Part 4

Mulikka katseli kattoa, joka luisusti laskeutui molemmille puolille. Jos voisi sen puhkaista hartiavoimilla... Hän koetti. Turha yritys. Se oli alapuolelta kahtia halaistuista puista tiheäksi kyhätty, päällimmäisinä oli tuohet. Kummallakin väliseinämällä oli viereisiin aittoihin johtavat matalat ovet. Erkki ilostui tämän havaittuansa. Jos niistä voisi päästä, onnistuisi hän ehkä viereisestä aitasta pakenemaan. Mutta hänen pettymyksensä oli suuri. Ovet olivat ulkopuolelta lukitut. Hän koetti voimiaan vuoroon kumpaankin oveen, mutta ne olivat lujaa tekoa ja kestivät.

Hän joutui neuvottomaksi. Hetken mietittyään hän laskeutui tikapuita alas päättäen odottaa tilanteen kehittymistä.

Tuskin hän oli päässyt alas, kun kuuli taas askeleita pihalta, jotka lähestyivät ovea. Pienestä kissankolosta työnnettiin ruisleipää ja lihaa viipaleina sekä lopuksi pieni tuoppi maitoa.

-- Ota tuoppi vastaan, ettei pääse kaatumaan, kuului Stinan ääni.

Erkki kumartui ottamaan.

Kun hän oli saanut tuopin käteensä, sattui toinen tapaamaan antajan käden. Erkki puristi sitä lämpimästi -- kiitollisuudestako vai mistä? Ja hänestä tuntui kuin olisi tuo käsi vastannut puristukseen, vaikkakin heikosti. Hän ei olisi tahtonut päästää irti, mutta tyttö vetäisi sen pois ja sanoi nuhtelevasti:

-- Älä nyt kättä katkaise. Vai sillä tavallako suomalaiset maksavat palkan hyvästä teosta!

-- En voi muutenkaan kiittää sinua, sanoi Erkki. -- Vapaaksi päästyäni maksan palkan toisella tavalla.

-- Tuskinpa vain vapaaksi pääset, tuskin edes henkesi säilytät. -- Tyttö poistui kiireesti, ja Erkki kuuli hänen pihalla keskustelevan mieshenkilön kanssa.

-- Oli toki hyvä, ettet sinä, Anders, lähtenyt mukaan, kuului Stina puhuvan. -- Olisi isäkin saanut vallan hyvin pysyä poissa.

-- Minulle eivät ole suomalaiset mitään pahaa tehneet, sanoi mies. -- Elettävä on heidänkin eikä taida leipä olla helpossa siellä metsässä. -- Äidin luvalla kai annoit vangille ruokaa.

-- Äidin sekä isän luvalla, vastasi tyttö.

-- Mene tupaan äidin luo. Minä vahdin vankia. Menen renkien kanssa aittaan yöksi. Lukitse hyvin aittasi.

-- Kyllä minä pidän siitä huolen. Panen sen oitis lukkoon. -- Tyttö sulki aitan oven kaksinkertaiseen säppiin. Veli ja sisar erosivat.

Nyt ei Erkki kuullut pitkään aikaan mitään. Hän söi hyvällä ruokahalulla aterian, jonka Stina oli antanut. Sen jälkeen hän vaipui mietteisiinsä.

Hänellä voi olla surma edessä. Näkisikö hän enää ensi iltaa. Mikä oli toverien kohtaloa Erkin ajatukset lensivät kotiin, missä häntä kaivattiin. Ja Marttilassa odotti häntä sauna ja lintukeitto. Ja odotti siellä Reetakin. Hänestä oli niin omituista, että Reetan muisto tuntui hänestä niin kaukaiselta. Nyt tuntui Erkistä siltä, että Reeta oli hänen sisarensa. Hänen tunteeseensa oli tullut jotain sellaista, johon verratessaan suhdettaan Reetaan hän sai sen käsityksen, ettei hänen ja Reetan välillä ollut rakkautta. Rakkaus lienee jotain toisenlaista. Ja hänen silmiensä eteen tuli kuva tytöstä, joka rannan kivellä nauroi hänelle helakasti ja joka hetken perästä kehoitti häntä pakenemaan vainoojiaan. Mikä oli tuo tyttö? Kylmä ja ylpeä ruotsalainen? Mutta... Ei hän päässyt oikein selville itsestään eikä tuosta tytöstä. Sen hän vain huomasi, ettei hän ollut ennen ollut tällaisessa mielentilassa. Hän istuutui tikapuille ja päätti jo illan tulleen, vaikka pimeässä ei voinutkaan ajan kulkua seurata.

