Part 6

-- Oletko sinä heidän noituuttaan kokenut? kysyi Gustaf pilkallisesti. -- Kyllä suomalaiset koirat nuolevat omat haavansa, vaikka eivät sitä enää tee ne suomalaiset, jotka metsään jäivät. Näitä haavojani en kellekään suomalaiselle jättäisi, en, vaikka siihen paikkaan menehtyisin. Vai tahtoisitko sinä, että tuo, joka tuolla aitassa?... -- Hän katsoi epäluuloisesti Stinaan.

-- En minä sillä mitään sellaista tarkoittanut, puolustelihe tyttö.

-- Maltas! kivahti Gustaf ja kohosi pystyyn. -- Pian tulee sille itselleen sidottavaa. Mutta niitä haavoja et sinä sido, vaikka kuinka haluaisitkin. -- Hänen poskilihaksensa pullistuivat vihasta ja haavat rupesivat vuotamaan.

-- Parasta on, että etsit haavansitojan muualta, -- sanoi Stina ylpeästi ja lähti pois tuvasta. Gustaf poistuikin kotiinsa, joka oli vähän matkan päässä samassa kylässä.

-- Älkää ottako ulos vankia ennen kuin minä palaan, varoitti hän Andersia. -- Tahdon olla itse mukana tilinteossa.

-- Kuinka olet niin synkkämielinen, Nils, sanoi Dalbon vaimo miehelleen. -- Sinua väsyttää. Heittäydy levolle.

-- Väsyttää todella, myönsi isäntä. -- Parempi olisi ollut, etten olisi koko matkalle lähtenyt.

Kun miehet olivat levänneet, palasi Gustaf takaisin.

-- Nyt otamme vangin esille. Minun tekee mieli nähdä suomalaisen verta, irvisti hän.

Suomalaisella nuotiolla ollut joukkue kokoontui aitan luo.

-- Älkää ryhtykö mihinkään ennenkuin minä haen isän paikalle, sanoi Anders ja riensi tupaan. Dalbo tuli ja asettui miesten keskelle.

-- Tällä kertaa minä en enää anna yllättää itseäni, hän sanoi vakavasti. -- Minä olen teidän johtajanne ja teidän on minua kuultava. Sitä paitsi te olette minun maallani, minun pihallani. Minä olen täällä isäntä. Muista myös sinä se, Gustaf. Vangin kanssa ei meillä ole muuta tekemistä kuin lähettää hänet Fryksdaliin oikeuden käsiin. Saavat menetellä sitten lain mukaan. Kaksi saattajaa riittää. Anders saa mennä kolmanneksi.

Gustaf astui aitan luo. Hän koetteli puukkoa tupessaan. Sitten hän irroitti rautasalvan ovessa.

-- Astu ulos suomalainen konna, hän huusi. Pimeään aittaan ei voinut mitään nähdä. Sieltä ei tullut ketään. Gustaf ja Klas astuivat kynnyksen yli, varovaisina, etteivät tulisi yllätetyiksi. Ei kuulunut mitään liikettä, eikä näkynyt ketään. He tarkastivat ala-aitan, kiipesivät sitten ylös. Ei sielläkään ketään. Tarkastivat katon ja toisten aittojen ullakoille vievät ovet. Ei näkynyt merkkiäkään, mistä vanki olisi päässyt karkaamaan.

Mutta poissa hän oli.

Noloina palasivat he pihalle.

-- Lintu on päässyt häkistään, julisti Klas. Gustaf puri hammastaan. Miehet tarkastivat viereiset aitat, kiersivät rakennuksen ympäri. Selitystä siihen, miten karkaaminen oli tapahtunut, ei löytynyt.

-- Luonnollisella tavalla karkaaminen on ollut mahdotonta, vakuutti Anders, ja rengit todistivat sen. -- Me kaikki olimme vartiossa ja olisimme kuulleet.

Yksi rengeistä lausui:

-- Mutta jos hän olikin noitaa Suomalaiset osaavat noituuden taidon. On voinut savuna nousta taivaalle tai käärmeenä luikertaa kissankolosta.

