Part 10

Moni tulokas oli kuitenkin sangen väsynyt, jopa sairas. Useilla oli naisia tai lapsia hoidettavinaan. Ensi tehtävä illan tullen oli saada naiset ja lapset sekä sairaat levolle. Yksi rakennus oli heitä varten.

Ymmärrettävissä on, että niiden tulokkaiden, jotka jaksoivat pystyssä pysyä, ei sen päivän iltana sallittu levätä. Sotilailla ja työmiehillä, jotka olivat pitkät ajat olleet erotettuina emämaasta, oli paljon kyselemistä. Haluttiin tietää, miten kotimaassa jaksetaan, mitä suurempia tapahtumia oli sattunut, kuinka sota Saksassa edistyi j.n.e. Haluttiin tietää omaisistakin, minkä vuoksi otettiin selkoa tulokkaiden kotipaikoista.

Linnoituksen ravintolana oli iso tupa, jossa oli tanakoita ristijalkaisia tammipöytiä ja raskaita penkkejä. Laivaa odottaessa oli valmistettu hyvää, vahvaa olutta, jota linnoitusväki halusi vapaasti tarjota tulokkaitten kielenkannan irroittamiseksi. Koskaan ennen ei tässä tuvassa ollut niin paljon väkeä. Puheensorinaa kuului ja tuttavuuksia rakennettiin.

-- Onko täällä suomalaisia? huusi eräs sotilas suomenkielellä.

-- Onhan niitä, ei paljon muita olekaan, vastasi kerkeästi Olli Räsänen, joka sattui olemaan lähellä.

Vallaten isoimman pöydän komensi sotilas ravintolanpitäjälle:

-- Lähetäpä Anthony tuomaan tänne oluthaarikoita tusinan verran. Nyt pannaan pöytä koreaksi.

Sitten hän kutsui:

-- Suomalaiset tänne! Nyt juodaan tervetuliaismaljat.

Pöydän ympärille karttui heti suuri joukko.

-- Ei tusina haarikoita mihinkään riitä, jos aiot kaikille suomalaisille tarjota, sanoi Pietari Kokkinen asettuen istumaan sotilaan viereen.

-- Toinen tusina sitten. Joudu Anthony!

-- Enemmän meitä on kuin kaksi tusinaa, yllytti Pietari.

Musta ravintolanpalvelija hyppyytti haarikoita minkä ennätti.

Pietari katsoi ihmetellen neekeriä, jollaista ei ollut ennen nähnyt.

-- Mikä paholainen tuo on? kysyi hän sotilaalta.

-- Orja se on, meidän neekeriorjamme, ainoa orja Ruotsin valtakunnassa, selitti sotilas.

-- Onko se tullut alas lakeistorvesta, vai miten se on noin mustaksi käynyt, tiedusteli Räsänen.

-- Niin mustaksi sinäkin vielä käyt, kun ehdit riittävän kauan olla Amerikan auringon paahteessa, jutteli sotilas leikki suupielessä. -- Näes, täällä on kesäisin aurinko niin kuuma että paistaa ihon. Ensin tulee kattilan väriseksi, kuten ne, jotka näit laivan tullessa joen vastaisella rannalla. Sitten paistuu mustaksi, kuten tämä tässä. Minä olen tässä maassa ollut vasta lyhyen aikaa, joten en ole ehtinyt paljon paistua. Maltas, kun olemme paistuneet muutamia vuosikymmeniä, alamme olla kuin intiaanit. Ja meidän lapsistamme tulee näitä aivan mustia.

Miehet eivät tienneet mitä uskoa. Heille johtui mieleen Klingan kertomukset kesän kuumuudesta. Ehkäpä hyvinkin paistuu tuollaiseksi.

-- Kiitä onneasi Olli, ettet ole naimisissa, puheli Pietari Kokkinen. -- Lapsesi olisivat mustia kuin paholaiset.