Renkien aittaan, joka oli toisella puolella seinän takana, tuli miehiä. Hän kuuli heidän levolle asettuessaan keskustelevan.

-- Vaino ruotsalaisten ja suomalaisten välillä on leimahtanut ilmiliekkiin, kuului eräs ääni puhuvan. -- Hallitus on asettunut meitä kannattamaan. Sekin tahtoo karkoittaa suomalaiset pois omaan maahansa. Tahi, jos eivät sinne lähde, lähetetään heidät Amerikkaan.

-- Mistä sinä olet sitä kuullut, kysyi toinen ääni, jonka Erkki tunsi Andersin, talon pojan ääneksi.

-- Kun vein Fryksdaliin isännän puolesta karjaveroa, kerrottiin siellä paraillaan olevan hallituksen lähettämän miehen, joka oli itse ollut tuossa uudessa maassa ja aikoi sinne mennä uudelleen sekä viedä mukanaan uutisasukkaita.

Pitkälti miehet seinän takana juttelivat asiasta. Vihdoin sanoi Anders:

-- Eivät ne suomalaisten kiinniottajat näytä vielä tänä iltana kotiin saapuvan. Meidän on vartioitava vankia. Minä tarkastan, ovatko salvat paikoillaan.

Erkki kuuli kuinka Anders ulkona koetteli salpaa ja tarkasteli ovea. Sisälle tultuaan hän kävi vielä ullakolla ovea koettamassa.

-- Varmasti on hän tallessa, eikä minnekään pääse, vakuutti Anders. -- Ei pääse, ellei ole noita.

-- Suomalaiset ovat noitia, huomautti toinen rengeistä. -- Noidat pääsevät läpi kissankolostakin. Muuttavat itsensä käärmeeksi ja luikertavat ulos.

-- Ei tämä sellaiselta näytä, päätti Anders. -- On ihminen kuin muutkin. Solakka, sukkela ja voimakas. Komea poika. Minun on sääli häntä. Mitä miehet tehnevätkin kun palaavat.

-- Isäsi puolelta ei hänellä ole vaaraa. Gustafista en mene takuuseen. Hän on raju mies ja vihaa suomalaisia sydämensä pohjasta.

Vihdoin lakkasi puhelu renkien aitasta. Erkki kuuli miesten nukkuvan.

Oli jonkun aikaa hiljaista. Sitten tuli hänen korviinsa pihalta sipsuttelevaa astuntaa. Se pysähtyi renkien ovelle. Kulkija arvatenkin kuunteli nukkuivatko sisälläolijat. Hetken perästä hiipivät askeleet vankiaitan ohi Stinan aitalle. Siellä aukeni ovi hiljaa. Askeleet nousivat tikapuita ullakolle. Kuului käden hipumista ullakon väliovella. Sitten askeleet laskeutuivat alas. Ovi painettiin kiinni. Liike siirtyi aitan sivuitse. Poistuessa kuului pientä naputusta hänen ovellaan. Erkkiä ihmetytti tämä hiljainen liike, jota hän tuskin kuuli. Haamuko kulki yössä? Vai valehtelivatko hänen korvansa vankilan pimeydessä.

