Part 2

Piikki kertoi havainneensa, että paha metsäpalo, joka oli sattunut alempana joen varrella, oli ärsyttänyt peltoviljelijöitä tuimasti, he kun saivat sen käsityksen, että palo oli lähtöisin suomalaisten kaskitulesta. Se oli polttanut laajalti metsää.

-- Sattuuhan se kovalla tuulella kuivana aikana joskus tuli saamaan vallan sellaisen, ettei sitä voi hallita, myönsi vanha Marttinen. -- Mutta on täällä metsiä palamaankin. Ja palaneesta alastahan ruotsalaiset saavat parempaa laidunmaata lehmilleen.

-- Ruotsalaiset ovat uhanneet ajaa kaikki suomalaiset täältä pois. Kehuivat hallituksen olevan heidän takanaan, selitti Piikki.

Kuullessaan tätä, vanha vaari puhkesi sanoiksi:

-- Vai on jo niin pitkälle jouduttu, lausui hän harvakseen. -- Ei ole enää Kaarle kuningas elossa, sen näkee kaikesta. Hän ei talonpoikia vainonnut, ei ainakaan suomalaisia. Hän se meitä tänne kehoitti muuttamaankin, hänen omaan herttuakuntaansa. Ei hän kaskenpolttoa vihannut, päinvastoin käski meitä huhtia raatamaan. Saimme kaataa metsää kuinka paljon tahansa, kun vain veromme maksoimme. Minä en aluksi hennonut Savosta lähteä, kun siellä oli niin hyvät kalavedet. Olin tottunut muikkuihin ja lahnoihin enkä luullut eläväni ilman niitä. Mutta tuli sitten minunkin pakko lähteä. Kaarle kuningas oli jo kuollut ja taaskin saivat herrat valtaa. Sotaväkeä majoitettiin sinne Rautalammillekin. Ja ne sotamiesten päälliköt menettelivät hyvin omavaltaisesti, ottivat vaan taloista mitä saivat ja kantoivat luvattomasti veroja. Missä talossa uskallettiin vastustaa, siellä ruoskat vinkuivat, ja kostoksi otettiin nuoret miehet sotaväkeen. Niinpä yhtenä päivänä tuli sotilaitten päällikkö Erik Knuutinpoika 26 miehen kanssa minun kotiini muka sotamiehiä ottamaan. Kun muut eivät iän puolesta sopineet, tahtoi hän vangita renkini Pekka Asikaisen. Pekka asettui vastaan ja kiinniotettaessa löi puukolla erästä sotamiestä. Hänet pantiin käsirautoihin. Kun en minä voinut tuollaista vääryyttä suvaita ja kun minusta oli liikaa, että 26 miestä komennettiin yhtä vastaan, asetuin puolustamaan renkiäni. Poikani tuli minun avukseni. Hänet he tappoivat. Siitälähtien olet sinä, Martti, ollut isätön. Minut he panivat rautoihin, vaikka koetin kaikin voimineni taistella vastaan. Minä sain asiani kuitenkin oikeuteen, joka minut päästi vapaaksi, mutta sain maksaa suuret sakot. Ja vapaaksi päästyäni oli elämäni sietämätöntä. Äitisi kuoli surusta ja murheesta jättäen Reetan aivan pieneksi. Minua vainottiin sentähden, että olin asettunut herroja vastaan. -- Niin muutimme tänne. Kyllä sinä Martti sen muistat; olit jo siinä iässä, kun minun ja mummovainajan keralla tänne tulit.

-- Muistan, muistan, vakuutti nuori Martti-isäntä. -- Olinhan jo 10-vuotias. Muistanhan, kun tulimme tähän korpeen ja sinä, vaari, aloit raataa.

-- Niin, raataneet olemme, noudattaen Kaarle kuninkaan kehoitusta. Ja verrattain rauhassa olemme saaneet olla. Ei meiltä ole mitään ryöstetty. Ruotsalaisetkin ovat vasta viime vuosina käyneet vihamielisiksi, syyttäen, että olemme luvatta heidän mailleen tulleet.

