Part 19

Muutamien päivien jälkeen he olivat perillä ja sijoittivat laivansa kallioiden kupeelle tuulen suojaan. Vaikkakin Uusien Alankomaitten kuvernööri William Kieft oli pannut vastalauseensa ruotsalaisten asettumista vastaan Eteläjoelle (Delawarelle), otti hän kuvernööri Printzin kauppalähetit vastaan varsin kohteliaasti ja lupasi auttaa heidän hankkeitaan parhaansa mukaan.

Siirtokunta oli pääasiassa kauppiaita, jotka olivat kateellisia toisilleen. Kahden varsinaisen puolueen, "Pitkien piippujen" ja "Lyhyiden piippujen" ohella ajoi mahtava aatelismies Killian van Rensselaer omaa politiikkaansa, uhmaten myös hallituksen edustajaa. Tällä aatelismiehellä oli oma laivastonsa, oma suuri palvelijajoukkonsa sekä omat maa-alueensa, Osittain oli hän ne linnoittanutkin ja vaati niiden riippumattomuuden tunnustamista. Killian van Rensselaer harjoitti omassa nimessään laajaa kauppaa myös intiaanien kanssa ja hänen edustajansa kävivät kaukaisilla intiaaniseuduilla, myöskin Eteläjoen takamailla. Ruotsalaiset olivat haluttuja kauppatuttavia, sillä heillä oli maksuksi luovuttaa paitsi harvinaisia turkiksia, kuten majavannahkoja, joiden saanti ei missään ollut niin helppoa kuin Delawarella, myöskin metallia. Ruotsalaiset olivat panneet alulle kaivostyön Brandywinen latvoilla ja niiden takana ja sitä varten oli Ruotsista tuotu suomalaisia kaivostyömiehiä. Kaivostyö ei kuitenkaan vielä tuottanut. Mutta ruotsalaisilla oli kaupankäyntiä varten Ruotsista tuotua metallia.

Huygenillä ja Helmeellä oli myöskin, paitsi kauppa-asioita, eräs siirtokuntia koskeva selvittely. Uuden Ruotsin siirtokunnasta oli aikojen kuluessa karannut joitakin siirtolaisia, jotka olivat olleet yhtiön töissä. Nämä olivat yhtiöltä ottaneet laskuun elintarpeita y.m., ja kun velka oli kasvanut suuremmaksi kuin mitä siirtolaiset katsoivat sopivaksi työllään maksaa, karkasivat he hollantilaisten puolelle. Heidän joukossaan oli hollantilaisia, ruotsalaisia ja suomalaisia. Uusien Alankomaitten kuvernöörillä ei suinkaan ollut syytä asettua näitä karkureita puoltamaan. Sehän olisi saanut aikaan sen, että Uudessa Ruotsissa käytiin suojelemaan niitä, jotka karkasivat hollantilaisten puolelta. Kuvernööri Kieft näin ollen salli ruotsalaisten viranomaisten etsiä karkureita ja tehdä heistä ilmoituksia. Etsimistyötä varten hän antoi heille erityisen suojeluskunnan.

Helme pani etsittävien luetteloon myös Erkki Mulikan nimen sekä tuntomerkit, koska häntä ei löytynyt siirtokunnasta. Myös muita etsittäviä oli poissa. Niistä eivät viranomaiset voineet muuta sanoa, kuin että ne mahdollisesti ovat Killian-herran alueella, jolleivät ole jatkaneet pakomatkaansa pohjoisessa olevien englantilaisten luo.

