudilta sekä pistosanoja että vihaisia silmäyksiä.

Viimeksi tuli esille Marttilan talon asia. Martti selitti kuinka sitä oli ruvettu asumaan ja kuinka heillä oli siihen kuninkaallinen kirjakin, vaikka hän ei voinut sitä oikeudelle esittää. Vouti teki vastahuomautuksia ja vaati tilan menetystä. Oikeus antoi asiassa saman päätöksen kuin m.m. Mulikan ja Oinolan asiassa: myönsi yhden vuoden ajan kiinnekirjojen hankkimiseksi.

Ilmeisesti suututti tämä päätös enemmän kuin muut voutia. Hän oli halunnut rusentaa tuon suomalaisen metsäruhtinaan.

-- Minä ilmoitan oikeudelle, sanoi hän kaikuvalla äänellään -- että tämä mies on suomalaisten villitsijä. Hänen yllytyksestään suomalaiset ovat asettuneet hallitusta vastaan. Sitäpaitsi hän on salametsästäjä ja on ollut muiden mukana eräässä hirventappojutussa, jota myöhemmin oikeudessa käsitellään. Näiden syiden nojalla minä vangitsen hänet ja jätän hänen rikoksensa huomenna oikeuden käsiteltäväksi.

Martti säpsähti tästä odottamattomasta käänteestä. Hän huomasi, että maaherrakin liikahti tuolillaan. Martin aivoissa kulkivat suomalaisten asiat, jotka voivat jäädä hoitamatta. Olihan hänen aikomuksenaan vielä tänään maaherran kautta tehdä maakonttoriin anomukset talonkirjain saamisesta niille tiloille, joille tämä tilaisuus oli jätetty. Ja vielä olisi hän halunnut olla tovereitaan auttamassa murhajuttua käsiteltäessä. Hän näki, että vouti tahtoi estää hänet kaikista näistä. Veri nousi hänen päähänsä ja hän kiivastui.

Voudin palvelijat tarttuivat häneen. Martin voimakkaat lihakset jännittyivät. Kun hän oikaisi käsivartensa, kimmahtivat miehet pitkän matkan päähän hänestä maahan. Oitis tarttui häneen viisi uutta miestä. Martin viha oli noussut. Hän ei ajatellut seurauksia. Yhden miehistä heitti hän seinää vasten sellaisella voimalla, että tämä lysähti tunnottomana maahan. Toista otti hän hartioista, nosti ilmaan ja huitoi sillä muut hyökkääjät pakosalle.

Voitonriemuisena katsoi hän voutia ja huusi:

-- Tule tänne koko voimallasi. Minä näytän, mihin metsäsuomalainen pystyy.

Oikeussalissa oli syntynyt suuri hämmennys ja sekasorto. Ei kukaan enää uskaltanut käydä väkevän suomalaisen kimppuun. Martti oli tilanteen valtias.

Maaherra, joka oli noussut tuoliltaan, tahtoi rauhoittaa vihastunutta miestä.

-- Suomalainen, sanoi hän vakavasti, mutta ystävällisesti. -- Sinä olet tehnyt häiriötä oikeuspaikassa. Sinun on siitä vastattava. Mutta minä puolestani vastaan sinusta. Jättäkää mies minun huostaani. Hän on esiintyvä oikeudessa silloin kun kutsutaan.

Ystävälliset sanat tekivät Marttiin rauhoittavan vaikutuksen. Hän päästi miehen, jota oli käyttänyt aseenaan ja lähestyi maaherraa.

-- Viekää minut, minne tahdotte.

-- Tule mukaan minun huoneisiini. Maaherra ja Martti lähtivät oikeussalista, jossa käräjäyleisö ihaillen katseli tuota nuorta, uljasta miestä, joka oli voutia uhmannut.

Seuraavana aamuna alkoi oikeus istuntonsa aikaisin. Ensimmäisten juttujen joukossa oli suomalaisten murhaa koskeva. Syytetyt ruotsalaiset tuotiin sisälle, samoin Erkki Mulikka, kaikki kahleissa. Vouti oli haastanut asiallisena Luukkaan. Yleisön joukossa nähtiin paljon suomalaisia sekä Dalbyn kylän ruotsalaisia. Anders ja Stina olivat myös läsnä.

