Part 5

-- Maa, josta minä puhun, ei ole sellainen, vakuutti Klinga. -- Maa on mitä ihanin, lehtometsät suunnattomat. Ja metsän alla muheva multa, joka kasvaa mitä vain. Kun kaadat kasken, heleä aurinko muutamassa päivässä kuivaa lehdet ja voit halmeesi polttaa. Eivät ole kivet tiellä kyntämisessä, irtonaista kiveä tuskin maasta tapaat.

-- Kasvaakohan sellainen kivetön peltoa Maa on hikevämpi kiven juuressa. Se kokemus on täällä ja Suomessa tehty, epäili Matti Tossavainen. Hän oli aina kivikoita kyntänyt.

Klinga innostui selittämään:

-- Kylväpäs siihen Amerikan maahan ruista. Se kohoaa miehen korkuiseksi, jopa niin korkeaksi, ettei miestä pellosta näy. Yhdestä jyvästä nousee kymmenenkin olkea ja jokaisen oljen päässä on korttelin pituiset tähkät. Vielä paremmin siellä kasvaa etelämmän maan viljalajit, joita ei täällä voi viljelläkään. Vehnä, josta leipä tulee valkeaa kuin voi, ja ohra sellainen, ettette ole missään nähneet. Se kasvaa pensaina. Tähkät ovat suuremmat kuin kuusenkävyt, puolta suuremmat, ja jyvät kuin isot herneet. Yhdestä tähkästä saat satoja jyviä. Ja siitä tulee rieska valkeaa kuin maito.

Miehet kuuntelivat sotilaan kertomusta ihmetellen. He eivät sellaista maata olleet osanneet ajatellakaan. Epäilytti tokkopahan puhe totta olikaan.

-- Taidat puhua omiasi, sanoi vanha vaari. -- Sotilaat ovat tottuneet liikoja panemaan. Olen minä kylvänyt lihavaankin maahan, voimakkaasti lannoitettuun. Ei siitä sellaista satoa lähde.

Klinga vakuutti: -- En minä kuulemiani kerro, puhun näkemiäni. Läksin sinne varta vasten katsomaan. Viime laivassa palasin.

Piikki kiiruhti sotilastoveriaan puolustamaan.

-- Minä tunnen Maunu Klingan rehelliseksi mieheksi. Vuosikausia olemme palvelleet yhdessä ja hän on aliupseerina ollut lähin esimieheni. Olen minäkin nähnyt etelän viljavia maita, vaikka en tuollaista Goosenia. Uskon, että tällainen on mahdollista. Ja kun Klinga kerran näin vakuuttaa, täytyy asian niin olla.

-- Ei täällä Vermlannissa eikä Suomessa mikään sellainen kasvu olisi mahdollista, vaikka kuinka olisi maa viljavaa, myönsi Klinga. -- Täällä on yleensä liian kylmä. Ja kesä on lyhyt. Siellä on lämmintä, talvellakin melkein niin lämmintä kuin täällä sydänkesällä. Halla ei vie koskaan viljaa.

-- Hallako ei vie, ihmettelivät miehet ja höristivät korviaan.

Halla oli heille aina ollut luonnon pahin vihollinen, yhtä paha kuin on karhu lehmälle. Sen takia on monet talvet syöty petäjänkuorta, vaikka ruiskylvöt olivatkin laajat.

-- Mitenkäs siellä voisi halloja olla, kun ei vesi jäädy sydäntalvellakaan, paitsi aivan muutamina viikkoina. Ja kesällä on usein niin lämmin kuin meillä saunassa. Saa siellä auringossa hikensä niin, että voi vastalla kylpeä. Ei sitä varten muuta saunaa tarvita.

Tämä oli miehistä kaikkein ihmeellisintä. Suomalaiset olivat aina olleet halukkaita kylpemään, ja nyt he kuulivat, että siellä voi kylpeä ilman saunaakin, ulkoilmassa vain.

