Part 3

-- Jos en muuten pääse, tulen uimalla, uhkasi Erkki. Hän huomasi rannalla tytön lähellä pitkän kuivan kelon. -- Pääsisin kuivin jaloin, jos ohjaisit tuon kelon virtaan, että virta kääntäisi sen latvan tätä kiveä kohti.

-- Ohoh, sitä en tee. Ruotsalainen tyttö ei auta metsäsuomalaista, vaikka kuulunetkin metsän aateliin, vastasi tyttö veikistellen, siirtyen kuitenkin puun lähelle aikoen sitä nostaa.

-- Koska asiat niin on, en huolikaan avustasi, sanoi Erkki, viskasi seipään koskeen, puristi pyssyn kouraansa, otti ponnistusasennon ja teki hirveän hypyn.

Tyttö kirkaisi kauhistuneena, mutta samassa oli nuori mies hänen vierellään.

-- Suomalainen voi tulla toimeen ilman ruotsalaisen apuakin. -- Erkin ääni värähti äskeisestä ponnistuksesta ja ylpeydestä.

Poislähtöä tehdessään hän sanoi:

-- Saisinko tietää soman ruotsalaisen nimen, joka on niin valmis auttamaan muukalaista?

Sekavat tunteet värähtivät tytön kasvoilla. Niistä näkyi ihailun selvä leima. Miehen sulava ja samalla voimakas ryhti vaikutti hänen naisellisuuteensa. Miehen pelottomuus hurmasi hänet, vaikka tämän tehty tai todellinen välinpitämättömyys kiusasi. Tyttö oli kaunein niillä tienoin.

-- Minun nimelläni taitaa olla yhtä vähän merkitystä sinulle kuin sinun minulle, sanoi tyttö. -- Sinä osaat paremmin loikata kuin tajuta pilaa.

Kuului lähestyviä askeleita. Tytön kasvot muuttuivat.

-- Pakene, pakene pian, sanoi hän hätäisesti. -- Usko pois, se on hyvä neuvo, vaikka häpeän pehmeyttäni, jatkoi hän silitellen sanojaan.

Erkki näki parhaaksi ottaa neuvosta vaarin. Hän aikoi juuri paeta, kun metsän reunasta näkyi miehiä. Nopeudestaan huolimatta hän ei ehtinyt tiheikössä karkuun. Tuokiossa otettiin hänet kiinni ja hänen oli alistuttava ylivoimaan. Kiinniottajien johtaja heitti ankaran silmäyksen tyttöön ja sanoi:

-- Stina, poistu täältä. Sinulla ei ole mitään tekemistä suomalaisen roiston kanssa. -- Ja kääntyen vangin puoleen hän päästi vihansa valloilleen:

-- Olettepa te suomalaiset jo häikäilemättömiksi tulleet, sanoi hän. -- Ette enää tyydy metsästelemään korvissa, vaan tulette tänne meidän rintamaillemme ja ammutte hirvet meidän tupiemme nurkilta.

-- Sieltä metsistä me hirven ajoimme, meidän omilta aloiltamme. Ei hirvi valitse ampujaansa. Yhtähyvin se on teidän kuin meidänkin pyssyjemme tavoitettavissa. Taitaa vain niin olla, että teidän pyssynne ei osaa maaliin. -- Erkki oikaisi itsensä ja katsoi pelkäämättä vihollisiinsa.

-- Eikö osaa? Annapas kun koetan, uhkasi nuorempi, punatukkainen ruotsalainen ja ojensi pyssynsä Erkki Mulikkaa kohti. Vanha isäntä esti murhatyön.

-- Gustaf, älä ammu vankia, joka ei pysty itseään puolustamaan.

-- Mitäs säälit suomalaista, Dalbo, sanoi Gustaf. -- Suomalainen on henkipatto, jonka saa ampua missä vain. Taitaa kuitenkin luoti olla liian arvokas hänenlaiseensa. Parempi on, että sidomme hänet myös jaloista ja heitämme koskeen virran vietäväksi. Niin on yhdestä suomalaisesta päästy näillä mailla.