-- Niin se on käynyt, päätti toinen renki. -- Minä aavistinkin sitä. Sellaista sattuu suomalaisten kesken useinkin. -- Ja hän oli huomaavinaan pakkasen panemassa ruohikossa kiemurtelevia jälkiä.

Kaikki olivat hämmästyneitä. Gustaf ei voinut löytää selitystä.

-- Onko tyttöjen aitan ovi ollut kaiken aikaa lukittuna? hän kysyi, ja hänen silmänsä etsivät Stinaa, jota hän ei kuitenkaan löytänyt.

-- Minä näin että Stina ennen maatapanoaan lukitsi aittansa oven huolellisesti, todisti Anders.

-- En minä sittenkään usko noituutta, sanoi Gustaf ja erosi miehistä etsien Stinaa tuvasta. Tyttö oli tulossa portailla.

-- Sinä päästit vangin karkuun, kähisi Gustaf tytölle ja puristi häntä niin kovasti käsivarresta, että Stina tuskasta parahti. Tyttö huudahti:

-- Mene, peto! Minä en tahdo sinua enää nähdä. Mene, äläkä koskaan näytä kasvojasi täällä, inhoittava murhamies!

Stina oli jo Gustafin esiintymisestä ja muista lauseista saanut selville, mitä metsässä oli tehty. Sen vuoksi hän kammoen irroittautui miehestä. Kasvot kalpeina ja silmät iskien tulta hän vetäytyi isänsä turviin.

-- Kyllä minä sinusta oikut kitken, uhkasi Gustaf, mutta ei lähestynyt enää morsiantaan.

-- Et minuun enää koske, vakuutti Stina ja kohotti ylpeästi hartioitaan. -- Meidän välimme ovat poikki, poikki tästä päivästä alkaen. Tiedä se!

Hampaitaan kiristellen Gustaf lähti kävelemään kotiansa kohti.

-- Vie nuo hirvenlihat ja nahka mukanasi, kehoitti Dalbo. -- Minä en niihin koske.

Klas lähti parin toverin kanssa auttamaan Gustafia saaliin pois viemisessä. -- --

Hiljaisuudessa ja jokapäiväisissä askareissa kului muutamia päiviä. Sanoma murhatuista suomalaisista levisi myös kylälle. Kukaan ei sen johdosta kysellyt mitään, ei Stinakaan, vaikka hänen sydäntään ahdisti epätietoisuus siitä, mikä osuus hänen isällään oli tapahtumassa. Isä oli kaiken aikaa ollut synkkä ja vaitelias. Eräänä päivänä ajaa karahutti joukko sotilaita pihamaalle. Heidän johtajansa meni Dalbon kanssa kamariin ja viipyi siellä hetken aikaa. Sitten hajaantuivat ratsut kylän eri osiin. Seurauksena oli, että pian tuotiin vangittuina Gustaf, Klas ja kaikki muut, jotka olivat olleet mukana suomalaisia vastaan tähdätyssä retkikunnassa. Vanha Dalbo antautui vapaaehtoisesti. Oli käsketty heidät kaikki ottaa kiinni ja toimittaa Fryksdalin vankilaan. Pienempi sotilasjoukko lähti vankeja saattamaan. Isompi osasto jatkoi matkaansa suomalaismetsiin.

-- Meillä on sielläkin toimittamista, sanoi joukkueen päällikkö.

-- Tuokaa myös juttuun sekaantunut hirvenampuja, neuvoi Gustaf näöltään tyynenä, vaikka hänen sisällään kuohui. Hän teki selkoa Erkki Mulikan ulkonäöstä.

-- Hän on jo hallussamme, vakuutti joukon johtaja. -- Fryksdalissa hänet tapaatte.

Apean alakuloisuuden valtaan jäi Dalbon väki sekä koko kylä näitten vangitsemisien jälkeen. Isän poisvienti oli Stinalle ankara isku. Hän olisi tahtonut päästä varmuuteen. Oikein häntä kadutti, ettei hän ollut suoraan isältä kysynyt. Hän kysyi äidiltään.

