Part 13

-- Minä kiitän huolenpidostanne, herra komentaja. Niin kauan kuin tyttö on sidottu kuulutettuun sulhaseen, ei hän voi mennä naimisiin kenenkään muun kanssa. Minä puolestani en aio vähääkään toimia tämän siteen purkamiseksi.

Ridder tunsi pienen ivan kärjen, mutta vastasi:

-- Kaikesta huolimatta minä jatkan edelleen yritystäni tytön vapauttamiseksi siteestä, joka on hänen onnensa tiellä.

KUVERNÖÖRI PRINTZ SAAPUU.

Helmikuun alussa 1643 pyrki kaksi ruotsalaista laivaa Henlopenin niemen ohitse Delaware-lahteen. Nämä laivat, "Fama" ja "Svan", olivat jo elokuulla edellisenä vuonna lähteneet Tukholmasta. Ne olivat kulkeneet Kanarian-saarien ja Länsi-Intian kautta nauttien Antiguassa ranskalaisen siirtokunnan vierasvaraisuutta. Matka oli siihen saakka ollut hidasta, mutta muuten onnellista. Samoin pääsivät laivat turvallisesti aina Henlopenille saakka.

Mutta siellä nousi harvinaisen voimakas pohjoismyrsky. Aallot ärjyivät vaahtopäinä ja huuhtoivat yli laivojen. Myrsky toi mukanaan lumipilven, joka eksytti laivat. "Fama" ajoi matalikolle, sen toinen masto katkesi ja iso purje meni mereen sen mukana. Laivaa yritettiin kiinnittää maan suojaan, mutta ankkuriköysi ei kestänyt. Kolme ankkuria menetettiin, kunnes vihdoin laiva saatiin pysymään sopivassa paikassa.

Kului toista viikkoa ennenkuin päästiin jatkamaan matkaa. Myrskyn jälkeen tuli suloinen sää ja matkustajia rohkaisi tieto siitä, että aivan kohta ollaan perillä ja loppuu tämä noin 150 päivää kestänyt matka.

Kuvernöörin perhe oleskelee kannella katsellen uuden maailman maisemia. Printz itse kävelee jykevästi tavaramyttyjen välissä. Hän sivelee partaansa ja kohentelee asentoaan valmistuakseen kyllin vaikuttavasti ja arvokkaasti esiintymään uusien alamaisten joukossa. Hän on iso, mahtava mies, päätä pitempi kaikkea kansaa. Muutenkin on hän ruumiinrakennukseltaan niin jykevä, että painossa vastaa kolmea tavallista miestä [Historia tietää, että kuvernööri Printz painoi yli 400 naulaa]. Hän ei ole tietääkseenkään siitä, että hänen uusi virka-asemansa, niin korkea kuin se olikin, oli tavallaan myös karkoitusta. Hän oli ollut urhoollinen upseeri sodassa ja oli palkinnoksi siitä saanut kuninkaallisia lahjoituksia. Mutta sitten kohtasi häntä kova onni. Ollessaan Chemnitzin linnan päällikkönä hänen täytyi se luovuttaa ylivoimaiselle viholliselle, mistä joutui syytteeseen. Pyytämättä sodan johtajilta lupaa hän matkusti Ruotsiin. Se tottelemattomuus luettiin hänelle uudeksi rikokseksi. Toimitetussa tutkinnossa selveni, että hänen urhoollisuuttaan vastaan ei ollut mitään muistuttamista. Mutta häntä rangaistiin tottelemattomuudesta. Suuttuneena tästä hän matkusti Suomeen, missä vietti muutaman rauhallisen ajan monivuotisten temmellysten jälkeen. Uutta tointa sodassa ei hänelle suotu, sen sijaan määrättiin hänet kuvernööriksi merentakaiseen siirtokuntaan. Hänen ärtyneen mielensä lohdutukseksi annettiin hänelle täysi valta alamaistensa yli. Hän tuli olemaan Uudessa Ruotsissa melkein itsevaltiaan asemassa, mikä jonkun verran tyynnytti hänen ylpeää luontoaan.