-- Jätetään rankaiseminen oikeuden käsiin, päätti Dalbo. -- Kuulethan koiran haukunnan. Voimme vielä yhdyttää ne. Otamme ne kaikki kiinni ja tuomme kylään. Teljetkää tämä vanki siksi aikaa meidän aittaan.

Miehet tarttuivat Erkkiin kiinni ja lähtivät häntä kuljettamaan. Gustaf ja hänen toverinsa Klas puristivat häntä säälimättömästi käsipuolista ja potkivat kuljettaessaan.

-- Ei minua vain niin potkita, kivahti Erkki ja tyrkkäsi hartioillaan niin, että molemmat miehet lensivät sivulle. Vakavana, pää pystyssä, hän lähti kävelemään taloa kohti Gustafin muristessa takana vastaisesta kostosta.

Stina oli vähän matkan päässä seurannut tapahtumaa ja oli tuntenut sydämessään outoa kouristusta kuullessaan Gustafin ehdotusta suomalaisen hukuttamisesta. Häntä ihmetytti, mitä häntä liikutti tuon suomalaisen kohtalo. Oli hän joskus ennen nähnyt suomalaisia, vaikka harvoin ne näihin kyliin tulivat, viime aikoina tuskin ollenkaan. Fryksdalin markkinoilla niitä näki suurissa joukoissa. Siellä ne tappelivat ja tekivät häiriöitä niin, että nimismies heitä telkesi putkaan. Mitä Stina suomalaisista oli kuullut, oli aina koskenut väkivallantekoa tai rikoksia. Hän ei tahtonut tätäkään suomalaista puolustaa, mutta oli tämä kuitenkin ristiriidassa sen käsityksen kanssa, jonka hän oli saanut suomalaisista. Hän melkein ylpeili siitä voimannäytöksestä, millä tuo suomalainen oli työntänyt syrjään Gustafin, jota kylän nuorten miesten joukossa pidettiin rotevimpana. Gustaf oli tämän paikkakunnan kilpailuissa aina esiintynyt sankarina ja kylän nuoret tytöt olivat yleensä häneen ihastuneita huolimatta hänen punaisesta tukastaan ja useinkin hillittömän rajusta esiintymisestään. Hän ja Stina, -- niin se ei ollut pelkästään isän tahto, kyllä siinä oli Stinan suoranainen suostumus, -- heidän piti pian viettää häitä.

Kuinka kaukaiselta ja vieraalta tuo ajatus nyt tuntuikaan Stinasta!

Miksi se nyt siltä tuntui?

Ja punapäinen Gustaf, joka kulki uhitellen suomalaisen vangin rinnalla, näytti kaikelta muulta kuin miellyttävältä. Sankarin osat olivat vaihtuneet.

Stina unhotti marjatuohisensa kivelle ja käveli rantatietä hiljalleen kotiin.

Dalbon kartanon sivulla oli rakennus, joka oli jaettu useampiin aittoihin. Kaikkiin niihin johti eri ovet pihalta, ja olivat ne niin jaetut, että Stinalla oli omansa, pojalla omansa, piioilla ja rengeillä myös molemmilla omansa. Kesällä käyteltiin niitä makuuhuoneina. Nyt syksyn tultua olivat jo kuitenkin useat muuttaneet vuoteensa asuinhuoneisiin.

Stinan saapuessa taloon oli vanki teljetty pojan aittaan, joka oli tyhjä. Vahva rautakanki ovessa esti sitä aukeamasta. Miehet, isännän ja Gustafin johdolla olivat valmistautumassa metsästäjien kiinniottamiseen. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan ja oli heillä mukanaan pyssyjä sekä nuijia. Metsästyskoira liikkui heidän kintereillään.

-- Panitteko vangille ruokaa siltä varalta, jos kauankin viivytte, huomautti Stina ujosti.

