Part 4

-- Suuri, sininen erämaan silmä, kolkon kiveliön keskellä... kesäisin kirkas ja sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas... -- runoili hän ja tunsi kummallisesti mielensä alakuloiseksi. -- Sen kirkkaan järven rannalle saapui kerran mieron kulkija ja maailman matkoista väsynyt mies... ja löysi aarteen, suuren ja kalliin... Se tyttö oli kaunis kuin Pohjolan kesäinen aamu, jona taivaan ja maan valot toisiansa syleilevät... Se tyttö oli puhdas pulmunen... sen veri nuorteaa ja vilkasta, eikä sen silmien sineen ollut kenenkään kuva uponnut... Oli niinkuin Luojan kädestä lähtenyt...

Semmoista tyttöä hän oli ajatellut, muttei koskaan uskonut löytävänsä.

Mutta ehkä nyt oli kohdannut!

Hän nousi kävelemään, hänen verensä vilkastui, ja hän tunsi sydämensä kummasti lämpenevän. Eeva ilmausi hänen silmäinsä eteen sellaisena kuin äsken kamarissa käydessä. Nyt hän teki sen havainnon, että Eevan kädet olivat herttaisen sievät, käsivarret pyöreät ja iho puhtaan, puhtaan valkoista... Suunkin näki, josta tasaiset valkoiset hampaat päilyivät kuin helmet...

Eevan katse oli lähtiessä ollut niin lämpöinen ja herttainen...

-- Täällä elelen onnen elämää. Tulen täällä terveeksi ja opin rakastamaan. Opin rakastamaan tätä köyhää, kallista maata ja tätä sitkeää, kärsivää kansaani... Voi, tulkaa tänne erämaahan kaikki väsyneet ja vaivaiset ja puolihullut ja hermoheikot... paetkaa pois sumuisesta suurkaupungista keskelle kiveliötä... ja te paranette!

Aurinko alkoi kohota Mainavaaran takaa. Kiillahti ensin kaari sen ylälaitaa kirkkaan tummanpunaisena, mutta samassa se paljastui koko loistossaan... Oli kummaa nähdä, kuinka keveät, häikäisevät valot silmänräpäyksessä kultasivat kaikkien korkeimpien kukkulain lakia, tummien laaksojen ollessa hämärässä varjossa... Kaarlo aukaisi ikkunan ja katseli kaukaiseen, ihanaan erämaahan... Ei olisi saanut nukkua yhtenäkään yönä... ei päästää tätä salaa ohitseen...

Hän kuuli lintujen rupeavan laulamaan vainioiden takana ja rannan koivuissa, näki pääskysten pyrähtävän pesistään ja nuolena kiitävän järvelle...

Oliko hän koskaan vieraalla maalla ollessa tämmöistä tuntenut? Oliko mieli tuntunut koskaan näin levolliselta? Oliko sydän näin tyynesti, hiljaisesti riemuinnut?

Ei muistanut hän tällaista.

Kun hän aamulla käveli avojaloin pirttiin, näki hän porstuan ja portaat katajahavuilla ripotelluiksi.

Raitis katajanhavun lemu levisi ympärille, ja jonkunlainen juhlatunnelma valtasi hänet.

Pirtin lattia oli lehditettynä, ja Heikki istui pöydän päässä raamattua lukien. Emäntä istui toisessa päässä ja näytti kuuntelevan Heikin lukua.

Nyt oli sunnuntai, oli Jaakonpäivän sunnuntai.

Heikki luki kappaleen loppuun, luki hartaalla, veisaavalla äänellä, mutta selvään. Lopetettuaan lukunsa, hän siirsi raskaan raamattunsa vähän syrjään ja alkoi tuumailla Kaarlon kanssa.

Minkätähden oli porstua ja portaat havutettu ja pirtin lattia lehditetty?

"No isä tahtoo sillä lailla, kun hänellä on toisena nimenä Jaakko", sanoi emäntä.

"On siinä muukin syy, ja se on suurempi. Ohra on jo maitojyvällä", sanoi Heikki. "Jos näin lämmintä riittää, niin Laurin päivän tienoissa saapi leikata ensimmäiset kylvöt."

"Milloin se on Laurin päivä?" kysäisi Kaarlo.

"Elokuun kymmenes päivä."