-- Kerropas, missä kaukana tuo tuollainen paratiisi on, uteli nuorekas Olli Räsänen.

-- Suuren meren takana on suuri maa, jonka Luoja on säästänyt nykyisille ja tuleville sukupolville. Amerikka se on, luonnon rikkauden ja ihanuuden maa. Siellä on suuri joki, suurempi kuin tämä Isojoki, leveä kuin meren lahti. Jokeen laskee useita pieniä jokia ja puroja. Purot ovat niin täynnä kaloja, että verkot repeävät niiden paljoudesta. Vanhat tuuheat puut kuvastuvat joen pintaan. Ihmisen kirves ei ole noihin metsiin vielä käynyt, kukaan ei niihin vielä kaskea tehnyt. Tuollaista koskematonta metsää voit päiväkausittain kävellä. Nämä metsät täällä eivät ole kuin saarekkeita sen rinnalla. Lieneekö sillä ollenkaan loppua.

-- Lie siellä sitten metsäneläviäkin, uteli Kokkinen metsästysintoisena. -- Onko hirviä?

-- On vaikka kuinka paljon, peuroja aivan laumoittain. Ja majavia niin että voit seipäällä muutamassa tunnissa tusinan niitä tappaa.

-- Eipä veronahkoja kauan pyydystäisi, päätti Matti Tossavainen. -- Täältä ne ovat jo niin loppuneetkin, että vaivoin jonkun löytää.

-- Totta kai siellä on ihmisiäkin, kun on riistaa niin yllin kyllin? kyselivät miehet.

-- Vähän on, hyvin vähän. Eivät ole vielä osanneet täältä. Metsissä on pakanoita, jotka alastomina liikkuvat. Niitäkin on vain siellä täällä. Ne ovat iholtaan punaisia kuin kalkutetun vaskikattilan kylki. Ne ovat sen maan oikeita isäntiä, mutta meidän hallituksemme on heiltä ostanut maata niin paljon, että sinne sopisi koko Vermlannin väki. Jos tämä maa käy vähäksi, lisää on saatavissa kuinka paljon tahansa. Niin ovat sieltä maata ostaneet hollantilaiset, samoin englantilaiset.

-- Vai sinne se uusi Ruotsin valtakunta tulee? Tulevat kai verottajatkin ja herrain valtaa kyselivät miehet epäillen.

Klinga selitti:

-- Hallitus on laittanut yhtiön tämän maan asuttamista varten. Toistaiseksi on maa vasta ostettu ja tarkastettu. Nyt on se valmiina asuttavaksi. Hallitus tahtoo sinne suomalaisia, jotka ovat parhaita korven perkaajia. Maata saa jokainen riittävästi ja kaskea saa kaataa niin paljon kuin tahtoo. Alussa ei ole veroja minkäänlaisia. Kehoitetaan viljelemään tupakkaa hallitusta varten, joka maksaa siitä hyvän hinnan. Sieltä se oikea tupakka tähän maahan tuodaan ja se kasvaakin siellä mainiosti. Näihin saakka on tupakka vierailta ostettu, mutta nyt tahdotaan sitä kasvattaa itse.

Vielä kyselivät miehet yhtä ja toista. Klinga oli valmis selittämään. Hän kuvasi maan erittäin juuri suomalaisille sopivaksi. Vihdoin hän otti apulaisensa selkälaukusta papereita ja levitti niitä pöydälle.

-- Niin, te olette nyt kuulleet minkälainen se uusi maa, se uusi Ruotsin valtakunta Amerikassa on, hän lausui. -- Minut on lähetetty hallituksen puolesta teille asiaa selittämään ja tarjoamaan teille uusia asutustiloja, joissa teillä on oikeus kaskianne kaataa ja riistaa pyytää. Hallitus antaa teille ja tavaroillenne vapaan kuljetuksen, vieläpä apuakin uuden kodin perustamiseen. Kuka ilmoittautuu lähtijäksi?