-- Isä ei vielä tähän saakka ole murhannut ketään, lausui äiti. -- Ei hän ole voinut sitä nytkään tehdä. Mutta kun hän oli joukossa mukana, niin hänetkin vangittiin.

-- Niin, mukana oli. Vieläpä joukon johtajana, lisäsi Stina miettiväisenä.

Hän toivoi isänsä pikaista vapauttamista. Ja samalla toisenkin, sen komean suomalaisen, joka oli ollut heidän aitassaan vankina ja joka ei missään tapauksessa voinut olla murhatekoihin syyllinen. Hänen kohtalonsa liittyi Stinan mielessä isän kohtaloon. Melkeinpä enemmän askartelivat ajatukset hänessä. Miksi hänet oli vangittu?

Gustafin kohtalo ei häntä vähääkään säälittänyt. Pikemmin oli hän mielissään, että hänet oli viety pois.

HÄVITYKSIÄ SUOMALAISMETSISSÄ.

Kun Martti Martinpoika Marttinen saapui matkaltaan maaherran luota kotiin, tulivat suomalaiset laajalti Marttilaan kuulemaan, kuinka matka oli onnistunut. Olivathan kaikki pelänneet pahaa. Heistä tuntui, että maapohja heidän jalkainsa alla huojui.

Mitään varmuutta ei Marttikaan voinut antaa. Murhajutun hän oli saanut oikeuteen, mutta valitettavasti oli Erkki myöskin pidätetty. Pahoja uhkauksia suomalaisia vastaan oli olemassa. Maaherraan täytyi asettaa toiveet. Kaikkien oli mentävä käräjille Fryksdaliin ja koetettava saada perintökirjat. Suomalaistenkin mielestä oli välttämätöntä, että asiat selvitettiin, että vihdoinkin voitaisiin turvallisina elää. Martille oltiin kiitollisia, kun hän oli heidän kaikkien asioita ajanut. Tapahtuipa mitä tapahtui, he tiesivät, että Martti maaherran avulla koettaisi heidän hyväkseen parastaan.

-- Ja lopulta, jos meidät häädetään, täytyy turvautua Amerikkaan. Vieraita me olemme täälläkin, tokkopa vieraampia siellä, päätti Olli Räsänen keskustelun. Hän oli Amerikan asiaa paljon miettinyt, kun hänellä näytti olevan vähimmin toivoa uutisasutuksensa säilyttämisestä. Nuorena miehenä hän tunsi houkutustakin koettaa uudestaan ja uudessa maassa. Kun Pietari Kokkinen oli aikaisemmin hänen turvattomuudestaan huomauttanut, katsoi hän sopivaksi varoittaa naapuriaan:

-- Kaikesta päättäen olet heikoilla kantimilla sinäkin, Pietari, mikäli kuuluu. Olet kaatanut kaskea milloin mihinkin metsään, kauas kotoasikin. Vakituisia peltoja sinulla ei ole. Taitaa olla niin, että sinä joudut minulle matkatoveriksi.

-- Mielisuosiolla en alistu karkoitukseen, uhkasi Pietari. -- Vastaan minä panen.

Miesten lähdettyä ryhtyi Martti jokapäiväisiin talon askareihin. Oli riihenpuinnin aika, ja uutterasti lämmitettiin Marttilassa riihtä. Myöskin täytyi käydä auttamassa Oinolassa, kun se talo oli nyt kolmea työkuntoista vajaa. Luukkaan haavat olivat vanhan vaarin hoidolla paljon parantuneet. Kangistuneet jalatkin olivat tulleet notkeammiksi. Piikki auttoi uskollisesti talossa. Mulikassa oli paljon nuorta väkeä, joten siellä ei niin kaivattu Erkkiä työhön. Hänen kohtalonsa kuitenkin suretti kovasti. Äiti itki silmänsä kipeiksi. Itki häntä toinenkin, -- Reeta Marttilassa, vaikka hän tahtoi sen salata ja huuhtoi kasvonsa kylmällä vedellä, jottei huomattaisi.