Vielä kerran hän päätti tarkastaa aitan mahdollisen paon varalta. Nyt oli hänen toimittava, kun kaikki nukkuivat. Aamulla oli epäilemättä myöhäistä. Hän riisui virsut jalastaan, ettei mitään ääntä kuuluisi. Kädellään seiniä hipoen hän kiersi vankilansa. Kohosi sitten yläkertaan. Erittäinkin hän tahtoi tutkia ullakon ovia. Poikien puoleinen oli kuin luja seinä. Turha olisikin sieltä yrittää pakoon. Mutta jos toiselle ullakolle vievän oven saisi murretuksi auki...

Hän lähestyi ovea. Tuskin oli hänen kätensä sitä koskettanut, kun se aukeni itsestään.

Mitä? Haamu oli häntä auttanut ja avannut lukon.

Ilon valtaamana hänen oli vaikea hillitä itseään. Hän haki virsut käteensä, kömpi toiseen aittaan, sulki oven lukkoon ja laskeutui tikapuita alas.

Ulko-ovikin aukeni.

Hän oli vapaa.

Tähdet kiiluivat taivaalla. Vaikka oli yö, oli se hänelle pimeydestä tulleelle kuin päivä. Hän sulki säppeihin aitan oven ja katseli ympärilleen. Hän koetti arvata mikä haamu hänet oli pelastanut ja etsi sitä silmillään.

Ulkoveräjällä hän näki valkoista. Hän kiirehti sinne.

-- Jos etsit tovereitasi, pidä tuo punaisesti loistava tähti oppaanasi, kuiskasi haamu ja viittasi ilmansuuntaa taivaalle.

Erkki näki tähtienvalossa haamun valkeat kasvot. Hän ei malttanut. Sanaa sanomatta hän tarttui tyttöä kiinni, puristi rintaansa vasten ja painoi pitkän suudelman hänen huulilleen. Suudelma oli lämmin ja sai Erkin veret kuumenemaan.

-- Maksan tässä aikaisemman velkani lupauksen mukaan.

Uudelleen suudellen hän sanoi:

-- Ja tässä on viimeisestä palveluksestasi, pelastuksestani.

Tyttö riuhtaisi itsensä irti voimakkaasta syleilystä. Hänen huuliaan poltti. Mutta hänen silmänsä iskivät tulta niin, että Erkki päästi vaistomaisesti tytön.

Stina oikaisi itsensä. Ylpeys valtasi hänet.

-- En ole suomalaisen suudeltava. Mene! Hänen kasvojensa ilmi oli käskevä. Ja hän kääntyi kotiin päin. Hänen ruumiinsa vapisi. Ei se vapissut kylmästä, eikä pelkästään vihastakaan.

Erkki katsoi kummastuneena hänen jälkeensä. Sitten painui hän metsään.

Jos hän olisi seurannut tyttöä, olisi hän nähnyt jo kotiportailla ylpeän pään painuvan alas. Kylmästä yöstä välittämättä Stina pysähtyi kuistille. Hänen poskiaan poltti ja veri virtasi lämpimästi suonissa.

Jonkun ajan kuluttua hän poistui sisälle. Vielä hänen vuoteelle käytyään tuntui kauniin miehen kiihkeä suudelma hänen huulillaan. Stina oli kuin noiduttu. Hän luuli olevansa sydämensä pohjasta vihainen, mutta tunsi itsensä onnelliseksi.

Sinä yönä Stina ei voinut nukkua.

ERKKI TOVERIEN JÄLJILLÄ.

Erkki harhaili pimeässä metsässä. Hän tunsi itsensä erinomaisen tyytyväiseksi eikä huomannut pimeässä kulkemisen vaikeuksia. Kylmäkään ei häntä hätyyttänyt.

Matkan päämäärä oli tietymätön. Missä hän toverinsa yhdyttäisi? Hän koetti kulkea mahdollisimman suoraan, kahlasi myös soitten poikki, missä niitä eteen sattui.

Kauan oli hän kulkenut, kun näki tulisoihdun valoa puitten välissä. Sillä kohdalla oli kahden suon välinen kuiva kannas, jossa korkeitten puitten alla kasvoi tiheätä kuusinäreikköä. Hän huomasi parhaaksi vetäytyä puitten suojaan, kunnes keksisi mitä väkeä tulijat olivat. Kuului koiran haukuntaa. Se oli löytänyt jäniksen jäljet ja hyppäsi niiden ohjaamana suon poikki. Ei se ollut Killin ääntä. Eikä hirvikoira jänistä aja.