-- No niin, jätetään ne tulevaisuuden varaan, kehoitti sotilas. -- Nyt ryypätään. Malja pohjaan. Terveydeksi. Lisääntykää ja täyttäkää maa!

Penkit pöydän ympärillä olivat pakaten täynnä suomalaisia. Toiset seisoivat ja joivat maljansa. Siinä olivat Martti Marttinen, Erkki Mulikka, Matti Tossavainen, Luukas ja Piikki ja useita matkan varrella tuttaviksi tulleita, kuten Mauno Antinpoika, Heikki Kolehmainen, Antti ja Matti Hannunpojat, Iivertti Heikinpoika, Manne Halttunen, Klemetti ja Maunu Yrjänänpojat, Eskeli Laurinpoika, Nuutti Martinpoika, Maunu Maununpoika ja Pietari Valkonen.

-- Onko täällä ketään minun kotipuolestani, Vermlannista? kysyi sotilas, kun ensimmäiset haarikat oli tyhjennetty ja orja täytteli toisia.

-- Enimmäkseen me sieltä ollaan, ilmoittivat miehet. -- Meitä siellä vainotaan ja ajetaan tänne.

Sotilas pyyhkäisi partaansa ja vakuutti:

-- Jos ei sen suurempaa rangaistusta anneta kuin tänne karkoitetaan, kiittäkää Jumalaa ja rukoilkaa, että kaikki Vermalannin ja Taalain suomalaiset lähetettäisiin tänne. Onni olisi, vaikka koko Suomen kansa sieltä Suomen niemeltä sodan ja hävityksen sekä puutteen jaloista tänne toimitettaisiin. Kyllä täällä elää ja kyllä tänne sopii.

Seurueessa nousi hilpeä mieliala. Miehet kertoivat kotimaan tapauksista ja kyselivät uuden maailman oloja. Kyseltyään Vermlannin asioita selitti sotilas:

-- En näitä kysele sitä varten, että tuttavistani kuulisin. Jos lieneekin minulla siellä omaisia, en heitä muista. Tietänettekö Rambon talosta siellä itäisessä Vermlannissa Degerforsin pitäjässä. Minä olen siitä talosta syntyisin, mutta jouduin aikaisin sisaruksieni kanssa maailmalle. Jotakuinkin samasta syystä kuin tekin. Olimme rautaruukkien tiellä. Hisingenin saarella sitten asuimme ja siellä ovat omaiseni vielä. Minä opin merimieheksi, ja kun tänne lähtevään laivaan heitä etsittiin, lähti Pietari Rambo Amerikkaan. Tänne jäin ja tänne aion jäädä ainaiseksi.

Miehet katsoivat ihastuneina ja luottavin mielin uutta tuttavaansa, joka näytti päättäväiseltä, voimakkaalta mieheltä.

Rambo sanoi mahdollisimman pian lähtevänsä viljelystöihin.

-- Ei täällä jouda aikaansa sotilaana kuluttamaan, kun hyvä maa odottaa muokkaajaansa.

-- Sitä mekin tässä olemme miettineet, että maatyöhön pitäisi päästä, puhui Martti Marttinen.

-- Niin pitäisi, vakuutti Rambo. -- Kuitenkaan ei siihen aivan heti pääse, selitti hän. -- Minua sitoo sopimukseni yhtiön kanssa. Ja teitä useimpia näkyy sitovan se, että olette tuomioistuimen karkoittamia. Ruotsin hallitus ja kauppayhtiö tarvitsevat sotilaita ja työntekijöitä. Linnoituksia on rakennettava ja yhtiölle tupakkaviljelyksiä raivattava. Meidän on kaikkien ensin palveltava itsemme vapaiksi. Mutta sitten me lähdemme, lähdemme joukolla. Me perustamme uuden Suomen. Tähän me emme jää linnoituksen jalkoihin, tänne keräytyvät ne, jotka eivät ole erämaitten lapsia. Me suomalaiset kuulumme ylämaahan. Sinne painauduimme Ruotsissa, sinne painaudumme täälläkin ja elämme omaa elämäämme. Suomi ja Ylämaa, ne on meidän luotava. Nyt ei niitä vielä ole, mutta käsillämme ne syntyvät. Jokea ylös kulkien paranevat maat aina vain. Tähän asti minä olen ollut yksin. Nyt meitä on monta. Me olemme Suomen karhuja, joilla on jokaisella yhdeksän miehen voima. Sellaisella voimalla kun maata mullistamme, eivätköhän vielä meidänkin silmämme näe tätä maata toisenlaisena leivänkasvattajana kuin nykyään.