Miehet katsoivat toisiinsa. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Hetken kuluttua sanoi Marttisen vanha vaari:

-- Samanlaisilla lupauksilla meidät tänne houkuteltiin Suomesta. Me uskoimme niitä. Nyt meitä täällä ryöstetään ja surmataan. Samoin taitaisi käydä sielläkin.

Klinga jäi vähäksi aikaa sanattomaksi.

-- Ainakin minun mieleni tekee sinne. Olen siellä käynyt ja lähden uudelleen, sanoi hän.

-- Jos minusta kankeajalkaisesta sinne olisi, lähtisin toveriksesi, lupautui Piikki.

-- Tule mukaan! Sinä teet vartijan tehtäviä, jos et muuhun pysty. -- Siis on yksi tiedossa. Kai niitä muitakin tulee?

-- En tiedä pystynenkö enää mihinkään, sanoi Luukas vuoteeltaan. -- Ei minusta maanmuokkaajaksi ole vaikka tervehdynkin. Oikea käteni taitaa jäädä kankeaksi, mutta ehkä se vielä pyssyä pitelisi. Täällä ei minulla ole mitään tekemistä, kun eivät salli metsästää. Ehkäpä toki majavan hengiltä saisin, koskapa niitä seipäilläkin tapetaan.

Klinga katsahti sairaaseen.

-- Jätetään sinun asiasi riippumaan siitä kuinka tervehdyt. Tarvitaan siellä metsästäjiäkin, mutta etupäässä maanperkaajia, uutisasukkaita. Ajatelkaa nyt asiaa, miehet, ajatelkaa myös sitä, että näin saatte riidat loppumaan ruotsalaisten kanssa. Voihan olla niin, että teidät ajetaan pois taloistanne ja vangitaan. Siellä Amerikassa on teillä turvapaikka.

Miehet alkoivat keskenään vaihtaa ajatuksia asiasta. Loppupäätökseksi sanoi Martti:

-- Vapaaehtoisesti minä en jätä tilaa. Täällä olemme kaikin voimimme raataneet. Asumattomaan korpeen on talo laitettu. Olen ajatellut, että tästä tulisi koti minulle ja jälkeläisilleni. Minä koetan tehdä minkä voin oikeutemme säilyttämiseksi. Naapurit, minä valvon teidänkin asiaanne. Uhkailemalla ja peloittelulla ei meitä ajeta pois.

OIKEUTTA ETSIMÄSSÄ.

Seuraavana päivänä lähtivät Martti ja Erkki herroihin. Leena ja Reeta laittoivat heille parhaat eväät. Koko aikana Erkin surullisen paluun jälkeen eivät hän ja Reeta olleet sanaakaan vaihtaneet. Reeta oli odottanut, että Erkki tavallisuuden mukaan olisi etsinyt hänen seuraansa, mutta muut ajatukset kiinnittivät Erkin mieltä niin, että hän oli kuin unhottanut tytön.

-- Varo nyt, etteivät ruotsalaiset sinua uudelleen vangitse! pyysi Reeta ujosti tuodessaan eväskonttia Erkille. -- Karkasit heiltä, siksi ne koettanevat saada sinut vielä valtaansa. Joudu pian takaisin. Sairas äitisikin on levoton, jos viivyt.

-- Me tulemme niin pian kuin ehdimme, vakuuttivat miehet. -- Monta asiaa on toimitettava.

Maunu Klinga meni toisiin suomalaismetsiin asiaansa etsittämään. Erotessaan Erkistä ja Martista hän neuvoi heitä etupäässä turvautumaan maaherraan, joka oli oikeudentuntoinen ja kansalle ystävällinen mies.

-- Minä puolestani luulen, että te ette talojanne pelasta. Ei maaherrakaan voi vasten hallituksen käskyjä tehdä. Joka tapauksessa ajatelkaa Amerikkaa varmana turvapaikkananne, jossa, minä vakuutan, sellaisen tulevaisuuden rakennatte, ettette voi täällä sellaista uneksiakaan.