Tulijat, joukko miehiä, olivat myös joutuneet suon reunaan, mutta eivät lähteneet sen yli kahlaamaan. He etsivät kuivempaa paikkaa päästäkseen toiselle puolen. Ja niin he tulivat kannasta kohti. Erkki erotti tulijoista vihamiehensä, punatukkaisen, joka kantoi soihtua. Hänen jälessään tuli Stinan isä sekä koko joukko. Joillakin oli kannalmukset selässään.

-- Huono on hirvikoiraksi Prisse, kun lähtee jäniksiä ajamaan, kuuli Erkki Dalbon puhuvan. -- Ei olisi pitänyt suomalaista koiraa ampua.

-- Hyvin jouti mennä yhdessä isäntäväkensä kanssa, murahti punatukkainen. -- Suomalainen isäntä ja suomalainen koira ovat samaa maata. Minä tunnen sen puremat vielä pohkeessani.

Erkki piilottautui puiden suojaan. Häntä puistatti. Joukkue kulki hänen ohitsensa. Hän huomasi Gustafin toisessa kädessä komeat hirvensarvet. Yhdellä kantajalla oli selkätaakkana hirvennahka, parilla ehkä hirven lihat. Toisilla oli pari pyssyä olkapäillä. Punatukkainen käveli jonkunverran ontuen. Joillakin näkyi veritahroja.

Olisivatkohan todella ampuneet hirven, tai olisiko se... niin, olisiko se sama hirvi, jota Erkki tovereittensa kanssa oli mennyt metsästämään? Mutta missä toverit olivat? Vankina ei heitä näkynyt.

Hän lähti liikkeelle vasta sitten kun ruotsalaiset olivat häipyneet metsään. Hän koetti pitää sitä suuntaa, mitä miehet olivat tulleet.

Yö oli pitkälle kulunut. Kuu oli noussut, ja aamukajastustakin jo havaitsi. Erkki käveli ja tarkasteli ympärilleen. Metsässä eläneenä oli hänellä tarkka silmä. Hän näki suossa metsän reunassa vasta astuttuja jalan jälkiä. Tästä he ovat kulkeneet, nuo vainolaiset, hän ajatteli. Hän piti jälkiä silmällä, ja kun oli vielä kotvasen astunut, näki hän sammalessa virsun jäljet. Tästä on suomalainen kulkenut. Hän silmäili eri tahoille. Tuossa on sammuva nuotio. Sen ääressä ei ollut mitään paitsi ruuan tähteitä. Tämä on ollut ruotsalaisten majapaikka. Hän käveli ja katseli... toinen nuotio, sammunut, on tuossa. Hän tunkeutui pensaiden lävitse sinne, ja hänen silmiään kohtasi kauhistava näky. Tuossa on Paavo kuolleena verissään! Ja tuossa on Pekka, päässä ammottava haava. Kiivas oli temmellys ollut, havut ja sammaleet olivat hajaantuneet hujan hajan. Ja Killi, kunnon koira, siinä sekin makasi kuolleena, vieläkin ikenet irvissä ja karva pystyssä kiukusta. Luukasta ei näkynyt.

Erkki kokosi ajatuksiaan. Hänen oli vaikea uskoa tapahtumaa todeksi. Mutta todistukset olivat silmien edessä. Hän tunsi kuinka hän vihasi ruotsalaisia. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Ja murhaajajoukon johtajana oli mies, jonka tytärtä hän oli muutama tunti sitten suudellut hellästi!

