Part 12

Hän arvasi oikein. Jokivartta ylhäältäpäin juoksi muutamia intiaaneja, ja lahdelta tuli punanahkapoikanen, joka oli ollut kanotillaan kalastamassa ja jota suomalaiset eivät olleet metsän varjosta huomanneet.

Päästyään seurueen luo pakanat pysähtyivät vähän matkan päähän ja katsoivat äänettöminä. Joku heistä palasi hetken kuluttua takaisin, arvatenkin viemään sanaa kylään, joka oli jossain ylempänä.

Rambo houkutteli poikasta tulemaan lähemmäksi. Arkaillen tämä lähestyi pitäen kalastusneuvoaan, onkivavan tapaista kädessään.

Räsänen kysyi:

-- Tiedätkö sinä, punainen vekara, missä Noamanen asuu?

Poika ei heti tajunnut kysymystä, viittasi sitten ylöspäin jokivartta.

-- Oikeassa ollaan, vakuutti Rambo. -- Pian pääsemme kuninkaissa käymään.

-- Tai ehkä kuningas tulee meitä tervehtimään, arveli Kokkinen. -- Ei sitä kunniaa Ruotsissa sattunut. Laittakaa keitto hyväksi, jotta on kuninkaallekin tarjota. Kohta syömme samasta padasta ja vaikkapa samalla lusikallakin.

Tällä välin oli Piikki tarkastellut intiaanipojan kalastuslaitetta. Se oli sangen alkuperäinen: lyhyt vapa, siinä paksua lankaa sekä langan päässä petolinnun terävästä kynnestä tehty koukku.

-- Jos tällä vehkeellä kaloja saa, hän sanoi, -- kyllä niitä sitten on vaikka käsillä ammennettavaksi, tai ovat kalat hyvin tyhmiä.

Hänellä oli mukanaan rautakoukkuja sekä lujaa liinalankaa.

-- Tällaisen kosken alla ne siellä kotona lohet asuivat. Jospa koettaisi täälläkin, sanoi hän ja laittoi kalastusneuvon. Poika seurasi uteliaana Piikin toimia. Piikki viittasi koukkuun sekä kosken alla olevaan suuntaan. Poika ymmärsi ja kiiruhti etsimään sopivaa perhossyöttiä.

He laskeutuivat yhdessä kanootille ja hetken kuluttua olivat onkimassa. Ainoastaan muutaman kerran ehti Piikki onkeaan heittää, kun lohi hyppäsi ilmaan, tarrauduttuaan syöttiin kiinni. Poika huusi ihastuksesta ja alkoi ohjata kanoottia tottuneen kalastajan taidolla. Kun kalaa oli jonkun aikaa väsytetty, vei hän veneen matalikolle, hyppäsi itse veteen ja nopealla liikkeellä tempasi kalan veneeseen.

Tätä menettelyä uudistettiin muutamia kertoja, ja saaliina korjattiin kookkaita, kauniita lohia. Viimeksi tuli isopäinen sangen ruma kala, jonka silmät olivat suuret kuin sarkanapit, päästä hyvin ulkonevat.

-- Kas paholainen, arveli Piikki ja jätti kalastamisen. Hän tarjosi sen kalan pojalle, joka kiitollisena otti lahjan vastaan.

Leiripaikalle tultuaan ja levitettyään lohet tunnustivat miehet, että kyllä tällä seudulla näkyy olevan vedenkin rikkautta. Se houkutteli yhä enemmän perustamaan tänne uutisasutusta.

Piikki antoi intiaanipojalle hänen avustuksestaan yhden ongenkoukun, josta lahjasta poika oli vallan riemuissaan ja jota hän kävi näyttämässä toisille punanahoille, jotka vielä arkoina pysyttelivät syrjässä. Tämä lahja sai heidät vakuutetuksi siitä, että nuo valkoiset miehet olivat ystäviä, ja hekin uskalsivat lähestyä.

Ruoka oli juuri valmistumassa, kun itse intiaanipäällikkö Naaman seuralaisineen lähestyi. Hän otti kohtauksen juhlalliselta kannalta ja oli pukeutunut juhlapukuunsa, pitkään höyhentöyhtöön. Arvokkaasti hän lähestyi suomalaisten kookkainta miestä Martti Marttista, jonka hän käsitti valkonaamain johtajaksi ja tunsi siksi, joka hänen kanssaan oli linnoituksessa sopimuksen tehnyt.

-- Itah, sanoi hän ja kohotti kätensä.

-- Itah, vastasi Marttinen. Tämä oli intiaanitervehdys ja merkitsi: "Jumala olkoon kanssasi."

Poika riensi päällikön luo näyttämään ongenkoukkuaan, jonka oli saanut. Naaman silitti pojan päätä ja lausui lahjasta kiitoksensa. Sitten hän valitsi penkereellä korkeamman paikan ison yksinäisen puun alla ja istuutui siihen arvokkaasti. Hänen seurueensa istui puolikehään hänen molemmille sivuilleen. Muut intiaanit kokosivat päällikön eteen kehän keskelle risuja ja puita, pyysivät suomalaisilta tulta ja sytyttivät nuotion, jota kaiken aikaa pitivät palamassa.

Päällikkö täytti piipun tupakalla ja viittasi eräälle seuralaiselleen, joka nuotiosta ottamallaan kekäleellä sytytti sen. Vetäistyään muutaman savun, hän lähetti piipun Marttiselle, joka katsoi asiaan kuuluvaksi vetää niinikään muutaman savun.

Tämän toimituksen aikana ei sanaakaan sanottu.

Kokkinen, jota huvitti se juhlallisuus, millä kaikki tapahtui, täytti astian valmiilla linnunkeitolla ja, asettaen siihen lusikan, meni Marttisen luo ja kohteliaasti kumartaen tarjosi nautittavaksi. Martti pysyttäytyi vakavana ja söi pari lusikallista. Kokkinen kääntyi sitten Naamanin puoleen ja tarjosi keittoa hänelle sanoen:

-- Meillä on tapana ensin syödä ja sitte tupakoida. Intiaanipäällikkö uudisti erittäin arvokkaana saman tempun kuin Martti Marttinen.

Sitten kutsui Räsänen kaikkia yhteiselle aterialle. Intiaanit ja valkoihoiset hyörivät pian yhdessä ja söivät aterian, ensimäisen "kuninkaallisen", mihin suomalaiset olivat koskaan ottaneet osaa.

Sen jälkeen istui Naaman samaan arvopaikkaan, minkä oli äsken valinnut, seuralaistensa keskeen. Suomalaiset muodostivat nuotion toiselle puolelle samanlaisen kehän, jossa Martti Marttinen oli päällikön asemassa, Rambo ja Kokkinen hänen sivuillaan. Nyt alkoi rauhanpiipun polttaminen.

Naaman nousi seisaalleen ja lausui:

-- Minä olen kuullut valkoisen Jumalan jymeän äänen ensimäisen kerran näillä rauhallisilla kotipaikoillani. Valkoinen mies on minun kutsustani tullut Naamanjoelle. Valkoiset miehet ovat tervetulleet. He sopivat tänne ja me sovimme tänne. Me voimme rauhassa ja sovussa elää. Maata on kylliksi meille kaikille, metsän riistaa on kylliksi ja veden riistaa on kylliksi. Isonjoen rannat ovat valkoisen miehen käytettävänä niin pitkälle kuin Naamanin valtakunta ulottuu. Valkoiset miehet asettuvat meidän keskuuteemme ja antavat mahtavan Jumalansa suojella myös meitä meidän vihollisiamme vastaan. Valkoinen mies ja lenapit ovat tehneet keskenään liiton ja yhtyneet eroamattomasti yhteen kuin nämä tässä.

Hän otti neljä ohutta seeteripuun oksaa, joista laittoi neljä rengasta ja solmi parittain yhteen. Toisen rengasparin hän antoi Martti Marttiselle ja toisen piti itse.

Sitten hän poistui juhlallisesti, pyytäen lähtiessään Martti Marttista käymään hänen kotiaan katsomassa.

Intiaanien lähdettyä pitivät suomalaiset neuvottelua keskenään. He sopivat siitä, että he tältä joelta lähtevät raivaamaan uutisasutuksiaan ja jos kauempana jatkuvat samanlaiset olosuhteet, ulottavat siirtokunnan niin kauas kuin heidän voimiaan riittää. Työ aloitetaan heti. Ensin rakennetaan yhteisesti asuntoja ja pidetään maat yhteisenä. Sitten ratkaistaan kenelle kukin paikka lopullisesti jää ja ketkä siirtyvät kauemmaksi.

"MARJETAN KÄRKI".

Koko sen kevään vallitsi Naaman-joella ja sen lähitienoilla vilkas työn touhu. Suuret puut kaatuilivat kirveitten iskuista, mahdottomat kaskimaat aukenivat. Suomalaiset tekivät mielityötään jättiläisen voimilla. Nyt ei ollut pelkoa ruotsalaisten vainoista eikä hallituksen ahdistelusta.

Kuuma aurinko kuivasi lyhyessä ajassa lehvät. Pian roihusivat valtavat kaskitulet herättäen intiaanien huomiota laajalla alalla. He kerääntyivät tätä ihmeellistä maailmanpaloa katselemaan ja olivat alussa suuresti peloissaan. Nähtyään millä taitavuudella ja tarmolla suomalaiset hoitivat tuliaan, punanahat rauhoittuivat ja heidän kunnioituksensa uusia naapureita kohtaan kasvoi. He näkivät tässäkin valkoisen Jumalan ihmeellisen voiman. Viljelysmaat aukenivat kuin taikavoimalla. Kivikauden kansa ei voinut tulla muuhun käsitykseen kuin että nämä meren takaa tulleet ihmiset olivat kaikki yliluonnollisia olentoja. He käyttelivät voimia, jotka olivat intiaaneilta salatut.

Ryhtyessään maata muokkaamaan huomasivat uutisasukkaat miten paljon heiltä puuttui. Kaskimaihin jääneitä jättiläisrunkoja ja niiden suuria oksia oli ihmisvoimalla vaikea liikuttaa. Kaikesta huolimatta ne pantiin kasoihin. Matti Tossavaisen hevonen ja toinen linnoituksesta lainaksi saatu olivat uutterassa kyntämistyössä. Puunoksista tehtiin karhit ja ihmisvoimilla niitä vedettiin. Pahin oli se, että siemeniä oli niukalti viljan kylvöön. Kukin uutisasukas sai osalleen ainoastaan pienen pussillisen. Ehkä viranomaiset tahtoivat antaa niitä niukalti senkin vuoksi, että tupakkaa istutettaisiin sitä enemmän. Sitä oli kaikille riittävästi.

Suomalainen ymmärtää parhaiten leivän arvon, ja sen vuoksi se halusi ennen kaikkea viljaa. Niinpä pantiin viljan siemen käsin jyvä jyvältä maahan, jottei mitään joutuisi hukkaan. Siihen, mikä maata jäi yli rukiilta ja vehnältä sekä välttämättömältä tupakalta, istutettiin kokeeksi intiaanien ohraa, jonka siemeniä lenapit mielellään luovuttivat.

Asunnoiksi rakennettiin kutakin uutisasukasta varten hirsistä pienet tuvat, saunat, joita käytettiin samalla kylpemiseen. Uunit tehtiin kivistä. Päällykseksi koetettiin saada pyöreitä kiviä, koska niistä lähtisi paras löyly. Luonnollisesti ei ollut mitään savutorvea. Savu haihtui katossa olevasta reiästä. Akkunat olivat hyvin pienet, mutta niissä oli lasiset ruudut ja sen vuoksi pidettiin niitä suurena edistyksenä niihin akkunoihin verrattuna, joita käytettiin suomalaismetsissä Ruotsissa, nämä viimemainitut kun olivat avonaiset ja vain yöksi puuluukuilla sulettavat.

Uutisasutuksilla vallitsi suuri karjan puute. Aluksi oli lehmiä vain Marttisen Muurikki ja tämän vasikka. Kun Tossavainen vei pois hevosensa pannakseen alulle oman asutuksensa Viinajoella, johon hän oli mieltynyt, ja kun yhtiönkin hevonen tarvittiin töihin muualla, jäi jälelle vain se varsa, jonka Marttinen oli saanut Tossavaiselta. Intiaaneilta ei ollut mitään elukoita saatavissa, sillä ainoa kotieläin heillä oli koira. Pian kuitenkin saatiin muutamia vuohia, lampaita ja sikoja, joita linnoituksen komentaja kauppayhtiön laskuun osti toisista siirtokunnista hollantilaisilta ja englantilaisilta.

Suuri apu Suomi siirtolalle tuli kuin ihmeen kautta. Eräänä päivänä näki Kokkinen oudon hevosen laitumella, työpaikkansa äärellä. Mistä se oli tullut, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän yritti lähestyä hevostaan, mutta se vetäytyi arkana sivulle. Hän kävi hakemassa köyden, jonka pään sitoi silmukalle. Varovasti hän pyrki hevosen luo puitten suojassa. Monen turhan yrityksen jälkeen hän pääsi hevosta niin lähelle, että voi heittää silmukan sen kaulaan. Nytkös kyyti alkoi. Hevonen lähti laukkaamaan minkä pääsi. Kokkinen oli vaarassa ruhjoutua. Vihdoin näki Erkki hänen temmellyksensä ja rientäen hevosta vastaan sai sen pysähdytetyksi sen verran, että Kokkinen ehti kiertää köyden puunrungon ympäri. Näin joutui hevonen kiinni. Kauan kuitenkin kesti ennenkuin villi varsa tasaantui ajoon. Myöhemmin kertoivat intiaanit, että valkoisilta oli etelässä Elk-joen takana hevosia karannut ja ne olivat villiytyneinä joutuneet metsiin alkaen siellä lisääntyä. Tämän johdosta oli viime aikoina joskus noita eläimiä näkynyt myös tällä puolen vedenjakajaa. Kokkinen katsoi näin ollen hevosen omakseen.

Kun Naamanjoen suu oli matala lastiveneellä kulettavaksi eikä siinä ollut sopivaa laiturirantaa, kuletettiin tavarat Suomi-siirtolaan parin mailin päässä olevan toisen suuremman joen suulle. Se muodostui siirtolan varsinaiseksi satamapaikaksi. Myös sinne syntyi suomalaisia uutisasutuksia. Yhteen niistä asettui Martti Marttinen, jolla oli toinen kotipaikka Olli Räsäsen luona Naamankosken varrella. Martti ei ollut vielä valinnut itselleen lopullista asuntoa. Hän oli auttanut rakennustöissä muita, etenkin Räsästä. Hän mieli katsella näiltä seuduilta maata vielä tarkemmin ennen kuin varsinaisen kodin perustaisi. Lastauspaikan luona olevan asumuksen hän aikoi jättää Väinämön leskelle, Kaisalle, joka lastensa kanssa oli turvaton eikä pystynyt kotia itselleen laittamaan. Tämä leski lapsineen tuli suomalaissiirtolaan Marttisen perheen mukana ja he asuivat sen jälkeen yhdessä.

Tupa oli pieni, mutta kauniilla paikalla niemen kärjessä. Lasten oli hauska leikkiä rannalla ja luonnon nurmikolla asunnon ympärillä. Leena ja leski pitivät lapsia silmällä mikäli töiltään joutivat.

Se joki, jonka suulla Martin asumus ja lastauspaikka olivat, tuli kaukaa kumpujen takaa. Suomalaiset tunsivat sitä vain vähän matkaa ylöspäin eikä tiedetty sen varrella lenapejakaan asuvan. Rambo tiesi kuitenkin, että sitä polkua myöten, joka näkyi joen vartta Delawarelle tulevan, saapui joskus intiaaneja, mukanaan suuria majavannahkakimppuja. Juuri heiltä oli Minuit saanut suurimman määrän niitä nahkoja, joita ensimäisellä laivalla lähetettiin Ruotsiin. Nämä intiaanit eivät kuuluneet lenapeihin, vaan olivat minquaseja, joita pidettiin tämän seutukunnan intiaaneista kaikkein sotaisimpina. Rannikolla pelättiin heidän tarmokkuuttaan ja sotakuntoaan. He olivat taitavia koskenlaskijoita, tullen kanooteillaan jokea alas huolimatta sen vaikeakulkuisuudesta.

Suomalaiset eivät olleet heitä vielä nähneet.

Yksi heidän heimoonsa kuuluva oli nyt aivan lähellä Martti Marttisen asuntoa. Hän oli tullut ottamaan selkoa niistä uusista tulokkaista, joista huhu oli jo joen latvoillekin ehtinyt.

Nuori intiaani makasi näkymättömänä ruohokossa, jota iso puu varjosti. Sieltä hän voi seurata liikettä sekä lastauspaikalla että uutisasutuksen pihalla. Hän ja hänen heimonsa olivat kuulleet niistä ihmeellisistä salaisista voimista, joita uusilla asukkailla kerrottiin olevan. Hänen heimonsa ei käyttämillään kivikirveillä olisi ihmisiässä saanut sellaisia aloja metsää kaadetuksi, joita hän oli tällä matkallaan tullut näkemään. Hänen mieleensä tuli, että tuota voimaa pitäisi saada heidänkin heimoonsa. Sitten ei olisi pelkoa irokeeseista tai muista suurista ja voimakkaista heimoista.

Kolme valkoista lasta leikki ruohikossa hänen silmiensä edessä, kaksi poikaa ja aivan pieni tyttö, jota toiset opastelivat. Lapset olivat iloisia. Naurun remakka kuului vähän väliä leikkipaikalta.

Intiaanin tarkkoihin korviin sattui samalla äkkiä kalisevaa ääntä, joka kuului vähän sivulla lapsista. Tuo ääni ei ollut outoa. Häntä puistatti. Ja hän näki miten iso kalkkarokäärme lähestyi lapsia. Myös lapset huomasivat sen ja alkoivat huutaa. Ei kauhusta, vaan ihastuksesta. Pikku tyttö lähti tepastamaan käärmettä kohti pyrkien sitä tavoittamaan kiinni. Ja yksi pojista huusi:

-- Äiti, äiti, täällä on iso, kaunis käärme. Me otamme sen Marjetalle leikkikaluksi.

Pihalla oleva nainen juoksi lasten luo. Hän tempasi heidät taakseen, sylkäsi käärmeen päälle ja, silmät tiukasti tuijottavina sekä sormellaan osoittaen matelijaa, joka oli nostanut päänsä pystyyn, huusi kolkolla kuin haudantakaisella äänellä vanhan loitsun:

"Hoi mato, Jumalan luoma. Kuka nosti nokkoasi, Kenpä käski ja kehotti Päätä pystyssä piteä, Kaulan vartta kankeata? Pois nyt tieltä poikellaite, Tungeite kulohon kurja, Alas kursohon kuoita, Heilauta heinikkohon. Josp' on tuolta pääsi nostat, Ukko pääsi särkenevi Nuolilla teräsnenillä, Rakehilla rautasilla."

Puun varjossa oleva intiaani ei ymmärtänyt tuon naisen lausumia sanoja, mutta hän ymmärsi tarkoituksen.

Ja hän näki ihmeen. Käärme painoi ylpeän päänsä alas, kääntyi takaisin ja pakeni. Se totteli naisen sanaa. Intiaani kuuli käärmeen hännän kalistuksen, kun se kiiruhti pois seudulta.

Punanahka makasi ruohikossa ja mietti. Jospa olisi mahdollista saada tuollainen voima auttamaan ja tukemaan myös hänen heimoansa! Miten se kävisi päinsä. Jo tuossa pienessä tytössä oli sitä salaperäistä voimaa. Hänhän lähestyi käärmettä pelkäämättä eikä tämä uskaltanut sille mitään tehdä. Siitä tytöstä voisi kasvaa nainen, joka olisi minquasien suojelushengetär.

Hänen päähänsä iski ajatus, joka kehittyi pakottavaksi voimaksi. Jos hän ottaisi tytön ja veisi heimon keskuuteen, missä hänet kasvatettaisiin, tekisi hän suuren hyvän työn.

Lapset, jotka olivat ensin menneet tuvan luo, palasivat pian äskeisille leikkipaikoilleen. He lähestyivät sitä puuta, jonka varjossa intiaani oli vaanimassa.

Yhtäkkiä he huomasivat ruohikosta nousevan punaisen miehen, joka tempaisi pikku-Marjetan syliinsä ja lähti kiireesti juoksemaan joen latvoja kohti. Pojat, Martti ja Antti, huusivat ja kiiruhtivat tupaan ilmoittamaan.

Kauhistuneena riensi Kaisa ulos. Hän ei nähnyt mitään. Marjetta oli poissa. Leenakin tuli hätään. Naiset eivät ymmärtäneet mitä ajatella tapahtumasta eivätkä lapset osanneet muuta selittää kuin että ruohikosta nousi punainen mies ja vei Marjetan. Kaisa joutui kauheisiin sieluntuskiin. Se käärme oli paholainen, johon hänen lukunsa eivät pystyneet kuin hetkeksi. Se lähti pois, mutta palasi pian omassa hahmossaan ja kosti: vei Marjetan.

Leena vei sanan Martille ja muille suomalaisille heidän työpaikkaansa. Koetettiin etsiä ja kuulustella kadonnutta. Kukaan ei ollut punaista miestä nähnyt. Marjetta oli ja pysyi kadonneena.

Siitä lähtien nimitettiin tätä niemeä ja seutua Marjetan Kärjeksi. Myöhemmin käytettiin paikasta nimeä Marcus Hook.

RIDDER LUOPUU.

Kun vuodentulo oli korjattu, olivat uutisasukkaat valmiit uudelleen ryhtymään siirtokunnan töihin. Tupakan sato oli ollut hyvä, joten viljelijät voivat Ruotsiin lähetettäväksi luovuttaa tätä tuotetta suhteellisen runsaasti. Komentaja Ridder oli siitä mielissään ja tuli nyt yhä enemmän vakuutetuksi sen järjestelyn hyödyllisyydestä, jonka oli suomalaisiin karkoitettuihin nähden pannut toimeen. Suomalaiset olivat saaneet myös hyvän viljasadon. Ainoastaan maissi ei ollut tyydyttävästi onnistunut. Syynä siihen oli tottumattomuus viljelystapoihin.

Syksyllä tuli siirtokuntaan tieto, että sen hallintoon nähden oli Ruotsissa tehty muutoksia. Kauppayhtiö, Uuden Ruotsin Komppania, oli muodostettu uudestaan ja se tuli yhä enemmän riippuvaksi valtiosta. Komentaja Ridder oli pyytänyt lähettämään lisää uutisasukkaita sekä tottuneita käsityöläisiä. Hän oli kehoittanut yhtiötä yleensä ryhtymään entistä enemmän siirtokunnasta huolehtimaan. Hallitus oli päättänyt asettaa Uuden Ruotsin ylimpään johtoon kuvernöörin, laajoin valtuuksin, sekä valinnut siihen toimeen everstiluutnantti _Johan Printzin_. Myöskin oli hänelle annettu uusia apulaisia. Useampia laivoja varustettiin Ruotsissa matkalle.

Nämä tiedot aiheuttivat vilkasta toimintaa Christinassa. Katsottiin tarvittavan enemmän rakennuksia. Ryhdyttiin valmisteluihin majavannahkojen saamiseksi intiaaneilta. Ridder tahtoi saada mahdollisimman paljon tehdyksi ennen kuvernöörin tuloa.

Suomalaiset olivat kesän aikana ainoastaan välttämättömissä tarpeissaan käyneet Christinassa. Myös Erkki Mulikka toimi sellaisella innolla uutisasutuksensa kuntoonsaattamisessa, että hän tapasi Stinaa vain sen verran, että molemmat osoittivat elossa olevansa ja luottavansa tulevaisuuteen.

Joulu teki tuloaan. Erkki oli saapunut linnoitukseen viettääkseen juhlat siellä, semminkin kun laivoja tiedettiin silloin saapuvan Ruotsista.

Hän teki asiaa silloin tällöin Klingalle tavatakseen rakastettuaan. Komentaja Ridder vieraili siellä entiseen tapaan ja Erkkikin tutustui häneen, jolloin Klinga puhui hyvää suomalaisista yleensä sekä Erkistä erittäinkin.

Komentaja sanoi tuntevansa suomalaiset, olihan hän ollut ennen Suomessa palvelemassa ja mainitsi edelleen Suomeen haluavansa.

Eräänä päivänä Ridder oli juuri astumassa huoneeseen, missä tavallisesti kohtasi Stina Dalbon nuoren Klingan kanssa, kun kuuli Erkki Mulikan äänen:

-- Minä miekkoinen sentään! Sinä, Ruotsin kaunein tyttö, jolla olisi tilaisuus tulla aatelisrouvaksi ja komentajan puolisoksi, valitset minut, metsäsuomalaisen.

Samalla hän kuuli, kuinka vieno ääni suuteloiden kesken vastasi:

-- Minulle sinä olet aatelismies, arvokkaampi ja rakkaampi kuin komentajat ja korkeat herrat.

Mitä Ridder tunsi sillä hetkellä, on vaikea kuvata. Tavaton hämmennys ilmeni hänen kasvoillaan, kun hän astui huoneeseen ja näki onnelliset. Myös nuoret säikähtivät kauheasti. Ridder tunsi itsensä syyllisimmäksi, vaikka hänellä oli siihen vähimmin aihetta.

Stina sai ensin mielenmalttinsa. Todellisella naisen vaistolla hän kääntyi Ridderin puoleen ja sanoi:

-- Komentaja, te olette ollut minulle hyvin ystävällinen ja huomaavainen, vaikka minä olenkin vain talonpoikaistyttö ja toisen palvelija. Teidän hyväntahtoisuutenne nimessä uskallan vedota apuunne. Minä olen lupautunut Erkin vaimoksi. Te tiedätte, että tiellämme on monta estettä. Olkaa uskollinen ystävä ja auttakaa meitä ne voittamaan. Jumala on siunaava teitä ja te saatte meidän ikuisen kiitollisuutemme. Minä rukoilen Teitä. Näin hälvenevät nekin juorut, joita on olemassa siitä, että muka Te tahtoisitte mennä naimisiin minun kanssani. Tuo juoru on teitä loukkaava ja teidän arvoanne alentava. Minä tiedän, että teillä on hyvä ja jalo sydän ja minä luotan, että se asettuu meidän puolellemme.

Ridder oli yhä edelleen hämmennyksissä. Hän kuuli tytön sanat ja rukoilevan äänen, mutta hän ei voinut vastata mitään. Yhtäkkiä hän kääntyi ovelle ja poistui huoneesta.

Komentaja kuului kävelevän edes takaisin omassa huoneessaan. Hänen ylpeyttään ja arvoaan oli loukattu syvästi. Se koski häneen enemmän kuin mitä sydän parka sai kärsiä.

Ridder valvoi myöhään mietteissään. Hän ajatteli tulevaisuuttaan, jota hän oli kuvitellut onnelliseksi täällä siirtokunnassa pienen yhteiskunnan ensimmäisenä miehenä, rinnallaan suloinen vaimo, joka voisi tehdä kodin viihtyisäksi. Nyt oli tämä kuvitelma täydellisesti särkynyt. Se oli särkynyt toisestakin syystä. Nyt tulee tänne uusi päällikkö, kuvernööri, joka asettuu hänen yläpuolelleen. Parempi on että hän palaa Ruotsiin. Se lienee ollut hallituksenkin tarkoitus, kun toinen henkilö tänne nimitettiin.

Ruotsi ja Suomi tulivat rakkaina mieleen. Siellähän voi uusi onni rakentua. Ja kuten Klinga sanoi, on siellä todellakin paljon kauniita tyttöjä, jotka ovat valmiit ja soveltuvat tulemaan komentajan rouvaksi. Kun hän kirjoitti hallitukselle pyytäen lähettämään hänelle vaimon, oli se hänen ikävän yksinäisyytensä vaikutusta. Sama syy kai oli ollut vaikuttamassa hänen kiintymykseensä tähän talonpoikaistyttöön, joka tuskin olisi tullut mieleen Ruotsissa. Kun järjellä asiaa ajattelee, olisi ollut vaikeata viedä häntä aateliseen seurapiiriin kotona.

Missään tapauksessa komentaja ei ollut aikonut tänne iäksi jäädä. Ei, nyt on sopiva tilaisuus palata takaisin. Siellä on valinnan varaa ja voi valita aatelisnaisten joukosta.

Komentajassa voitti järki tunteen. Hän päätti palata Ruotsiin samassa laivassa, joka toisi kuvernöörin tänne.

Tämän päätöksen jälkeen hän oli rauhallisempi. Oikeastaan -- mietti hän -- on luonnollisempaa, että nuo nuoret, joita rakkauden side yhdisti, saavat toisensa. Stina on hyvä tyttö, ja komentaja tahtoi, että hän tulee onnelliseksi. Järjen ja virka-aseman kannalta katsoen hänen velvollisuutensa on auttaa heidän asiaansa. He olivat niin avoimesti ja turvallisesti vedonneet häneen. Hän tahtoo olla ritarillinen. Hän menee huomenna Dalbon luo ja puhuu isälle nuorten puolesta.

Tässä ajatuksessa hän nukkui rauhallisesti.

Aamulla hän tuli Dalbon asuntoon.

Kunnioittavan tervehdyksen jälkeen Dalbo kysyi:

-- Onko tyttäreni asiaan tullut Ruotsista mitään vastausta?

-- Ei vielä, vastasi komentaja. -- Mahdollisesti tulee kuvernöörin mukana.

Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

-- Minä tulin puhumaan tyttärestänne, jonka onnen ja menestyksen tunnen sydämen-asiakseni. Tyttärenne ei ole valinnut minua, hän on katsonut itselleen toisen, joka hänen nuoruudelleen ja asemalleen sopii paremmin. Se suomalainen, jonka hän on valinnut, on hyvin kelpo mies, siirtokunnan komein ja miellyttävin nuorukainen. Sallikaa heidän mennä naimisiin keskenään niin pian kuin tyttärenne aikaisempi kuulutus on peruutettu.

-- Tekö tätä ehdotatte? kysyi Dalbo hämmästyneenä.

-- Nähkääs, hyvä isäntä, selitti komentaja, -- minä matkustan ensi laivassa Ruotsiin. Minun haluni on nähdä tyttärenne onnellisena. Ja olen vakuutettu että hän näin saavuttaa onnensa parhaiten.

Talonpojan maailmankäsitykseen kuuluu läheisesti alistuminen kohtaloon, vaikka se rikkoisi raunioiksi kauniit kuvitelmat.

Niinpä ukko Dalbo ei näyttänyt mitään muuta pettymyksen ilmettä, kuin että äänessä oli pieni katkeruuden vivahdus, kun hän vastasi.