Part 5

"Kun minä pääsisin kirkonkylään asti saattamaan... Mutta äiti ei saata lypsää..."

"Minä lähetän sinulle hyviä tuliaisia isän matkassa, ja talvella kirjoitan..."

"Ja sitten ensi kesäksi tulette taas tänne meille!..."

"Jos elän, niin varmaan tulen, ja silloin tulet matkaani..."

Eevan silmissä ilo aivan salamoi.

"Kun olisi talvi oikein lyhyt..."

"Sinä kirjoitat minulle... Kerrot, kuinka täällä metsänriistaa saatte..."

"Niin, niin..."

Heikkikin tuli siihen.

"Onnen te toitte tänne matkassanne", sanoi hän. "Hyvä on kesä ollut, ja vuosi tulee runsas ja raskas... Näin runsasta vuotta en ole koskaan ennen saanut..."

"Saatte leipää koko talveksi?"

"Hyvinkin. Liikenee ruunallekin appeeseen komahuttaa. Tässä on nyt... kun tämän vielä leikkaamme, niin kaikki on kuhilaalla."

"Eipä ole hallaa näkynyt..."

"Ei ole tämän järven rannalla, mutta kuuluu kirkonkylässä ja muuallakin jokivarrella arimmilla paikoin hätyytelleen."

"Niinkö? Kuka sieltä on sanomia tuonut? Onko sieltä ollut kulkijoita?"

"Tuolta Auttojyppyrästä, johon meiltä on penikulma, on ruotilainen kuollut, ja sitä on käyty hautaan saattamassa. Saattomiehet olivat kertoneet Aapolle..."

"Missä Aapo ne kohtasi?"

"Aapo on käynyt linnustamassa..."

Kaarlo jutteli siinä Heikin kanssa minkä mitäkin, mutta parhaasta päästä hän katseli Eevaa, joka reimasti leikkasi ohran kellertäviä olkia. Ja kun vähänkin oli väliä, kuiskasivat he toisilleen lämpimän sanan.

"Huomenna ollaan jo riihellä, ja kun heti myllyyn toimitan, niin saatte tekin maistaa uutisleipää", tuumaili Heikki. "Käyppä, Akseli, lisäämässä koivuja riihen pesään."

Rannempana kuin navetta, metsän laidassa, kivisen rovan päällä oli riihi latoineen ja ruumenhuoneineen. Räystään alta, seinänraoista ja ikkunoista tuprusi vaaleaa koivuhalkojen savua kirkkaaseen ilmaan.

"Paistamme pottuja tänä iltana riihen pesässä", esitteli Akseli.

Paistetut perunat olivat herkkua vastakirnutun voin kanssa. Kerran saaristossa ollessaan oli Kaarlokin syönyt paistinperunoita.

"Niin me teemme, Akseli", sanoi hän. "Pidämme oikein hauskaa tänä iltana."

"Jotta senkin hauskan vielä näkee", sanoi Heikkikin ja painautui leikkaamaan.

Hämyn tullessa saatiin kaikki leikkuu loppumaan. Enin osa lyhteitä oli jo haasioituna, kuhilailla oli vain navetan takainen pelto.

Istuivat kaikin suuren kirkkaan takkavalkean ääressä pirtissä, ja Kaarlo kertoi olostaan ulkomailla. Kahvit juotua päättivät nuoret lähteä riihelle perunoita paistamaan. Mutta hämyn enetessä kirkastui taivas, ja tähtiä alkoi vilkkua siellä täällä. Järven päälle laskeusi sakea usva, joka siihen kokoontui suomailta, vuorten kallioisista rotkoista ja pohjattomilta leviltä.

Kun Heikki tuli sisälle, arveli hän:

"Jopahan taitaa halla tänä yönä olla liikkeellä... Seestyy taivas, eikä tuulen henkeä käy... Parahiksi taisimme ehtiä lopettaa leikkuun..."

Äskeinen iloisuus katosi, ja Kaarlo huomasi kaikkien kasvoilla pelästyneen ilmeen. Halla on niin kova vieras, että sen paljas nimi jo vapisutti, vaikkei enää ollutkaan pelkoa, että se leivän ryöstäisi.

"Kyllä minä sitä vähin olen aavistellut, kun tuuli on monta päivää ollut pohjoisessa, ja siksi olen kiirettä pitänytkin leikkuussa. Olisin vielä tuon navettapellon antanut olla... antanut tuleentua pari päivää, mutta epäilin, että kyllä se... ja aamulla on kyllä kuura maassa, se nähdään."