Hän lähti tarkastamaan ympärystää, näkyisikö Luukasta. Ehkä hän olikin pelastunut. Veriset jäljet joita ei ollut vaikea seurata, johtivat suon reunalle. Kuusen juurella oli ihminen. Suurin osa ruumiista oli lähteessä. Ainoastaan pää ja hartiat nojasivat jäätyneeseen sammaleeseen. Siinä oli Luukas, kuolleenako vai tajuttomana? Erkki nosti onnettoman kylmästä vedestä ja veti maalle. Luukas avasi silmänsä ja vilusta väristen sanoi heikosti melkein kuin houraillen:

-- Saunaan, viekää minut saunaan!

Erkki ilostui tästä elonmerkistä ja kantoi sairaan nuotion ääreen, jota kohenteli palamaan.

Jättäen sairaan virkoamaan, kaivoi hän kuolleille tovereilleen haudan, johon kantoi ruumiit. Viimeksi toi hän Killin ruumiin ja sijoitti sen Pekan jalkoihin. Hän peitti haudan vain niin ohuelta, etteivät pedot pääsisi ruumiita repimään. Päällimmäiseksi hän kasasi havut nuotion ympäriltä. Ennen kuin hän meni takaisin Luukkaan luo, poimi hän puolukoita, joiden syönti virkistäisi haavoittunutta. Hirven teurastuspaikalta hän kokosi kylkiluitten jätteitä ja muita paloja, jotka oli arvottomina jätetty. Niitä hän paistoi ruuaksi. Hän oli iloinen, että Luukkaan haavat olivat tyrehtyneet ja verenvuoto lakannut. Hän ei puhunut sanaakaan ennenkuin sairas oli vähän syönyt ja näytti voimistuneemmalta. Sitten hän kysyi vakavasti:

-- Vanha mieskö johti murhatöissä?

-- Punatukkainen, vastasi Luukas heikosti. -- Vanha mies ei ollut läsnä, nuhteli punaista jälkeen päin.

Erkki oli saanut vastauksen, jota kaipasi. Gustafia ajatellen hän kirosi: Se punainen roisto.

Erkki tutki Luukkaan haavat, jotka eivät olleet vaarallisissa paikoissa. Hän koetti nostaa toverin pystyyn, mutta jalat olivat vielä liian jäykät. Lähteen kylmä vesi oli ne kangistanut. Hieromalla sai Erkki ne vetreämmiksi.

-- Saunaa todella tarvitset, sanoi Mulikka. -- Meidän täytyy koettaa päästä täältä pois.

Kauan he vielä viipyivät ennen kuin Luukas pystyi lähtemään liikkeelle. Erkki pani haavojen tukkeeksi puhtaita sammalia, jotka sitoi kiinni vainajien vaatteista repimillään suikaleilla. Taluttaen toveria aloitti hän vaivaloisen matkan. Vähän väliä he lepäsivät ja vaikeammissa paikoissa kantoi Mulikka toveriaan. Joelle tultuaan he etsivät ylimenopaikan kosken alapuolelta, missä ei ollut ruotsalaisten taloja. Erkki laittoi lautan, jolla he pääsivät yli. Tuntui turvallisemmalta, kun he olivat tulleet metsään omalle puolelle.

Vielä täytyi heidän viettää yksi yö metsässä. Oinolaan olisi ollut lyhempi matka, mutta Erkki katsoi parhaaksi mennä ensin Marttilaan, josta Pekan vaimolle ja isälle sanoma vietäisiin.

Koko matkalla eivät Erkki ja Luukas olleet tapahtumasta mitään keskustelleet. Kumpikaan ei halunnut johtaa mieleen hirveitä kuvia. Luukas oli vain kertonut, että kun hän pakoon päästyään oli ryöminyt lähteelle huuhdellakseen haavojaan, oli hän pudonnut sinne voimatta nousta ylös. Joko verenvuodosta tai kylmyydestä oli hän mennyt tajuttomaksi. Marttilassa oli metsästäjiä odotettu pari päivää. Aavistuksia oli siitä, että he olivat joutuneet ruotsalaisten käsiin. Martti asetti Luukkaan tupaan vuoteeseen, ja vanha Marttinen ryhtyi yrteillään haavoja parantelemaan. Ei sielläkään paljoa kysytty. Martti vain lyhyesti tiedusti Pekan ja Paavon kohtaloa.