-- Eikös meillä ole olleet kirjat, lupakirjat, kysyi Martti.

-- Ei täällä mitään kirjoja ole tarvittu, vastasi ukko. -- Oli meillä kyllä paperi, maaherralta saatu ja minä säilytin sitä saunan luona olevan koivun kolossa. Sieltä se on hävinnyt, lienevätkö sen tikat hakanneet rikki vai olisiko muuten hukkaan joutunut.

-- Mutta jos --, lausui Martti miettiväisenä, -- jos ne nyt kuitenkin vaatisivat, kun ovat käyneet meille vihamielisiksi.

Siihen se asia sillä kerralla jäi. Kukaan ei ollut halukas jatkamaan.

LAPSUUDEN YSTÄVÄT.

Marttilan lähimmät naapurit olivat Oinola ja Mulikka, nekin Lehtovaaran selänteen rinteellä. Talot olivat jotakuinkin saman mallin mukaan tehdyt ja varallisuus oli jotenkin samalla tasolla. Myös Mulikan väki oli tullut Rautalammilta, muutamaa vuotta myöhemmin kuin Oinoset ja Marttiset. Mulikan isäntä oli harvasanainen korvenraataja, emäntä vähän kivuloinen.

Mulikan suuresta lapsisarjasta oli vanhin Erkki, mies parhaassa nuoruuden iässä. Hän oli vilkas liikkumaan ja uuttera metsänkävijä ja kalastaja. Hän oli Martti Marttisen paras ystävä, vaikkakin heillä oli lähes kymmenen vuotta ikäeroa. Luonteet soveltuivat sangen hyvin yhteen. Martin vakavaa jäykkyyttä kevensi Erkin iloluontoisuus ja leikillisyys. Toinen oli kuin korven jättiläiskuusi, juhlallinen ja vahva kestämään suuriakin myrskyjä, toinen kangasmaalla kasvanut solkipetäjä, solakka ja sorea. Miehet olivat melkein joka ilta yhdessä. Hämärän tullen käveli Erkki tavallisesti Marttilaan, jossa oli kuin kotonaan.

Jo lapsuudessaan oli hän näin tehnyt, silloinkin, kun ei vielä työhön pystynyt. Kun Martti ei joutanut hänen kanssaan aikaa kuluttamaan, oli toverina Reeta, joka oli melkein yhden ikäinen hänen kanssaan. Muita naistuttavia ei Erkillä ollutkaan sanottavasti. Riitan ja hänen välillään kasvoi ystävyyssuhde, jota oli kestänyt näihin saakka. Kesäisin istuivat he iltakaudet veneessä ahvenia onkien. Marja-aikana kulkivat ahot mansikoita poimien ja suot lakkoja ja karpaloita kooten. Usein oli Reeta mukana metsästykselläkin, kun Erkki ampui oravia tai metsälintuja.

Kun ilta tuli, ei ainoastaan Martti odottanut ystävänsä tuloa. Vaikka kullakin oli jo omat toimensa, oudoksuttiin Marttilassa, jos milloin ei alkanut Erkkiä näkyä puhteen tullessa.

Nytkin oli Reeta jo vähän levotonna katsellut tuvan ovea, milloin se aukenisi. Vain toisella korvallaan hän kuuli miesten keskusteluja, toinen kuunteli liikettä pihalta. Kerran hän jätti rukkinsa ja siirtyi ulos muka aikoen korjata saunaa naisväen kylvettäväksi. Hän kuulikin reippaita, tuttuja askeleita. Nuori, kaunis mies tuli pihalle.

-- Miehet kävivät jo saunassa. Olisitko sinäkin halunnut kylpeä? kysyi tyttö.

-- Kävin kotona saunassa ja sen vuoksi viivyin, vastasi nuori mies. -- Oletpas sinä uuttera, jatkoi hän lempeästi. -- Eikö päivätyösi ole vielä päättynyt?

-- Saunavettä tarvitaan, sanoi tyttö ja otti ämpärin kiehuvaa vettä kodasta.