Näin elettiin suomalaismetsissä muutamia päiviä verrattain hiljaisesti syksyn toimissa ja askareissa odotellen Fryksdalin markkinoita, jolloin käräjät pidettäisiin ja verot kannettaisiin.

Hiljaisuus häiriytyi surullisella tavalla. Suomalaismetsä joutui tuhon alaiseksi, aivan kuin olisi kulovalkea tullut sitä polttamaan.

Voudin lähettämä retkikunta saapui. Se kulki metsän ristiin rastiin, kävi talolta talolle. Muutaman päivän perästä tuli vouti apulaisineen ja toi lisää sotaväkeä. Joukot ilmoittivat etsivänsä karkureita, tarkastelevansa kaskimaita ja ottavansa selvää, millä oikeudella kukin tilaansa asui.

Metsässä kulkiessaan tulivat he suurelle kaskimaalle, jonka lähellä ei näkynyt yhtään ihmisasunnoita. Tämä oli niitä suomalaisten ulkokaskia, joita jotkut raatoivat tavatessaan sopivan paikan. Sato oli kaskesta ollut hyvä. Useampia aumoja oli rukiita koottu ja ne seisoivat aidattuina aukeaman keskellä.

Oppailtaan tiedustelivat, kenen huhta se oli. Omistaja Pietari Kokkinen asui vähintäin peninkulman päässä.

-- Viljat on poltettava, kuului päällikön määräys. Ja niin paloivat poroksi Kokkisen koko vuoden tulokset. Samoin tehtiin monella muulla yksinäisellä huhdalla.

He tulivat Kokkisen kotiin.

-- Sinäkö katsot, että koko tämä laaja metsä on sinun aluettasi, koska teet kaskiasi mihin sattuu? kysyi sotilasten johtaja ankaralla äänellä.

-- Kun aluetta eivät muutkaan ole käyttäneet, olen ottanut rukiin sieltä, missä maa on ollut sopivinta, puolusteli metsäsuomalainen. -- Isäni on tätä viljelystapaa harjoittanut vuosikymmeniä, ja minä olen seurannut esimerkkiä.

-- Et ainakaan viimekesän kaskelta mitään korjaa. Me olemme polttaneet aumasi maan tasalle, julisti johtaja.

-- Mitä, minunko viljani olette polttaneet? huudahti Pietari kauhistuneena. Vaistomaisesti hän tarttui pyssyynsä, joka oli tuvan seinällä.

-- Vai vastarintaan sinä aiot kruunun miehiä vastaan? Tule järkiisi poika! lausui johtaja ankarana temmaten Pietarin keskelle lattiaa. Hän käski miesten vangita nuoren talonpojan, joka oli uskaltanut tarttua aseeseen heitä vastaan.

-- Me viemme sinut voudin luo.

Kokkisen nuori vaimo -- jäi lapsineen itkemään.

Myöskin Olli Räsäseltä poltettiin viljat, ja lisäksi pantiin tuleen hänen uutisasuntonsa, jona oli vastarakennettu sauna, missä tämä uutisviljelijä oli yksinäisyydessä asunut. Myöskin Olli saatettiin vangittuna voudin luo, joka oli sijoittunut Tossavaiselle.

Joka päivä tehtiin ilmoituksia poltetuista viljoista, riihistä ja asuinrakennuksista. Joka päivä kuljetettiin vankeja. Joukossa oli yksinäisiä pakolaisia, jotka olivat täällä metsissä olleet turvassa, oli kiertäviä metsästäjiä sekä satunnaisia kaskenviljelijöitä ilman vakituista asuinpaikkaa.

Pietari Kokkisen asiaa tutkittaessa uskalsi tämä panna vastalauseensa menettelyä vastaan. Hän kysyi, mikä laki ja oikeus salli kallista Jumalan viljaa hävittää. Kun ihmiset viljan puutteessa saavat syödä pettuleipää ja kärsiä nälkää, on suuri synti tuhota sitä, mitä Jumala on kasvattanut.