-- Tapetut, vastasi Erkki kolkosti yksikantaan.

Kuka heidät oli surmannut, sitä ei tarvinnut kysyä.

MIELIALA MARTTILASSA.

Illalla oli saunassa kylvetty. Luukastakin oli siellä käytetty, hänen haavansa pesty ja sidottu. Oinolasta oli saapunut Pekan vaimo ja isä. Erkin veli Niilo oli Mulikan talosta tullut tietoja hakemaan. Huhu asiasta oli levinnyt, ja niin oli kerääntynyt muitakin naapureita, kuten Pietari Kokkinen, Olli Räsänen ja Matti Tossavainen.

Ilta-aterian jälkeen istuttiin ison tuvan pitkän pöydän ympärillä. Luukkaan vuode oli siirretty lähelle. Takassa paloi loimuava valkea. Naiset olivat uunin kupeella tavallisella paikallaan kartaten ja kehräten. Vanha vaari Marttinen ei myöskään jättänyt rakasta työtään, päreitten kiskomista. Siellä päreitten seassa, lähellä äitiään, pikku Marttikin mieluimmin askarteli.

-- Nyt Erkki ja Luukas voitte tarkemmin kertoa miten kaikki tapahtui, pyysi Martti.

Erkki kuvasi hirvenajon siihen saakka kun hän erosi toisista. Kertoi vangitsemisestaan ja pakoonpääsystään, välttäen kuitenkin Stinan mainitsemista. Kertoi myös kuinka oli metsässä sivuuttanut murhamiehet ja kuinka sitten oli tavannut murhatut ja Luukkaan.

Luukkaan vuoro tuli tehdä selkoa nuotiolla sattuneista tapahtumista. Hän kertoi kuinka ruotsalaisjoukko tuli nuotiolle ja kuinka he ystävällisellä esiintymisellään saivat heidät varomattomiksi ja luottavaisiksi. Kuvasi salahyökkäyksen ja taistelun. Kertoi Paavon ja Pekan kuolemasta sekä Killin urheasta viimeisestä taistelusta.

-- Ei ole oikeutta maassa, jos ei tätä saada rangaistuksi, sanoi Martti. -- Me emme ole ruotsalaisille mitään pahaa tehneet. Jos hirvenmetsästys ruotsalaisten alueella on kiellettyä, jota me emme tunnusta, kun emme estä heidän metsästämistään näillä mailla, voisivat he saattaa meidät syytteeseen oikeudessa. Nyt he tulevat salakavalasti kahdeksan miehen voimalla kolmea vastaan ja tekevät murhatekoja.

-- Tulivatko he todellakin suoraan tappamaan, kysyi Pekka-vainajan isä.

-- Vaikea on minun sitä päättää, vastasi Luukas, -- Heidän johtajansa ainoastaan moitti meitä heidän metsästysmailleen tulemisesta. Jos ei murha ollut lähtiessä ajateltu, suunnitteli sen punatukkainen miestensä kanssa siellä. Mahdollisesti he olivat lähteneet meitä vangitsemaan, ja sen he olisivat voineet ilman murhiakin suorittaa.

-- Minä lähden huomenna voudille asiasta ilmoittamaan, päätti Martti.

-- Tarpeen on, että sinä Erkki lähdet mukaan. Luukas tervehtynee siksi, kun asia oikeudessa tutkitaan.

Vanha vaari keskeytti päreiden kiskomisen.

-- Ei ole ruotsalaisissa ollut oikeutta siitä lähtien, kun Kaarle-kuningas kuoli, sanoi hän.

-- Eivätpähän ole saaneet rangaistusta nekään, jotka ovat suomalaisten taloja ja vilja-aumoja polttaneet.

Miesten keskustellessa aukeni tuvan ovi ja sisälle tuli kaksi miestä, sotilaita. Toisen huomasi Piikki heti alemmaksi upseeriksi.