-- Malta, minä autan, lupasi Erkki, mutta jäi kuitenkin istumaan kodan rahille seuraten ilmeisellä mielihyvällä rotevan punaposkisen tytön liikkeitä.

-- Onko tuo mielestäsi auttamista, nauroi tyttö. Nuori mies ei vastannut mitään, silmät vain vilkkuivat hymyilevästi ja tyttö punastui.

-- Mitä siinä töllistelet, sanoi tyttö nakaten niskaansa.

-- Autan sinua silmilläni, eikö niin? Erkki naljaili. -- Ajattelin tässä, että en ole nähnyt toista mieleisempää tyttöä -- -- mutta enhän ole nähnytkään monta naista alle viidenkymmenen. Kun oikein ajattelen, en ole muita tyttöjä nähnytkään kuin sinut, nauroi hän.

-- Kun toisia näet, silloin mielesi muutat. -- Reeta aikoi tämän leikiksi, mutta hänen äänensä värähti, ja jokin ilme hänen kasvoissaan osoitti, että siinä takana oli totta.

-- Kukapa sen tietää, sanoi Erkki kevyesti. Hän ei huomannut mitä Reetan mielessä piili.

-- Lähtekäämme sisään, täällä on viileätä, sanoi Reeta lopettaen keskustelun.

Nuoret lähtivät tupaan. Siellä Leena laitteli ruokapöytää kuntoon. Leena oli talon emännyyttä hoitanut talon vanhan muorin kuolemasta asti. Martti oli hänet hakenut vaimokseen Savosta saakka, vanhasta Oinosten kotitalosta Rautalammilta puolikymmentä vuotta sitten ja oli hänestä hyvän emännän saanut. Kun Reetakin oli kasvanut aikaihmiseksi, oli talossa nyt naistyön tekijöitä. Sen vuoksi oli viime aikoina pidetty useampia lehmiä, joten myös maitoruokaa riitti isommalle joukolle.

Reeta istui jatkamaan kehräystään, kunnes tulisi heille sauna-aika.

Pekka ja Martti kertoivat aterioidessaan Erkille aiotusta hirvenmetsästyksestä ja, kuten arvasivat, saivat hänet heti innostumaan asiaan.

-- Hulluhan hirvet pyytämättä jättäisi, sanoi hän.

-- Hyvä se on hirvenliha talven varaksi, sanoi vanha vaari, leikaten aimo kimpaleen hirven reittä eteensä. -- Kun Tapio, metsän jumala riistan näkyviin ajaa, tottapa on tarkoitus, että se lahjana otetaan vastaan.

Pekka lisäsi:

-- Veronkantaja vaatii veroina myös hirvennahkoja. Mistä niitä saisi jos ei kaataisi.

-- Ei se ole muuta kuin kateutta ruotsalaisten puolelta, arveli Luukas, -- etteivät he sallisi suomalaisten metsästää. Kun ei riistaa saada, syytetään siitä suomalaisia. Kyllä sitä on riistaa heidänkin varalleen, mutta eihän metsänelävä aivan kotipirttiin Isonjoen laaksoon juokse. Metsästä se on haettava, ja metsästä sen suomalaiset hakevat.

-- Käyvät ne joskus ruotsalaisetkin näissä metsissä, puuttui puheeseen Erkki Mulikka. -- Kesällä kaskenpolton aikana olivat suomalainen ja ruotsalainen metsämies tavanneet toisensa Kurkilouhen alla kaadetun peuran raadolla. Kumpikin, sekä suomalainen että ruotsalainen, väittivät peuraa omakseen. Ruotsalainen sanoi sen haavoittaneensa ja jälkiä seuranneensa. Suomalainen sanoi: Minä en sitä haavoittanut, minä ammuin sen tähän paikkaan, enkä ole koko aikana päästänyt silmistäni. Siitä syntyi tappelu ja suomalainen tappoi ruotsalaisen.

Paavo-renki tiesi, että nyt eivät ruotsalaiset enää liiku yksinään metsissä. Heitä on useampia yhdessä, ja monen suomalaisen henki on mennyt, kun on varustamattomana saapunut heidän tielleen.