Dalbon isäntä kantoi alakuloisena kahleitaan. Punatukkainen Gustaf sen sijaan näytti röyhkeältä.

Luukas kutsuttiin ensin sisään. Hän kertoi yhtäjaksoisesti ja seikkaperäisesti tapahtumien kulun. Sitten saivat Martti ja Erkki tehdä selvää osallisuudestaan. Luonnollisesti vältti Erkki visusti sekoittaa Stinaa juttuun. Tyttö oli siitä hänelle kiitollinen. Syytetyistä sai Dalbo ensin puheenvuoron. Hän kertoi tarkoituksensa olleen saattaa metsäsuomalaiset tilille heidän luvattomasta metsästyksestään. Oli tahdottu vangita hirvenajajat ja toimittaa ne oikeuden käsiin.

Gustaf antoi selityksen, jossa hän ei peittänyt mitään. Melkoisella nautinnolla hän kertoi murhateosta, josta sanoi ennakolta sopineensa toisten miesten kanssa. Kertomuksensa lopussa hän puhui:

-- Oikeus tietää, että suomalaiset metsäsissit ovat henkipattoja, joilla ei ole lain turvaa. Minä olen vain käyttänyt oikeuttani. Rangaistuksen ulkopuolelle jäi tämä kahleissa oleva mies, -- Gustaf viittasi Erkkiä. -- Pyydän, että oikeus tutkii erittäin sitä, miten hän lukitusta ovesta karkasi. Tekikö hän sen luonnollisella tavalla vai käyttikö suomalaista noituutta? Lain mukaan noidat ovat roviolla poltettavat. -- Tämän sanottuaan hän irvisti ilkeämielisesti.

Tuomari ei kiinnittänyt viimemainittuun asiaan huomiota eikä voutikaan tehnyt siitä mitään vaatimusta. Oikeus julisti päätöksessään, että ruotsalaiset kukin tuomitaan 40 taalarin sakkoon, koska he kahdeksan miehen voimalla olisivat voineet saada vangituiksi kolme suomalaista ilman murhaakin. Nils Dalbo ei tosin ottanut osaa murhaan, mutta koska hän oli ollut joukon johtaja, katsottiin oikeaksi langettaa hänet samaan sakkoon kuin muutkin. Erkki Mulikka, Luukas ja myöskin Martti Marttinen tuomittiin hirvenmetsästyksestä kukin niinikään 40 taalarin sakkoon. -- Ihmismurha ei siis ole suurempi rikos kuin hirvenampuminen, huudahti Martti kiukustuneena. -- Suomalaisen saa tappaa kuten metsän elukan.

Tämä oli uusi oikeuden loukkaus, johon tuo pelkäämätön suomalainen teki itsensä syylliseksi.

Hänen erikoisjuttunsa tulikin seuraavana esille. Vouti syytti Marttia suomalaisten villitsemisestä, viranomaisten vastustamisesta sekä oikeuden loukkauksesta. Ensimmäistä syytöstään hän ei yrittänytkään näyttää toteen, viittasi vain Martin esiintymiseen suomalaisten asianajajana edellisen päivän oikeuden istunnossa. Muut syytökset sanoi hän oikeudelle itselleen olevan selvät ilman selityksiä ja todistuksia, Tämän päivän tapahtuma vahvisti eilispäivän esiintymistä. Vouti vaati vankeutta ja karkoittamista.

Lyhyen harkinnan jälkeen tuomitsi oikeus Martti Martinpoika Marttisen kartoitettavaksi Uuden Ruotsin siirtokuntaan Amerikkaan. Läänin viranomaisten harkittavaksi jätettiiin, katsovatko he karkaamisen pelosta vangitsemisen tarpeelliseksi.

Martti otti tuomionsa vastaan tyynesti. Jos se olisi annettu ennenkuin tehtiin päätös murhajutussa, olisi se koskenut häneen kovasti, mutta nyt hän oli saanut sen käsityksen, ettei suomalainen tässä maassa saa oikeutta. Turvattomampaa ei voi elämä olla muuallakaan. Ylpeänä hän kohotti päätään.

-- Seison tässä, vangitkaa jos tahdotte, sanoi hän uhmaavasti.