-- Suus kiinni, metsänraiskaaja, jyrisi voudin karkea ääni. -- Ryöstöviljelyksestä ja virkavallan vastustamisesta vangitaan sinut ja rangaistukseksi tehdään sotamieheksi. Huomenaamuna saat lähteä marssimaan Tukholmaan. Vankilassa saat tarkemmin tutkia mikä on laki ja oikeus! Kun vuorosi tulee, pääset kuulan ruuaksi sotaan.

Vouti oli mies, joka ei tuntenut sääliä. Kysellessä Tossavaiselta, jonka talossa hän oli majaillut, turhaan talonkirjoja, haastoi hän myös tämän käräjille kuulemaan häädetäänkö hänet vai jätetäänkö asumaan. Räsänen vietiin vangittuna Fryksdaliin.

Oinolassa vouti ei ketään vanginnut. Se olikin vanhimpia vakituisia asuintiloja paikkakunnalla. Mutta lempeätä ei hänen esiintymisensä täälläkään ollut. Hän karjui hirven metsästyksestä niin että vanha isäntä ja Pekka-vainajan leski säikähtivät.

-- Omiansa oli salametsästäjille se kuolema minkä he saivat, oli voudin tuomio.

Ennen Marttilaan tuloansa hän kävi Mulikassa. Kuultuaan, että tästä talosta oli se poika, jonka hän oli jo pidättänyt Fryksdalissa, jätti hän talon sillensä tällä kertaa.

Vihdoin hän tuli Marttilaan. Ehkä oli jättänyt tämän talon tahallaan viimeiseksi. Saavuttuaan taloon hän kävi tervehtimättä pöydän päähän, otti pöydän haltuunsa kirjojaan varten ja sijoitti sotamiehet seisomaan riviin ovelta tuvan perälle saakka.

-- Jahah, täällä se nyt sitten on se metsäsuomalaisten nuori ruhtinas ja päällikkö, joka käy aina maaherroissa asti. Oletko talon isäntää Jos olet, näytä talonkirjat!

Martti Martinpoika Marttinen astui rohkeasti pöydän viereen.

-- En ole isäntä. Iso-isäni täällä isännyyttä pitää.

-- Astukoon hän sitten esiin vastaamaan. Sinulla ei ole puhevaltaa, komensi vouti.

Vanha vaari astui pöydän ääreen. Hän oli monissa tuulissa ja tuiskuissa ollut, oli jo Suomessa herrojen kanssa kinaa pitänyt, taistellut heitä vastaan aina korkeimpiin asteisiin saakka.

-- Mistä minun vastata pitäisit Siitäkö että olen korpea perkannut ja leipää ottanut sieltä, missä ei ennen ole Jumalan jyvää kasvanut?

-- Onko lupakirjaa kivahti vouti.

-- En katso tarvitsevani mitään kirjoja, murahti vanha mies kohottaen ylpeästi päätään.

-- Kun ei ole kirjoja, pois talosta, julisti vouti. Ukon veri kiehahti. Hän oikaisi itsensä koko pituuteen.

-- Katsokaa raivattuja aukeamia, katsokaa tätä taloa, eikö se kaikki osoita omistusoikeutta. Katsokaa verokirjoista, eikö sieltä löydy Marttilan nimi ja eivätkö verot ole säännöllisesti maksetut.

-- Sinulla ei ole oikeutta tähän asumiseen, väitti virkamies.

-- Vai ei ole oikeutta! huudahti ukko. -- Tiedä se, en ole tänne omin lupineni tullut. Itse kuninkaalta olen luvan saanut. Sinunlaisia herroja en ole palvellut ennenkään, enkä palvele nytkään.

Vanhan vaarin esiintyminen kävi kovasti voudin sisulle. Hän olisi tahtonut miehen rusentaa, mutta näki edessään tavallisuudesta poikkeavan talonpojan, joka tiesi mitä sanoi. Hän näki, että tässä oli kova kovaa vastassa, ja niin hän koetti hillitä itseään.