Sotilas oli puhunut voimakkaasti, silmät tähdättyinä miesten päitten yli aivan kuin ne olisivat katsoneet tulevaisuuteen. Hänen puheensa, joka käsitti kokonaisen tulevaisuuden ohjelman, teki uutistulokkaisiin suuren sytyttävän vaikutuksen.

Rambo oli sitten hetkisen vaiti. Ei muistanut haarikkaansakaan. Hän havahtui unelmistaan, kun Anthony tuli kysymään vieläkö halutti lisää olutta.

-- Tuo lisää vain! Tänään vietetään tuliaisia. Minä tunnen itseni nyt niin onnelliseksi, kun olen saanut tänne maanmiehiä.

Uusia haarikoita tyhjennettäessä kyseli Rambo Klingasta. Hänen ilonsa nousi ylimmilleen, kun hän kuuli Klingan olevan tulossa, jopa olevan täällä ehkä hyvinkin pian.

-- Siinä oikea mies, ylisti hän. -- Jos me tänne oman valtakunnan perustaisimme ja kuningasta etsisimme, niin Klingalle minä ääneni antaisin. Hän oli täällä, kun linnoitusta alkuun pantiin. Maaherran lähdettyä oli hän jonkun aikaa linnan päällikkönä. Silloin oli mieluisat ajat. Työ sujui kuin rasvattu. Hän sanoi lähtevänsä hakemaan lisää väkeä, suomalaisia, jotka hänestä ovat sopivimpia. Kun katson teitä, näenpä että hän on täyttänyt hyvin lupauksensa. Juodaan siis Klingan malja.

-- Oikein sanottu, vakuutti Mulikka. Yhteisesti juotiin haarikat tyhjiksi.

Seurueesta huomasi, että olut oli kihonnut useille päähän. Matkan rasittamat väsyneet miehet eivät paljoa kestäneet. He alkoivat katsella väkeä toisten pöytien ympärillä. Samanlainen iloinen remakka vallitsi kaikkialla.

Erkki huomasi erään pöydän ääressä Dalbon istuvan sanattomana. Ruotsalainen ei ottanut osaa keskusteluun pöytätoverien kanssa, oli synkkänä, kuten yleensä laivamatkallakin. Erkki oli joskus halunnut rakentaa keskustelua hänen kanssaan, mutta se oli rauennut Dalbon harvapuheisuuden vuoksi. Erityistä ynseyttä ruotsalainen tosin ei ollut häntä kohtaan osoittanut, mutta hän pysyi suljettuna. Sensijaan Dalbon emäntä oli aina ollut sangen ystävällinen. Nyt halusi Erkki lähteä Dalbota puhuttelemaan.

Hän siirtyi penkille ruotsalaisen viereen.

-- Miltä näyttää uusi maailma? kysyi hän. -- Eikös olekin tämä Isojoki vähän isompi kuin se siellä Ruotsissa?

-- Kyllä on, myönteli Dalbo. -- Ei joeksi uskoisikaan.

-- Täällä näyttää olevan kaikki suuremmoisempaa kuin siellä kotona, jatkoi Erkki keskustelua. -- Kyllä tämä maa jaksaa elättää asujansa. Jokea ylöspäin kulkiessa kuuluu maat yhä paranevan. Me suomalaiset aiomme täälläkin lähteä ylämaahan. Tulkaa tekin, Dalbo, sinne. Laittakaa samoille seuduin kotinne ja kutsukaa koko perheenne Ruotsista. Täällä ei ole rotuvihaa. Täällä ei suomalaisilla ja ruotsalaisilla ole mitään syytä asettua vastakkain.