-- Mitään ruokaa hän ei tarvitse, kivahti Gustaf, -- pian hänen päivänsä joka tapauksessa päättyvät.

-- Emme me kauan viivy. Huomenna ennen puoltapäivää olemme takaisin, vakuutti Dalbo. Jos viipyisimme, työnnä kissankolosta vettä ja leipää.

Aitoissa ei yleensä ollut mitään aukkoa. Oven alasyrjässä oli vain pieni reikä, mistä kissa voi kulkea pyytäessään hiiriä.

-- Minä tulen pian perästä, huusi Gustaf toisille.

-- Unohdin jotain.

Hän lähestyi Stinaa, tarttui hänen käsipuoleensa ja puristi sitä kovasti.

-- Sinä näyt hellivän tätä suomalaista. Kavahda! Teeppäs tiliä kuinka sinä jouduit hänen seuraansa?

-- Hänen silmänsä leimusivat.

-- Se ei sinuun kuulu, vastasi Stina loukkautuen sulhasensa kovakouraisuudesta ja tempautui hänestä irti.

-- Sinä tiedät että minä olen raju mies enkä tunne sääliä suomalaista kohtaan. -- Gustaf oli sangen ärtynyt. -- Pane mieleesi, että tuo mies ei tästä talosta elävänä lähde.

Näin vannottuaan hän lähti tavoittamaan tovereitaan.

HIRVENAJON PÄÄTÖS.

Erkki Mulikan joutuessa näin vangiksi jatkoivat Pekka, Paavo ja Luukas hirvenajoaan. Päästyään joen yli he sivulleen katsomatta riensivät Killin haukuntaa kohti metsään. Rannalta kohosi loiva mäki, jonka takana oli laaja metsä. Hirvi kiersi mäen rintaa ja kääntyi sitten salolle päin.

Kauan kesti kiivas ajo. Pekka oli väsymätön. Hän piti hirveä omaisuutenaan, kun oli sitä kerran ampunut. Hän uskoi, että se oli jonkun verran haavoittunut, joten sen täytyi lopulta antautua. Syyspäivä oli kolea ja uhkasi yöksi pakkasta.

Miehet ihmettelivät jonkun verran, kun ei Erkkiä kuulunut. He olivat kuitenkin vakuutettuja, että hän kuulee Killin haukunnan ja joutuu jäljille.

Vihdoinkin, kun ilta alkoi jo lähetä, huomasivat he haukunnasta, että hirvi oli lähellä saavutettavissa. Killi nosti kiihkeän äläkän. Komea elukka oli sortunut suohon. Pekka, joka kulki edellä, näki sen ensiksi. Nyt hän oli saaliistaan varma. Hän ampui hirveä päähän, joka painui sivulle niin, että sarvenkuve maata koski. Ruumis retkahti alas ja Killi kiiruhti sen kimppuun.

Yhteisesti nostivat miehet elukan suosta, asettivat pajunvitsat sen jalkoihin ja vetivät suon reunalle.

Nyt vasta ennättivät he ajatella väsymystään. Luonnollisesti roihusi ennen pitkää nuotio pimenevän illan hämyssä. Tuntui kylmältä, minkä vuoksi tuli tehtiin tavallista isompi.

-- Ei tässä vielä levolle jouda ennenkuin hirvi on nyletty, tuumi Pekka ja valmistautui Paavon kanssa työhön.

Luukas istui nuotion ääressä ja kohenteli tulta. Omituinen herpautuminen valtasi hänen ruumiinsa. Hän oli ollut sadoilla metsästysretkillä, kierrellyt kaikki Keski-Ruotsin metsäseudut, käynyt Norjankin puolella ja ollut monessa seikkailussa. Tänään painoi hänen mieltään selittämätön tunnelma. Haaveellisena hän katsoi kimmeltävää tähtitaivasta, joka näkyi puitten latvojen yltä. Metsä oli melkein yhtämittaa ollut hänen kotinaan. Lämmintä tupaa, omaa kotia ei ollut. Suurin nautinto oli verryttää jäseniään Oinolan saunassa, kun metsästyksen väliaikoina sai siellä majailla.