He lähtivät kaikin ulos. Kaarlo tunsi jo portailla, että ilma oli kylmennyt, ja taivaalta välkkyivät tähdet kirkkaina. Hän ei ollut koskaan tiennyt hallaöistä mitään. Tuskin oli koskaan ajatellut niin pitkältä, että olisi tiennyt hallan yhtenä ainoana aamuhetkenä vievän kaiken toivon ja kesänvaivat. Mutta kun hän nyt näki Heikin vakavat kasvot ja hänen silmissään riemun siitä, että vilja oli ehtinyt kypsyä ja se saatu leikatuksi, ymmärsi hän taas paremmin erämaan elämää. Yksi solmu oli taas auennut, ja taas hän tunsi siirtyvänsä lähemmäksi näitä ihmisiä.

Pihalla seisoessaan puheli Heikki Kaarlolle:

"Tämmöinen se on... Vaikka on lämmin päivä olevinaan, voipi silti tulla hallayö. Jos tämmöisenäkin yönä vilja vielä on keskissä, niin kaikki viepi... ei muuta jää kuin lentäviä kaunoja... Voipi välisti tulla kylmä keskellä kesääkin..."

"Mutta tämähän ei ole hallanarka?" muisteli Kaarlo.

"Ei olekaan, ja minä kun tavallisesti teen kevätkylvöni hyvin aikaiseen heti lumen lähdettyä, niin joutuu pian leikattavaksi. Mutta kyllä tämmöisenä yönä vie kaikki, ken vain ei ole ehtinyt leikata ja kenen pellot eivät ole joutuneet kypsiksi..."

He seisoivat kauan äänettöminä, taivaalle katsellen.

Silloin Akseli juoksi riiheltä ja huusi, että perunat olivat jo kypsyneet.

Heikkikin seurasi riihelle paistinperunoita maistelemaan.

Ja varhain seuraavana aamuna noustiin ensimmäistä riihtä puimaan.

VIII.

On vielä varhainen aamu.

Yö on ollut kylmä. Valkoisena huurteena hohtelevat Kaiholan uudistalossa pellon sänget ja pihamaan nurmikko. Kirkkaana nousee syysaurinko ja kimaltelee valkoisten kattojen harjoilla.

Venevalkamassakin ovat porraspuut huurteessa ja jäänriittaa palanen rantahiekan reunalla.

Heikki siinä puuhaa veneen luona, asetellen uusia hankavitsoja paikoilleen. Kun kuura on maasta sulanut ja päivä noussut korkeammalle, työnnetään vene vesille. Kaarlo on nyt poislähdössä Kaiholasta. Eeva ja Akseli lähtevät venheessä saattamaan poikki järven Raakonrannalle, mutta Heikki menee kirkonkylään asti, johon nyt on muitakin asioita.

Rannalla seisovat emäntä ja pikkutytöt, ja Aapo ja Erkki katselevat, kun vene loittonee rannasta.

Eeva on nytkin istunut soutamaan. Heikki pitää perää, ja Kaarlo ja Akseli istuvat keskipiitan päällä. Eevan silmissä on kostea kiilto ja koko hänen olemuksensa on alakuloista.

"Silloin oli aamuyö", sanoo Eeva hiljaa.

"Niin oli... se oli ihana aamu... Mutta kaunis päivä nytkin tulee... Kas nyt, kun jo näkyy keltalehtiä tuolla lehdoissa... syksy tulee..."

"Ja sitten se talvi..."

Eevan ääni on surullinen.

Kaarlo on omituisissa mietteissä, ja kummalliset, ristiriitaiset tunteet mellastavat hänen sydämessään. Kun hän muistaa sitä maailmaa, josta oli tänne uuteen elämään tullut, tuntuu välisti vieläkin, että ikävöi sinne takaisin... Mutta kun vertasi sitä entistä tähän nykyiseen, niin sydän vavahti. Jos se vieläkin veisi pyörteisiinsä, jos se vieläkin voisi viehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa... jos hän ei enää jaksaisikaan...

Mutta sen hän tunsi, että häntä halu veti takaisin, mutta toinen, väkevämpi, pidätti. Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko siitä, ettei sieltä enää jaksaisi tänne takaisin tulla, jos kerran pyörteeseen joutuu...