-- Meitä lähtee nyt kuitenkin siksi monta liikkeelle, että saa olla parvi ruotsalaisia ennenkuin meiltä hirvennahka viedään, jos elukka saadaan ammutuksi, vakuutti Pekka, heittäen samalla luupalan Killille järsittäväksi.

Miehillä oli, kuten tavallista suomalaismetsissä, hyvä ruokahalu. Leipä mieheen kului, lisäksi suuri kimpale hirvenlihaa ja aimo padallinen lintukeittoa nauriiden kera.

Saunasta palanneet naiset kantoivat olkia lattialle, ja sinne paiskautui väki levolle riisuutumatta. Mitään peitettä ei ollut, osalla oli hirven- tai poronnahkat allaan. Miehet sopivat siitä, että hyvissä ajoin ennen auringonnousua lähtevät liikkeelle. Reeta toimittaa sanan Mulikkaan Erkin lähdöstä. Martti lupasi palata seuraavaksi illaksi. Leena laittoi evästä konttiin koko seurueen tarpeiksi.

HIRVENAJO ALKAA.

-- Ylös miehet! herätteli Luukas jo ennenkuin Otavan sarvet olivat kääntyneet päivän nousulle.

Pian oli metsästäjäseura jalkeilla. Kun ei Erkki Mulikalla ollut pyssyä mukana, otti hän vanhan vaarin jousen, jolla tältä salolta oli aikoinaan monet peurat kaadettu -- ja kerran karhua haavoitettu niin, että kirveellä saatiin lopetetuksi.

Komea oli katsella sitä joukkoa, joka aukeaman reunaa astuskeli hirvenjälille raittiina lokakuun aamuna. Vaatetukseltaan se ei ollut huomattava. Päässä oli kullakin reunaton patalakki. Ruumista verhosi polvien yläpuolelle ulottuva sarkatakki, jota sitoi kirjailtu vyö ja puunappulat nappeina. Housut olivat polven alapuolelta nauhoilla kierretyt. Jalassa oli tuohivirsut. Paavolla ja Luukkaalla oli kontti selässä. Pukua komeampi oli vankka vartalo. Pekka, Erkki ja etenkin Martti olivat ryhdiltään sankareita, Mulikkaa pidettiin kauneimpana seutukunnan nuorista miehistä. Jousi olallaan hän oli kuin muinaissuomalainen jumala, Lemminkäinen, joka naisissa herätti ihailua.

Kun he saapuivat sille kohdalle, missä hirvet oli eilen nähty, ohjattiin Killi jälille. Yön aikana olivat jälet vähän haihtuneet, niin että Martin täytyi kulettaa koiraa metsään, minne hirvet olivat kadonneet. Siellä ei Killin tarvinnut kauan kierrellä ennenkuin se alkoi, varovasti kyllä, mutta jatkuvasti kuono maahan painettuna kulkea laaksoon suolle päin. Suon reunalla jo koira haukahti ja kiiruhti kulkuaan. Vihdoin suon takana alkoi säännöllinen haukunta merkiksi siitä, että koira oli varmasti hirven jälillä.

Miehet seurasivat mukana. Kun oli vähän aikaa kävelty, löytyi kalliojyrkänteen alta vastapäisen vaaran rinteeltä sammalikosta hirvien makuupaikka. Kaksi niitä oli ollut, ilmeisesti samat, jotka Martti oli nähnyt. Koira oli kai ne yhdyttänyt, koska sen haukunta oli jo kiihkeää ja äreää. Miehet hajautuivat vähän.

Martti ja Erkki nousivat vaaralle, jonka takana oli toinen suo ja sen keskellä lampi. Ennakolta oli vaikea päättää, mistä hirvet olivat tavattavissa. Koirakin toisinaan hiljenti haukuntaansa, jopa kokonaan pysähtyi. Olisikohan se häipynyt jäliltä? Ystävykset tähystävät ja kuuntelevat. Vihdoin koira alkaa taas haukunnan, joka kuuluu toiselta vaaralta laakson takaa. Sinne on pitkä matka. Miehet silmäilevät eri tahoille, näkyisikö metsästäjätovereita.