Nyt lähestyi hetki, jolloin hän astuisi uuteen valtakuntaansa.

Hänen luokseen tuli hänen vanhin tyttärensä, vilkas Armgard, joka oli täysikasvuinen neito. Äitinsä kuoleman jälkeen oli hän perheen varsinainen valtijatar. Jäykkä isäkin sai monesti taipua hänen oikkuihinsa.

-- Isä, tässä on nyt sinun valtakuntasi. Se otti sinut vastaan myrskyllä, jonka olet kuitenkin voittanut. Oi, kuinka minusta tuntuu ihanalta ajatella, että me olemme täällä arvoltamme kaikkein korkeimmat, joiden yläpuolella ei ketään ole.

-- Ei ketään muita kuin Jumala, myönsi kuvernööri, kohotti hartioitaan ja jatkoi kävelemistä.

Armgard oli pitkän matka-ajan kuluessa ottanut selvää matkustajien elämästä ja oloista, joten hän tunsi huomattavan osan tulevia alamaisiaan. Hän tahtoi olla heidän valtiattarensa, kuten kuningatar Christina Ruotsissa. Erittäin oli hän mieltynyt suomalaisiin, ja katsoi heidän kuuluvan hänen erityiseen suojelukseensa, kun hän oli viime vuodet elänyt Suomessa.

-- Pian olet sinäkin veljesi luona ja voit aloittaa uuden elämän, sanoi hän suomalaiselle tytölle, joka äänettömänä katseli ohi liukuvia maisemia. Tämä turvaton ja maailmaa kokematon tyttö, joka kaikessa oli altis auttamaan häntä, oli saavuttanut hänen täyden suosionsa. -- Hetken perästä joudut sinä siellä naimisiin ja sinulla on uusi koti, parempi kuin on koskaan ollut. Oletko tätä asiaa koskaan ajatellut? Hetken epäiltyään tunnusti tyttö ujosti:

-- Olen minä joskus.

-- Ehkä sinulla on ollut jo sulhanenkin. Sellainen reipas, solakka sieltä suomalaismetsistä. Kuinka hennoit hänet jättää?

-- Eihän minulla vielä sulhasta. Lapsuudentoveri vain. -- Tyttö ilmaisi täten ne ajatukset, jotka parhaillaan askarruttivat hänen mieltään.

-- Me voimme puhua hänestä millä nimellä tahansa, puhui kuvernöörin tytär leikillisesti. -- Itkitkö kovin lähtiessäsi?

-- Ei hän silloin ollut siellä. -- Tyttö katsoi uneksivana etäisyyteen.

-- Ahaa, huudahti Armgard Printz ja löi käsiään yhteen. -- Hän onkin tietysti jo ennen tullut tänne. Nyt minä ymmärrän, nyt ymmärrän miksi yksinäsi uskalsit tälle pitkälle matkalle. Sinä olet aina puhunut vain veljestäsi ja hänen perheestään. Ehkä teillä on jo asiat selvillä ja hän vie sinut oitis omaan kotiinsa.

Nuori tyttö painoi päänsä alas ja sanoi kuin itsekseen:

-- En minä tiedä.

Kuvernöörin tytär tarttui häntä olkapäästä rohkaisevasti.

-- Pian se tiedetään, hän sanoi. -- Luultavasti hän on jo rannalla sinua ottamassa vastaan. Minä tahdon, että sinä näytät minulle hänet heti. Jos on vielä mitä epäselvyyttä, kyllä me sen selvitämme.

Ja hän kääntyi kahden lähellä seisovan nuoren miehen puoleen, jotka olivat matkan varrella usein pitäneet heille seuraa:

-- Pojat, jos olette luoneet katseenne tähän tyttöön, tietäkää, ettei hän ole vapaa. Hän on onnellisempi kuin te ja onnellisempi kuin minäkin. Hänellä on omansa rannalla vastassa. Amerikka tarjoo hänelle jo alunpitäen kaikki.