Myös Killian-herran oma etu vaati ruotsalaisten karkurien luovuttamista, sillä näin oli hänellä toivo saada takaisin ne karkurit, jotka hänen luotaan piiloutuisivat ruotsalaisten suojaan. Paitsi sitä hän halusi säilyttää kauppaystävyyden ruotsalaisten kanssa, jotka vallitsivat tärkeitä majavannahkamarkkinoita. Helme oli käyttänyt aikaansa uutterasti Erkki Mulikan tiedusteluun. Hän oli asiasta joutunut puheikkain myös sen satamatyömiehen kanssa, joka oli ollut Erkin työtoverina katoamispäivänä. Miehen selityksistä päättäen oli kadonnut mies varmasti Erkki. Kuitenkaan ei Helme jaksanut uskoa tapaturmaista hukkumista. Jo punatukkaisen vihamiehen läsnäolo pani hänen epäilemään muuta. Jos Erkki on löydettävissä, löydetään hänet ehkä van Rensselaerin alueelta tai hänen miestensä joukosta.

Sen vuoksi hän tahtoi päästä tuon mahtavan miehen "valtakuntaan". Hän liitti karkurien etsimiseen kauppa-asiat, ja niin kuljetettiin häntä ja Huygenia suojeluskunnan turvin Killian-herran alueilla. Myöskin vietiin heidät Rensselaersteënin pikku linnoitukseen. Ruokatunnin alkaessa saivat he katsoa miehiä, jotka tulivat, työstä yhteiselle aterialle. Erkki Mulikkaa ei niissä näkynyt.

-- Onko tässä kaikki väki mitä saarella on, vai onko sitä muualla? kysyi Helme linnoituksen päälliköltä Nicholas Koornilta.

-- Kaikki ovat, vakuutti Koorn, -- paitsi ne, jotka ovat kauppa-asioilla pitempien matkojen päässä. On meillä parhaillaan m.m. ruotsalaisia Fort Nassausta käsin tekemässä kauppaa minquas-intiaanien kanssa, mutta ne ovat meidän vakinaisessa palveluksessamme eikä heidän nimiään ole teidän listassanne.

-- Onko teillä nyt tai onko ollut tämännimistä? kysyi Helme osoittaen Erkki Mulikan nimeä sekä katsoen tiukasti hollantilaiseen.

-- En tiedä, kierteli Nicholas Koorn.

Tämä epäröiminen ärsytti Helmettä. Hän päätti uskaltaa.

-- Minäpä tiedän, että teillä on ollut, sanoi hän jyrkästi ja mainitsi Erkin katoamispäivän. -- Siitä ajasta lähtien te olette täällä salanneet ja väkisin pitäneet miestä, joka ei teille kuulu ja joka ei tahdo teitä palvella. Etsikää pian mies käsiin.

Päällikkö Koorn näytti jonkun verran hämmentyvän.

-- En todellakaan tiedä, sopersi hän. -- Nimethän eivät täällä mitään merkitse.

-- Tiedän, että eräs nimi merkitsee täällä muita enemmän, jyrisi Helme. -- Se on sinun isäntäsi nimi. Mutta tässä sinä olet toiminut isäntäsi selän takana. Ilmoita vänkkäilemättä, missä sinulla on vielä miehiä, jotka eivät ole tässä ryhmässä.

Helme oli tehnyt keksinnön, jota hän nopeasti päätti käyttää hyväkseen. Intiaanirahaa, vampunia, vaihtaessaan hän oli Uudessa Amsterdamissa huomannut, että sitä oli myös väärennettyä, simpukan kuorista tehtyä, kun oikeiden helmien täytyi olla puristettuja määrättyjen kalain suomuista. Nyt hän näki Karhusaaren rannalla isot kasat särettyjä simpukankuoria. Tuo väärennetyn rahan paja oli siis täällä. Ja kuitenkin juuri Killian-herra oli kaupanteossa muistuttanut väärän rahan olemassaolosta ja valittanut, että se tekee suurta häiriötä liikkeessä.