-- Koko perheenikö? puhui Dalbo, mietteissään, melkein kuin yksikseen.

Erkki havahtui siitä tunnelmasta, jossa oli ollut. Hän säpsähti:

-- Tarkoitan lapsianne, puhui hän hellästi, mutta sitten kivahti: -- Se roisto ei saa koskaan tänne tulla.

Jos tulee, niin minä surmaan.

Dalbo oli sanatonna ja katsoi synkästi eteensä. Erkki kävi taas hellämieliseksi.

-- Teillä on tytär kuin enkeli, sanoi hän. -- Niin, Stina on enkeli. Mutta Punatukkainen on susi.

Ja hän nousi seisoalleen, löi nyrkillään pöytään ja kiljaisi:

-- Miksi jätitte enkelin suden suuhun? Tämän sanottuaan hän lähti kiireesti pois. Dalbo hätkähti, mutta ei kiivastunut. Hän ei puhunut mitään, mutta kun hän lähti yöteloilleen, kaikui hänen korvissaan syytös:

-- Miksi jätitte enkelin suden suuhun?

"CHARITAS" TUO YLLÄTYKSEN.

Sitä mukaa kuin matkan vaivat oli levätty ryhtyivät uudet tulokkaat ottamaan osaa siirtokunnan töihin. Linnoituksen valliseinät olivat paikoin sortuneet. Osa miehistä kävi niitä laittamaan kuntoon. Toiset ryhtyivät rakentamaan hirsistä asuntoja lisääntyneen väestön tarpeiksi. Väljemmän tilan vuoksi valittiin rakennuspaikkoja linnavallien ulkopuolelta, minne suunniteltiin katuja vastaista kaupunkia varten. Maan perkkaustakaan ei unhotettu, koska yhtiön tupakkaviljelyksiä oli laajennettava.

Kun siirtokunnassa oli ennestään vain kolme hevosta, tulivat ne muutamat, jotka laivassa tuotiin, hyvään tarpeeseen. Tosin joku kuoli linnoituksessa matkan kärsimyksistä ja kului jonkun aikaa ennenkuin toiset vahvistuivat työkuntoon. Uuden maan ruoho näytti olevan vahvistavaa, joten Matti Tossavainenkin pääsi verrattain pian hevostaan käyttämään. Hänet vietiin muutamien toverien kanssa metsätöihin erään sivujoen vartta ylöspäin, missä kasvoi rakennuspuiksi sopivaa hirsimetsää. Siellä kaatoivat toiset puita ja Matti vedätti hevosellaan niitä rantaan, josta ne oli kuletettava virtaa alas linnoitukselle.

Näissä töissä viipyivät miehet yhteen jaksoon vuorokausia. Eväät heillä oli vahvat. Juomaksi käytettiin joen kirkasta vettä, joka oli "kirkasta kuin viina", kuten Matti usein sanoi vetäen sitä aterian jälkeen hyvät siemaukset sisäänsä. Niinpä ruvettiin jokea kutsumaan Viinajoeksi (Brantvine), josta myöhemmin tuli nimitys Brandywine. Toisten mielestä oli joki hyvin kalainen ja ansaitsi sen vuoksi Kalajoen nimen. Matin nimitys kuitenkin voitti.

Matti ihastui heti ensi näkemältään niihin maisemiin, joita oli joen varrella. Niiden mäkisyys viehätti, rannoilla kasvoi suuria puita, joiden latvat tapasivat joen yli toisiaan. Joessa oli somia koskia. Laaksot olivat erinomaisen viljavia.

-- Sinne minä itselleni talon laitan, sanoi hän suomalaisille tovereilleen heidän uittaessaan tukkilauttaa linnoitukseen päin.