Miesten kasvot menivät irvistävään nauruun, joka oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi kuvernöörin tytärtä kohtaan.

-- Onpa soma nähdä hänen valittunsa, se onnellinen, joka saa emännän kotiinsa, nauroi toinen miehistä, punatukkainen. -- Luulen, ettei täällä ole emäntiä kovinkaan tarjolla, ellei niitä puissa kasva.

-- Pakanoihin kai moni nuori mies saa turvautua, huomautti hänen toverinsa.

Armgard Printz pujahti toisten matkustajien luo juttelemaan heidän kanssaan.

* * * * *

Pienen linnoituksen laivalaiturille oli siirtokunta kokoontunut vastaanottoon, jonka komentaja tahtoi tehdä tavallista juhlallisemmaksi.

Suomalaisia oli joukko yhdessä ryhmässä. Ehkä tulijoissa oli heimolaisia, ehkä uusi parvi karkoitettuja kaskenkaatajia Vermlannista.

Olli Räsänen siristi silmiään, nykäisi Martti Marttista ja huudahti:

-- Jos eivät silmäni petä, on tuolla Reeta.

-- Miten hän olisi tänne joutunut? epäili Martti. Mutta kun hänkin tähysti tarkkaan, oli hän tuntevinaan sisarensa kasvot.

Erkki Mulikka oli samassa miesjoukossa. Myös hän loi katseensa osoitettuun suuntaan. Yhtäkkiä pääsi Erkin huulilta:

-- Se roisto. -- Ja hän pui nyrkkiään.

Martti Marttinen ja Olli Räsänen kiiruhtivat laivaan tervehtimään ja auttamaan Reetaa. Ilonkyynel silmissä tarttui sisar hämmästyneen veljensä käteen.

-- Miten sinä olet täällä? Onko vaari kuollut? kysyi Martti sulkien sisaren syliinsä.

-- Kuollut on vaari. Minun ainoa turvapaikkani oli täällä.

Reeta ei halunnut tällä kertaa enempää kertoa. Mainitsi vain, että metsäsuomalaisia tuli useampia, samoin Suomen suomalaisia.

Erkki Mulikka ei seurannut Marttia ja Ollia heidän mennessään laivalle. Hän ja hänen lapsuudentoverinsa olivat kyllä nähneet toisensa, mutta sitten piti Erkki silmänsä naulattuina punatukkaiseen ja tämän toveriin, jotka hän tiesi katkerimmiksi vihollisikseen.

Reeta kummasteli jonkun verran Erkin viipymistä. Olihan hän huomannut hänet hyvin toisten joukosta rannalla.

Martin ja Ollin kootessa Reetan tavaroita lähestyi heitä kuvernöörin tytär.

-- Veljesi oli siis vastassa, sanoi hän tytölle.

-- Tässä hän on, näytti Reeta Marttia.

-- Ja tämä on siis se toinen, sanoi Armgard osoittaen Olli Räsästä.

Reeta punastui. Nopeasti, melkein suuttuneena hän vastasi:

-- Eihän toki.

Armgard Printz tarttui Reetan käsivarteen ja vei hänet sivulle...

-- Mitä? Eikö hän ollutkaan vastassa? Millainen sulhanen se on?

Reeta vakuutti että kyllä hän on täällä.

-- Missä, missä hän sitten on, kysyi kuvernöörin tytär hiukan kärsimättömänä.

Reeta osoitti kädellään Erkkiä.

-- Vai niin. Komea näkyy olevan. Mutta miksi hän viipyy? Se ei ole hyvä merkki. -- Tämä oli kuvernöörin tyttären mielipide. -- Jos jotain on vinossa, kyllä minä autan tuon vinon oikaisemisessa.

Heidän lähellään oli ollut punatukkainen, joka oli nähnyt Reetan viittaaman henkilön ja kuullut keskustelun.

-- Ahaa, huudahti hän itsekseen ja hänen päähänsä juolahti jotain...