Kun Koorn vielä epäili ja tahtoi vetäytyä kuulustelusta pois, otti Helme taskustaan muutamia väärennettyjä helmiä, joita oli saanut, piti niitä Koornin silmien edessä ja sanoi:

-- Tunnetkos näitä? Tiedätkös niiden valmistuspaikan? Minä sen tiedän ja sinä sen tiedät, mutta sinun herrasi ei ole siitä tietänyt. Sinä harjoitat täällä omaan laskuusi teollisuutta, joka ei ole oikein kunniallista. Näin häpäiset myös herrasi nimeä. Ja tietysti sinulla on sitä varten työläisjoukko, jota et henno näyttää. Jos tahdot pelastaa nahkasi oman isäntäsi vihalta, ilmoita heti, missä nuo miehet ovat ja milloin he saapuvat, jotta saan heidät nähdä?

Nyt oli Nicholas Koorn voitettu. Muita hän ei pelännyt kuin omaa herraansa, ja nyt oli Killian-herran viha uhkaamassa.

Hän tunnusti, että miehet soutavat illalla lastin simpukankuoria saaren rantaan.

Helmeellä ja Huygenillä olisi ollut muuta toimittamista, mutta he eivät katsoneet voivansa poistua ennenkuin tämä asia oli loppuun hoidettu. He pitivät myös luonaan sotilasvartijat.

Oli jo pimeä ilta, kun rantaan saapui pitkä vene, jossa oli useampia pareja soutajia. Helme ja Huygen olivat rannalla. Lastina veneessä oli iso kasa simpukankuoria. Omituisinta oli, että jokainen soutaja oli kahlehdittu airoonsa, aivan kuin orjat merirosvolaivoissa.

Nicholas Koorn oli sangen häpeissään ja tuli selittämään, että ilman tätä varovaisuustoimenpidettä miehet karkaisivat.

-- Herra on antanut suostumuksensa tähän, hän lausui puolustuksekseen.

-- Me emme halua sekaantua sinun ja herrasi välisiin asioihin, sanoi Helme. -- Ne eivät meitä liikuta. Tee tili toimistasi hänen kanssaan. Mutta omamme me tahdomme saada.

Helme huomasi Erkin, jota juuri irroitettiin airosta.

-- Tuo kuuluu meille, huusi hän.

Helme riensi Erkin luo, komensi Koornin miehet hänestä pois ja käski Erkin mennä purteen.

-- Nyt olemme valmiit lähtemään.

Koorn katsoi tätä kuin halvauksen saaneena. Hän oli kuitenkin siitä hyvillään, etteivät nämä tahtoneet huonontaa hänen välejään ankaran isännän kanssa.

SCHUYLKILL-JOELLA.

Erkki Mulikan palattua Uuden Ruotsin siirtokuntaan ei kukaan muistanut niitä kuulutuksia, jotka olivat koskeneet häntä. Kuvernööri Printz kaikkein vähimmin. Hän ei suvainnut kuulla puhuttavankaan tulojuhlan yhteyteen liittyvistä asioista.

Kun välttämättömimmät rakennustyöt oli suoritettu, alkoi siirtokunnan jäsenille helpommat päivät ja he pääsivät puuhailemaan omissa harrastuksissaan. Niinpä toiset paransivat ja vahvistivat uutisasutuksiaan, toiset perustivat itselleen uusia koteja, toiset kokosivat vuosisatoaan, toiset metsästelivät j.n.e. Kaikilla oli työtä ja touhua.

Myöskin Hammaslahdella oli työ vilkkaassa käynnissä. Martti Marttinen rakensi itselleen ja suvulleen tulevaisuuden kotia. Erkki oli häntä auttamassa, samoin Olli Räsänen.

Eräänä iltana kokoontui tänne rakennukselle yhteen muutamia suomalaisia. Tuli Pietari Rambo ja Pietari Kokkinen, jotka olivat jo aikaisemmin tehneet sopimuksen lähteä syksyllä sopivaan aikaan Takamaahan metsästämään ja maita katselemaan.

Nyt oli otollinen hetki. Seuraavana aamuna aikaisin lähti rannalta liikkeelle vene, jossa istuivat Martti, Erkki, Rambo ja Kokkinen. Mukana oli pyssyt sekä ampumatarpeita ja evästä.