Toverit ihmettelivät, että Matti, hidastuumaisin kaikista, valitsi ensiksi itselleen paikan. Mutta Mattihan olikin oikea suomalaisen turpeenpuskijan perikuva: harvasanainen mies, jonka ajatukset aina olivat maassa kiinni.

-- Matti, ethän sinä kuitenkaan seuran pettäjäksi rupeaa sanoi Olli Räsänen. -- Tuumasimmehan yhdessä lähteä suuren joen ylämaahan ja nyt sinä yksinäsi etsit pienen joen ylämaata.

-- Matin ilmansuunnat ovat vähän sekaisin, huomautti Kokkinen. -- Ei se ole kumma. Onhan hän juonut viinaa joesta liiaksi. Kuule, Matti, jos sinä sinne Viinajoelle muutat, tokko olet päivääkään selvänä?

-- Ei tässä vielä päästä oman mökin raivaamiseen, muistutti Martti Marttinen. -- Kuulittehan; että meidän on ensin palveltava itsemme vapaiksi. Paljon on nytkin rakennuksia ja yhtiön tupakkaviljelyksiä alulla. Ennenkuin, ne ovat tehdyt, kuluu aikaa. Hyvä kuitenkin on, että pidämme silmällä oman kodin laittamista.

Näin keskustellen olivat he lähestyneet linnoitusta. Siellä näkyi jotain erikoista olevan tekeillä.

Kotosalla oleva linnoituksen väki oli kerääntynyt rantaan. Sotilaat seisoivat kunnia-asennossa. Juhlalippu liehui linnan katolla.

Odotettiin huomattavaa tapahtumaa, "Charitas" laivan tuloa, josta muutamat intiaanit olivat tuoneet tiedon.

Laivan näkyessä ammuttiin suurella tykillä kunnialaukaus, johon laivasta vastattiin.

Suomalaiset tuttavamme riensivät kaikki laivan tulolle. Rannalla oli myös Dalbo vaimoineen. Olihan tämä laiva ensimäinen, joka toi terveiset Ruotsista, mihin heidän rakkaitaan oli jäänyt. Lähellä ollen siirtyi Erkki heitä puhuttelemaan.

Linnoituksen päällikkö meni laivaan. Lämpimästi hän tervehti uutta apulaistaan Klingaa, joka oli hänelle tuttu entuudestaan. Iloisesti hän tervehti myös Klingan puolisoa ja pientä poikaa. Näiden mukana hän näki miellyttävän naisen. Ennenkuin hän kävi tätä tervehtimään, otti hän Klingan erilleen ja kysyi osoittaen naista:

-- Onko hänet lähetetty minua vartena

Kun Klinga ei ymmärtänyt kysymystä, selitti Ridder lyhyesti pyytäneensä, että lähetettäisiin sopiva Ruotsin tyttö hänelle puolisoksi.

Uusi komentajan apulainen naurahti hyväntahtoisesti:

-- Valitettavasti ei yhtiöllä ole varastossa naisia tällaisia tilauksia varten. Tämä nainen on minun palvelijattareni. Hänestä näette, kuten muutenkin tiedätte, että kyllä Ruotsissa on paljon kauniita tyttöjä, myös monta sellaista, jotka mielellään tulisivat komentajan puolisoksi. Toivottavasti voidaan tämä asia vielä järjestää. Neuvotellaan siitä myöhemmin.

Komentaja loi vielä katseensa rouva Klingan seuralaiseen. Hän olisi mielellään ottanut tämän lähetyksen itseään varten. Hän tunsi nyt jonkun verran pettymystä. Mutta velvollisuuksilleen uskollisena hän käänsi huomionsa virallisiin asioihin ja alkoi laivalistasta tarkastaa, mitä muuta hyödyllistä tavaraa oli saapunut.

Klinga ryhtyi auttamaan maihin perhettään. Hetken perästä hän astui rannalle kantaen sylissään poikaansa ja taluttaen vaimoaan. Jälestä tuli palvelijatar kantaen matkatavaroita.