Maihin saatettiin ensin juhlallisuuksin kuvernööri Printz perheineen ja seurueineen. Tähän seurueeseen kuului muiden muassa kaksi pappia, Campanius ja Fluviander, sekä apulaispäällikkö Sven Skute ja muutamia aatelisnuorukaisia. Arvon merkkinä ympäröi uutta päämiestä sotilaskunniavartiosto. Kuvernöörin valtava personallisuus teki syvän vaikutuksen siirtokunnan jäseniin. Hänen äänensä kaikui jymeänä; kuin ukkonen, kun hän lausui tervehdyksensä ja antoi käskyjään.

Muiden matkustajien mukana tuli Reeta, veljensä ja Olli Räsäsen saattamana. He saapuivat suomalaisten ryhmään. Ystävällisesti tervehti Erkki lapsuudentoveriaan. Reetan puristaessa hänen kättänsä kohosi puna tytön poskille. Punehtui Erkkikin, vaikka ehkä ei samasta syystä. Hän oli jonkun verran hajamielinen.

Hän näki Gustafin toverinsa kanssa menevän Dalbon luo, joka seisoi lähellä suomalaisia.

-- Minä tulin hakemaan Stinaa, sanoi punatukkainen käheästi. -- Minulla on syytä päättää, että hän on paennut tänne -- ehkä teidän suostumuksellanne. Minä en aio antaa leikitellä kanssani. -- Hänen sanansa olivat purevat ja ilkeät.

-- Kyllä hän on täällä, myönsi Dalbo. -- Hän tuli minun tietämättäni. Mutta ethän toki väkisin häntä vaimoksesi ota.

-- Otanpa niinkin, vastasi punatukkainen jyrkästi.

-- Silloin et voi odottaa minun kannatustani, päätti Nils Dalbo ja erosi kyläläisestään.

-- Sitä en tarvitse. Minulla on kaikki aseet käsissäni, singahutti punatukkainen hänen jälkeensä.

Erkin ja Gustafin välillä ei sanaakaan vaihdettu. Ilman sitäkin he tunsivat vihaavansa toisiaan. Ja tiesivät nyt alkavan leppymättömän taistelun tytöstä, jota kumpikin halusi omakseen.

UUSI VAUHTI SIIRTOKUNNAN KEHITYKSESSÄ.

Seuraavaksi päiväksi oli kirkkoon järjestetty tulojumalanpalvelus. Uusi pastori Johan Campanius saarnasi pastorien Christoferin ja Fluvianderin toimiessa apulaisina. Pastori Torkillus ei voinut olla mukana, sillä hän oli sairasvuoteessa, mistä ei enää noussut.

Saarnan jälkeen koottiin seurakunta suureen hallintosaliin, missä luettiin kuningattaren antama valtakirja uudelle kuvernöörille, jolle komentaja Ridder luovutti päällikkyyden.

Kuvernööri Printz ryhtyi heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin siirtokunnan kehittämiseksi. Muutaman päivän levon jälkeen hän lähti, mukanaan Ridder, Sven Skute ja Maunu Klinga sekä miehistöön kuuluvina muiden muassa Pietari Kokkinen ja Pietari Rambo laivalla tarkastelemaan siirtokunnan maa-alueita sekä ympäristöjä. Hän tahtoi tutustua valtakuntaansa sekä järjestää asutuksen ja puolustuksen tukevalle perustalle.

Intiaaneista ei toistaiseksi ole pelkoa, päätti kuvernööri. Mutta kauppa intiaanien kanssa on niin turvattava, etteivät muut kansallisuudet pääse sitä häiritsemään. Tässä oli tähdättävä isku etupäässä hollantilaisia vastaan.