Pekka ja Paavo olivat saaneet hirven teurastetuksi. He olivat erottaneet hyvän lihapalan ateriaksi. Muut paistit he olivat kasanneet läjiin ja sitoneet ne kannalmuksiksi kotiin vietäväksi. Niinikään nahka sidottiin kokoon, jotta se olisi helpompi kantaa.

Hekin tulivat nuotiolle, jossa alettiin valmistaa ruokaa. Osa lihasta pantiin paistumaan tulelle, osa paloiteltiin pieniksi. Luukas meni etsimään lähdettä, joka oli suossa kuusen tiheitten juurien suojassa. Herneitä ja lihapaloja pantiin astiaan, joka ripustettiin tulelle kiehumaan. Killi oli teurastuksessa saanut koiralle kuuluvat osat ja asettui levolle miesten jalkojen juureen. Vallan rauhallinen se ei ollut. Lieneekö ollut vielä ajosta jännittyneenä. Aina väliin siirsi makuupaikkaansa.

Ateriaa odotellessaan vaipui Luukas taaskin mietteisiinsä.

-- Me olemme nyt turvattomalla puolella metsässä, sanoi hän. -- Täällä ei ole meillä tuttavia eikä suojaa. On parasta, että, kun on vähän levätty, lähdemme yön selässä paluulle. Ehdimme pimeässä kulkea poikki Isonjoen laakson ja välttää ruotsalaiset kylät.

-- Kotiin täytyy kiiruhtaa, myönsi Pekkakin, muistellen nuorta vaimoaan, joka siellä kotona odotti. -- Tuosta saa Miina komean hirvensarven tuvan seinälle, sanoi hän heittäen irtisahaamansa sarvet pyssynsä viereen mättäälle.

Paavo tunsi hiukaisevaa nälkää ja koetti ateriaa kiiruhtaa. Hänestäkin alkoi tämä outo korpi tuntua kaamealta. Hän oli kuullut paljon kertomuksia ruotsalaisten harjoittamasta vainosta, vaikka ei ollut sattunut koskaan riitaan heidän kanssaan. Oli hän ollut kerran kesärenkinäkin eräässä ruotsalaisessa talossa, missä kaikki olivat olleet hyvin ystävällisiä. Vasta myöhemmin oli se suomalaisten ja ruotsalaisten välinen viha leimahtanut liekkiin.

-- Epäilemättä ne ruotsalaiset meidät huomasivat, kun kiiruhdimme laakson poikki, hän puhui puoleksi itsekseen. -- Mutta jos olisivat lähteneet meitä takaa-ajamaan, olisivat he jo meidät yllättäneet.

-- Onkohan Erkille jotain tapahtunut, kun ei kuulu, mietti Pekka. -- Hän on kuitenkin sellainen kärppä, että käpälälaudasta pääsee.

Miehet keräsivät kuusenhavuja alleen ja alkoivat aterioida. Tuskin he olivat ennättäneet ensimmäisiä suupaloja haukata, kun Killi kohotti päätänsä kuunnellakseen. Korvat törröttivät koiralla pystyssä ja se murisi vihaisesti. Metsästä kuuluikin pian risahduksia. Killi ryntäsi sinne ja aloitti vihaisen haukunnan.

-- Hei, miehet, kutsukaa koiranne pois, jottei pure rauhallisia ihmisiä, kuului ääni korven pimeydestä.

Miehet olivat nuotiolla kavahtaneet ylös ja tarttuneet pyssyihinsä. Kuultuaan äänen he huomattavasti rauhoittuivat, ja Pekka vihelsi Killiä luokseen. Koira ei totellut kutsua, mutta heitti haukunnan. Se vain murahteli seuratessaan outoja tulijoita. Sen selkäkarvat olivat pystyssä.