Erkki, joka samoin kuin toisetkin oli seurannut Klingan liikkeitä sekä huutanut hänelle tervehdyksensä, katseli perheen saapumista ja loi silmänsä Klingan palvelijattareen. Yhtäkkiä hän huudahti:

-- Stina!

Tyttö käänsi nopeasti päänsä ääntä kohti. Isä ja äiti näkivät tyttärensä ja kiiruhtivat vastaan. Ei Erkkikään hidastellut. Stina lepäsi äitinsä rinnoilla kädet kierrettyinä hänen kaulansa ympäri.

Hämmästys oli suuri. Isä ei voinut tapausta käsittää, mutta ei myös salata riemuaan.

Ensi vaikutuksen mentyä ohi alkoi hän kysellä miten tämä oli ymmärrettävä.

Stina selitti, että hänen oli mahdoton mennä naimisiin Gustafin kanssa. Kun ei muuta pelastuksen keinoa ollut, oli hän pyytänyt päästä Klingan mukaan. Stinan epätoivosta ja rukouksista heltyneenä oli Klinga suostunut ottamaan hänet palvelijattarekseen. Tämä oli tapahtunut jo ennen vanhempien lähtöä. Asia pidettiin salassa, mutta tietoisuus pelastuksen järjestelystä oli antanut Stinalle voimia kestää heidän lähtönsä. Näin hän oli voinut sallia isän tahtoman kuulutuksenkin Gustafin kanssa tapahtua.

-- Mutta kun sinut on kuulutettu Gustafiin, olet sinä häneen sidottu, lausui isä vakavana. -- Minä en voi lupaustani peruuttaa, ja pelkään, että kirkko pitää kiinni muodoista.

Isällä ei kuitenkaan ollut sydäntä moittia tytärtä siitä, mitä tämä oli tehnyt. Rakkautensa osoitukseksi avasi hän tyttärelleen sylinsä, ja tämä painautui siihen, kuten petolinnun ahdistama kyyhkynen.

Erkki oli kaiken aikaa seurannut läheltä tätä kohtausta ja kuullut keskustelun. Hänkin olisi halunnut sulkea tytön syliinsä, mutta ymmärsi, että se ei käynyt päinsä. Myöskin Stina oli huomannut nuoren suomalaisen ja oli kärsimättömänä odotuksesta. Koko laivamatkan hän oli kuvitellut mielessään tätä kohtausta uudella mantereella, kohtausta, joka oli ensimmäinen sen jälkeen kun Erkki oli hänet pelastanut koskesta ja kantanut sylissään kotiin.

Nyt se kohtaus tuli kylmän muodolliseksi. Nuoret tervehtivät toisiaan tosin kyllä lämpimin kädenpuristuksin, mutta kumpikin oli odottanut ja kaipasi enempää.

OMAN KODIN RAIVAUS KÄY MAHDOLLISEKSI.

Kauppayhtiö, joka oli varsinainen siirtokunnan perustaja, tosin yksissä neuvoin Ruotsin hallituksen kanssa, halusi liikkeestä taloudellista hyötyä. Tärkeimmät yhtiön tarkoitusperät olivat saada intiaaneilta ostetuksi nahkoja, erittäinkin majavannahkoja, ja viedyksi Ruotsiin niitä sekä tupakkaa, jonka käytäntö alkoi tulla yleiseksi. Hallituksen harrastuksena oli siirtokunnan asuttaminen ja viljelykseen saattaminen, mikä lisäisi Ruotsin vaikutusta.

Ensimäisissä lähetyksissä voitiin siirtokunnasta toimittaa Ruotsiin suuret määrät nahkoja, mutta tällä kertaa niitä oli karttunut vähän, kun Ridderillä ei ollut riittävästi vaihtotavaroita ostamiseen tai varoja wampunin, intiaanirahan hankkimiseen. Tupakkaviljelykset olivat vasta alussa, joten niidenkään tuotteita ei ollut paljoa lähettää. Laivojen pääasiallinen lasti koottiin englantilaisilta Virginiasta.