-- Suulliset lupaukset eivät ole perintökirjoja. Nyt ovat uudet tavat ja lait. Nyt ei kukaan saa asua taloa muitten kuin perintökirjain nojalla.

-- Olkaa huoletta, vouti, puuttui Martti Martinpoika puheeseen. -- Minun isoisäni on tottunut kuninkaissa käymään. Minä osaan saman tien. Herrallakin on herransa ja talonpojalla Jumala. Jos rupeatte meitä häätämään, näytämme teille, missä teidän herruutenne herrat ovat. Älkää luulko, että olemme vain maaherran varassa, vaikka siinäkin taitaa olla teille kylliksi. Osaamme mennä pitemmällekin. On suomalaisillakin ystäviä. Mitäs sanotte valtakunnan herroista Pietari Brahesta ja Klas Flemingistä.

-- Tämä ei ole sinun asiasi, kivahti vouti. -- Ellet hillitse suutasi, panetan oitis kahleisiin.

Vanha ukko Marttinen löi luisevan kätensä pöytään. Hänen sanansa olivat voimakkaat.

-- Tämä on hänen asiansa, se on minun asiani ja meidän kaikkien suomalaisten asia. Mikä sinä olet miehiäsi? kysyi hän pilkallisesti. -- Murhapolttaja, rikoksellinen. Se sinä olet. Sinä olet täällä metsissä tehnyt hävityksen töitä. Sinä olet Jumalan viljaa poroksi polttanut ja taloja tuhonnut. Sinä olet saattanut tänne surua ja onnettomuutta. Mutta kaikki tämä onnettomuus lankeaa vielä tuhatkertaisena sinun päällesi.

Vanhuksen voimakkaat sanat jyrisivät kuin ukkonen.

Vouti hämmentyi hetkeksi. Hän kiristi hampaitaan ja mietti, mitä voisi tuolle ylpeälle suomalaiselle tehdä. Koko tämä joukko on kapinoitsijasukua. Se olisi hävitettävä, sen pesäpaikka poltettava maan tasalle. Näin hän olisi halunnut tehdä. Mutta hänen täytyi hillitä itseänsä. Näitä miehiä ei kukisteta tavallisilla virkavallan aseilla. Täytyy odottaa aikaa. Heillä on voimaa ja mahtavia puoltajia. Maaherra oli hänelle jo antanut ankarat nuhteet puolueellisuudesta murha-asiassa ja uhannut hänet erottaa. Hän näki sopivaksi kääntää vihansa toisaalle. Hän huomasi Piikin ja sanoi:

-- Mikä olet sinä repaleisissa sotilasvaatteissa? Oletko karkuri? Tutkikaa hänet. -- Ja hän käski sotamiesten tuoda miehen luokseen.

Piikki kertoi, kuka oli ja miten oli saapunut.

-- Paperit hukassa. Teiltä on kaikilta paperit hukassa, puhui vouti ankarana. -- Me otamme hänet mukaamme ja annamme hänen vankilassa selvittää papereitaan.

Martin teki mieli asettua Piikkiä puolustamaan, mutta huomasi viisaimmaksi vaieta. Hän päätti kuitenkin mielessään Klingan avulla toimittaa Piikin ensi tilassa vapaaksi.

-- Mikä on tuo haavoitettu tuolla vuoteessa? kysyi vouti vielä.

-- Hän on yksi niitä Dalbyn kyläläisten uhreja hirvenampumismatkalta, vastasi Martti. -- Ainoa eloon jäänyt niiltä murhaajilta, joiden vangitsemista olin luonanne vaatimassa.

-- Hän kuuluu siis samaan juttuun. Hänet on vangittava, määräsi vouti.

-- Ette häntä elävänä perille saa, jos lähdette viemään, vakuutti Martti. -- Hänessä on niin monta puukon haavaa, ja niin syvä kirveen jälki, ettei liikkumaan pysty. Jutusta hän ei tahdo olla poissa, mutta jos hän kuolee ennen juttua, saattaisi siitä koitua voudille itselleen paha juttu.