Hän sai tietää muutakin. Tänään syötiin ensi kerran uusia perunoita. Ja kaikki lapset olivat menneet marjaan, hilloja poimimaan, joita tänä kesänä oli verrattoman paljon. Hyvä kesä oli kaikin puolin. Heiniäkin tuli runsaasti.

"Mutta muistan minä erään poutakesän, siitä on nyt tämä kymmenes, kun ensimmäiset kylvöt leikattiin näin Jaakonpäivän viikolla... Semmoista kesää ei minun eläissäni ole ollut..."

"Silloin saimme uusia perunoita jo ennen Jaakonpäivää", muisteli emäntäkin.

Kaarlo ihmetteli.

Ja he läksivät Heikin kanssa katselemaan peltoja. Heikki oli ajanut parransängen poskiltaan. Hänellä oli eheät housut ja puhdas valkoinen paita. Näytti nuoremmaltakin nyt ja oli oikein mainiolla tuulella.

Päivä paistoi lämpimästi, taivas oli aivan pilvetön, ja lämmin tuulenhenki huokui järveltä päin. Pihan nurmi tuntui paljaaseen jalkapohjaan lämpöiseltä, ja hiekkapoluilla melkein poltti.

He kävelivät navetan taitse pellon pientaretta pitkin. Kauniina tasona siinä ohranpäät nyökkyivät. Heikki taittoi yhden pään, puristi jyvää, josta roiskahti pisara valkoista nestettä, ja näytti Kaarlolle.

"Tuommoistako sitä maitojyväksi sanotaan?"

"Tämmöistä... viikon päästä se jo on kova ja kahden viikon kuluttua valmis..."

Peltoja kierrettyään he saapuivat kuokkamaalle, josta polku lähti niitylle, Kuverojalle päin.

Kaarlo oli jostakin kaukaa laaksosta kuulevinaan ääniä.

"Mihin päin ne ovat menneet marjaan?" hän kysyi.

"Kivijankalle he aikoivat, mutta luultavasti ovat käyneet muillakin jänkillä ja saajoissa."

"Tuolta kuuluu ääniä!"

He pysähtyivät kuuntelemaan ja tunsivat Eevan ja Aapon äänet. Ne tulivat yhä likemmäksi, ja Kaarlo kuuli selvään Eevan äänen, vaikkei tulijoita vielä näkynyt kuusikon peitosta. Ulkomuististaanko vaiko kirjasta lienee Eeva ladellut runoa. Kaarlo erotti selvään sanat:

Tuuli neittä tuuitteli, aalto impeä ajeli ympäri selän sinisen, lakkapäisen lainehisen. Vuotta seitsemän satoa, yheksän yrön ikeä vieri impi veen emona; uipi idät, uipi lännet, uipi luotehet, etelät, uipi kaikki ilmanrannat -- itkeä hyryttelevi, sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi, poloinen päiviäni, lapsi kurja kulkuani! Jo olen joutunut johonkin, iäkseni ilman alle, tuulten tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi."

Mutta kun tulijat metsän peitosta ilmestyivät kuokkamaa-aukealle ja näkivät Kaarlon ja Heikin seisovan pientareella, lakkasi tyttö runoa lukemasta. Heillä oli kaikilla suuret tuohiropposet täynnä kauniita, punaisen kellertäviä hilloja. Eevalla oli kaikkein isoin, mutta pikkutytöilläkin oli näppärät tuohiset täpö täynnä.

"Nyt on hilloja jänkät aivan keltaisena!" huusi Akseli ja lisäsi: "Eeva taitaa niin soman runon; minäkin jo sen osaan."

Eeva oli niin herttaisen miellyttävän näköinen, kun hänen poskensa punottivat, ja huivi oli solmittu niskan taakse kiinni. Se somisti häntä. Hän riensi Kaarlon luo ja tarjosi tuohisestaan, silmät ilosta loistaen. Kaikki muutkin tulivat ja tarjosivat.

"Onpa nyt... onpa nyt!" riemuitsi Kaarlo. "Kovin ovatkin kauniita ja suuria!"

He lähtivät kaikki pihaan päin.

"Ja nyt minä annan kaikille, mitä olen luvannut. Aapolle rahaa uusiin pieksuihin, Erkille ja Akselille uusiin talvilakkeihin ja pikkutytöille Lailalle ja Marille kenkiin ja hameisiin ja röijyihin."