Voimakkaat aironvedot veivät nopeasti venettä eteenpäin, huolimatta vastavirrasta. Maisemat liukuivat ohitse. Kokkinen ihaili matalia heinäsaariaan, jotka hän oli aikaisemmin itselleen valinnut ja joille hän nyt tahtoi löytää keskipisteen, asumuksen pääpaikan.

Kuljettiin näiden saarien ohitse, poikettiin Schuylkillin suurelle sivujoelle ja noustiin maihin lähellä joen suuta, missä oli matalasta rannasta vähän kohoava, ruohoinen, suurten puitten verhoama kumpu.

Luonto oli täällä mitä yltäkylläisin täydessä rehevyydessään. Joki laskeutui tyynenä ja vuolaana Delawaren syliin. Rantoja verhoavat mahtavat puut kuvastuivat ilta-auringon varjostamina veteen. Luonto oli jotakuinkin koskematonta.

Kummun rinteellä lähellä rantaa oli pieni hirsistä tehty ihmisasunto, ainoa ja ensimmäinen tässä seudussa, jota suomalaiset sanoivat Takamaaksi.

Se ihmisasunto oli Sauna, suomalaisten ensimmäinen asunto ja samalla kylpyhuone. Tulijat huomataan Saunasta ja heitä vastaan rientävät tämän yksinäisen erämaan asukkaat, vanhat tuttavamme Piikki ja Luukas.

Tämä oli iloinen yllätys kaikille muille paitsi Martille, joka tiesi tästä piilopirtistä ja joka oli kaikessa hiljaisuudessa avustanut sen rakentamista. Kun Piikki ja Luukas olivat onnellisesti saattaneet naiset turvaan, olivat he asettuneet tähän asumaan ja rakentaneet tähän asuntonsa, saunansa. Siinä oli Piikillä veden runsas riista vierellä. Ja Luukkaalle, joka oli metsämies, tulivat metsän antimet melkein saunan ovelle. He eivät katsoneet voivansa palata siirtokuntaan, kun olivat ilman lupaa lähteneet. Mutta eivät he sinne kaivanneetkaan. He elivät täällä rauhassa ja saivat juuri sitä, mikä heidän sydäntään viihdytti. Päivät he liikkuivat ulkona askareissaan. Illalla pistettiin tuvassa päre pihtiin ja nautittiin sitä onnea, minkä hiljaisuus yksinäisyyttä haluavalle tuottaa. Luukas ja Piikki olivat Martin välityksellä hankkineet tänne rakkaaseen saunaansa ne vähäiset tavaransa, jotka heillä oli. Kallein niistä oli kantele, joka illoin säesti soturin ja metsämiehen vanhoja lauleloita.

Ystävien saapuminen oli yksinäisille korven asukkaille sangen mieluinen. Ilta oli lämmin ja lauha. Vanhaa suomalaista tapaa noudattaen tahtoivat Piikki ja Luukas tarjota ystävilleen kylvyn. Niinpä pantiin Sauna lämmitä. Kylpyä odotellessa pakistiin ulkona joen rannalla. Kodan hiilloksella laitettiin ruokaa.

Sauna oli siksi suuri, että lauteille hyvin mahtui sekä isäntä että vierasväet. Höyry kihosi kuumista kivistä ruumista hivelevänä, kuten ennen vanhassa maassa. Seeterivastat antoivat hautuessaan kiviä vasten hyvän tuoksun, ja kylpeminen niillä tuotti sanoin selittämättömän hyvän tunteen. Vieraaseen maahan joutuneet nauttivat sanomattomasti kotoisesta tunnelmasta. Kylpeminen kuumassa höyrysaunassa on suomalaisten suloisin nautinto, peritty esi-isiltä jo ammoisesta muinaisuudesta.

Suomalainen ja sauna kuuluvat yhteen.