Taaskin oli tuo ylpeä suomalainen häntä pistänyt, ymmärsi vouti. Mutta hänen täytyi niellä kiukkunsa.

-- Takaatko, että hän tulee käräjiin? kysyi hän kuin ei olisi pistosta huomannut.

-- Takaan, jos liikkeelle pystyy, vastasi Martti. -- Ei meillä ole mitään halua jäädä siitä pois, päinvastoin.

Vouti lähti Marttilasta vähemmällä saaliilla kuin oli toivonut. Ainoastaan Piikki seurasi sotilaita. Mutta kostonhalu kyti voudin rinnassa.

Voudin käynti metsäsuomalaisten keskuudessa oli tehnyt täyden mullistuksen sikäläisiin rauhallisiin oloihin. Monta kotia oli hävitetty ja monta tuhoa tehty. Monta henkilöä oli vankina viety pois kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Tuntui kuin tuvan ovi olisi otettu pois ja päästetty kylmät viimat puhaltamaan sisälle ennen niin lämpimiin ja rauhallisiin koteihin.

FRYKSDALIN MARKKINOILLA.

Oli eletty joulukuulle niihin aikoihin, jolloin seutukunnan pääpaikassa Fryksdalissa pidettiin markkinoita. Silloin olivat siellä myös käräjät ja tärkeä veronkanto. Verot maksettiin näillä seuduin vielä suureksi osaksi metsäeläinten nahoissa. Veronmaksajat toivat tavallisesti koko karttuneen varastonsa. Mitä veroista jäi yli, se myytiin vapaassa kaupassa niille ostajille, jotka olivat liikekeskuksista, ainapa Tukholmasta asti saapuneet. Myöskin oli kaupan lintuja, viljaa y.m. metsän- ja maanviljelyksen tuotteita. Kaupunkien kauppiaat toivat kaikenlaista rihkamaa, myöskin korutavaraa paikkakuntalaisten mielihyviksi.

Vallitsi kipakka pakkanen. Kaupustelijat pitkävartisissa nahkakengissään löivät jalkojansa yhteen saadaksensa lämmintä. Reenjalakset natisivat lumessa. Matkustajani hevoset olivat yltä päältä lumihuurteessa ja niiden sieraimet höyrysivät lämmintä ilmaa.

Metsäsuomalaisia oli suurehko joukko hiihtänyt suksilla yhdessä parvessa. Heillä oli taakat nahkoja selässään. Siinä oli ketun, peuran ja hirven nahkoja. Useammalla oli karhunnahka ja jonkun hyväksi oli myös susi saanut heittää henkensä. Ainoastaan kaukaisimmilta syrjäseuduilta tulleilla oli joku majavan nahka. Sen sijaan oli kaikilla käsissään isot kimput oravan, kärpän ja näädän nahkoja.

Miehet pysähtyivät majapaikan eteen, nostivat suksensa seinämälle yhteen kasaan pystyyn. Joukossa oli Tossavainen, Mulikan ja Oinolan vanhat isännät, sekä muita, joten Isonjoen takalistolta melkein jokainen suomalainen talo oli edustettuna, paitsi mistä isäntä oli vankeuteen viety. Johtajana oli Martti Martinpoika Marttinen. Myöskin oli Luukas mukana.

-- Me käymme sisään lämmittelemään, sanoi Martti. -- Minä menen sitten ottamaan selvää voiko vankilaan päästä tapaamaan ja kuinka ne siellä voivat. Otan myös tiedon siitä, onko maaherra jo tullut ja milloin häntä voisi tavata. Käräjätalolta kuulemme juttujen kulusta.

Vanha Mulikka sanoi:

-- Minä annan kontistani käärön, koeta viedä se Erkille. Siinä on kalakukko, hänen äitinsä paistama pojan mieliksi. Jos eivät päästä sinua hänen puheilleen, antanevat kai tuomiset kuitenkin.