Kaikin kuuntelivat suu hymyssä.

"Mitä te Eevalle annatte?" muisti Akseli kysyä.

Kaarlo silmäsi Eevaan. Ensi kerran Eeva loi katseensa alaspäin ja punastui.

"Voi, antakaa se runokirja, se Väinämöisen runokirja Eevalle", esitteli Akseli.

"No, Eeva saa kirjan."

Kun tyttö nosti katseensa Kaarloon päin, näki tämä siinä saman ilmeen kuin eilen illallakin, kun Eeva lähtiessään häntä silmäsi.

Hän tunsi lämpöisen laineen loiskahtavan sydämessään.

Merkillinen... merkillinen tyttö, mietti hän. Eikä hänelle selvinnyt, mitä Eevan lempeä katse oikeastaan tarkoitti.

VI.

Kuverojalla oli heinä saatu tehdyksi, ja nyt oltiin jo Hanhisaajossa, josta kuljettiin yöksi kotia.

Lehmät aamuisin lypsettyään läksi Eevakin luo'olle. Kaarlo seurasi mukana.

Heillä oli nyt niin paljon puhelemista, että melkein unohtivat kaiken muun. Kaarlo ei voinut kyllin ihmetellä Eevaa. Hän osasi ulkoa melkein joka runon "Kalevalasta" ja kyseli aina uutta ja uutta Kaarlolta. Maailman alusta piti Kaarlon selittää. Ja Eeva muisti kaikki, mitä kuuli Kaarlon puhuvan maailmasta ja sen historiasta. Ja yhä lisää tietoja tahtoi.

Kaarlo jätti sikseen kirjallisen työnsäkin ja oleskeli aina Eevan seurassa. He olivat kerran käyneet Kuverojallakin, vaikka sinne oli niin pitkä matka.

Nyt olivat menossa Hanhisaajoon.

Sinne lähti polku saunan luota rannasta ja vei ensin hiekkaista järvenrantaa pitkin ensimmäisen rantakallion luo. Se oli kivinen, louhikkoinen niemi, joka näytti juoksevan suoraan suuresta ja laajalakisesta Susijupukasta edempää erämaasta. Se ei pysähtynyt vielä järvenrantaankaan, vaan sukelsi rantahiekkaan päästyään veden alle ja kiilteli sieltä sylien syvyydestä.

He astelivat peräkkäin, Eeva edellä, Kaarlo perässä, kummallakin haravat olalla. Kun ehtivät kivisen niemen luo, niin lähtivät sen kuvetta noudattaen kiveliöön päin.

"Tässä isä toissa syksynä sai ahman... tuosta juuri... noiden kahden kallion lomasta oli kurkistellut", näytti Eeva.

Mutta Kaarlo tuntui olevan muissa mietteissä. Eeva oli iltaisin opetellut kirjoittamaan Kaarlon kynällä. Nyt jo kirjoitteli kokonaisia lauseita, vaikka kirjaimet vielä näyttivätkin kömpelöiltä. Kuinka lahjakas Eeva varmaan olikaan, kuinka terävä hänen älynsä ja muistinsa!... Ollapa, että Eeva olisi istunut koulunpenkillä!

Kaarlo näki Eevan sorean varren takaapäin, näki pitkän vaalean palmikon riippuvan huivin alta ja nautti tytön joustavista liikkeistä. Kun polku väliin oli kivinen, väliin porrastettu ja paikoitellen koukersi suurten kuusten oksain alitse, notkui Eevan varsi aina sen mukaan kuin polku vaati.

Nämä viimeiset päivät olivat Kaarlosta kuluneet tavattoman nopeaan. Oli ollut hetkiä, kun hän ja Eeva istuivat kahden ja hän opasteli tyttöä kirjoittamaan, että hän unohti koko muun maailman. Kun hän tutki itseään ja kysyi sydämeltään, täytyi hänen myöntää, että Eeva oli hänet kokonaan vallannut. Ja kuitenkaan ei tyttö näyttänyt hänestä itsestään paljon välittävän. Hänen puheitaan ja opetuksiaan vain kuunteli, mutta väliin katsoi suoraan silmiin niinkuin sydämeen olisi tahtonut nähdä.