Kylvyn jälkeen ateria maistui. Se nautittiin kodassa padan ympärillä. Lattialle oli sirotettu pehmeitä lehviä, joilla oli mukava lojua. Keskustelu sujui mainiosti. Muisteltiin entisiä oloja siellä vanhassa maassa, niitä kärsimyksiä ja puutteita, joita siellä oli, mutta myös iloja, jotka juuri kärsimysten välissä niin riemastuttavasti mieleen vaikuttivat. Kerrottiin vanhat kaskut kotipuolen asuttamisesta, väkevistä suomalaisista ja myös onnettomista vainoista suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.

-- Siellä kotona oli maailma sittenkin liian pieni, sanoi Marttinen. -- Siellä ei ollut mahdollista vetäytyä syrjään, jottei toinen olisi ennen pitkää potkaissut. En tiedä kuinka suuri maa tämä on, mutta minusta näyttää siltä, että tänne sopii. En tarkoita, että pakenisimme ihmisiä, mutta hyvä on kuitenkin tietää, ettei ole pakko olla kenenkään survottavana.

-- Ei tiedä miten nämäkin seudut vielä ihmisistä täyttyvät, arveli Pietari Kokkinen. -- Minusta on kumma, jos tällainen paratiisi saa iät kaiket olla erämaana. Mutta minun ja meidän onnemme on, että näin on tähän saakka ollut. Senpä vuoksi haluni on nyt lohkaista täältä niin suuri pala, että siitä on helppo monelle pikku Kokkiselle ja heidän jälkeläisilleen ositella.

-- Samaan pyrin minä, vakuutti Pietari Rambo. -- Kun me olemme palat itsellemme lohkaisseet, tulkoon tänne sitten muita kuinka paljon tahansa. Minä en lainkaan kadehdi. Kyllä minulta naapurisovun saa.

-- Me kun Piikin kanssa olemme täällä kahden asuneet, olemme tunteneet itsemme niin sanomattoman onnellisiksi ja tyytyväisiksi. Eipä olisi ihme, jos täällä vielä voisi syntyä suuriakin asutuksia. Miljoonia tänne mahtuu, ja minä suon heille siunaukseni.

Kun tuli puhe Kaisa Väinämöstä, nosti Pietari Kokkinen kysymyksen, missä hän ja se tyttö, joka karkasi hänen kanssaan, nykyään lienevät.

-- Piikki ja Luukas voisivat siihen ehkä jotain valaistusta antaa, tunnusti Martti. -- Eikä sen tiedoksi tulemisesta laajemmissakaan piireissä nyt luullakseni enää mitään vaaraa ole.

Piikki kertoi:

-- Vähän mekin siitä asiasta tiedämme. Kun poistuimme tuona kamalana yönä jokea ylöspäin, näkyi roihu kauas takaamme. Päivän vaietessa soudimme tätä jokea. Kaisa tahtoi aina vain kauemmas ja kauemmas. Me tulimme pitkän matkan kuljettuamme suurelle koskelle, josta emme enää päässeet ylös. Siinä Kaisa nousi veneestä, otti Stinan mukaansa ja he lähtivät kosken vartta kävelemään ylöspäin. 'Odottakaa täällä puoli päivää', hän sanoi ja lisäsi: 'Jollemme ole silloin täällä takaisin, palatkaa pois. Me olemme silloin saaneet turvan, johon eivät kuvernöörinkään voimat pysty.' Me jäimme katsomaan, kun he poistuivat. Minusta näytti, että kosken yläpuolella kohtasi heidät intiaani, joka lähti opastamaan. Ainakaan emme ole siitä lähtien heitä nähneet. Me läksimme paluumatkalle. Mutta emmehän me voineet palata siirtokuntaan, kun olimme auttaneet karkureita pakosalle. Niinpä pysähdyimme tähän mieluisaan paikkaan ja rakensimme Saunamme. Te olette ensimmäiset meitä tervehtimässä, ellemme ota lukuun intiaaneja, joita melkein joka päivä tapaamme virralla.