-- On minullakin hänelle viemisiä. Piirakaisia, jotka Reeta teki. Ei väliä vaikka olisi viemisiä enemmänkin. On siellä monta meidän miestä, jotka lienevät olleet heikoissa kruununruuissa.

He aukaisivat oven isoon tupaan, jossa ylämaan markkinaväki tavallisesti majaili. Lämmin tulvahti höyrynä ulos talvi-ilmaan.

Sisällä oli pienissä ryhmissä markkinaväkeä eri puolilta. Oli siellä myös suomalaisia toisista metsistä. Heillä oli kerrottavana samanlaista kuin oli tapahtunut Isonjoen takalistolla. Kaikkialla oli viljoja poltettu, asuntoja hävitetty ja miehiä vangittu. Fryksdalin vankila kuuluu tulleen niin täyteen, että osa vangeista oli vietävä aina Karlstadiin asti.

Tuvassa oli muutamia naisiakin. Eräällä penkillä istui nuori tyttö kaivellen eväslaukkuaan.

-- Emmekö jo lähde yrittämään tavata isää? puhui tyttö toverilleen, nuorelle miehelle.

-- Parasta lienee, että sinä Stina menet tädin luo siksi aikaa, kuin minä käyn vankilassa, neuvoi nuori mies. -- Vankien luo on vaikea päästä, sen sain viime kerralla nähdä. En luule, että he naisia sinne ollenkaan laskevat.

-- Hyvä Anders, ota minut mukaan. Tahtoisin niin mielelläni nähdä isää ja antaa omin käsin tuomiseni. -- Stina otti laukustaan esille kaksi kääröä.

-- Ovatko nuo kumpikin isälle? Kyllä minä ne toimitan perille.

-- Minä tahtoisin niin mielelläni itse. Tahtoisin nähdä vankilan ja...

-- Ehkä tuo toinen käärö onkin Gustafille... ilkamoi tytön veli. -- Saanko katsoa, mitä hyvää olet siihen varannut?

-- Vai Gustafille! Että viitsitkin. Kuule, ellet tahdo minua suututtaa, niin ole puhumatta minulle Gustafista.

Tyttö peitti käärön esiliinansa suojaan.

-- En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, puolusti Anders. -- Luulin, että kun sinä ja Gustaf olette kihloissa, niin tahdot häntäkin ilahuttaa.

Tyttö nousi seisaalleen. Hänen poskensa punehtuivat vihasta.

-- Vaikene! Älä koskaan puhu meistä yhtaikaa. Veli ja sisar lähtivät ulos.

Marttikin hankkiutui lähtemään. Ovessa tuli häntä vastaan Maunu Klinga pudistellen lumihuurretta turkistaan.

-- Kuinka matkasi on luonnistanut? kysyi Martti. -- Ovatko suomalaiset halukkaita lähtemään paratiisiisi?

-- Eivät ole, eivät ymmärrä omaa parastaan, vastasi Klinga. -- Mutta uuden maan uutisasukkaiksi he sittenkin joutuvat. Siirtyminen tapahtuu vain ikävämmällä tavalla. Luulen, että näilläkin käräjillä tehdään paljon uusia siirtolaisia.

Martti kertoi mitä kotona oli tapahtunut, myös Piikin vangitsemisesta.

-- Me lähdemme yhdessä vankilaan. Minä tunnen vankilan päällikön. Koetetaan mitä voidaan Piikin hyväksi tehdä. En muuten olekaan levoton hänen puolestaan. Itsehän hän jo lupasi lähteä Amerikkaan. Jos hänet sinne tuomitaan, on se ainoastaan hänen oman päätöksensä vahvistamista. Sitäpaitsi on hän jo minun kirjoissani, joten luulen hänen ilman muuta pääsevän vapaaksi. -- Hän lisäsi: -- Odota hetkinen. Pian olen valmis lähtemään kanssasi.

Klinga suoritti nopeasti asiansa ja miehet lähtivät tapaamaan vangituita.