Mitä lienee mietiskellyt? Mutta sen Kaarlo tunsi selvemmin ja selvemmin joka päivä, että aivan outo voima veti häntä Eevan lähelle. Se ei enää ollut paljaiden polvien ja pyöreän poven ihailemista, se oli jotakin muuta kummallista tunnetta, jossa tuntui sääliäkin tyttö-parkaa kohtaan, tämä kun oli niin tiedonhaluinen ja opiskeluun luontuva...

"Osaisin minäkin tehdä lauluja", sanoi Eeva, kun jo olivat lähempänä Hanhisaajoa.

"Oletko koettanut?"

"Olen. Mutta se taitaa olla niin ruma."

Eeva kääntyi takaperin nähdäkseen Kaarlon kasvot.

"Koetahan sanoa!"

"En minä nyt. Illalla sitten... Mutta kyllä se Lemminkäinen kuitenkin oli aika hulivili... Mutta teiltä jäi kesken se Kaarina Maununtyttären tarina..."

"Ei se ole tarina. Se on historiallinen totuus. Kaarina joutui naimisiin kuninkaanpojan kanssa ja sai paljon kärsiä."

Ja Kaarlo kertoi pitkälti Kaarina Maununtyttärestä.

Hetken kuluttua arvosteli Eeva:

"Mutta he rakastivat kuitenkin toisiaan! Kuinka ihmeen kaunis onkaan se Kaarina ollut!"

Ja taas hetken perästä:

"Mahtaa olla kaunista sentään tämä Jumalan luoma maailma... Joka kerrankin sen näkisi!..."

"Siellä maailmassa on niin paljon pahaa... syntiä, tuskaa ja suruja, verta, vainoa ja sotia... Ei sinne kannata haluta..."

"Sinne minä nyt tahtoisin!"

Eeva käännähti taas katsomaan Kaarloon. Hänen silmissään välähti kuin salama, ja Kaarlo huomasi niissä saman ilmeen kuin silloinkin, kun Eeva kuuli jotakin merkillistä maailmassa tapahtuneen.

"Joko te pian lähdette?" kysäisi hän sitten melkein väräjävällä äänellä.

"En minä vielä. Minun on niin hyvä ja hauska täällä olla..."

"Eikö teidän ole ikävä? Kyllä minunkin on joskus ollut ikävä, mutta ei nyt tänä kesänä..."

"Mihinkä Eeva ikävöitsi?"

"En tiennyt... Oli vain ikävä... välistä kirkonkylään..."

He saapuivat jo niin lähelle niittyä, että kuulivat viikatteen hiontaa ja näkivät niittomiehet.

Akseli huomasi heidät ensiksi.

"Maisteri ja Eeva tulevat luo'olle", hän huusi.

Niittäjät seisahtuivat katsomaan.

"Jo on maisterillakin harava!" iloitsi Akseli.

Eeva ja Kaarlo alkoivat luokoilla, kooten siipikarhet sieviin kokkosiin. Kaarloa työ oudosti, eikä hän ehtinyt neljättä osaa nakata miten Eeva. Välistä Eeva purskahti nauramaan, kun Kaarlo pyrki tulemaan samalle karhelle kuin Eevakin. Mutta Eeva auttoi aina Kaarloa, niin että he koko ajan olivat lähekkäin ja voivat keskenään puhella. He viipyivät koko päivän, ja hauskaa oli heillä kaikilla. Illalla ennen auringon laskua kannettiin kuivat heinät latojen luo. Eeva ja Kaarlo kantoivat samalla sapilasparilla, mutta Kaarlolta kävi työ kömpelösti, sillä niitty oli pehmeää jänkkää, vaikkei jalkaa syvempään uponnutkaan. Mutta hikipäässä hän peuhasi, ja nähtyään, että pojat ja Heikki olivat avopäin, heitti hänkin lakkinsa ladon nurkkaan.

"Maamies teistä tuleekin", kiitteli häntä Heikki, kun Kaarlo hankosi heiniä latoon ja Eeva oli ladossa niitä vastaanottamassa.

"Jahka minä tässä vähän opettelen, kyllä minä vielä tartun viikatteeseenkin."

"Onkin jo jalan käynti tullut taatummaksi kuin ensin oli", arveli Heikki.

"Niin... kun en hankkinut osata polkua pitkin kulkea, vaan aina kiviin ja risuihin kompastuin..."

"Niin oli, niin oli", naurahti Heikki. "Mutta kyllä kiveliö poikansa opettaa."