Mutta mitäpä hänen tarvitsee suin päin entiseensä vajota. Hän järjestää vain asiansa, kulkee varovasti, silmät auki, pää pystyssä, kulkee niinkuin vuorivaeltaja jyrkänteen rantaa ja varoo, ettei putoa kuiluun... ja tulee tänne takaisin... oman rakkaan, ihanan impensä syliin ja erämaan yksinäiseen rauhaan.

"Kuinka lie teillä hauska ollut, mutta kyllä te paljoa riskimmän näköinen nyt olette kuin tänne tullessa", puhelee Heikki veneen perästä.

Oli toki! Kaarlo oli lihonut ja ahvettunut. Näytti siinä pieksujalassa aika sydänmaan mieheltä.

"Täällähän elää paljaasta ilmasta", naurahti hän. "En ole koskaan tuntenut itseäni näin terveeksi..."

"Terveinä mekin täällä olemme pysyneet."

Kaarlo koettaa haastella jotakin hauskaa, mutta ei hymähdä Akselikaan. Suurin, totisin silmin poika katselee ja on kuin tahtoisi laueta itkuun.

"Jouluksi minä lähetän Akselille kuvakirjan ja pikkutytöille myös."

Mutta ei huvita sekään poikaa.

"Tulkaa sitten vain kesäksi", pyysi poika pitkän väliajan perästä.

"Varmaan tulen."

Eevan silmissä on yhä kostea kiilto, ja Kaarlosta näyttää kuin hänen hento povensa kohoilisi tuskasta.

"Jos te ette muistakaan minua!"

Eeva puhuu hiljaisella äänellä.

"Minä muistan aina ja iäti! Muista sinäkin minua... ja isän kanssa jo kirjoitan ja lähetän tuliaisia, ja kirjoja saat kovasti..."

"Jos minä Mikkelinä pääsen isän kanssa voinvientiin kirkonkylään, niin silloin käyn kirjettä kysymässä..."

"Niin tee. Silloin siellä jo on."

Jo kopsahtaa vene Raakonrannan hiekkaiseen venevalkamaan, jossa vielä näkyy nokisia hangon palasia kesällisestä merkkitulesta.

"Mahtuisi tänne toinenkin talo", arvelee Kaarlo.

"Jo toki, mutta eipä ole miestä, joka paljain kämmenin uskaltaisi alottaa."

Ja sen sanottuaan nousee Heikki veneen perästä, nostaa Kaarlon kapsäkit rantahiekalle ja alkaa asettaa niitä korentoon, sitten olalla kantaakseen.

"Kevenneet nämä ovat. Ne kirjatko ne niin raskaita olivat!"

"Nepä ne."

Kaarlo on irroittanut sievän kiiltävän sormuksensa sormestaan, ja kun hyvästelee Eevaa, niin painaa sen tytön sormeen.

"Pidä nyt tämä muisto minulta, ja kiitos kaikesta!"

Akseli pillahtaa itkuun, ja silloin ei Eevakaan enää voi pidättyä.

Heikki kulkee taas edellä, Kaarlo perässä. Hyvää vauhtia astuvat, eivätkä tee enää Kaarlonkaan kävelylle kiusaa polulla olevat kivet ja risut.

Kun he ovat ehtineet siihen Heikin lepokivelle, esittelee Kaarlo, että siinä levähdettäisiin. Siitä näki vielä läikkiä järvestä ja tuttuja vaarojen lakia järven ympäriltä.

Heikin istuessa kivellä nousee Kaarlo suurelle kallion lohkareelle, jolta näköala on avarin. Sieltä näkyy melkein koko järvi ja talo korkealla törmällä. Puolijärvessä jo menevät Eeva ja Akseli...

-- Onnen järvi! Sydänmaan, kiveliön kirkas silmä! Kesäisin kirkas ja sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas... Voi, nähnenkö sinut vielä onneni ja iloni päivinä...

Hän pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan ja vilkaisi vielä kerran Kaiholaan päin. Ja sitten eteläisille ilmoille, josta näkyi ääretöntä päivänpaisteista erämaata ja jostakin hyvin kaukaa vesien välkettä...

Kun hän vertasi entistä elämäänsä tähän nykyiseen, vavahti sydän... Jos vieläkin se entinen veisi pyörteisiinsä... jos se vieläkin voisi viehättää... jos sillä vieläkin olisi nautintonsa ja ellei enää jaksaisikaan tulla takaisin...

Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko siitä, aavistus, ettei enää koskaan kykenisi palaamaan, jos sen pyörteeseen joutuisi...