-- Ei tämä kuitenkaan niin kovin yksinäistä ole kuin luulisi, alkoi Luukas puolestaan selittää. -- Jokea myöten kulkee punanahkoja vallan tiheään kuljettamassa turkiksia. Joskus näkee valkoisienkin veneellä pyrkivän ylöspäin. Ovatko ne hollantilaisia vai englantilaisia, en voi sanoa. Vasta muutama päivä sitten eräs tuollainen retkikunta souti ylöspäin. Luulin tuntevani kaksi siinä menevistä, mutta saattoihan se olla erehdyskin. Olin nimittäin näkevinäni punatukkaisen ja hänen toverinsa. Mutta mitä heillä olisi asiaa siellä päin? En ole nähnyt heidän palaavan. Ehkä ovat tulleet yön aikaan.

Miehet kävivät vähitellen levolle, toiset kotaan, toiset saunaan. Aamulla he aikoivat lähteä retkeilemään.

Luukkaan arvelut askartelivat Erkin päässä, joten hän ei saanut heti unta.

MINQUASIEN LUO.

Kauniina ja lämmittävänä nousi syksyn aurinko rikkaan luonnon reunustamalla Schuylkill-joella.

Pietari Kokkinen kävi seutuja tarkastelemaan jo aamuaterian valmistumista odottaessaan. Ei kauan kestänyt, kun hän palasi kantaen kotaan ampumansa ison kalkkunan ja sanoi:

-- Tahdoin hiukan katsoa kuinka runsaasti on riistaa tässä aitassa. Ja kyllä sitä näkyy olevan. Näitä kalkkunoita asusti iso parvi tuossa niemekkeellä. En viitsinyt useampia ottaa. Tallellapahan ovat vastaista varten.

Hän istui rahille saunan kupeelle ja puhui ruokaa valmistaville isännilleen:

-- Hyvän olette paikan itsellenne valinneet. Olen kiertänyt tuon kummun ja katsellut näitä seutuja. Pelloiksi nämä pitäisi tehdä, leipää kasvaviksi.

_Teissä_ ei siihen ole ettekä te semmoisesta välitä. Piikin iäksi riittää kaloja joessa eikä Luukkaalta metsänriista koskaan puutu. Ja kenellepä te täällä peltoja raivaisitte? Kun kuolette, ei teiltä jää perijää tai työnne jatkajaa. En tiedä, tokko eukon ottoa ajattelettekaan. Mutta jos ajattelette, turhaa se on. Ei teille jää enää tyttöjä siirtokunnassa, entiset ovat tilatut, eikä uusi polvi joudu valmiiksi ennenkuin te turpeeseen keperrytte. Ikäväksi teidän vanhuutenne käy täällä yksinäisyydessä. Ette kuule lasten leperryksiä, ette näe oikeata kotielämää. Unehtuu mielestänne karjankellonkin kilkatus.

Luukas ja Piikki kuuntelivat askarrellessaan Kokkisen puhetta ja miettivät mielessään: mitähän se noilla kuvauksillaan tarkoitti ja mihin pyrki?

Kauan ei heidän tarvinnut olla epätietoisina.

-- Omaa maapalstaa te ette oikeastaan tarvitse, kun ette sitä kuitenkaan viljele, jatkoi Kokkinen. -- Mutta lämmintä kodin hoitoa te sitä enemmän tarvitsette, kuta vanhemmiksi tulette. Mitähän sanoisitte, jos minä tekisin taloni tuohon mäelle ja kuljettaisin joukkoni tänne? Te asuisitte Saunassa ja eläisitte omaa elämäänne. Minä muokkaisin maata. Ja sitä mukaa kuin lapseni kasvavat, jatkaisin viljelyksiä. Näin olisi teilläkin hoitoa ja turvaa, elittepä kuinka kauan tahansa.

-- Ei minulla ole mitään sitä vastaan, sanoi Piikki hetken mietittyään.

-- Hyvin se minullekin sopii, kunhan lupaat meistä huolehtia, jos avuntarpeeseen joudumme, lausui Luukas.