He palasivat kaikki yhdessä joukossa kotia yöksi. Akseli käveli eellimmäisenä ja lasketteli "Kalevalasta" säkeitä, jotta korpi kaikui.

"Näin maailma luotiin", hän huusi edellä kävellessään ja luki pitkän luvun "Kalevalasta".

"Itsekö se on lukenut?" kysyi Kaarlo.

"Ei ole itse. Minun on kuullut lukevan, niin muistaa kaikki", vastasi Eeva.

"Kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilmaan..."

kuului Akselin ääni edeltä.

Saapuessaan rantapolulle, joka johti saunalle, he näkivät emännän ja pikkutyttöjen puuhailevan rakennuksen edustalla.

"Parhaiksi tulitte. Kylpy on valmis", huusi heille Laila, joka äidin ja Marin kanssa oli valmistanut kylvyn niittymiehille.

Kylvyn ja aterian jälkeen tuli Eeva, iltatyöt tehtyään, Kaarlon luo. Kaarlo oli luvannut opastaa kirjoituksessa. Eevan posket punoittivat saunoituksen jälkeen kuin mansikat, ja muutenkin hän näytti niin ihmeen somalta. Mutta Kaarlo oli huomaavinaan, että hänen silmissään oli jokin alakuloinen ilme, ja että ääni ei soinut niin kirkkaalta kuin päivällä.

"Mutta se sinun runosi, Eeva? Nyt sinun pitää se minulle lukea!"

Hän seisoi aivan Eevan edessä ja silitteli hänen hiuksiaan kämmenellään.

"Se on niin ruma", sanoi Eeva, mutta ajatuksissaan hän pisti kätensä Kaarlon takinnappiin ja pyöritteli sitä sormillaan.

"Sano vain! Olkoon kuinka ruma hyvänsä!"

"Oikein omaksiko minä saan 'Kalevalan?'"

"Saatpa tietysti, ja saat nämä kaikki muutkin suomenkieliset kirjat. Saat ottaa jo nämä omaan haltuusi."

Ja Kaarlo latoi kapsäkistään kirjoja suuren pinon pöydälle.

"Tässä on uusinta suomalaista kaunokirjallisuutta."

Eeva katseli hämmästyksissään.

"Mutta mistä te sitten itse saatte, kun annatte kaikki minulle!"

"Kyllä minä saan! En viitsi niitä takaisin kuljettaa. Sinulle olen ne ajatellutkin antaa..."

"Mitä minä sitten teille annan!"

Eeva näytti kovin onnettomalta.

"Olethan koko kesän ollut hyvä minulle, siinä on kyllä."

Kaarlon ääni oli pehmeä, ja hän katsoi Eevaa silmiin niin, että Eeva laski katseensa alaspäin.

"No, nyt se runosi!"

"Mutta se on teistä."

"Minusta? No sitä hauskempi. Istu nyt tähän tuolille... minä istun tänne ikkunan luo..."

Oli jo vähän hämärä huoneessa, niin ettei Kaarlo huomannut, kuinka Eevan veret muuttuivat.

Eeva alkoi:

"Kerran kesän alussa, juhannuksen jälkeisenä, kulki kauas Kaiholaamme, kiveliön kuuluville, mies meren takainen: saapui valon vallitessa, päivän öitä valaistessa, taivon tähtein piilotessa alla siintävän sinisen. Silloin saapui siro, sievä, kävi kaunis Kaiholahan. Siellä tyttö, tyhmänlainen, mietti mit' on miehiänsä, kun on kirjoja kosolta, pitkä pino painettua. Mietti maata mennessänsä, aamuin aina aprikoien: saisko sairas parannusta, jos sais kirjaan kurkistella, käsin käyä 'Kalevalaan'..."

"Semmoinen se on alku... Mutta en minä enää..."

Kaarlo oli kuunnellut Eevan runoa ja tunsi ja ehti ajatella siinä monenlaista.

"Sekö tyttöä enimmin miellytti... ne merentakaisen miehen kirjat?"

"Ne ensin..."

"Ei mies itse vähääkään?"

"On se lopussa sekin..."

"Anna minulle se runo!" pyysi Kaarlo, ja hänen äänessään helähti semmoista hellyyttä, jota ei Eeva koskaan ennen ollut kuullut.