Erotessa puristivat miehet toistensa kättä. Erkki pyysi Klingaa toistekin talossa käymään.

-- Saammehan niistä asioista vielä jutella, sanoi Erkki.

Pitkä on matka suomalaisseuduilta virkamiesten luo, niin pitkä, että heitä harvoin tavataan. Virkamiehet pitivät sitä suurena rangaistuksena, jos heidän täytyi noihin metsiin matkustaa veroja perimään tai rikosasioissa. Eikä se matka ollut aivan vaaratonkaan. Suomalaiset olivat harvinaisen yksimielisiä keskenään. Kun he tulivat siihen käsitykseen, että virkamiehet menettelivät väärin, asettuivat he vastarintaan. Erittäinkin olivat suomalaiset uskollisia puolustamaan pakolaisia, jotka oikeuden vainoilta hakivat heiltä turvaa. Ottamatta selvää pakolaisen syyllisyydestä, olipa hän suomalainen tai ruotsalainen, he vierasvaraisuuden vuoksi usein puolustivat rikoksellisiakin, murhamiehiä ja varkaita. Tämä pahensi suuressa määrässä suomalaisten asiaa viranomaisten silmissä. Näiden väkivaltaisuuksien vuoksi tulivat virkamiehet metsiin sotilasjoukko mukanaan.

Martti ja Erkki kulkivat nyt virallisissa asioissa. Vaikka metsäsuomalaisten ja peltoruotsalaisten välit olivat kireät, oli suomalaisilla harvoin mitään peljättävää ruotsalaisten taholta paitsi metsästysmatkoillaan ja sellaisissa kylissä, jotka olivat saaneet kärsiä metsänpaloista. Muuten kävivät metsäsuomalaiset ruotsalaisten kanssa rauhallista kauppaakin.

Isollejoelle saapuivat miehet alempana kuin missä Erkki oli joutunut vangiksi. Itse Erkki ei kyllä olisi pelännyt samoille paikoille uudestaan lähteä -- hän tunsi sinne omituista vetovoimaakin, mutta Martti oli sitä mieltä, että turhanpäiten ei pidä saattaa itseään vaaranalaiseksi. Matka ei olisi käynyt suoremmaksi sitäkään tietä.

Vouti asui Fryksdalissa, mikä oli samalla veronkanto- ja käräjäpaikka. Vakavina kävelivät miehet vartioiden ohitse, ja pienempien selittelyjen jälkeen pääsivät he voudin puheille. Tämä oli entinen sotilas ja osoittautui karskiksi herraksi.

Kun suomalaiset alkoivat kertoa hirvenajosta ja murhatapahtumasta, kivahti hän:

-- Ettekö te tiedä, että hirvenmetsästys on jo sellaisenaan kiellettyä? On mahdotonta teitä siitä estää, mutta mitä te menette metsästelemään ruotsalaisten maille! Jokien varsilla asuvat ruotsalaiset käyvät alinomaa kantelemassa teistä suomalaisista ja pyytävät apua teidän omavaltaisuuttanne vastaan. Te ette välitä mistään laeista ja asetuksista. Täällä ei ennen synny rauha kuin teidät on perinjuurin raivattu pois. Menkää kotimaahanne, menkää Suomeen! Täällä ei teitä tarvita!

Martin veri kuohahti. Hän oli luullut että vouti alunpitäen rupeaisi heille myötämieliseksi ja antaisi kannatusta heidän asialleen, joka hänen mielestään oli päivänselvä. Sen sijaan heitä nyt kohdeltiin ynseästi.

-- Vai ei meitä täällä enää tarvita, sanoi hän kiukustuneena. -- Kyllä meitä on tarvittu ja sitä varten kutsuttu. Emme pyydä mitään etuoikeuksia, pyydämme vain oikeutta.

-- Teidän oikeutenne on siinä, että teidät pannaan kaikki kahleisiin ja viedään täältä pois.

-- Sellainenko se on laki Ruotsinmaassa? kysyi Martti tiukasti.