Kun laivat lähtivät takaisin Ruotsiin, jäi siirtokunta työhön ja toimeen, jotta olisi lastia, kun laivat uudestaan tulevat sitä hakemaan. Tämän vuoksi pyrittiin varsinkin tupakankasvatusta lisäämään.

Ne, jotka olivat vapaaehtoisesti tulleet siirtokuntaan, saivat valita itselleen viljelysalueensa, mistä tahtoivat, mutta yhtiön tarpeet sitoivat heitäkin. Heitäkin tarvittiin rakennustöissä ja odotettiin heidän suuntaavan peltotyönsä tupakan viljelykseen. Näin ollen he eivät vapaasti voineet siirtyä kauemmas linnoituksesta. Niiden taas, jotka olivat tuomioistuimen päätöksestä Amerikkaan lähetetyt, oli pakko tehdä yhtiön töitä. Vaikka heitä ei kohdeltu vankeina, ei heillä ollut vapautta lähteä omia uutisasutuksia raivaamaan. Siitä olivat varsinkin suomalaiset tyytymättömiä. He olivat tottumattomia asumaan tiheissä ryhmissä. Heidän mielensä teki väljille, vapaille alueille.

Pahimpana kiusana uutisasukkaille oli asuntojen ahtaus. Uusia rakennuksia saatiin kyllä valmiiksi, mutta vasta kevätpuoleen voitiin perheellisille antaa omat asunnot. Suurin osa siirtokunnasta eli yhteisessä taloudessa. Siihen olivat varsinkin perheen emännät tyytymättömiä. Leenakin olisi mielellään tahtonut Muurikkinsa maidon käyttää oman väen hyväksi, mutta nyt se kului yhteisiin tarpeisiin. Kuitenkin oli hänellä ilo saada Muurikista hyvä vasikka suomalaisen karjakannan jatkamiseksi. Myöskin Matti Tossavaisen tammalla oli ennen pitkää varsa, jonka hän lahjoitti Martille palkinnoksi siitä mitä tämä oli hänen hyväkseen tehnyt.

Suomalaiset oudoksuivat talvea, kun lunta ei tullut. Erittäinkin jouluksi he kaipasivat lumivaippaa, joka olisi antanut juhlan vietolle kotoisan leiman.

Joka tapauksessa he viettivät joulun mikäli mahdollista vanhaan malliin. Olkia oli asuinhuoneitten lattioilla, kalja oli tavallista väkevämpää ja kylpy otettiin perinpohjaisempi. Erikoista oli se, että kokoonnuttiin kynttilöillä valaistuun kirkkoon aikaisin aamulla.

Harvinaisuutena suomalaisten jouluruuassa oli tällä kertaa karhunpaisti, muisto parhaimmilta Ruotsin ajoilta. Tämä paistin saanti todisti hauskalla tavalla metsänriistan runsautta siirtokunnassa.

Joulujuhlaa varten oli olut asetettu keittämisen jälkeen ulos isoihin astioihin jäähtymään. Yön aikana pistäytyi metsästä karhu suloisen maltaanhajun houkuttelemana herkkua maistelemaan. Yrittäessään juoda se poltti hiukan kuonoaan ja sen vuoksi murahti suuttumuksesta. Tästä kuultiin kutsumaton vieras.

Pietari Kokkinen sattui olemaan vahdissa. Hän kaatoi luodillaan karhun, joka oli komea ja musta.

-- Kun oli ikävä joutilaana valvoa yö, katsoin parhaaksi toimittaa jouluksi karhunpaistia, johon te olette tottuneet, kehasteli hän niille, joita laukaus oli houkutellut yövuoteelta.

Metsänriistasta ei siirtokunnassa todellakaan ollut puutetta, vaikka väestö ei suurin joutanut metsästämään. Intiaaneja kävi Christinassa harva se päivä ja heillä oli mukana, paitsi nahkoja, myös monenlaista riistaa. Suomalaiset saivat tutustua Amerikan peuroihin, lihaviin kalkkunoihin, kauniisiin fasaaneihin ja moniin muihin.