-- Hyvää iltaa metsämiehet, toivotti tulijain johtaja, vanha ruotsalainen, astuessaan nuotion ääreen. Lähinnä häntä tuli kaksi vastenmielisen näköistä miestä. Tulen valossa näkyi toisella hatun alta punainen tukka. Lieneekö valo hänen silmiänsä häikäissyt, kun hän käänsi ne pois eikä katsonut suomalaisia silmiin. Yhä enemmän näkyi metsästä tulevan miehiä, kaikkiaan kahdeksan henkeä, kaikki hyvin asestettuina.

-- Älkää pelätkö, emme me mitään pahaa teille tahdo, vakuutti vanha ruotsalainen, huomattuaan suomalaisten säikähdyksen. -- Mekin olemme metsämiehiä, joiden on tarpeen yöpyä täällä korvessa. Sattumalta huomasimme tämän tulen ja arvelimme, että on rattoisampi asettua naapuriksi.

-- Sopiihan tähän nuotiolle useampiakin, esitti Pekka vieraanvaraisena. Pelko alkoi vähitellen hänestä häipyä.

-- Pitäkää te vain nuotionne, sanoi punatukkainen kalseasti. -- Me laitamme omamme vähän sivummalle. Tule Klas, tulkaa miehet.

He poistuivat pimeään, ja pian kuului kuivien puiden kaadantaa sekä kuusenoksien karsimista. Jonkun matkan päähän kuusipensaikon taakse laittoivat ruotsalaiset nuotionsa. Puhetta ei sieltä asti voinut erottaa, mutta väliin kuuli Luukas heidän karkeata nauruaan.

Suomalaiset jatkoivat keskenjäänyttä ateriaansa. Tarjosivat sitä vanhalle miehellekin, joka edelleen viipyi heidän nuotiollaan.

-- Pian kai meidänkin ateriamme valmistuu, vastasi ruotsalaisten johtaja, vältellen ja tarjoukseen suostumatta. Vanha mies kyseli heiltä yhtä ja toista, kyseli heidän nimiään, asuntopaikkaansa sekä uteli tietoja yleensä suomalaisten oloista.

-- Teette väärin kun tulette näin pitkälle metsästämään, huomautti vieras. -- Tällä tavalla särkyy naapurisopu. Luulisi teillä siellä omissa metsissänne olevan kylliksi riistaa.

Vaikka vanhan miehen sanat olivatkin moittivia, sanoi hän ne kuitenkin siksi hyväntahtoisesti, etteivät suomalaiset mitään pahaa epäilleet.

-- Ensimmäistä kertaa me näillä mailla olemme, vakuutti Pekka. -- Hirvi lähti liikkeelle meidän halmeiltamme. Me emme voineet sen kulkua ohjata ja niin jouduimme tänne.

-- Kuinkas teidän metsästyksenne on luonnistunut, kysyi Luukas. -- Oliko teillä otus ajettavana; hirvi, peura tai ehkäpä karhu? Teitä näkyy olevan monta miestä.

-- Ky-yllä, kyllä mekin olemme saaliin ajossa, vastasi vanha mies epäröiden.

Vieraitten koira oli osunut hirven teurastuspaikalle ja alkanut siellä jäännöksiä syödä. Killi, joka kaiken aikaa oli ollut hyvin äreänä ja pitänyt vihaisena silmällä outoja henkilöitä, riensi koiraa ajamaan pois. Niiden kesken syntyi ärhäkkä tappelu, jossa vieras koira jäi alapaulalle. Se parahti silloin tällöin surkeasti. Vihdoin se kolmella jalalla liikaten pakeni ruotsalaisten nuotiolle.

-- Suomalaisen koira ei rankaisematta pure ruotsalaista, karjaisi silloin punatukkainen ja ryntäsi suomalaisten nuotiolle. Hän kiirehti Killin kimppuun ja potkaisi sitä niin, että koira kiljahti tuskasta. Pekka kiivastui tästä ja tarttui pyssyynsä, mutta vanha mies ehti välittäjäksi.