-- Kas, kas tuolla! huusi Martti ja osoitti lammelle päin. Hänen tarkka silmänsä oli huomannut hirven pyrkivän suon poikki. -- Tuo on koiras, se sarvipää. Hirvet ovat hajaantuneet ja Killi ajaa naarasta toisella suunnalla.

Juuri kun sarvipää oli päässyt suon reunaan, kuului sieltä pamahdus. Joku oli ampunut, mutta ilmeisesti harhaan, koska hirvi otti pitkän loikkauksen ja jatkoi nopeata juoksuaan.

-- Sitä on mahdoton seurata, kun Killi on toisen perässä, päätti Erkki, ja he lähtivät astelemaan sinne päin, mistä haukunta kuului. Eräässä mutkassa he yhdyttivät Luukkaan. Päivä oli jo puolissa.

-- Tästä näkyy tulevan pitkä ajo, selitti Luukas. -- Turha on meidän kiirehtiä. Voimme hyvin tässä levätä ja odottaa, mille suunnalle haukunta kallistuu.

He istuutuivat sammalikolle puron reunalle. Ahtaaseen laaksoon ei kuulunut ollenkaan haukuntaa. Ehkä oli hirvi edennyt hyvinkin kauas. Kuultuaan koirashirven pakenemisesta Luukas sanoi:

-- En luule, että Killin ajama hirvi hyvin kauas juoksee. Se palaa takaisin seudulle, missä eksyi toveristaan.

He nousivat mäelle, ja sinne kuului taas haukunta. Aivan oikein. Nyt oli haukunta siirtymässä sinne, mistä miehet olivat tulleet. Luukas lähti kiertämään selänteen toista kuvetta, Martti ja Erkki toista. Kotvasen käveltyään pysähtyivät ystävykset aukeamalle, joka oli ennen ollut kaskena. Tällä paikalla oli sopiva pitää vahtia. Sinne päin, mistä haukunta kuului, oli vastatuuli, joten, jos hirvi tänne päin tulisi, se ei hajua ihmisestä saisi sieraimiinsa. He etsivät suojapaikan kaatuneen puun juurien takaa. Siinä he odottivat. Ja todella tuntui haukunta lähenevän. Martti odotti hermot jännittyneinä, Erkki oli apuna tähystämässä, hänen joustaan ei nyt tarvittu.

Yhtäkkiä nykäisi Erkki Marttia takin liepeestä ja osoitti metsään, joka oli palanut. Samalla kuivunut oksa risahti. Martti huomasi hirven vilahtavan mustien puunrunkojen välistä. Tuokiossa oli hirvi jo aukeamalla ja Martin pyssy ojennettuna. Pamaus. Hirvi hyppäsi pystyyn takajaloilleen ja kaatui maahan kuperikeikkaa heittäen. Martin pyssy oli tehnyt tehtävänsä. Kun he saapuivat kaatuneen luo, loi elukka syvän, rukoilevan katseen, joka pian sammui. Hirvi oikaisi pitkät säärensä ja oli kuollut. Martin avatessa puukolla kurkkua saapui Killi ja alkoi latkia haavasta pulppuavaa lämmintä verta. Nahkaa nylettäessä kokoontuivat muutkin metsästäjätoverit ja auttoivat työssä.

Katsottuaan hirveä, sanoi Pekka:

-- Ei tämä ole minun hirveni. Se, jota minä ammuin, juoksee vielä metsässä.

Hän kertoi, että hän kiiruhtaessaan Killin haukuntaa kohti huomasi lammen takana suuren sarvipäähirven, joka oli nousemassa metsän reunaan. Välimatka oli liian pitkä. Hän ampui kuitenkin. Arvatenkaan ei luoti kantanut. Ja hirvi katosi metsään.

-- En minä ennen kotiin palaa kuin olen ampunut hirveni, vakuutti hän innostuneena.