Hollantilaiset, joiden siirtokunta ja kauppa Uudessa Amsterdamissa menestyi, katsoivat myös tämän Eteläjoen (Delawaren) kuuluvan heille. He olivat sinne valkoisista ensimäisinä asettuneet ja perustaneet ensimäisen siirtokunnan, jonka tosin intiaanit hävittivät. Myöskin olivat he ylemmäs joen varteen perustaneet Fort Nassau nimisen varustuspaikan, joka kuitenkin ruotsalaisten tullessa oli tyhjänä ja jota käytettiin pääasiassa vain kauppapaikkana intiaaneilta tavaroita ostettaessa. Ruotsalaisten tultua joelle sijoittivat hollantilaisetkin varustuspaikkaansa pienen miehistön ja sen nojalla panivat väsymättöminä vastalauseitaan ruotsalaisten asutus- y.m. toimintaa vastaan.

Myöskin englantilaiset olivat ostelleet intiaaneilta maata ja sen nojalla pitivät ainakin osaa seudusta heille kuuluvana. Tämän asutuksen tueksi oli heillä pieni varustuspaikka nykyisessä New Jerseyssä, jossa hollantilaistenkin varustukset olivat.

Syynä eri kansallisuuksien kilpailuun oli se, että Delawarea ja sen sivujokia, erittäinkin vuolasta Schyulkill-jokea myöten kävi tiettävästi paras turkistavarain kauppa intiaanien kanssa. Se, joka voi pitää hallussaan Delaware-joen ja sen sivujoet, hallitsi tätä tärkeätä kauppaa. Ruotsalaiset olivat Fort Christinalla ottaneet haltuunsa yhden tärkeän kulkuväylän minquasien luo, sen, joka kulki Christina-jokea ja sen sivujokia myöten. Mutta tämä linnoitus ei mitenkään sulkenut vapaata kauppaa Delawarea pitkin.

Ruotsalaiset olivat onnistuneet saavuttamaan intiaanien luottamuksen. He rakensivat ystävyyssiteitä punanahkain kanssa, maksoivat tuotteista parhaat hinnat ja menettelivät yleensä rehellisesti. Hollantilaisten aikaisempi kaupankäynti surkastui Fort Nassausta huolimatta ja tämä synnytti heissä tyytymättömyyttä ruotsalaisia kohtaan.

Kuvernööri Printz oli lähtiessään saanut ohjeet pitää yllä ystävällisiä välejä intiaanien ja muiden kansallisuuksien kanssa ja tunnustaa heidän oikeutettu maanomistuksensa. Mutta kun hollantilaiset ja osaksi englantilaisetkin vaativat itselleen sellaisiakin maa-alueita, joita ruotsalaiset olivat intiaaneilta ostaneet, syntyi ristiriitoja. Ilmeisesti olivat intiaanit myyneet samoja maa-alueita useampaan kertaan, ja oli vaikea päättää, mitkä niistä kaupoista olivat päteviä ja kenellä lenapien pikkupäälliköistä oli todellinen myyntioikeus.

Ratkaistakseen riitakysymyksen päätti kuvernööri Printz sulkea kaikki muut eurooppalaiset siirtokunnat pois Delaware-joelta tai pakottaa ne tunnustamaan ruotsalaisten ylivallan.

Sen vuoksi katsoi hän tarpeelliseksi rakentaa varustuksia useampaan paikkaan.

Erään linnoituspaikan hän valitsi melkein Christinan vastapäätä tai hiukan alapuolelta Delawaren toiselta rannalta. Nimeksi sille linnoitukselle hän tahtoi antaa Helsingborg ja tulisi sen, yhdessä Christina-linnoituksen kanssa, vallita Delaware-jokea ja pystyä estämään muita ilman lupaa menemästä ylöspäin.

Vastapainoksi ylempänä olevalle hollantilaisten Fort Nassaulle, joka todellisuudessa jo Helsingborgin vuoksi jäisi ruotsalaisten pussin sisälle, valitsi hän toisen linnoituksen paikan tätä hollantilaisten varustusta vastapäätä olevalta rannalta Tenakonk-nimisellä saarella, jonka erotti mantereesta vain kapea joenmuotoinen vesi. Tuo saari kuvernööriä miellytti erikoisesti, joten hän valitsi sen myös omaksi asuntopaikakseen. Saari oli viljavaa ja enimmäkseen matalaa, mutta ala-osassa Delawaren rannalla oli soma korkeampi kumpu. Tänne rakennettavan linnoituksen nimeksi hän valitsi "Uusi Götepori". Sen viereen tulisi "Printzin Hovi", mahdollisimman komea ja ajanmukainen hallintorakennus.