Niin oli asia ratkaistu. Uusi Kokkilan paikka oli selvillä.

Erkki oli ollut rauhaton eilisestä illasta lähtien. Hän tiesi suunnan, minne päin Stina oli paennut. Ilmeisesti Stina oli hädissään mennyt Kaisa Väinämön kera minquas-intiaanien luo. Näistä täkäläisistä minquaseista ei ollut takeita. Mutta jos hän heiltä säästyi, oli toinen vielä suurempi vaara Gustafissa, jonka Luukas luuli menneen samaan suuntaan. Erkillä oli se tunne, että Stina oli avun tarpeessa. Hänen teki mieli lähteä morsiantaan etsimään ja suojelemaan. Hän puhui siitä ystävälleen Martille.

-- Luulen, ettei Stinalla ole siirtokunnassa kuvernöörin puolelta enää sen suurempaa pelättävää kuin sinullakaan, arveli puolestaan Martti. -- Tuskin kuvernööri häntä edes tutkinnolle panisi. Mutta se ei vielä auta teidän avioliitto-asianne selviämistä. Siinä ei teillä luultavasti ole muuta keinoa kuin odottaa komentaja Ridderin lupaamia toimenpiteitä. Kuulutuksen purkamispäätös voi tulla Ruotsista ensi laivassa. Mutta milloin se laiva tulee, siitä tuskin on mitään tietoa. Näin ollen ei liene syytä vetää morsiantasi esiin piilopaikasta, jos hänellä on muuten siedettävät olot.

-- Minun tekee niin mieleni lähteä ottamaan hänestä selkoa, sanoi Erkki. -- En saa ennen rauhaa kuin olen tavannut hänet tai ainakin saanut varmoja tietoja. Lähdetkö seuralaisekseni? Kaksin olisi turvallisenpa liikkua oudon intiaaniheimon keskuudessa. Jos Luukas lähtisi kolmanneksi, olisi meitä jo riittävän monta, vaikka punatukkainenkin olisi siellä juoniaan punomassa.

-- Minä autan sinua mielelläni mikäli voin, lupasi ystävä. -- Työt Hammaslahdella saavat hetken odottaa. Kotona Marjetan Kärjessä ei ole hätää. Leenalla on Reeta apuna, ja Olli Räsänen käy tekemässä siellä miesten työt.

Luukas oli valmis lähtemään kolmanneksi. Piikki jäisi kotimieheksi. Kokkinen tahtoi suunnitella uutisasutustaan ja niin ollen hänkin olisi puolittain kotimiehenä. Rambo puolestaan oli innostunut etsimään itselleen seudulta samanlaista kodin paikkaa kuin minkä Kokkinen oli valinnut. Hän lähti yksinään pyssyineen kiertelemään Schuylkill- ja Delaware-jokien välistä maa-aluetta ristiin rastiin. Kaikki lupasivat aikanaan palata Saunalle. -- Ennemmin tai myöhemmin, oli Erkin epämääräinen vastaus.

* * * * *

Erkki, Martti ja Luukas lähtivät veneellä Schuylkill-jokea ylöspäin. He soutivat samoille putouksille, jonne pakolaisnaiset oli jätetty. Vene vedettiin huolellisesti piiloon rantapensaikkoon.

Ottaen eväät ja pyssyt mukaansa miehet nousivat rinnettä ylös ja keksivät putouksen latvalla hyvin tallatun intiaanipolun. Kaikesta päättäen oli tämä tienoo varsin huomattava intiaanien satama- ja liikepaikka.

Tällä kertaa ei siellä kuitenkaan näkynyt ketään.

Miehet jatkoivat matkaansa polkua myöten. Tie johti ylämaahan suurien metsien läpi. Maisemat olivat epätasaisia. Puroja laskeutui jokeen tuontuostakin. Ne tulivat kuohahdellen kallioita alas ja muodostivat kauniita pikku putouksia. Seutu oli ihastuttavaa ja mieleenpainuvaa. Kun matkailijat olivat vuorimaan korkeimmalle kohdalle saapuneet, näkivät he takanaan komean jokimaiseman. Mahtavana kiemurteli Delaware ja siihen laskeutui Schuylkill ylevänä ja hopeanhohtoisena. Edessäpäin näytti olevan laakso ja sen takana taas mäkimaisemaa. Vieläkään he eivät ihmisolentoja tavanneet.