-- Nyt kuitenkin lepäämme ja laitamme ateriaksi kunnon paistin, päätti Luukas.

Ahon alareunalle, lähelle lähdettä oli Paavo laittanut nuotion, ja siinä paistettiin ateriaksi hirvenlihaa. Lähde antoi raikasta juomavettä.

Aterioidessaan juttelivat miehet tarinoita vanhoista suomalaisista, jotka olivat Suomesta näihin metsiin tulleet. Luukas, joka oli metsämatkoillaan laajasti kulkenut, oli tavannut useita noita vanhempia asukkaita. Hän kertoi:

-- Kaikkialla näissä metsissä monien kymmenien peninkulmien alueella on suomalaisia sekä Ruotsin että Norjan puolella. Rajaseuduilla onkin suuria suomalaisia taloja, jotka ovat vaurastuneet laajoilla kaskiviljelyksillä. Siellä se elää vielä myös Risto Havuinen, Pitkäksi Ristoksi sanottu. Hän on mainio metsästäjä, mutta luonteeltaan kiivas. Tultuaan Suomesta hän ampui yhdeltä paikalta viisi hirveä, ja sille kohdalle hän rakensi talonsa. Mukana oli hänellä vain eväspussinsa ja siinä kourallinen rukiinsiemeniä, mutta mitä käytti hän niin taitavasti, että muutamien vuosien kuluttua oli hänellä kolme aittaa viljaa täynnä. Myymällä viljaa ruotsalaisille sai hän niin paljon rahaa, että kehui sitä olevan kellarillisen. Ruotsalaiset väittivät, että hän oli itse nuo rahat tehnyt, mutta oikeudessa mies näytti, että kyllä hänen rahansa olivat oikeita. -- Olen minä käynyt Pitkän-Riston kotona, vakuutti Luukas. Näkyi, että siellä asui hyviä metsämiehiä. Suuren uhrihongan ympärillä oli seipäissä ja puiden oksilla kymmeniä karhunpääkalloja.

-- Väkevin mies, jonka minä olen tavannut, jatkoi Luukas muisteloitaan, on Tikkanen, Savosta hänkin kotoisin. Hän matkusti kerran talvella jokilaakson asutuksilla. Hän oli juonut ja makasi rekensä pohjalla nukuksissa, hevosen kulkiessa hiljalleen. Vastaan tuli maaherra. Lunta oli paljon tienvierissä ja tie oli kapea. Kun ei maaherra päässyt hevosineen ohi, hyppäsi kuski istuimeltaan ja löi nukkuvaa Tikkasta, sekä käski siirtymään syrjään. Tikkanen suuttui piiskansivalluksesta ja veti maaherran hevosineen rekineen lumihankeen ja jatkoi matkaansa.

Näin juttelivat miehet aterioidessaan.

Heidän oli myös tehtävä suunnitelma hirvenajon jatkamista varten. Pekka puolestaan oli taaskin innokas lähtemään oitis ajamaan hirveä, jota hän oli jo kerran ampunut.

-- Jätämme nytkin ajon huomiseen, sanoi Luukas. -- Kyllä ne jäljet yhdytämme kuten tänäänkin.

Kaadetun hirven lihat oli kuitenkin vietävä talteen, etteivät petoeläimet niitä raatelisi.

-- Hirvi on sinun, Martti. Vie se kotiin, niin minäkin saan pyssyn, ehdotti Erkki.

Näin sovittiin, että Martti palaisi kotiin, jossa häntä odotettiin.

-- Tuossa on jousi, sanoi Erkki. -- Olenkin sitä turhaan kantanut... Ei, maltappas, keskeytti hän. Ammun metson tuolta. -- Hän oli huomannut ison linnun ahon reunassa kuusen latvassa ja lähti sitä hiljaa ja varovasti kiertämään. Hetken perästä kuului nuolen suhahdus, ja metso pudota ropsahti maahan. Erkki toi sen Martille ja sanoi:

-- Anna se Reetalle. Syödään lintukeitto, kun palaan.