Kuvernööri jatkoi matkaansa virtaa ylöspäin. Sangen tärkeäksi paikaksi hän huomasi seudun, missä Schuylkill-joki laskee Delawareen. Myöskin tänne tarvittaisiin linnoitus, mutta sen rakentaminen lykättiin hiukan tuonnemmaksi. Hän kehoitti suomalaisia perustamaan sinne uutisasuntoja, koska niillä tulisi olemaan menestystä ja koska ne, ollen kaukana muista, sopisivat juuri metsien yksinäisyyteen pyrkiville. Kuvernööri lupasi rakentaa suojavarustuksia kaikkiin paikkoihin, mihin asuntoryhmiä syntyisi. Ne varustukset olisivat turvana, jos milloin sopu intiaanien kanssa rikkoutuisi.

Kuvernööri kävi aina Delawaren suurilla putouksilla saakka, jota paikkaa hän piti Uuden Ruotsin äärimmäisenä rajana.

Matka oli sangen opettava. Kuvernööri oppi tuntemaan uutta maata ja huomasi sen sangen arvokkaaksi.

Kotiin tultuaan hän alkoi suunnitelmiaan toteuttaa reippaasti. Hän lähetti ensi tilassa osan miehiä Sven Skuten johdolla Helsingborgia pystyttämään. Toisten oli mentävä Maunu Klingan johdolla rakentamaan Uutta Göteporia sekä Printzin Hovia. Ankara määräys kuului, että nämä työt oli suoritettava ennen kesäkiireiden alkamista.

Skute ja Klinga saivat itse valita miehensä. Klinga keräsi joukkonsa pääasiassa tuttavistaan suomalaisista, jotka lähtivät mielellään hänen mukaansa senkin vuoksi, että ne seudut olivat Suomi-siirtolaa lähempänä, joskin vielä enemmän ylämaahan päin, jonne suomalaiset halusivat uutisasutusta jatkaa. Ennen pitkää nimitettiin aluetta siellä päin Ylämaaksi tai Uplandiksi.

TERVEHDYKSET VANHASTA MAASTA.

Suomalaiset uutisasukkaat saivat viimeksi tulleilta kuulla, että vainot suomalaismetsissä olivat jatkuneet, raivoten, jos mahdollista, entistä kiihkoisempina. Viljelyksiä oli hävitetty ja taloja poltettu. Useita murhiakin oli tapahtunut.

Reetan kertomus, yksi monista kuvauksista, oli sydäntäsärkevä.

Tuttuja suomalaisia oli useampia kokoontunut Martti Marttisen asuntoon, kun Reeta toi viestit kaukaiselta kotiseudulta.

Niiden suurien käräjien ja karkoittamisten jälkeen, joitten seurauksena suomalaisia joutui Maunu Klingan mukana Amerikkaan, oli vouti jonkun aikaa näyttäytymättä. Arvatenkin hän odotti niiden maakirja-asiain ratkaisua, jotka olivat maaherran avustuksella vireillä. Mutta jo seuraavana talvena hän tuli uudelleen. Omistusoikeus tiloihin oli myönnetty muutamille, mutta toisilta se oli kielletty. Mulikka ja Oinonen olivat saaneet vahvistuksen taloihinsa, mutta Marttila oli tuomittu hävitettäväksi.

-- Marttilaa huudahti Martti. -- Minkä vuoksia Sehän oli ainakin yhtä vanha viljelys kuin ne toisetkin, ja asumisoikeus oli vähintään yhtä turvatulla pohjalla.