Vouti kiiruhti panemaan vangitsemista täytäntöön.

-- Seis, huusi maaherra. -- Antakaa hänen olla vapaana. Minä vastaan hänestä. Minä luotan suomalaiseen.

Erkki poistui Martin kera salista.

-- Saat minusta seuralaisen Amerikkaan, sanoi hän. -- Ehkäpä siellä annetaan ihmiselle suurempi arvo kuin täällä.

TÄRKEITÄ PÄÄTÖKSIÄ DALBON TALOSSA.

Saatuaan tuomionsa Dalbo näytti sangen välinpitämättömältä. Hänen mielialansa jäi alakuloiseksi ja hartiansa kumariksi. Tytär ja poika poistuivat yhdessä isän kanssa oikeussalista.

Tehtäessä lähtöä kotiin tapasi Mauno Klinga heidät ja pyysi päästä heidän reessään Dalbyhyn, josta hän sanoi vielä matkustavansa suomalaismetsiin puhumaan Amerikan eduista, Klinga oli myös vapauttanut Piikin, joka muiden suomalaisten keralla palasi Isonjoen takalistolle hiihtämällä.

Mieliala Dalbossa ei ottanut noustakseen, vaikka isäntä oli palannut kotiin. Isäntä, joka ennen oli ollut toimelias ja reipas, jopa ylpeäluontoinenkin, oli yhtä masennuksissa kuin murharetkeltä palattua. Hän pyysi Klingaa huoneeseensa, jossa he keskustelivat kauan kahden kesken. Dalbo kyseli Amerikasta, matkasta sinne ja oloista siellä. Lopputuloksena oli se, että hän tarjoutui muuttamaan Amerikkaan.

Klingaa ihmetytti tämä, että kylän rikkain talonpoika, ylpeä Nils Dalbo aikoi siirtyä vapaaehtoisesti Amerikkaan, jonne ei lähtijöitä pakollakaan tahdottu saada. Hän iloitsi asiasta ja halusi sen tehdä tunnetuksi. Dalbo pyysi kuitenkin pitämään asiaa toistaiseksi salassa, luvaten sen sitten aikanaan ilmoittaa. Elämä jatkui tämän jälkeen Dalbyn kylässä hiljaista kulkuaan. Miehet maksoivat sakkonsa. Uusiin suomalaisvainoihin heillä ei ollut halua. Gustaf olisi siihen ehkä ollut valmis, mutta hänellä ei ollut tovereita. Hän alkoi käydä Dalbossa kuten ennenkin, vaikka hän huomasi siellä vallitsevan kylmän ja raskaan mielialan. Stina karttoi häntä ilmeisesti. Myös Dalbo itse oli juro ja umpimielinen.

Gustafia kiusasi Stinan käytös. Kylälläkin oli tuo kylmentyminen alettu huomata. Siitä puhuttiin ja Gustafia ivailtiin sen johdosta. Olihan heidän ollut määrä viettää häitä. Hän päätti tehdä asiassa ratkaisun. Hän meni Dalbon luo ja pyysi tavata isäntää kamarissa.

-- Te muistatte vallan hyvin, että Stinan ja minun häät oli vietettävä tänä talvena. Minulla on teidän lupauksenne. Minä tahdon, että asia nyt päätetään.

Nils Dalbo kuunteli vakavana.

-- Sen jälkeen kun asiasta sovimme on tapahtunut yhtä ja toista, lausui hän, -- sellaistakin, joka voisi vaikuttaa ratkaisuun, jos se nyt olisi edessä. Sinä olet käyttänyt luottamustani väärin ja vienyt minut ansaan, joka on tuottanut häpeää elämälleni myös omissa silmissäni. Minä toivoisin, etten olisi lupaustani antanut, yhtä paljon kuin toivoisin, etten olisi tuolla vainoretkellä ollut mukana. Mutta, -- jatkoi hän, -- miehen velvollisuus on pysyä sanassaan. Ruotsalaisena talonpoikana en petä, mitä olen luvannut. Milloin olet häät suunnitellut pidettäväksi?

-- Viimeistään pääsiäisenä.

-- Oletko puhunut siitä Stinan kanssa?

-- En. Hän on karttanut minua viime aikoina.