-- Muuta lakia te ette tarvitse! jyrähti vouti. -- Te olette rosvoja, metsänpolttajia, sala-ampujia. Vaikka hallitus on teiltä kieltänyt kaskenpolton, ette te muuta osaa tehdäkkään. Te olette vain vahingoksi valtiolle. Malttakaa, ensi kerran kun minä tulen metsiinne, poltan minä teidän talonne ja viljanne. Varmasti silloin kaikkoatte pois. Vai kysytte te Ruotsin lakia! Teistä on jo neljä vuotta sitten sellainen laki annettu, että teidän on muutettava pois. Mutta siitä te ette ole välittäneet. Mutta jos ette muuta ennen kevättä, vangitaan teistä jokainen.

-- Ettekö murhateon johdosta aio ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin murhaajia vastaan? Olemme tulleet tänne saattaaksemme asian oikeuden käsiin. Tahdomme tietää, saammeko siinä oikeutta vai ei. -- Martti puhui vakavasti, mutta jyrkästi.

-- Mihin toimenpiteisiin minä tässä ryhdyn, se on minun asiani, vastasi vouti. -- Ensi tehtäväkseni vangitsen minä tämän toverisi, joka itse otti osaa metsästykseen ruotsalaisten maalla.

Hän meni porstuaan, kutsui sieltä sotilasvartioston, joka otti Erkin kiinni. Martti aikoi ryhtyä vastarintaan, mutta Erkki kielsi ja antautui vapaasti.

-- Hänet minä tarvitsen asiaa tutkittaessa, sanoi vouti. -- Sinä voit mennä kotiisi kertomaan, että tämä on ainoastaan sen tanssin alkua, jota tänä talvena tullaan tanssimaan suomalaismetsissä.

Martti ja Erkki olivat hämmästyksissään siitä käänteestä, minkä heidän asiansa sai. Keskenään he saivat vaihtaa ajatuksiaan vain sen verran, että Martti lupasi mennä maaherran luo.

-- Minä koetan eikö sielläkään anneta meille oikeutta ja kerron siellä tämänkin tapauksen.

Apealla mielellä lähti Martti yksinään kävelemään etelää kohti läänin pääkaupunkiin, missä maaherra asui. Hän käsitti, että tässä on kysymyksessä enemmän kuin murhajuttu. Tässä on kysymys suomalaisten asumisesta tai karkoittamisesta näiltä seuduilta. Tämä oli kansakunnan yhteinen asia. Hän suunnitteli jo mielessään, että jos ei maaherraltakaan apua lähde, järjestää hän suomalaisen lähetyskunnan ja yhdessä he lähtevät kuningattaren luo Tukholmaan. Suomalaiset ovat ennenkin turvautuneet suoraan hallitsijaan ja saaneet siltä apua herrojen väkivaltaisuutta vastaan.

Suuren asian kannustamana kiiruhti hän askeleitaan. Nopealla toiminnalla hän tahtoi auttaa toveriakin, jonka vapauttamista hän aikoi maaherralta anoa.

MAAHERRAN LUONA.