-- Ette kai koirien takia tappelua nosta, hän rauhoitti. -- Pane, suomalainen, pyssysi puun oksaan, kun ei vastustajallasikaan sellaista ole. Rauhoitu, Gustaf, lepytteli hän toveriaan.

Ruotsalaiset poistuivat nuotiolta.

Tapahtuma oli tehnyt suomalaiset sen verran rauhattomiksi, että he pelkäsivät käydä levolle. Myöskään eivät he uskaltaneet lähteä liikkeelle, kun pelkäsivät ruotsalaisten pimeässä tekevän pahaa. He koettivat seurata vieraiden liikkeitä, vaikka tiheä kuusikko rajoitti näkemistä. Ruotsalaiset puuhasivat omissa askareissaan. Aterioituaan he hajaantuivat eri tahoille.

-- Täytyy koota lisää havuja vuodetta varten, sanoi punatukkainen. Parin toverin kanssa hän lähestyi kuusipensaikkoa ja karsi oksia.

-- Jo riittää, huusi hän sitten miehille.

Aivan kuin komennettuina syöksähtivät ruotsalaiset pensaikon läpi esiin, paitsi vanha mies. Hyökkääjät tempasivat suomalaisten pyssyt, jotteivät nämä voineet niitä käyttää. Punatukkainen tarttui Pekkaan kiinni. Hänen toverinsa, Klasiksi kutsuttu, otti osalleen Paavon ja kolmas piti Luukkaan käsiä kahlehdittuina.

-- Kyllä me teille roistoille ja metsäsisseille nyt näytämme ruotsalaisen koston, kähisi punatukkainen ja piti Pekkaa kurkusta kiinni, niin ettei tämä voinut ääntä päästää. Muuten eivät miehet sanaakaan vaihtaneet.

Syntyi kiivas kamppailu suomalaisten nuotion ympärillä. Pekka, joka oli yllätettynä joutunut punatukkaisen alle, ponnisteli päästäkseen irti vankasta otteesta. Kun hän oli tukehtumaisillaan, kohotti hän hartiansa sellaisella voimalla, että punatukkainen kierähti sivulle ja käsi irtautui. Mutta mies kiersi kätensä hänen kaulansa ympärille ja niin pyörivät he maassa vuoroin toinen, vuoroin toinen päällimmäisenä. Killi otti urheasti osaa isäntänsä puolustukseen. Se kiljui ja puri Gustafia, mistä milloinkin kiinni sai.

Samanlainen kamppailu oli Paavon ja Klasin välillä. Suomalainen ei vain saanut ruotsalaisen kättä kurkustaan. Hänen silmänsä mustenivat. Klas tarttui puukkoonsa, millä iski mihin osui. Vihdoin sai hän puukon työnnetyksi Paavon rintaan. Suomalainen sortui veriinsä.

Pekka oli punatukkaisen saanut alleen ja toisella kädellään hän otti puukkonsa tupesta, jolla yritti vastustajalleen antaa kuolettavan iskun. Toverit tulivat hätäänjoutunutta auttamaan. He monin miehin tempasivat Pekan Gustafin päältä ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa, sekä heittivät kuusenrunkoa vastaan, johon hän jäi istuvaan asentoon.

Luukas oli ainoa yllätetyistä, joka ehti nousta ylös vihollisten hyökätessä. Hänkään ei saanut käsiinsä pyssyä, mutta puukolla hän torjui vihollisia, jotka monilukuisina hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Taistelu oli tuimaa, ja verta virtasi sekä ruotsalaisista että Luukkaasta. Pekka näki toverinsa vaikean aseman. Hänen puukkonsa oli pudonnut maahan. Vaivoin sai hän sen sidottuun käteensä. Hän ponnisti hartioillaan puunrunkoa vastaan, side jalkojen ympäriltä höltyi ja hän pääsi seisaalleen. Punatukkainen huomasi tämän.