-- Niin kuitenkin vouti ilmoitti, kertoi Reeta. -- Sen jälkeen kun te lähditte, ei Laasarin puolella ollut ketään, joka olisi asiaa pystynyt ajamaan. Arvatenkin vouti oli saanut aikaan tämän päätöksen Marttilan vahingoksi. Jos nimittäin sellainen päätös on annettu. Ei meillä ole siitä mitään varmuutta. Se vain oli varmaa, että vouti vihasi Marttia ja vihasi myös vaaria, joka oli hänelle edellisellä kerralla lukenut lakia ja puhunut totuuden sanaa.

-- Oli pakkaspäivä, kun vouti tuli taloon. Meitä oli, vain kaksi, vanha vaari ja minä. Ylpeänä astui vouti tupaan ja ilmoitti, että tämän talon asukkaat häädetään ja talo hävitetään. Vaari kimmastui ja hypähti penkiltään. 'Minä en lähde talosta, jonka olen itse rakentanut, minä en luovu maistani, jotka itse olen raivannut. Sellaista lakia ei ole olemassa, joka minut täältä pois saa.' Vouti antoi seuralaisilleen käskyn ottaa ovet pois sijoiltaan sekä särkeä akkunaluukut. Toisia komensi purkamaan uunia. Silmät vihasta palavina näki vaari miesten ryhtyvän hävitystyöhönsä. Kun ensimäinen kivi kotiliedestä irtaantui, tempasi vaari sen käsiinsä ja ryntäsi voutia kohti. Voudin apulaiset asettuivat väliin. Yksinään taisteli vaari heitä vastaan eikä lähtenyt pois, vaikka minä koetin vetää. 'Siirry syrjään Reeta', huusi hän, 'minä en anna kotiani hävittää.' Vaarin raivo oli hillitön ja hänen voimansa vielä ihmeellisemmät. Hän iski ja huusi. Vouti käski miesten lyödä kapinoitsijaa. Ja vihdoin lysähti vaari kuolleena maahan. Minä pakenin kauhistuneena metsään. Odotin miesten lähtemistä. Kun he vihdoin tulivat ulos, sytyttivät he talon tuleen. Minä pakenin Mulikkaan. Palon lieska leimusi kauas. Vaarin ruumis paloi sisälle.

Martti Marttinen oli tätä kuullessaan vihan ja tuskan vallassa. Hän ei voinut sanoa sanaakaan.

Luukas lausui vakavana:

-- Se oli vanhan korvenraatajan palkka oikeudettomassa maassa.

Erkki lisäsi siihen:

-- Ukko kuoli kunnialla oman kurkihirren alla.

Reeta jatkoi:

-- Minä olisin saanut Mulikassa suojaa ja asuntoa. Mutta mieleni oli järkytetty enkä voinut niille seuduille jäädä. Minä halusin tänne. Läksin kiertelemään saadakseni selville, miten voisin päästä meren yli. Tuomittuja oli monella seudulla odottamassa hakijoita. Taalain kaivosseuduilla oli näiden lähtijäin keskuspaikka. Paitsi viljelijöitä oli nyt määrätty myös lähtemään kaivosmiehiä. Matkalla tulin tuntemaan Israel Helmeen perheen, jonka myöskin oli lähdettävä. Minä pääsin heidän mukaansa. Niin tulimme Tukholmaan ja laivaan. Minä jouduin erilleen Taalain suomalaisista, jouduin kuvernöörin laivaan. Kuvernöörin tytär on minua auttanut. Niin olen nyt teidän joukossanne.

-- Hyvä oli että tulit, sanoi Olli Räsänen. -- Kohta täältä olisi kutsuttukin.

-- Kutsumatta tulin, mutta en käskemälläkään lähde takaisin, vakuutti Reeta tarttuen veljeänsä kädestä.

Martti havahtui kuin unesta.