Maaherra Olof Stake oli hyväntahtoinen mies. Hänellä oli hallituksen luottamus ja kuningattaren neuvoskunnassa läheisiä ystäviä. Hänen veljensä oli maan suurimpia sotapäälliköitä. Maaherra tahtoi lääninsä parasta ja suojeli sen asukkaita liian raskailta veroilta ja sotaväenotolta. Hänelle oli kyllä saapunut määräys suomalaisten karkoituksesta ja heidän asuntojensa sekä vilja-aumojensa hävittämisestä, mutta hän oli pannut sitä täytäntöön vain aivan poikkeustapauksissa, milloin suomalaisten taholta oli karkeita rikoksia tehty. Tehtaiden omistajat ja ruotsalaiset maanviljelijät tekivät tästä maaherran pehmeydestä valituksia hallitukselle, mutta ystävien suosio pelasti hänet aina. Viime aikoina oli kuitenkin Tukholmasta ilmoitettu, että maaherran täytyi ryhtyä jyrkempiin toimenpiteisiin. Asetukset ovat pantavat täytäntöön. Stake sai toki jonkun verran huojennuksia niihin. Niinpä ne metsäsuomalaiset saivat luvan jäädä paikoilleen, jotka olivat myös peltoja tehneet ja joilla oli kirjat taloihinsa. Kaikki suomalaiset kiertolaiset, salametsästäjät ja yksinomaan kaskien viljelyksellä eläjät oli ehdottomasti karkoitettava. Jos he eivät vapaaehtoisesti lähde, on heidät vangittava. Vangeista on toiset pantava sotaväkeen ja toiset lähetettävä uutisasukkaina Amerikkaan. Erittäin teroitettiin uutisasukkaiden hankkimista. Ne suomalaiset, jotka sitoutuisivat perheineen lähtemään, saisivat vapauden ja maata riittävästi asuakseen.

Näitä asioita harkitsi maaherra Stake huoneessaan, kun hänelle ilmoitettiin metsäsuomalaisen Martti Marttisen tulo. Tämä tapahtui sopivaan aikaan. Suomalaisten kanssa hän oli sattunut vain ani harvoin tekemisiin. He elivät metsissään eivätkä persoonallisesti vaivanneet korkeita viranomaisia. Stakella oli se käsitys suomalaisista, että he olivat yleensä hidastuumaista, mutta ylpeäluontoista kansaa. Suomalaisesta metsäaatelista hän oli kuullut ja oli vakuutettu, että sellaista oli laajaltikin.

Sisälle tuli isokasvuinen, harteikas suomalainen. "Salon aatelismies", ajatteli maaherra heti miehen nähtyään. Hän pyysi miehen istumaan työpöytänsä ääreen, ja kysyi ystävällisesti, mitä tällä oli asiaa.

Martti vertasi tämän korkean herran käytöstä siihen, mitä oli saanut voudin luona kokea. Hän alkoi luottaa siihen, että hän menestyy asioissaan ja saa täällä oikeutta. Ensin hän esitti murhajutun ja toverinsa vangitsemisen.

Maaherra mietti hetken asiaa, pyyhkäisi hiuksiaan ja sanoi:

-- Asia ei ole niin yksinkertainen kuin se sinusta ehkä näyttää. On luonnollista, että murhamiehet heti vangitaan ja saatetaan vastaamaan teostaan. Minä pidän siitä huolen, että niin tapahtuu. Ensi käräjillä joutuu heidän asiansa esiin, ja saat nähdä, että Ruotsissa on oikeutta, joka tällaiset rikokset rankaisee.

-- Mutta --, jatkoi hän -- vouti ei menetellyt laittomasti pidättäessään toverisi. Hän olisi voinut vangita sinutkin. Näes, se on tosiasia, että hirven metsästäminen näillä mailla on kielletty, vaikka te suomalaiset ette siitä välitä, tuskinpa edes tiedättekään. Eivät siitä välitä muutkaan, vaikka ristiriitaa ei tule muulloin kuin suomalaisten ja ruotsalaisten sattuessa vastakkain.

Martti katsoi parhaaksi ottaa esille sen toisen asian, joka hänen mieltään oli kauan askarruttanut ja jonka hän tiesi elinkysymykseksi metsäsuomalaisille yleensä.

-- Kiitän teitä siitä, että olette luvannut murhajutun selvittää, sanoi hän. -- Minulla olisi toinenkin asia. Siellä metsillä puhutaan, että kaikki suomalaiset tulevat metsistään karkoitettaviksi ja heidän talonsa ja viljansa hävitettäviksi. Me tahtoisimme tietää, mitä perää tässä puheessa on.