-- Vai vielä sinä yrität, hän huusi ja tempasi pyssynsä. Kuului pamahdus. Luoti oli sattunut. Pekka kaatui maahan. Myös Klas oli nähnyt Pekan yrityksen ja tarttunut kirveeseen.

Vaikka vastustaja oli kaatunut, iski Klas kiihkoissaan kirveellä päähän.

Laukauksen kuultuaan riensi Dalbo nuotiolta.

-- Kuka ampuma-asetta käyttää, hän huusi. Hänen silmiänsä kohtasi kauhistuttava näky.

Kaksi suomalaista makasi verissään. Kolmannen ympärillä riehui taistelu elämästä ja kuolemasta. Ennenkuin hän ehti enempää, löi yksi mies Luukasta kirveellä. Päähän tähdätty isku sattui käsivarteen. Luukas horjahti ja katosi pimeyteen.

-- Kyllä hänkin sai tarpeekseen, sanoi eräs miehistä huohottaen.

Jälellä oli enää Killi, suomalainen pystykorva. Pelkäämättä se yksinään taisteli miesjoukkoa vastaan, puri heitä käsistä ja jaloista, mistä vain kiinni sai. Yrittivät sitä kirveellä lyödä, mutta koira vältti iskun sukkelasti. Gustafilla oli vielä pyssy kädessään, hän ojensi sen Killiä kohti, ja niin kuoli hirvikoira, uhraten viimeisenä verensä ruotsalaisten kostolle.

Taistelu oli päättynyt. Suomalaiset makasivat viimeistä untansa verissään. Voittajat pyyhkivät verta haavoistaan. Nuotiotuli oli jäänyt hoitamatta. Ennen sammumistaan se loi viimeisen valon kaatuneitten nuorten miesten, isännän ja rengin, kalpeille kasvoille.

Ruotsalaiset poistuivat nuotiolta ja alkoivat tehdä poislähtöä.

-- Gustaf, eihän tällaisesta menettelystä sovittu. Olihan vain puhe heidän vangitsemisestaan. -- Vanha mies puhui vakavasti ja nuhdellen.

-- Eivät muuten antautuneet, puolusteli punatukkainen.

-- Olipa kuinka tahansa, ei tämä ole teille kunniaksi. Oli teitä kylliksi monta saamaan heidät surmaamatta kiinni.

Gustaf ei kertonut Dalbolle mitään siitä, että hän oli jo ennakolta tehnyt toveriensa kanssa sopimuksen miesten tappamisesta. Salahyökkäys oli tapahtunut valmiin suunnitelman mukaisesti.

Miehet kokosivat tavaransa, sälyttivät selkäänsä myös suomalaisten ampuman hirven lihat ja nahkan. Hajoitettuaan nuotionsa sammumaan lähtivät he pyrkimään korven läpi kotikyläänsä, valaisten pimeyttä tulisoihduillaan.

Äskeinen hälinä oli muuttunut synkäksi hiljaisuudeksi. Tähdet vilkkuivat kylmässä yössä. Korvessa vallitsi rauha.

VANKEUDESSA.

Erkki Mulikka vietti tämän ajan vankilassaan, Dalbon aitassa. Hän oli kuullut miesten lähtövalmistelut suomalaisten takaa-ajoon, kuullut myöskin punatukkaisen miehen uhkauksen hänen kohtalostaan. Hän oli kuullut enemmänkin, kuullut Stinan ja tuon inhoittavan miehen keskustelusta sellaista, josta hän mielikuvituksessa päätti enemmän kuin mihin sanat antoivat aihetta. Mitä tekemistä oli tuolla miehellä tytön kanssa? Toiselta puolen hän ajatteli: mitä aihetta hänellä puolestaan oli ajatella tuon tytön kohtaloa. Erkki oli metsissä kasvanut ja elänyt metsämiehen elämää. Ensi kerran yhdytti hänen tiensä tuohon tyttöön, joka oli ulkonäöltään erilainen kuin ne tytöt, joita hän tähän saakka oli tavannut. Kasvojen muoto oli soman soukka, hipiä oli puhdas ja valkoinen. Hieno puna poskilla, nenä suora ja ohut, silmät vaaleahkot, ja kulmakarvat silkkisen hienot. Kaula kuin joutsenella ja ruumis solakka kuin peuralla.