-- Ruotsalaisen talonpojan tytär myös pysyy sanassaan. Minä puhun hänen kanssaan.

Pois lähtiessään kohtasi Gustaf Stinan kaivolla.

-- Minä olen puhunut isäsi kanssa meidän häistämme. Ne vietetään viimeistään ensi pääsiäisenä. -- Gustafin äänessä kuului voiton varmuutta.

Stina säpsähti kuin olisi käärme purrut.

-- Sinä tiedät, mitä minä sinusta ajattelen. Oletko mies, joka koetat viedä tytön vihille vastoin hänen tahtoaan?

-- Naisten mieli pian muuttuu. Jos ajattelet suomalaista, jonka karkuun päästit, voin ilmoittaa, että hän lähtee ensi laivalla Amerikkaan. -- Gustaf oli kuullut tämän Klingalta.

Pian senjälkeen kutsui Nils Dalbo vaimonsa, poikansa ja tyttärensä kamariin, jossa hän lausui:

-- Minun mieleni on ollut raskas siitä päivästä lähtien, jolloin suomalaisten murhat metsässä tapahtuivat. En ole eläissäni murhatöitä tehnyt enkä silloinkaan sitä halunnut. Kuitenkin jouduin syylliseksi, kun petollisen ystävyyden varjolla tein suomalaiset huolettomiksi ja niin saatoin yllätyksen mahdolliseksi. Oikeus on minua rangaissut, mutta se ei ole syyllisyyden tunnettani helpottanut. Pienemmistä rikoksista on ihmisiä tuomittu Amerikkaan. Minä olen päättänyt lähteä sinne vapaaehtoisesti. Se ajatus on tuottanut minulle lohdutusta ja rauhaa. Olen suunnitellut, että äidin kanssa lähdemme sinne ensi keväänä.

Tämä oli kaikille yllätys. Isän tahto on laki talossa. Sen vuoksi ei kukaan katsonut voivansa asiassa tehdä vastaväitteitä.

-- Tämän asian yhteydessä on toinen myös ratkaistava, jatkoi vanha Dalbo. Gustaf on ilmoittanut tahtovansa pitää häät viimeistään pääsiäisenä. Myönnän, että en häntä katso enää samoilla silmillä kuin keväällä, jolloin Stinan ja hänen naimisasiansa päätettiin. Mutta annettu sana pysyy. Olen ajatellut niin, että kun työvoimat ja talouden johto Dalbossa vähenevät, muuttaa Gustaf tänne. Silloin ei Stinan tarvitse lähteä kotoa pois. Kun Anders milloin menee naimisiin, jaettakoon talo, tai ehkä toinen tai toinen haluaa tulla Amerikkaan. Riippuu siitä, miten asiat siellä menestyvät. Joka tapauksessa täytyy Gustafille annetun sanan pysyä, ja Stinan on valmistauduttava miehelään.

-- Isä, isä, minä en voi, huudahti Stina syöksyen isänsä kaulaan. -- Gustaf inhoittaa minua. Minä kammoan häntä. Joka kerran kun näen hänet, on kuin hänen käsissään olisi verta. Minä en voi mennä hänen kanssaan naimisiin.

-- Dalbon tytär ei saa pettää annettua lupausta.

-- Minä olin houkka silloin, valitti Stina. -- Kun kylän tytöt häntä ihannoivat, oli hänen kosintansa minulle mairittelevaa. Ei se ollut rakkautta, minä tunnen sen nyt. Minä en rakasta, minä vihaan häntä.

-- Ei puhuta siitä enää. Minä kysyn Gustafilta tahtooko hän muuttaa tänne.

-- Isä, ota minut mukaasi, rukoili tyttö itku kurkussa. -- Minä teen työtä kuin orja. Minä palvelen teitä. Ehkä voin siellä uusissa oloissa olla suureksikin avuksi.

-- Päätetty sana pysyy. Sinulla on aikaa valmisteluihin. Toivottavasti siinä ajassa vastenmielisyytesi häviää.

-- Ei koskaan, päätti tyttö.

MATKAVALMISTUKSIA SUOMALAISMETSISSÄ.

Synkkä oli mieliala suomalaismetsissäkin. Monen elämänuran olivat viimeiset tapahtumat kääntäneet uusille raiteille.