-- Kyllä siinä on perää enemmän kuin te ehkä siellä voitte uskoakaan. Näes, teidän viljelystapanne on hallituksen ja maan muitten asukasten mielestä vahingollista. Jo pitemmän aikaa sitten kiellettiin kaskimaiden teko yhteisiin metsiin. Ainoastaan niillä mailla, jotka ovat omistajilleen jaetut, on se luvallista. Mutta teidän suomalaisten maat siellä metsäseuduilla ovat kaikki jakamatta. Toistaiseksi ei teillä kenelläkään ole oikeutta maihinne. Peltoviljelijät tahtovat, että metsämaitakin on heille jaettava, ja se heidän vaatimuksensa on oikeutettu. Niiden suomalaisten, jotka asuvat lähellä, on muutettava pois. Kahta peninkulmaa lähemmäksi ei suomalaisten taloja suvaita. Siellä, missä rantakylät ovat tiheämmät, täytyy ruotsalaisten saada maata aina viiden peninkulman päähän saakka. Lisäksi tulee rautaruukkien metsäntarve. Siltä ympäristöltä, missä niitä on, täytyy kaikkien suomalaisten muuttaa. Sano kotipuolellasi, että minä otan auttaakseni niitä suomalaisia perintökirjojen saannissa, jotka ovat kauemman aikaa paikoillaan asuneet ja joiden talot eivät ole äskenmainittujen rajalinjain sisällä. Miltä metsäseudulta sinä olet? Onko sinulla tilaasi mitään kirjoja?

Martti oli nyt saanut surullisen vahvistuksen kerrottuihin huhuihin, vaikka tuo vahvistus ei tullutkaan niin jyrkässä ja sovittamattomassa muodossa kuin minkä vouti oli antanut.

-- Sieltä minä olen ylämaasta, Laasarin Lehtovaaralta, Isojoen takaa. Meitä on siellä suuri joukko suomalaisia, joista jotkut ovat kymmeniä vuosia talojaan asuneet ja rakentaneet ne täysikuntoisiksi. Parikymmentä vuotta olemme mekin taloamme asuneet. Isoisä tuli Suomesta luottaen kuninkaan kutsuun. Oli meillä kirjatkin, mutta ne ovat hävinneet.

-- Niillä hävinneillä kirjoilla ei olisi pääasiaan nähden ollut mitään merkitystä. Ne vain antoivat oikeuden uutisviljelykseen ja kaskenkaadantaan ja sellaisina kyllä olivat hyvät. Mutta varma omistusoikeus annetaan vasta perintökirjoissa. Pelkään pahoin, että teidän seudullenne ei voida antaa niitä kirjoja. Osaksi on seutu liian lähellä kyliä, osaksi se kuuluu rautatehtaan alueisiin. Kuitenkaan älkää olko ennen aikoja huolissanne. Tulkoon kustakin talosta isäntä tai isännän edustaja Fryksdaliin ensi markkinoille, jolloin on käräjät sekä verollepano. Minä katson silloin mitä voin hyväksenne tehdä.

Katkera oli totuus kuulla, mutta Martti näki, että maaherra ei tahtonut heille pahaa, vaan oli päinvastoin halukas auttamaan.

-- Vielä yksi asia, sanoi maaherra. -- Arvatenkin on myös teidän seudullanne sellaisia, jotka eivät ole alkaneet vakinaisesti mitään seutua viljellä, jotka kaatavat kasken milloin sinne, milloin tänne, eivätkä yritäkään peltoa tehdä. Heitä ei voida missään tapauksessa suvaita. Heidät kuten muutkin kiertolaiset ja pahantekijät, vangitaan ja toimitetaan sotaväkeen, jos he iältään ovat soveliaita. Mutta heillä samoinkuin teillä kaikilla on pelastuksena eräs tie, jonka tahtoisin erityisesti painaa mieliinne. Kaikki te voitte päästä uutisviljelijöiksi Uuden Ruotsin siirtokuntaan Amerikkaan. Oletteko siitä kuulleet?

-- Aivan äsken kävi meillä hallituksen lähettiläs Maunu Klinga, joka kertoi siitä, vastasi Martti.