Tällaisena tyttö eli hänen mielikuvituksessaan, kun hän miesten lähdettyä kuuli tämän puuhailevan aitassaan seinän toisella puolen. Hän päätti aloittaa keskustelun nähdäkseen, miten tyttö siihen suhtautuisi.

-- Stina, sainpas tietää nimesi, sanoi hän. Seinän takaa ei kuulunut mitään vastausta. Erkki jatkoi tuttavuuden tekoaan.

-- Sinutko jätettiin vanginvartijaksi? Ellei minun olisi jouduttava toverieni avuksi, en haluaisi tuollaiselta vartijalta karata.

Ei vieläkään mitään vastausta. Tyttö oli viereisessä aitassa, sen kuuli hän askeleista.

Erkki istui pimeässä tikapuilla, jotka veivät ullakolle.

-- Tämä taitaa olla veljesi aitta ja se siellä sinun, pitkitti hän edelleen yksinkeskusteluaan. -- Jos olisi ovi välillä, tulisin sinne. Tulisin "yökenkään".

Tyttö ei malttanut enää olla ääneti.

-- Kovin olet häpeämätön. Mutta mistäpä metsässä ihmistapoja oppii, sanoi hän.

-- Pyydän anteeksi, että vasten tahtoasi tulin vieraaksesi. Myönnän, ettei se tapahtunut minunkaan tahdostani. Mieluummin olisin talon kiertänyt. -- Miksi olet äänetön, kaunis tyttö? Onko sinulla ikävä sulhastasi, sitä punatukkaista...

Erkki kuuli tytön vihaisena lähtevän aitastaan sanaakaan sanomatta ja paiskaavan oven kiinni.

Nyt oli hän yksikseen. Hän mietti hetkisen tilannetta. Ei hän ollut niin paljon huolissaan itsensä kuin tovereittensa takia. Hän tiesi olevansa turvassa niin kauan kuin miehet metsässä viipyvät. Ehkäpä siihen mennessä keinon keksii, mutta toverit... Heitä oli vain kolme. Asestettuja vainoojia oli hän laskenut ainakin kahdeksan. Parempi olisi ollut antaa hirven mennä eikä sitä tavoittaa laakson poikki. Mutta tehty, mikä tehty. Ja Erkki oli varma, etteivät toveritkaan hevillä anna itseään surmata.

Jo heti kun hänet oli teljetty aittaan, oli hän koettanut avata ovea. Se oli sisäänpäin aukeava, joten sitä ei voinut työntämällä saada auki. Mitään aukkoja tai luukkuja ei ollut, paitsi pieni kissanrako ovessa. Hirret olivat vahvoja seinissä. Kopeloimallakaan hän ei löytänyt tyhjästä aitasta mitään asetta millä olisi voinut särkeä oven.

Tällaiset aitat ovat kaksinkertaisia. Yläkerran lattiassa on aukko, jolle johtaa alhaalta tikapuut. Ullakolla oli tapana säilyttää vaatteita nauloihin tai orsille ripustettuina. Hän kiipesi sinne tekemään tarkastustaan. Katon räystään ja seinän yläosan välissä oli kapea rako, josta pääsi vähän valoa tunkeutumaan.

Hän kuuli pihalta liikettä. Vanhempi naisääni kuului sanovan:

-- Stina, anna vangille ruokaa. Ties milloin hän on syönyt. Ei tässä talossa ennenkään ketään ole tapettu nälkään, eikä tapeta nytkään, olipa kysymyksessä vaikka suomalainen.

-- Ei ole tapettu nälkään eikä muutenkaan, vastasi Stina merkitsevästi.