Hyvää iltaa toivottivat he tupaan. He astuivat takkavalkean ääreen lämmittelemään käsiään. Ilta oli kylmä. Valo levisi kasvoille.

-- Klinga, sotatoverini Klinga, huudahti Piikki ja kompuroi kankealla jalallaan tulijoita tervehtimään. -- En ole sinua moneen vuoteen nähnyt.

Upseeri tervehti Piikkiä tuttavallisesti ja lämpimästi.

-- Et todellakaan ole nähnyt, kun minä olen ollut kaukana poissa. Siitä on jo neljä vuotta, kun Saksasta lähdin.

-- Täälläpä on paljon väkeä koolla, sanoi hän katsellen tupaan. -- Se on minulle mieleistä. Kunhan tässä hiukan lämmittelen, kerron teille matkoistani. Talossa on lämmintä, ja tietysti saa ruokaa sekä yösijaa. Tulen kuningattaren asioilla.

-- Hyvillä vaiko huonoilla asioilla? kysyi Martti Marttinen varovasti. -- Näinä aikoina taitaa meille suomalaisille olla vain huonoja asioita.

-- Minulla on hyviä asioita. Minä tulenkin pelastusta tuomaan, vakuutti tulija.

Vieras tovereineen tietysti pyydettiin pöydän päähän ja hänelle alettiin kantaa ruokaa kaikenlaista, mitä talossa oli. Kulkiessaan Luukkaan vuoteen ohi, hän huomasi haavat.

-- Sotaako täälläkin käydään, kun haavoitettuja näkee, sanoi hän. -- Luulisi, että riittää kun Saksassa taistellaan. Pitääkö täälläkin verta vuodattaa?

-- Sota ja vaino on tullut meidänkin metsiimme, aloitti Martti. -- Ruotsalaiset hyökkäävät salakavalasti kimppuumme ja surmaavat meitä. Pari päivää sitten tuli kaksi meidänkin joukostamme vainajiksi ja kolmas tuossa makaa haavoissaan.

-- Tiedän jonkun verran äskeisestä vainosta, myönsi Klinga aterialle käydessään. -- Kuulin siitä jo ennen tähän Fryksdalin kihlakuntaan tuloani. Tarkoituksena näkyy olevan karkoittaa suomalaiset kaikki pois. Surullisinta on, että ruotsalaiset maanviljelijät ovat saaneet pyrkimyksilleen hallitukselta tukea. Uusia asetuksia on ilmestynyt, jotka asettavat suomalaiset täällä turvattomiksi.

-- Sellaisiako ne uutisesi ovatkin, sanoi Martti. -- Eivät mieltä ilahduta.

-- Ilman muutako kaikki ajetaan pois tai vangitaan, kysyi Matti Tossavainen. -- Kutsuttuinahan suomalaiset tänne tulivat ja juuri kaskenkaadantaan heitä käskettiin.

-- Ei kai niitä suomalaisia hätyytetä, joilla on talon kirjat ja jotka siirtyvät peltoviljelykseen, lohdutteli Klinga. -- Ainoastaan kaskenviljelijöitä ei suvaita eikä myös niitä, jotka ovat myöhemmin ominlupinsa metsiin asettuneet.

-- Olli Räsäsellä on sitten selvä lähtö uutispaikaltaan. Ei muuta kuin kontti selkään ja pois, sanoi Pietari Kokkinen savolaisella leikillisyydellään nuorelle naapurilleen.

-- Niin on, jos todella tuon ohjeen mukaan menettelevät, myönsi Olli, joka oli vasta lyhyen aikaa uutispaikkaansa asunut eikä ollut viranomaisille edes tehnyt siitä ilmoitusta.

-- Ei tässä vielä tiedä, miten meidän muittenkaan käy, puhui Martti miettiväisenä, -- meidänkään, joiden taloja on vuosikymmeniä asuttu. Kuinkahan monella on kirjoja, ja jos on ollut, monellako ne ovat tallella?

-- Millaisia kirjoja ne sitten vaativat? kyseli Pietari Kokkinen vähän säikähtäen. -- Ei minullakaan mitään kirjoja ole, mutta verot olen maksanut ja ovat ne kelvanneet.