He laskeutuivat laaksoon. Siellä kulki vuoristopuro, joka oli paikoin sulloutunut ahtaasti kallioiden väliin, paikoin taas kulki kapean vesiperäisen tasangon läpi. Tuo vuorien välissä oleva tasanko oli kuin ihmiskäsillä kaivettu sulkuihin ja kanaviin. Veden patoamiseksi oli laitettu taitavia laitoksia, puusulkuja, joihin oli koottu risuja ja turpeita. Kun tuli lähelle, oli helppo huomata mikä nämä ihmeelliset vesi- ja sulkurakenteet oli saanut aikaan. Siellä uiskenteli ja puuhaili satoja, ehkä tuhansia majavia. Aivan kuin muurahaisten rakentamalla tiellä tai mehiläispesässä näkee säännöllistä, järjestelmällistä joukkotyötä, jossa toinen auttaa toistaan ja kaikki pyrkivät yhteiseen päämäärään, aivan samanlaista saattoi huomata tässä suurenmoisessa majavayhteiskunnassa.

Matkailijat näkivät, että koko tämän joen laakso kuului majavien asutusalueeseen.

-- Täällä se on se majavannahkain aarreaitta, päätti Martti, -- aitta, josta maine on kaikkiin siirtokuntiin kulkeutunut ja jonka omistamista kaikki himoitsevat.

Luukas sanoi:

-- Minusta tämä on niin ihmeellistä ja harvinaista, ettei ole vähääkään halua käydä näiden eläinten verta vuodattamaan. Tuntuu siltä kuin olisimme Tapion kotitanhuvilla. Tässä yltäkylläisyydessä suurikin metsästys into laimentuu.

Reippaina astelivat matkailijat ihmeellisessä luonnon valtakunnassa. Väsyneinä lepäsivät ja sitten taas jatkoivat matkaa. Heidän alkaessaan kiivetä toiselle vuorijyrkänteelle tuli metsän rinteellä heitä vastaan hirviä, kauriita ja muita metsäneläviä. Ne olivat niin kesyjä, että tuskin tieltä väistyivät.

Kun oli jouduttu mäkiryhmän laelle, ei enää Delawarelta päin voinut vesijaksoja huomata. Sen sijaan edessä häämötti sangen kaukaa uusia tuntemattomia vesiä ja suuria metsiä. Lähempänä näkyi useampia pieniä aukeita, jotka ehkä olivat intiaanien kyliä.

Miehiä vähän arvelutti matkan jatkaminen tässä tuntemattomassa aarniometsässä. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä mihin polku päättyisi.

Iltakin oli tulossa. Luukas ehdotti, että tehtäisiin nuotio ja käytäisiin levolle. Mutta Erkki oli sangen levoton eikä halunnut hukata hetkeäkään aikaa.

-- Jatketaan sitten vielä matkaa, päätti Martti. -- Mutta kun me liikumme aivan tuntemattomilla seuduilla ja tiedämme vain, että näiden seutujen alkuasukkaat ovat sotaisia, täytyy meidän olla erinomaisen varovaisia. Jos huomataan mitään vähänkään epäiltävää, täytyy jättää matkan jatkaminen pimeässä ja odottaa huomiseen.

Polku vei taas mäkeä alas. Puiden varjot pitenivät ja hämärä laskeutui maille. Oli tultu rotkoiseen maisemaan. Polun molemmin puolin kohosivat vuoret, jotka olivat paikoin jyrkemmät, paikoin loivemmat. Vuorien seinämät lähenivät toisiaan ja näyttivät edessä melkein yhtyvän.