Martti sitoi hirven nahan ja parhaimmat lihat kannalmukseen, otti taakan selkäänsä ja lähti. Hämärä oli jo tullut.

-- Joutukaa huomenillaksi saunaan, kutsui Martti.

-- Ellemme huomiseksi, niin ainakin ylihuomiseksi, lupasi Luukas.

Hirvenajolle aikovat jäivät nuotiolle yötään kuluttamaan ja aamua odottamaan.

He jatkoivat keskustelua. Puhe kantausi suomalaisten ja ruotsalaisten välisiin vainoihin.

-- Syytä on varoa ruotsalaisia, sanoi Luukas, korjatessaan tulta nuotiossa. -- Kerran minäkin jouduin heidän kanssaan tekemisiin. Olimme karhun kaataneet ja nylimme sitä, kun saapui ruotsalaisjoukko. En tiedä mitä heillä lienee ollut mielessään, mutta kun näkivät, että kaadettu eläin oli karhu, eivät ryhtyneet väkivallantekoihin, sillä heille juuri olimme palveluksen tehneet karhun ampumisella ja niin turvanneet heidän lehmiään. Uhkasivat kuitenkin lähtiessään, että jos tapaavat meidät hirven ampumisessa, he säälittä tappavat jokaisen.

-- Vähälläpä pääsitte, huomautti Pekka. -- Moni suomalainen on saanut pahempaakin kokea. Ostmarkilla tulivat ruotsalaiset taloon juuri kun koko väki oli saunassa. Ovi teljettiin ulkoapäin ja nurkkiin pantiin tuli. Kaikki paloivat sisällä. Äiti heitti nuorimman lapsensa ulos, mutta murhamiehet nakkasivat sen takaisin liekkien uhriksi.

-- Niin, niin, kyllähän ne ovat julmia tekoja, myönsi Paavo. -- Paikoin kuuluvat kokonaisia kyliä polttaneen. Mutta eivät suomalaisetkaan ole jättäneet kostamatta. Puralaan tulivat ruotsalaiset ja äkkirynnäköllä yllättivät talon asukkaat. Kuusi henkilöä tapettiin, seitsemäs pääsi pakoon ja toi Mongalla asuvia suomalaisia avukseen. Nämä hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun, eikä yhtään pelastunut.

-- Viha synnyttää vihaa, päätti Luukas. -- Antaisivat meidän täällä olla rauhassa ja metsästää sekä kalastaa, niin ei heillä olisi suomalaisten puolelta mitään pelättävää.

Näin jutellen miehet nukahtivat. Vuorotellen kuitenkin yksi piti vahtia ja hoiti nuotiota, jottei syksy-yö kovin kangistaisi jäseniä.

Aamulla aikaisin lähdettiin liikkeelle. Killi ohjattiin lammen rannalle sille kohdalle, missä Pekka oli sarvipäätä ampunut. Täytyi kierrellä jonkun aikaa ennenkuin koira löysi hirven jäljet. Vasta pitemmän matkan kuluttua alkoi haukunta. Hirvi oli arvatenkin edellisen päivän ajon johdosta siirtynyt kauas.

Ajo alkoi ja hirvi pakeni Isonjoen laaksoa kohti. Metsästäjät, Pekka, Erkki, Paavo ja Luukas, olivat jo monta tuntia samonneet Killin haukunnan jälestä, kunnes saapuivat mäelle, josta aukeni iso laakso. Heidän edessään olivat ruotsalaisten pellonviljelijäin taloryhmät, jotka olivat ketjussa pitkin laaksoa. Isojoki kierteli peltojen välissä.

Metsästäjät pysähtyivät.

-- Tokkohan me lähdemme kauemmas, epäröi Luukas. -- Hirvi pyrkii joen yli vastakkaiseen metsään. Jos tahdomme sen saavuttaa, täytyisi meidän mennä poikki ruotsalaisten peltojen. Minua ei huvita niitä lähestyä tänä aikana.

Miehet jäivät pitämään neuvottelua.