"En minä sitä ole kirjoittanut..."

"Milloin sinä olet sen sepittänyt?"

"Kerran illalla... kun jo olin maata pannut."

He olivat pitkän aikaa ääneti.

"Tiedätkö, Eeva, että sinulla on verraton muisti ja paljon muutakin..."

"Minulla olisi niin kauhea halu lukea... Kun oppisi oikein paljon. Siellä suuressa maailmassa taitaa saada lukea niin paljon kuin tahtoo..."

"Älä sinne kaipaa. Sinä et tiedä, kuinka suuria syntejä siellä tehdään..."

"Mutta sinnepä tekin taas lähdette!"

"Niin, mutta sinun on parempi täällä, sinä et tunne elämää... et tiedä, kuinka pahoja ihmiset maailmassa ovat..."

"Ettepähän tekään ole paha..."

"Minä juuri olenkin paha... Jos sinä tietäisit, kuinka paha minä olen... olisin voinut sinutkin pettää, jos sinä olisit ollut semmoinen kuin muut tytöt..."

"Enkö sitten ole semmoinen?"

"Et, sillä sinä olet hyvä. Sano minulle, eikö sinua kukaan poika ole suudellut tai muuten..."

"Ei ole koskaan. Minkätähden te sitä kysytte?"

"Ilman vain."

Kaarlo siirsi tuoliaan vähä lähemmäs Eevaa.

"Miten oli sitten se runon loppu? Sano nyt!"

Eeva luki lopunkin. Siinä hän kuvasi rakastavansa sitä kaunista miestä. Kaarlo kuunteli henkeään pidättäen, ja kun Eeva lopetti, otti hän varovasti Eevan kädestä kiinni ja kysyi:

"Tosiko se on tuo sinun runosi?"

"Tosi se on."

"Eeva, Eeva... sinä olet kaikkein paras tyttö koko maailmassa..."

Hän tunsi ääretöntä onnea, suloa ja kaipuuta samalla kertaa. Hän yritti painaa Eevan rinnalleen, suudella noita viehkeitä, punertavia huulia ja vakuuttaa... Mutta oli jotakin, mikä esti... Hänestä tuntui, että Eeva oli liian hyvä hänen hyväiltäväkseen... niin lapsellinen, vilpitön ja suora. Mutta hän tunsi, että Eevan käsi vapisi hänen omassaan...

"Erämaan kukka... kovan kiveliön kävijä... Tiedätkö, että olet minulle niin rakas... niin rakas, etten minä sitä osaa sanoa... Te olette minulle rakkaita kaikki... isä, äiti ja pojat ja pikkutytöt..."

Hän heltyi niin, että pillahti itkuun.

"Minun tulee niin äärettömän ikävä, kun te lähdette..."

"Lähtisitkö sinä minun kanssani?"

"Lähtisin minä..."

"Mutta jos minä sinut pettäisin ja jättäisin sitten..."

"Ette te voi minua pettää..."

"Mistä sen niin varmaan tiedät?"

"Minä näen sen teidän silmistänne, ja muutenkin... te olette hyvä."

"Lapsi-raukka! Rakastatko minua?"

"Rakastan minä... nyt minä oikein rakastankin..."

"Mutta isä ja äiti ja pojat ja pikkutytöt?"

Eeva jäi sanattomaksi. Kaarlo läheni häntä ja painoi kuuman suudelman hänen otsalleen.

Eevan poistuttua Kaarlo tunsi elävänsä jaloa, puhdasta, ihanaa elämää. Kaikki saasta ja lika tuntui lähteneen hänestä...

Rakastiko hän Eevaa?

Rakasti nyt, rakasti puhtaammin kuin ennen nuorena, josta jo oli pitkä aika. Hänestä tuntui niinkuin hän nyt vasta alkaisikin elää, ja että entinen elämä oli vain pahaa unennäköä...

Ja kun elokuun pehmeä hämy hiipi huoneeseen, loi hänen mielikuvituksensa suloisia haaveita sydämeen...

Se entinen katala ja köyhä elämä kangasti vielä, ja tunto soimaili hukkaan menneistä vuosista...

Jo oli hän nähnyt ja kokenut maailman elämää! Miksi enää pyrkiä sinne takaisin, josta onnellinen sallimus johdatti pois? Miksi palata takaisin viekoitusten ja viettelysten teille...