-- Siihen maahan, jossa tuollaista tapahtuu, meillä ei tule asiaa, sanoi hän päättävästi. -- Meillä ei olekaan siellä enää mitään, kun vaarikin on kuollut ja vanha koti on tuhkana. Oikein sanoit, Reeta, käskemälläkään emme lähde takaisin. Me painamme juuremme tähän maahan. Sen kohtalot ovat meidän kohtalomme.

Illan kuluessa jatkettiin keskustelua, joka vähitellen sai yleisemmän luonteen.

Olli Räsänen huomautti punatukkaisesta, jonka oli nähnyt tulijain joukossa ja kysyi:

-- Mitähän varten se tänne tuli. Ei varmaan häntä ole karkoitettu, sillä niin uskollinen suomalaisten vihaaja hän oli.

-- Laivassa hän ei mitään vihan merkkejä osoittanut, sanoi Reeta. -- Usein pyrki keskusteluihin minunkin kanssani. Kun pitkän matkan aikana opin jonkun verran ruotsiakin, ymmärsin, että hän tuli tänne mennäkseen naimisiin. Kehui täällä olevan morsiamensa.

-- Jopa vain, ihmetteli Olli Räsänen. -- Kun täällä on naisista ilmeinen puute, mistä hän eukon itselleen koppaat Punaisten pakanain joukosta ehkä.

Erkki ei virkkanut mitään. Hän oli tavallista harvasanaisempi ja kiiruhti ennen muita asuntoonsa.

Ennen levolle panoaan ajatteli Reeta vielä Erkkiä. Todellakin hän oli vieraantunut. Olisikohan häneen nähden jotain vinossa, kuten kuvernöörin tytär oli lausunut...

ARMGARD PRINTZ.

Kuvernööri Printz otti hallitusohjat oitis jänteviin käsiinsä. Pitkän toimikautensa aikana sodassa hän oli tottunut käskemään ja saamaan käskynsä täytäntöön. Hänen esiintymisensä oli karskia ja hallitsijamaista. Hovitapoja hän ei tuntenut. Hän saattoi puheessaan olla raaka, varsinkin, jos väkijuomat, joita uutterasti käytti, olivat himmentäneet hänen sydämensä pohjalla asuvan lempeyden. Sen aikuisen tavan mukaan hän oli ankarasti uskonnollinen ja vaati tarkkaa kirkollisten määräysten noudattamista.

Uuden kodin kuntoon panossa ja "alamaisten" arvonannon hankkimisessa oli hänen vilkas tyttärensä Armgard hänelle suurena apuna. Tämä oli teräväpäinen ja huomaavainen, joten hän suuressa määrin paransi isänsä useinkin hidasta ajatuksenkulkua. Kuvernööri Printz ei tunnustanut kenenkään komentovaltaa. Siitä huolimatta onnistui Armgard melkein aina saamaan tahtonsa toteutetuksi. Kuta enemmän siirtokunnan asujamet oppivat uutta esivaltaansa tuntemaan, tulivat he huomaamaan, että kuvernöörin itsepäisyyden taivutti ainoastaan hänen tyttärensä, jota moni pitikin varsinaisena valtiattarena. Kuvernööri luotti tähän vanhimpaan tyttäreensä enemmän kuin poikaansa Gustafiin, joka myöskin oli täysikasvuinen.

Christina-linnoituksessa huomattiin heti ensi päivästä, että komento oli muuttunut. Pehmeäluontoinen Ridder valmisteli kotiinlähtöä eikä ottanut ollenkaan osaa hallitusasioihin. Maunu Klinga tunsi olevansa jonkun verran syrjäytetty, sen vaikutti uuden apulaisen, Skuten, tulo. Hän halusi pysyväistä toimintaa linnoituksen ulkopuolella ja pyrki mieluummin suomalaisten pariin. Rakennuspuuha Tenakonk-saarella soveltui hyvin hänen harrastuksiinsa, vaikka hän käsitti, että kun linnoitus ja Printzin Hovi siellä tulevat valmiiksi ja hallinto siirtyy sinne, hänen on etsittävä itselleen toimintaa muualla.