-- Jos meidän on laakson yli mentävä, suunnitteli Erkki, -- on etsittävä paikka, missä metsä ulottuu joelle saakka. Näin voimme ruotsalaisten huomion välttää.

Pekka ei ollut halukas luopumaan hirvenajosta. Killi kaikkein vähimmin. Koira oli saatu vähäksi ajaksi rauhoittumaan, mutta ennen kuin miesten neuvottelu oli päättynyt, juoksi se metsästä laaksoon ja alkoi kiihkeästi haukkua.

Hirvikin oli epäillyt lähtisikö laakson aukeille. Mutta kun se kuuli Killin kiihtymyksen, vavahti se säikähdyksestä, kohotti päänsä pystyyn niin että sarvet koskettivat selkää ja kiiti nopeata vauhtia joelle. Metsämiehet huomasivat sen luonnollisesti. Pekka tarttui pyssyynsä ja lähti juoksemaan mäkeä alas. Hänen metsästysintonsa voitti varovaisuuden.

-- Älä kulje joen yli aukealta, huusi Erkki jälkeen. -- Tuolla sivummalla ulottuvat metsien reunat koskeen.

-- Emme nyt enää voi salata metsästystämme ruotsalaisilta, huomautti Luukas. -- Killikin jo tekee sen tunnetuksi. Sen haukunta kuuluu kylälle. Minä seuraan Pekkaa. Mene sinä ja kierrä kosken kautta, jos hirvi sattuisi kääntymään sinne päin.

Luukas ja Paavo lähtivät Pekan jälkiä. Hirvi ui joessa ja koira pian sen jälkeen.

ERKKI JOUTUU VANGIKSI.

Erkki Mulikka kiersi metsän reunaa. Siellä päin joki näytti kapeammalta ja ehkäpä ylikulkupaikkakin pikemmin löytyisi.

Jouduttuaan rannalle hän näki Pekan, Paavon ja Luukkaan keksineen veneen, jolla soutivat joen yli. Hän huusi heille, mutta he eivät metsästysinnossaan häntä kuulleet.

Hän katseli rannalta venettä tai lauttaa, mutta sellaista ei näkynyt. Nopeasti hän kantoi kaksi kuivaa puuta rantaan, sitoi ne pajuvitsalla toisiinsa kiinni ja, ottaen sauvan käteensä, alkoi meloa lauttaansa joen yli. Joki oli sillä kohdalla kivikkoinen ja virtaava.

Kun hän tuli keskelle, ei sauva pohjannut ja virta alkoi viedä lauttaa alaspäin, missä vesi kuohui koskena. Tilanne ei häntä arveluttanut, sillä hän uskoi pääsevänsä onnellisesti yli vaikka koskea laskemallakin. Kahdesta puusta kyhätty lautta oli niin pieni, että se hädin tuskin kannatti häntä. Koskessa hän oikaisi itsensä suoraksi, pitäen pyssyä toisessa ja sauvaa toisessa kädessään.

Nuori suomalainen näytti komealta kiitäessään kuohuissa melkein näkymättömällä lautallaan. Arvatenkin olisi kaikki käynyt hyvin, ellei virta olisi vienyt lauttaa kiveä kohti, mihin se jysähti niin, että hento pajuside katkesi ja puut hajaantuivat. Notkea mies huomasi vaaran ja nopeasti päättäen hyppäsi kivelle.

Siinä hän nyt seisoi pelastuneena kosken kivellä. Vastapäiselle rannalle oli siksi pitkä matka, ettei juuri hypätä voinut. Välillä oli väkevä virta.

Katsellessaan mahdollisuutta ylipääsyyn kuuli hän helakkaa naisen naurua rannan kalliolta.

Siellä seisoi nuori tyttö marjatuohinen kädessään.

-- Uljaasti laskit kosken ja taitavasti hyppäsit kivelle, sanoi hän ilakoiden. -- Mutta nyt olet kiikissä etkä pääse minnekkään. -- Tyttö puhui ruotsia. Erkki päätti, että hän oli tästä rantakylästä.