Intiaanit toivat myös maissin tähkiä, joista suomalaiset saivat nähdä, että Klingan puheissa Amerikan ohran valtavuudesta oli perää.

Kaikki nämä kiihoittivat mieltä tutustumaan tähän maahan ja sen ihmeisiin. Martti Marttinen koetti miettiä keinoa, miten voitaisiin saada aikaan järjestely, joka tekisi uutisasutuksen perustamisen myös karkoitetuille mahdolliseksi.

Nyt työskentelivät suomalaiset enimmäkseen yhtiön rakennus- ja tupakanviljelystöissä. Piikki oli sotaväessä Klingan osastossa, samoin Pietari Kokkinen, joka oli sotilaana siirtokuntaan lähetetty, mutta joka niinikään halusi hartaasti omintakeisiin toimiin. Luukas, joka ei raskaaseen työhön pystynyt, harjaantui tynnyrintekijäksi ja oli sellaisena varsin tarpeellinen siirtokunnassa. Metsästysmatkoja hän suuresti kaipasi. Niitä muistellessaan hän lauloi iltaisin kanteleensa säestyksellä vanhoja lauluja Hiiden hirven hiihdännästä ja karhun peijaisista.

Erkki Mulikka, joka oli vapaamies, ei olisi ehdottomasti ollut sidottu yhtiön töihin. Kuitenkaan ei hän halunnut tovereitaan jättää. Tai oli jotain muutakin, joka pidätti häntä linnoituksen lähettyvillä. Hän kuletti tukkilauttoja Viinajoelta Christinan rantaan ja näin hän sai taas kerran laskea koskea, mihin oli osoittautunut taitavaksi siellä kotipuolella Isojoen koskessa. Tästä toimestaan hän nautti suuresti luonnon suuressa pyhätössä.

Monen mietiskelyn perästä Martti Marttinen luuli keksineensä ehdotuksen, joka soveltuisi myös yhtiön tarkoitusperiin. Hän esitti ensin Klingalle ja sitten yhdessä komentajalle, että ne karkoitetut, jotka haluaisivat ryhtyä maanviljelykseen, saisivat avata itselleen viljelyksiä, joissa kasvattaisivat m.m. tupakkaa senverran kuin yhtiö vähintäin vaati. Se työvelvollisuus, jota yhtiö vaatisi rakennus- ynnä muita yhtiön töitä varten, voitaisiin suorittaa niinä aikoina vuodesta, jolloin maatyöt eivät ole pakottavan kiireelliset. Tästä järjestelystä hyötyisi yhtiö, Ruotsin hallitus sekä asianomainen viljelijä itse.

Helppo oli Klingan saada komentaja vakuutetuksi järjestelyn edullisuudesta. Tämä suostui tekemään sopimuksia niiden tuomittujen kanssa, jotka hän katsoi soveliaiksi, siitä, että heidän tarvitsi vain puolen vuotta kerrallaan olla yhtiön välittömässä työssä, kunhan toisen puolen vuoden aikana raivaavat uutisasutusta ja myyvät yhtiölle kasvattamansa tupakan. Kun hallitukselta saapuneiden määräysten mukaan tuomittujen pakollinen palvelusaika oli neljä vuotta, oli heidän, tämän uuden järjestelyn mukaan, palveltava yhtiötä kahdeksan puolivuosikautta, ellei yhtiö syystä tai toisesta tulevaisuudessa tahdo aikaa lyhentää.

Näin katsoi yhtiö täydellisesti valvoneensa yhtiön etuja.

Järjestely tyydytti suomalaisia, jotka olivat valmiit ja sangen innostuneet ensi tilaisuuden tullen lähtemään sopivia viljelysmaita tarkastelemaan, jopa itse uutisasutuksia perustamaan.