-- En minä talonkirjoista mitään tiedä, tunnusti Matti Tossavainen. -- Kylmään korpeen olen taloni raivannut ja toista vuosikymmentä sitä asunut. Jos en ole milloin verojani vienyt, kyllä ovat tulleet hakemaan ja vieneet kaupanpäällisineen. Tottapa Tossavala on heidän kirjoissaan.

-- Tämä on kiusallinen seikka, päivitteli Martti. Selvä siitä täytyy saada, etteivät aja pakkaseen talven selkään. Käyn minä sitä maaherralta saakka kysymässä, kun tätä murha-asiaa lähden ajamaan. Hän voinee antaa varmuuden.

Martti oli viime päivinä ajatellut paljon sitä talonkirja-asiaa. Hän oli koivunkoloa, missä kirjat säilytettiin, käynyt penkomassa, mutta ei sieltä tullut kuin pieniä paperipaloja ja irtaantunut sinetti nauhoineen.

Tunnelma kävi raskaaksi tuvassa. Nämä metsäsuomalaiset olivat jo ennen tulleet siihen käsitykseen, että mitä viestejä metsän ulkopuolelta tuleekin, aina ne ovat huonoja ja tekevät mielen apeaksi. Ainoastaan elämä metsän sisällä, elämä omassa keskuudessa ilman yhteyttä ulkomaailman kanssa antoi viihdytystä ja onnea. Miksikä pitikin tuon vieraan maailman tulla rauhaa häiritsemään?'

PELASTUSTA TARJOTAAN.

Maunu Klinga oli keskustelussa Piikin kanssa kysellen tämän elämänvaiheita ja sotakokemuksia.

-- Silloin se sota sotaa oli ja silloin siellä mielellään oli, kun itse kuningas Kustaa Adolf oli johtamassa, myönsi hänkin. -- Sen jälkeen on minun mieleni palanut rauhallisiin toimiin. Valloituksia voi tehdä rauhallisellakin tavalla.

Ja hän alkoi kertoa suurista hankkeista, jotka olivat rauhallisia ja jotka voivat edistää Ruotsin suuruutta ja mainetta enemmän kuin sotateot. Hän kertoi että jo kuningasvainaja oli aikonut perustaa uuden Ruotsin, uuden tytärvaltakunnan sinne, missä on vielä maata vapaasti saatavana, tarvitsematta sitä miekka kädessä toisilta valloittaa.

-- Kuninkaan kuolema teki näistä hankkeista lopun, mutta asiaan tarttui amiraali, Klaus Fleming, suomalainen kuten mekin. Hänen innokkaasta puuhastaan on syntynyt yhtiö, jonka avulla Ruotsin hallitus on perustanut siirtokunnan Amerikkaan, Eteläjoelle, ja siellä on nyt Uusi-Ruotsi, jossa ei ole vihaa eikä vainoa, jossa kaikki asukkaat saavat elää rauhassa. Siellä on maata niin runsaasti, ettei toinen ole toisen tiellä.

-- Onkohan sellaista maata missään, epäili Pietari Kokkinen.

Joku toinen sanoi: -- Luulisi sitä maata olevan täälläkin, jos on vain puhe asumattomista seuduista. On täällä korpia niin että rupeamittain saa samota tapaamatta ihmisten jälkiä. Mutta kaadapas kaski, laitapas asuntosi ja yritä yksinäisyydessäsi elää, pian tulee toinen ja tahtoo sinut karkoittaa pois. Olet muka tullut hänen maalleen, vaikka et häntä ole elämässäsi nähnyt.

-- On kai sielläkin herroja, jotka sortavat talonpoikaa, murahti vanha vaari.

-- Tiedän minä, että on maata, jonne eivät herratkaan ole päässeet, sanoi Matti Tossavainen. -- Se on Lapin raukoilla rajoilla, Turjan tunturien takana. Mutta ei siellä vilja kasva, ei siellä elä muu kuin Lapin väki.