Mulikassa Erkin isä ja äiti koettivat taivuttaa poikaansa jäämään kotiin.

-- Kun ei sinulla ole pakkoa, miksi lähdet sinne tietymättömiin, he sanoivat hänelle.

-- Oliko teillä suurempi pakko, kun lähditte Suomesta tänne onnea etsimään. Huonot vuodet teidät ajoivat ja herrojen sorto. Eikö siinä ole minulle pakkoa yllin kyllin, kun suomalaista ei täällä pidetä suuremmassa arvossa kuin elukkaa, kun täällä ajetaan suomalaisia kuin metsän eläviä, ryöstetään ja tapetaan? Ei, minun luontoni ei sitä siedä. Jos siellä uudessa maassa ovat paremmat olot, kutsun teidätkin sinne. Toistaiseksi toivon, että maaherra saa teille talonkirjat, jotta ette ole aivan tuuliajolla. Jäähän tänne vielä nuorempia lapsia teitä auttamaan.

Tapansa mukaan hän lähti Marttilaan.

Pihalla hän huomasi Reetan menevän navettaan karjaa ruokkimaan. Olli Räsänen, joka oli kodittomana asettunut Marttilaan asumaan, kantoi Reetalle ämpäriä.

-- Räsänen kaataa ämpärin, tuo sinä se, Erkki.

Tämä oli ilmeisesti tarkoituksella sanottu. Se soveltui Erkille hyvin. Hän oli monta kertaa aikonut Reetan kanssa tehdä välit selviksi, mutta ei ollut hennonut kosketella asiaa, josta ei ollut ennenkään sanaa vaihdettu. Nyt hän seurasi lapsuuden toveriaan. Räsänen siirtyi tupaan.

-- Sinäkin siis lähdet Amerikkaan, sanoi Reeta. -- Taitaisi olla parasta, että kaikki täältä lähtisimme. Niin on elämä alkanut vastaiseksi käydä.

-- Me menemme Martin kanssa katsomaan, miltä siellä näyttää. Ehkäpä te muut voitte tulla myöhemmin. Tottahan muistat minua, merentakaista, puhui Erkki kuin leikillä.

-- Ei lapsuuden toveri hevillä mielestä häivy! tunnusti tyttö. Erkin oli vaikea huomata, oliko tämän tunnustuksen takana mitään enempää.

-- Niin, Reeta, lapsuuden tovereina olemme olleet ja hyvinä naapureina kasvaneet. Kun nyt lähtö mielessä ajattelen yhdessä vietettyjä aikoja, tuntuu siltä kuin minulta jäisi tänne sisar, rakkain sisar.

Reeta, joka oli käynyt lypsämään, jäi sanattomaksi. Erkki koetti arvata, mitä hän ajatteli. Hetken kuluttua sanoi Reeta, äänessä jonkun verran soinnuton kaiku:

-- Sisaria sinulla on lähempiä omassa kodissasi. Jos en voi sinua muuna muistella, lapsuuden toverina kuitenkin.

Leena, Martin vaimo, tuli navettaan hänkin lehmiä lypsämään. Erkki poistui tupaan. Hän tunsi pääasian sanoneensa, mutta hänen mieltään kalvoi, että lopullista selvitystä ei tullut. Hän huomasi, että Reeta jäi jotain vaille. Mitä hän olisi voinut tehdä? Olipa melkein helpotus, että Leena oli tullut häiritsemään.

Tuvassa oli useita miehiä, jotka valmistautuivat Amerikkaan, toiset pakosta, toiset vapaaehtoisesti. Miehet tahtoivat yhdessä neuvotella. Aikaa heillä oli hyvin, sillä kaskenviljelijän talvityöt ovat vähäiset. Eikä tehnyt mieli metsällekään lähteä, paitsi minkä jousella käytiin metsälintuja ravinnoksi ampumassa. Luukas oli vanhan vaarin johdolla opetellut kanteletta soittamaan ja vanhoja runoja laulamaan. Päätti viedä kanteleen mukanaan iltahetkien iloksi.

Naiset tulivat navetasta iso rainta maitoa täynnä.

Maitoa siivilöidessään Leena sanoi: