Part 11

He koettivat tehdä tuttavuutta linnoituksessa käyvien intiaanien kanssa. Siihen johti osaksi heidän luontainen uteliaisuutensa, enemmän kuitenkin halu saada selville sopivimmat uutisviljelysseudut. Kieli oli alussa suurena esteenä tuttavuuden teolle. Rambo, joka oli oppinut näiden lähiseutujen intiaanien, lenapien, kielen, toimi tulkkina, milloin sattui paikalla olemaan. Pian alkoi myös Pietari Kokkinen solkata intiaanien kieltä niin että toimeen tuli. Kevään saavuttua jo muutamat toisetkin, kuten Martti Marttinen, Erkki Mulikka ja etenkin Olli Räsänen osasivat selvitellä asioitaan intiaanien kanssa.

Yleensä olivat tämän siirtokunnan ja intiaanien välit alusta pitäen mitä parhaat. Lenapit olivat aivan rauhallisia ja huomasivat, että heillä oli näistä valkoisista suurta apua. He kyllä kertoivat, että sisämaassa jokien latvoilla ja vedenjakajalla asui toista heimoa, minquasia, jotka ovat uusille asukkaille kuten heillekin vihamielisiä. He ovat sotaisia ja voimakkaita. Heidän sotiaan sekä orjuuttaan ovat lenapitkin eri aikoina saaneet katkerasti tuntea.

Eräänä päivänä kevätpuolella tuli intiaanipäällikkö läheisestä ylämaasta siirtokuntaan komentajan puheille. Hän oli tavallisia intiaaneja arvokkaampi. Arvon merkkinä oli pitkä sulkatöyhtö, joka ulottui päästä syvälle alas niskaan. Hän kävi komentajalle kertomassa, että minquasit olivat levottomia, ja oli pelättävissä että he hyökkäävät joen rannalle. Intiaani arveli että siitä voisi seurata onnettomuutta ei ainoastaan rauhallisille lenapeille vaan myös valkoisille. Komentaja lupasi suojella lenapeja, kun he puolestaan tarpeen tullen auttavat häntä.

Kun intiaanipäällikkö tuli komentajan luota ja ryhdikkään arvokkaana käveli linnan pihalla, ympäröivät suomalaiset uteliaina hänet ja koettivat saada aikaan keskustelua. Suomalaiset kyselivät mistä päällikkö oli kotoisin, millaisia olivat maat siellä päin, oliko riistaa j.n.e.

Päällikkö osoittautui halukkaaksi keskusteluun, ja niin siirryttiin tupaan, jossa Kokkinen tarjosi vieraalle piippua -- hän oli jo Rambolta kuullut rauhanpiipun merkityksestä.

Intiaani kertoi olevansa Naaman, läheisimpien perheyhdyskuntien päällikkö ja asuvansa Naamanjoella, joka on jonkun matkaa ylöspäin. Hän kertoi, että maat ovat hyvät kasvamaan ohraa ja että metsissä on riistaa enemmän kuin täällä linnoituksen luona. Vedet ovat hyvin kalaiset. Erittäinkin on lohia paljon.

Sen verran kuin Räsänen ymmärsi näitä selittelyjä sai hän sen käsityksen, että nuo seudut olisivat uutisasutukselle mitä edullisimpia.

-- Näinköhän, hän koetti huonolla intiaaninkielellään kysyä, -- olisi Noamasella mitään sitä vastaan, että me tulisimme sinne paikkoja katselemaan? Me etsimme sopivata maata missä voisi tupakkaa ja viljaa kasvattaa. Mahtaisiko Noamanen sallia meidän siellä hiukan kalastaa ja metsästääkin, noin koetteeksi vain?

Päällikkö veteli muutamia savuja piipustaan ja mietti hetkisen. Hänen mieleensä tuli minquasien uhkaama hyökkäys ja siitä johtuva vaara. Näistä valkoisista, joihin hän oli alusta pitäen mieltynyt, saattaisi siellä kotiseudulla olla apua ja hyötyä. Hänen kasvonsa ilmeet olivat vakavat eikä niistä voinut lukea hänen ajatuksiaan.

-- Valkoinen mies on tervetullut Naaman-joelle, hän sanoi, -- minulla on maata ja minulla on metsää. Naaman on valmis jakamaan tätä maata ja metsää valkoisen miehen kanssa, joka Valkean Manitoun aseilla suojelee häntä vihollisilta.

Suomalaiset lupasivat pian tulla tervehtimään päällikköä.

-- Jos valitsemme maata punaisen miehen alueelta, turvaamme häntä kuten itseämme, vakuutti Martti Marttinen.

Tämä oli suomalaisten ensimäinen sopimus intiaanien kanssa.

ERKKI JA STINA.

Maunu Klinga, kuten muutkin siirtokunnan johtavat henkilöt, asui linnoituksen sisällä hallintorakennuksessa. Hänen lähin naapurinsa oli komentaja Ridder, joka edelleenkin oli murheellisena siitä, ettei yhtiö hänen kaikkein hartainta pyyntöään täyttänyt. Ikävissään istui hän usein apulaisensa herttaisessa kodissa ja keinutteli pientä Klingaa polvellaan. Tällöin hän johtui luomaan katseensa pojan hoitajattareen, joka sirona ja sulavana liikkui huoneissa. Komentajan sydän lämpeni. Hän oli kyllä jo päässyt yli keski-iän, mutta naisen sulous ei jättänyt häntä kylmäksi. Hetki hetkeltä vakaantui hänessä ajatus, että rouva Klingan apulainen soveltui hänen vaimokseen. Ridder oli tosin aatelismies, joka ei olisi Ruotsissa käynyt vaimoa etsimään omaa säätyään alempaa. Mutta täällä oli hän tullut monessa suhteessa demokraattisemmaksi. Eikä hänellä ollut valitsemisen varaa. Stina Dalbo oli rehellisen talonpojan, siirtokunnassa "vapaanmiehen" tytär, joka kaikilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan oli kuin luotu komentajan rouvaksi.

Vähitellen hän alkoi osoittaa selvää huomiotaan tytölle ja koetti lähennellä häntä. Hän tahtoi olla myöskin avulias Stinan vanhemmille, valitsi heille linnoituksessa parhaimman vapaanmiehen asunnon sekä lähetti heille useasti osan niistä hyvistä paisteista, joita itse oli onnistunut hankkimaan. Tästä ystävällisyydestä olivat vanhat Dalbot mielissään. Ennen pitkää he alkoivat aavistaa, mikä oli tähän syynä. Stinallekin he jo vihjasivat mitä hän arvelisi, jos hänestä tulisi komentajan rouva.

Stina otti komentajan huomaavaisuuden vastaan verrattain tyynesti. Hänen naisellisuuttaan kyllä mairitteli se, että siirtokunnan arvokkain henkilö, itse päällikkö asetti hänet kaikkien edelle, vieläpä näytti olevan valmis kohottamaan hänet aatelisnaisen asemaan. Mutta hänen sydämeensä ei se mitään vaikuttanut. Niinpä hän voi ilman vähintäkään suuttumusta sivuuttaa vanhempiensa vihjauksenkin isänsä aikaisemmalla huomautuksella:

-- Mutta minähän olen sidottu Gustafiin.

Tämä side koski häneen hyvin kipeästi, mutta komentaja Ridderiin nähden hän voi siihen vedota.

-- Se on kyllä tosi, tunnusti isä, -- mutta komentaja on mahtava ja hänellä on mahtavia ystäviä Ruotsissa. Hän voinee vaikuttaa piispaankin. Minä en voi asettua Gustafia vastaan, mutta jos komentaja pyytää minulta sinun kättäsi, selitän minä, mikä on esteenä. Ja hänellä on vapaus toimia.

Stina ei puhunut siihen mitään. Hän toivoi sydämestään, että komentaja todellakin ryhtyisi häntä vapauttamaan Gustafista. Siitä lähtien hän, kohdatessaan komentajan, käytöksellään melkein rohkaisi tätä ja niin saattoi vanhan miehen siihen luuloon, että hän oli saavuttanut tytön sydämessä sijaa.

Komentaja tulikin jonkun ajan kuluttua Nils Dalbon luo, ilmoitti aikeistaan ja pyysi häneltä rehellisesti sekä koruttomasti Stinaa vaimokseen.

Nils Dalbo ei omasta puolestaan sanonut mitään, vaikkakin asia oli hänelle sangen mieleinen. Ilmoitti vain Stinan kuulutuksesta Gustafin kanssa.

-- Ei suinkaan tyttärenne voi pitää tuosta miehestä, koska on lähtenyt yksinään tänne? kysyi Ridder.

Dalbo myönsi rehellisesti, että tyttö ei suosi tuota avioliittoa.

-- Minä voin siis ryhtyä toimenpiteisiin kuulutuksen purkamiseksi? kysyi komentaja.

-- Voitte tehdä kuten tahdotte, vastasi Dalbo.

Komentaja käsitti tämän myöntymykseksi. Pian sen jälkeen hän kirjoitti kirjeitä, joita hollantilaisella laivalla lähetti Eurooppaan ja joissa hän ystäviään pyysi järjestämään asian.

Stina tunsi tuntoaan jonkun verran vaivaavan, että hän oli käytöksellään houkutellut komentajaa tällaisiin toimenpiteisiin. Komentaja ei kuitenkaan ollut tungetteleva, vaan ritarillisena odotti Stinan vapautumista avioliittokuulutuksen siteestä.

Pitäessään silmällä Stinaa tuli myöskin Erkki rauhattomaksi. Hän oli nähnyt komentajan tiheät käynnit sekä Stinan suopean käytöksen häntä kohtaan. Vihdoin hän päätti puhua asiansa Stinan kanssa selväksi. Olihan selvitys joka tapauksessa tarpeen. Hän ei ollut vielä koskaan suoraan kosinut Stinaa ja pyytänyt häntä vaimokseen. Ei Stinakaan ollut sanoillaan ilmaissut rakkautta, vaikka Erkki katsoi voivansa uskoa, että Stina rakasti häntä.

Erkki puuhaili yhä joella tukkilauttojensa uitossa. Norja, kaunis suomalainen oli Stinan sydämen vallannut jo sinä hetkenä, jona tyttö näki tämän ensi kerran laskevan koskea. Kun hän liikkui ulkona pienen Klingan kanssa, johtivat hänen askeleensa melkein säännöllisesti rannalle. Hän ei kyllä mennyt niin lähelle, että keskustelua olisi syntynyt, mutta seurasi suomalaisen toimia kauempaa.

Eräänä päivänä oli nuori Klinga hoitajattarensa kanssa siirtynyt rannalle. Törmä oli sillä kohdalla jyrkkä, sen alla oli vain vähän maata, mihin poika kaivoi käsillään ojia ja kanavia. Erkki puuhaili vähän matkan päässä irroitellen tukkeja puomista. Tämä lienee tytön ajatuksia niin kiinnittänyt, ettei hän huomannut pikku poikaa. Yht'äkkiä kuuli hän lapsen parkaisevan kauhistuksesta. Stina tarttui poikaan kiinni ja veti häntä pystyyn. Mutta samassa hänkin huudahti. Hirmuinen eläin oli tarttunut poikaa sormista eikä päästänyt irti. Se oli ihmisen pään kokoinen ja tavattoman ruma. Sillä oli monta jalkaa, jotka tavoittelivat poikaa, jopa hoitajatartakin. Stina oli pyörtyä.

Erkki kuuli huudot ja riensi rantaa myöten avuksi. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli poika vapautunut elukasta, joka makasi selällään maassa. Rauhoittaakseen poikaa selitti Erkki: -- Eihän tuo mikään vaarallinen otus ole. On vain merikrapu, jollaisia on näillä rannoille paljon. Nyt se on kuollut ja voit viedä sen kotiin.

Hän laski pojan maahan ja tarttumalla kravun sääriin osoitti, ettei se voinut tehdä mitään pahaa. Poika, joka oli lakannut itkemästä, pelkäsi ensin elukkaa, mutta kun huomasi, että se oli kuollut, alkoi hän sillä leikitellä. Stina oli vielä säikähdyksestä kalpeana. Katsoessaan häntä Erkki ei voinut enää tunteitaan hillitä. Hän kiersi kätensä tytön kaulaan ja puristi hänet hellästi rintaansa vastaan. Stina ei vastustanut, vaan painoi päänsä nuoren miehen olkapäälle ja purskahti itkuun.

Nyt oli vihdoinkin tullut hetki, jota kumpikin oli pitkät odotuksen ja kärsimyksen ajat haaveksinut. Stina havahtui ensiksi tilanteen hurmauksesta. Heikosti ponnistaen hän yritti irtaantua Erkin syleilystä, mutta tämä puristi hänet yhä lujemmin rintaansa vasten.

-- Stina, hän sanoi, -- Jumala on johtanut meidät yhteen. Minä olen varma siitä. Minä rakastin sinua siellä kaukana kotimaassa, siellä, missä näytti mielettömältä pyytää ylpeän Dalbon ylpeätä tytärtä, joka meitä metsäsuomalaisia oli tottunut tuskin ihmisinä pitämään. Ollessani vankina isäsi kotona, mistä autoit minua pakenemaan, tiesin, että minä ainaisesti jäisin sinun vangiksesi. Sen tunsin niin selvästi sinun suudelmastasi siellä veräjällä, siitä syleilystä, johon kiedoin sinun väräjävän ruumiisi. Koko ajan sen jälkeen on muisto tästä kahlehtinut minua. En voi sanoin selittää sitä tuskaa, jota tunsin ajatellessani, että kuulut tuolle Gustaf-hirviölle. Se minut ajoi tähän kaukaiseen maahan.

Hän puhui lämpimästi ja vakuuttavasti. Sulku, joka oli tähän saakka hänen kieltään salvannut, oli poistunut. Ja hän jatkoi:

-- En uskaltaisi tätä sanoa sinulle, ellen tietäisi, että sinun omassa sydämessäsi on jotain, joka puhuu minun hyväkseni. Minä sain siitä aavistuksen jo silloin, kun vapautit minut vankeudesta, yhä selvemmin huomasin sen Fryksdalissa ja varmuuteen tulin silloin, kun kannoin sinua kotiin koskelta. Samalla tunsin minä kärsimyksesi. Mutta sinä olet päättäväinen ja rohkea. Sinä et ilman taistelua antautunut siihen kurjuuteen ja häpeään, mikä olisi tullut osaksesi pahan miehen vaimona. Sinä ansaitset siitä tunnustuksen. Mutta älä jää nyt puolitiehen. Älä anna ennakkoluulojen ja väärän ylpeyden tukahduttaa sydämesi ääntä, joka huutaa rakkautta ja onnea. Katso, me olemme nyt uudessa maassa. Aloitetaan täällä myös uusi elämä ja unohdetaan kaikki, mikä ennen meitä erotti. Muistakaamme, että meillä ei ole oikeutta sysätä pois luotamme sitä onnea, joka on meidät kohdannut. Rakkaani, älä epäile hetkeäkään. Tule omakseni! Tehkäämme tämä maa siksi, joka yhdistää sen, mikä on erotettuna.

Erkki painoi rintaansa vasten Stinaa, joka nyyhkytti hiljalleen, mutta ei enää ponnistellut vastaan. Onnen leima kuvastui nuoren miehen kasvoilta. Hän tiesi voittaneensa, vaikka hänen rakastettunsa ei ollut sanonut sanaakaan. Pehmoisesti hän siveli Stinan hiuksia.

Vihdoinkin kohotti Stina päänsä, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi kiertäen kätensä Erkin kaulaan:

-- Erkki, nyt vasta minä täysin selvästi tunnen, että minä en Ruotsista paennut sen tähden, että pelkäsin Gustafia. Minut ajoi sieltä pois se, että sinä olit täällä. Minun onnenkaipuuni se pakotti minut uhmaamaan isänikin tahtoa.

Nyt nämä kaksi vihdoin ymmärsivät toisensa.

Heidän ikuisen liiton lupaustaan, joka vahvistettiin rakkauden suudelmalla, ei ollut kukaan muu todistamassa kuin pieni lapsi, joka hänkin oli kiintynyt leikkiinsä.

Erkki ja Stina sopivat, että he puhuvat ensin asiastaan Stinan vanhemmille ja tarpeen tullen siirtokunnan pastorille. He tiesivät esteen, joka oli heidän avioliittonsa tiellä, mutta olivat myös vakuutetut, että heidän rakkautensa saa sen esteen poistumaan ennemmin tai myöhemmin, kun he nyt olivat keskenään asiasta sopineet, että he jaksoivat odottaakin.

Erkki auttoi nuorta Klingaa kantamaan saalista kotiin. Linnan pihalla alkoi poika kertoa äidilleen hirveästä elävästä, joka tarttui hänen käteensä. Äitinsä saattamana meni hän sisään.

Erkki ja Stina astuivat oikopäätä Stinan vanhempien luo. Sekä isä että äiti olivat Erkille olleet ystävällisiä siitä saakka, kun hän kantoi koskeen pudonneen -- tai pudottautuneen, kuten äiti luuli -- tyttären kotiin siellä Dalbyssä.

Oli päivällisen aika. Vanhukset olivat juuri aloittaneet aamiaisensa. Dalbo paloitteli parhaillaan mainiota, lihavaa kalkkunaa, jonka Ridder oli lähettänyt tervehdystensä kera.

-- Niin muori, sanoi hän ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. -- Kukapa olisi uskonut, että vanha Dalbo tulisi niin huomatuksi ja arvokkaaksi henkilöksi. Aatelismiehet etsivät hänen suosiotaan ja lähettävät hänelle lahjoja.

-- Enkös ollutkin oikeassa, lausui vaimo yhtä tyytyväisenä, -- kun sanoin, ettei ole mitään huolehtimisen syytä. Kaikki kääntyy parhain päin. Niinhän on tapahtunutkin. Eikös olekin meillä ollut hyvä onni siitä lähtien, kun saavuimme tähän maahan? Kuka aatelismies meistä välitti Ruotsissa? Mutta täällä -- ei tarvitse muuta kuin Dalbo tahtoo, niin hän heti saa. Ja mitä tuleekaan, kun Stina on komentajan puoliso?

-- Kas vain äitiä, naurahti Dalbo. -- Hän näkee itsensä jo siirtokunnan ensimmäisen miehen anoppina ja aatelismiehen isoäitinä. Älähän anna ylpeytesi viedä kovin pitkälle.

-- Toivon, että voin olla samalla hyvä kristitty ja ylpeä asemastani. En koskaan halveksi muita ihmisiä sen vuoksi, että Jumala on nostanut minut suurempaan arvoon. En halveksi, vaikka muut niin tekisivätkin, vakuutti Dalbon emäntä.

Nyt kuului askeleita eteisestä. Pian olivat Erkki ja Stina sisällä. Nähdessään Erkin riemastuneen ilmeen sekä Stinan punehtuneet kasvot, vanhukset arvasivat mistä tuli kysymys.

-- En tiedä kuinka sanani sievästi sovittaisin, alkoi Erkki. -- Voin vain lyhyesti mainita sen, että Stina ja minä rakastamme syvästi toisiamme ja olemme päättäneet kestää elämämme kohtalot yhdessä.

Stina tiesi, että tämä ilmoitus oli pettymys hänen vanhemmilleen, ja hän oli siitä pahoillaan. Äitiparka -- hän näki suuruuden unelmansa särkyneinä.

-- Stina ei voi näin työntää luotaan onnea, joka hänelle on tulossa, alkoi äiti, mutta sen pitemmälle hän ei päässyt, sillä Stina kiersi kätensä hänen kaulaansa ja huudahti:

-- Äiti, rakas äiti. Minä tiedän, että te olette uneksinut toista tulevaisuutta minulle. Te rakastatte minua ja tahdotte minut onnelliseksi. Niinhän? Uskokaa minua, minä en koskaan tulisi onnelliseksi miehen kanssa, joka pian huomaisi ottaneensa halpasäätyisen vaimon. Minä en ole hänen vertaisensa. Erkistä saatte hyvän pojan. Me olemme nuoret ja pystymme rakentamaan mitä parhaan tulevaisuuden. Hän on säädyltään meidän vertaisemme.

Dalbo itse oli niin hämmentynyt, ettei voinut ensin mitään puhua. Hän vain tuijotti nuorta paria ja oli ilmeisesti hyvin tyytymätön. Vihdoin hän katkaisi äänettömyyden. Hänen sanansa olivat ankarat ja niiden sävy ei sietänyt vastaväitteitä.

-- Kunnon mies kysyy tyttöä ensin vanhemmilta. Hän ei varkaan tavoin vie tytärtä äidiltä ja isältä. Hänen häpeänsä on sitä suurempi, kun tyttö on jo toiselle luvattu.

-- Saat sinäkin hävetä, jatkoi hän Stinalle. -- Sinä olet Gustafin kihlattu morsian ja kuulutus sitoo sinua vielä. Sinä olet pettänyt minua. Tähän avioliittoon minä en suostu koskaan.

Hänen sanansa sattuivat niin, että nuoret huomasivat parhaaksi poistua ja jäädä odottamaan, että hän tulevaisuudessa muuttaisi mielensä.

Erkki ja Stina eivät olleet suurestikaan masennuksissa näistä vastoinkäymisistä. Rakkaus yhdisti heitä ja antoi voimia. He olivat vakuutetut siitä, että mikään heitä ei enää tästä puoleen erota.

-- Sittenkin minä nyt ryhdyn uuden kodin paikkaa etsimään ja uutisasutusta raivaamaan. Me voitamme vielä. Nyt on minulla se, jonka puolesta kannattaa tehdä työtä ja voimia ponnistaa.

Näin vakuutti nuori mies morsiamelleen heidän erotessaan.

SUOMI-SIIRTOLA PANNAAN ALULLE.

Uuden Ruotsin siirtokunnassa oli jo täysi kevät maaliskuulla, jolloin vanhassa Ruotsissa Isojoen takalistolla Laasarissa hanget vielä vahvoina heloittivat. Suomalaisten mielestä tämä kevät uudessa maassa oli kuin kesää eivätkä he talvesta sanottavasti tienneet, vaikka intiaanit olivat valittaneet talven tällä kerralla olleen tavallista kylmemmän. Suomalaiset eivät sitä ihmetelleet, että intiaanien oli silloin tällöin kylmä, kulkivathan nämä miltei alasti, vain aivan lyhyt mekko verhosi keskiruumista. Ainoastaan kovimmilla kylmillä riippui heidän hartioillaan irrallaan joku metsäeläimen nahka. Suomalaisilla oli sen sijaan kotoiset lammasnahkaturkit, vaikka harvoin hekään sellaista tarvitsivat.

Kun työväkeä oli ollut runsaasti, olivat työt siirtokunnassa edistyneet hyvin. Rakennuksia katsottiin yhtiön tarpeisiin olevan toistaiseksi riittävästi, sillä monet hankkiutuivat perustamaan omia asuntoja uusille viljelyspaikoilleen ja siten siirtyivät yhtiön rakennuksista pois. Ruotsalaiset ryhmittyivät pääasiassa Christinan ympärille. Monta ei heistä sijoittunutkaan uutisasukkaiksi, sillä useimmat kuuluivat linnoitusväkeen.

Talven aikana tehtiin myös yksi isompi ja pari pienempää venettä yhteisiä tarpeita varten. Toisen pienistä veneistä tekivät suomalaiset vanhaan savolaiseen malliin. Se muistutti kokaltaan intiaanien kanoottia, oli hyvistä laudoista tehty, nopeakulkuinen ja kevyt soutaa.

Kauniina varhaisena kevätaamuna lähti suuri ryhmä suomalaisia katselemaan maisemia ja valitsemaan mahdollisia asuntopaikkoja. Martti ja Räsänen muistivat intiaanipäällikkö Naamanin (Noamasen, kuten suomalaiset häntä nimittivät) kutsun ja päättivät pyrkiä hänen luokseen. Rambo lähti mukaan, samoin Luukas ja Piikki. Ensin päättivät he kaikin lähteä jalkaisin, jotta paremmin tutustuisivat maihin, mutta Rambo ilmoitti, että matkan varrella sattui useita, tosin pieniä jokia, joiden ylikulku tekisi haittaa. Sen vuoksi seurue jakaantui kahtia, toiset ottivat savolaismallisen veneen, jolla soutaisivat Delaware-joen rantoja. Kun toiset kulkisivat maitse läheltä rantaa, voisi vene auttaa heitä jokien yli.

Leipää varattiin runsaasti mukaan. Riistaa tiedettiin saatavan metsästä ja sen vuoksi otettiin pyssyjä ampumatarpeineen. Kirveitä tietysti oli riittävästi.

-- Nyt me lähdemme etsimään uutta Suomea, joka tänne perustetaan, sanoi Rambo. -- Minä olen sitä jo kauan haaveksinut. Nyt on meillä sen asuttamiseksi hyvä alku olemassa.

Reippaasti lähdettiin liikkeelle. Christinan lähistöllä ja useissa paikoin Delaware-joen rannalla oli märkiä maita, joita oli vaikea kulkea. Nämä seudut kasvoivat tiheää viidakkoa, jonka läpi pääsi vain kirveen avulla. Erittäin kiusallisia olivat köynnöskasvit, jotka tarttuivat jalkoihin ja kaatoivat helposti kävelijän. Sen vuoksi maantarkastajat huomasivat parhaaksi seurata intiaanipolkua, kunhan pidettiin siitä huolta, ettei jouduttu kauas Delaware-joen rantamilta.

Polku seurasi kuivempia paikkoja, joissa oli jättiläispuista muodostunut puistikon tapainen metsä. Huomasi, että intiaanitkin olivat varomattomasti pidelleet tulta tai ehkä olivat laskeneet sen vapaasti valloilleen, jotta alusmetsä häviäisi. Tällaisia paikkoja oli helppo kävellä. Liikkui kuin suuressa pyhätössä. Kaunis ruohopeite verhosi maan joka paikassa ulettuen puiden juurille saakka.

Metsänriistan runsaudesta näkivät matkailijat alinomaa todistuksia. Jänikset olivat aivan yleisiä, oravia hyppeli puiden oksilla lukemattomia. Huvittavia olivat lento-oravat, joita kiiti puusta puuhun. Myöskään peurat, pienet ja sirot, eivät olleet harvinaisia. Miesten teki mieli niitä ampua, mutta he säästivät intonsa kunnes tulisivat lepopaikalle.

-- Näitähän on kuin valmiina aitassa, huomautti Martti. -- Mitäpä lähtisimme niitä pitkiä, matkoja kanniskelemaan.

-- Ja kyllä tämä aitta näyttää suurelta. Tokko riista milloinkaan loppunee, puhui Luukas. Juhlallinen hartaus vallitsi hänen mielensä.

Tuon tuostakin tuli vastaan puroja ja pieniä jokia. Intiaanien polku ohjasi sopivimmille ylikulkupaikoille. Nyt oli kyllä kevätvesien aika, mutta siitä huolimatta päästiin monen puron yli kahlaamalla. Toisissa paikoin oli helppo punoa kokoon lautta. Ainoastaan muutamassa täytyi turvautua veneeseen, joka uskollisesti seurasi rantoja.

Vihdoin tulivat he jonkun verran isommalle joelle, jonka suukohta, missä se laskeutui Delaware-jokeen, oli leveä, lahdentapainen. Jo ennen sinne tuloa kuului kosken kohinaa, jota kohti matkailijat kulkivat.

Heidän eteensä aukeni viehättävä maisema. Jokea ylöspäin kohosivat maisemat siroina kumpuina. Koskessa oli putous.

-- Mainio myllynpaikka, huudahti Räsänen. -- Tähän tulee Uuden Suomen mylly ja minä rupean mylläriksi. -- Hän tutki maata kosken ympäriltä ja huomasi sen viljelykseen erittäin sopivaksi.

Lahti kosken alapuolella oli matala ja liejuinen. Se mutkitteli useissa koukeroissa ja rannat olivat tiheän viidakon reunustamat. Luukas ja Kokkinen lähtivät kiertämään joen suulle kutsuakseen veneessä tulijoita lepopaikalle. Hekottivat pyssyt mukaansa ja Kokkinen sanoi:

-- Pankaa pata tulelle. Me käymme aitassa hakemassa keittämistä. -- Hän oli kuullut omituista äänen sorinaa lahden mutkan takaa.

Kauan ei miesten tarvinnut kävellä ennen kuin he yhdyttivät suuren hanhiparven, joka uiskenteli rauhallisena.

-- Minä täräytän parven keskeltä tuon ison ja lihavan, sanoi Kokkinen.

Luukas valitsi toisen samanlaisen, joka parhaillaan nosti päätään vedestä ja nieli pohjasta kiskomaansa ruohoa.

Yhteislaukaus kajahti veneessä olijain ja lepopaikassa odottavain korviin sekä vielä kauemmas. Intiaanitkin havahtuivat rauhallisissa majoissaan, sillä pyssyn ääntä he olivat vasta viime aikoina kuulleet ja sitäkään tuskin vielä koskaan näillä mailla. Hanhiparvi kohosi raskaasti vedestä ja lensi lyhyen matkan päähän. Ammutut jäivät jälelle, ja Luukas sekä Kokkinen korjasivat ne saaliinaan. Samassa lensi säikähtynyt joutsen heidän ylitseen. Luukas oli ehtinyt laittaa pyssynsä kuntoon ja ampui senkin. Nyt oli heillä vesilinnun lihaa hyväksi ateriaksi koko, joukolle. Jatkaessaan matkaa niemekkeelle siirtyäkseen sieltä lähestyvään veneeseen, kohtasivat he vielä villejä ankkoja, joita ammunta ei ollut säikähdyttänyt. Pari niistä joutui lisäämään ruokavarastoa.

Kun he palasivat veneessä kosken partaalle, missä toverit odottivat, heitti Kokkinen ylimielisesti saaliin rannalle ja sanoi:

-- Toimme pienen näytteen pitkäkaulaisista. On siinä sulkia, jotta voitte koristaa itsenne kuin intiaanit.

Veneessä siirryttiin joen toiselle rannalle ja miehet asettuivat nurmikolle ateriaa valmistamaan.

-- Kyllä Räsänen paikan osaa arvioida, myönsi Martti Marttinen ympäristöä tarkastaessaan. -- Kelpaisi tänne asettua asumaan ja elämään.

-- Nämä ovatkin niitä sakhemi Naamanin maita, jonne hän meitä kutsui, selitti Rambo. -- En varmasti tunne hänen asuntopaikkaansa, mutta pian se saadaan selville, sillä luulenpa laukausten houkuttelevan uteliaita punanahkoja luoksemme.