-- Hän sen parhaiten tietää, kun on itse käynyt siirtokunnassa. Niin, hallitus tahtoo viljelijöiksi sinne maahan, missä kirjaimellisesti rieska ja hunaja vuotaa, etupäässä suomalaisia, koska he siihen parhaiten soveltuvat. Ainoastaan suomalaiset voivat kaskeksi kaataa suuret metsät sekä tehdä pellot niiden tilalle. Siellä olisi teillä rajattomat työalat eikä polttaminen siellä lopeta maan kasvuvoimaa. Panen tämän asian sydämellenne ja suorastaan kehoitan teitä sinne muuttamaan.

Kun Martti lähti ystävällisen, mutta samalla vakavan ja suorapuheisen maaherran luota pois, oli hänen päänsä täynnä ajatuksia. Hän huomasi, että heidän elämänsä siellä metsissä oli aivan epävarmalla pohjalla.

Hän lähti kulkemaan pohjoista kohti, missä metsien poveen kätketyt suomalaisten kodit olivat vaarallisella tavalla tulleet ulkopuolelta suunnatun huomion kohteeksi.

PUNATUKKAINEN HUOMAA VANGIN KARANNEEN.

Dalbon kartano kuului Isonjoen varrella olevaan Dalbyn kylään. Kylä ei ollut suuri, eikä se vanhakaan ollut. Se oli myös tavallaan uutisseutua, vaikka ruotsalaiset olivatkin sinne tulleet aikoja ennen kuin suomalaiset metsiinsä. Pellot olivat ensin hyvin pienet, mutta vähitellen ne laajentuivat. Sitä mukaa oli myös varallisuus kasvanut. Varakkain oli Dalbon talo, johon olemme tutustuneet.

Retkikunta palasi aamulla murhatyön jälkeisenä päivänä. Hidasta oli ollut näidenkin miesten kulku, sillä useilla heistä oli pahoja haavoja, joita suomalaiset olivat iskeneet. Gustafilla oli kaksi haavaa kasvoissa, jotka tekivät ne kamalan näköisiksi. Pahin oli jalassa ja sai aikaan sen, että mies ontui huomattavasti. Mutta rajua luontoaan hän ei ollut kadottanut. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski vankia.

-- Rauhoittunut kai hän on, koska sieltä aitasta ei ole mitään kuulunut, vastasi Anders. -- Minä itse makasin renkien aitassa vartioiden suomalaista. Illalla kuului liikettä. Sittemmin on kai nukkunut.

-- Muistithan Stina antaa vangille ruokaa, kysyi Dalbo.

-- Annoin illalla sen verran kuin kissankolosta mahtui.

-- Hyvä on. Me otamme hänen asiansa esille, kun olemme ensin levänneet.

Gustaf tarkasteli aitan oven salpaa ja näytti tyytyväiseltä.

Kotonaolijat eivät kysyneet matkan menestymistä. Kotiintuotu saalis ja vielä enemmän haavat viittasivat tulokseen. Stina ihmetteli, ettei vankeja näkynyt. Hän arveli heidän päässeen pakoon ja oli siitä mielissään.

Vanha Dalbo oli tavallista harvasanaisempi. Näytti siltä, kuin hän olisi tahallaan karttanut Gustafia. He eivät keskenään juuri mitään puhuneet. Gustaf lähestyi Stinaa ja pyysi häntä sitomaan kasvoihin lyötyjä haavoja. Stina toi vettä puhdistaakseen ne ensin. Ryhtyessään pesemään hänen kätensä vavahti.

-- Älä nyt revi niitä auki. Kipeät ne ilmankin ovat ne suomalaisten koirain puremat, murahti Gustaf kärsimättömästi.

-- En minä ole tottunut haavoja sitomaan, puolusteli Stina. -- Suomalaiset ovat näiden parantamisessa erinomaisia. Heillä on tiedossaan yrttejä, ja he osaavat veren tyrehdyttää noituudellakin.