Täällä hän oli löytänyt sen uuden elämän, jota oli hakenut ja ikävöinyt... löysi vielä paljon muutakin... tapasi suuren, puhtaan ja kalliin aarteen, joka oli parempi kuin kaiken maailman kunnia ja rikkaus...

Miksei hän voisi jäädä tänne koko elinajakseen? Eläisi täällä... Eeva rupeaisi hänen vaimokseen... He tekisivät uuden talon tuonne Raakonrannalle... Siellä olisi maita ja metsiä... Hän katoaisi pois maailmasta... ei kukaan häntä kaipaisi, ja toveritkin unohtaisivat.

Mutta sitten syntyi toinen kuva... Jos veisi Eevan täältä matkassaan... näyttäisi siellä niille Helsingin mamselleille erämaan kukan... Mitä ne olivat kaikkine sivistyksineen? Hampaat mustia, madonsyömiä tynkiä, huulet vaaleat ja kuin nuollut, poskien puna lievää ja sairasta... Hyi!

Eeva oppisi pian suuren maailman tapoja. Hänen erinomainen muistinsa ihmetyttäisi kaikkia...

Ja kaikki häntä ihailisivat...

Niin, kaikki! Mutta jos sieltä joukosta ilmaantuisi semmoinen, joka olisi uljaampi kuin hän ja viekottelisi Eevan hänen viereltään...

Sitä ei tiennyt. Maailma oli niin paha, ja niin kaunista ja lahjakasta tyttöä ei ollut olemassakaan kuin Eeva...

Ei, ei. Parempi oli sittenkin Eevan saada olla täällä vankkojen vaarojensa ja suurien salojensa takana. Yksinäistä oli tämä elämä, mutta se oli tervettä ja rauhallista...

Mutta voisiko hän nyt erota Eevasta, kun he kumpikin rakastivat?

Tyttö-parka! Kovaa koulua kävi täällä työtä tehden ja karjaansa hoidellen, mutta hänen elämänsä oli kuitenkin onnea, rauhaa ja suloista sopusointua... Mistä oli hän saanut kaipuun maailmalle, kun sinne mieli teki? Oliko hän liian paljon kertonut tytölle ja herättänyt nukkuvia haluja? Oliko tullut sanotuksi maailmaa paremmaksi ja kauniimmaksi kuin se oli?

Eeva oli niin herkkä ja hellä, ja hänen mielikuvituksensa nopea kuin salama. Jos hän joutuisi ihmisjoukkoon ja näkisi kirjavaa ihmiselämää... näin yhtäkkiä erämaan rauhasta vilisevään ihmisvirtaan... Ja taas hän mietti:

-- Tänne tulen takaisin... täällä elän... tänne kuolen. En missään olisi minä parantunut näin terveeksi... En missään muualla olisi saanut takaisin kuihtuvia voimiani, en karaistua siveellistä tarmoani... Tämä on onnelani, ja elämäni paratiisi...

Tämmöistä oli kai ollut ennen Suomen kansan elämä, silloin kun se tämän karun, mutta ihanan maan valitsi isänmaakseen. Laulun ja soiton ihmemaa!

Kärsivällisyyttä, siveellistä tarmoa ja sitkeää työtä! Siinä se oli heidän voittonsa ollut...

Täällä oli jälellä vielä sitä voimaa, jolla Suomen korvet oli viljaviksi vainioiksi viljelty! Heikki oli sitkeän suomalaisen perikuva ja Eeva laulun ja soiton hengetär, jonka suonissa varmaan vielä virtaili vanhan Väinämöisen viisasta verta.

-- Ihme tyttö! Ihana tyttö! Sinun kirkkaan silmäsi himoton ilme on nostanut minut elämän, oikean, terveen elämän kukkulalle...

-- Sinun siveellinen voimasi minut on parantanut! Omat voimani olivat jo lopussa! Kuinka minä sinua nyt rakastan, puhdas, kaunis pulmuni! Vedän sinut povelleni ilman kiihkoa ja rakastan sinua niin, että...

-- En tahdo sinua täältä siirtää pois pahan maailman markkinoille... Ei kukaan saa sinun taivaanihaniin silmiisi kurkistella, eikä kukaan huultesi punaa vaalentaa. Elät täällä semmoisena kuin Luojan kädestä lähdit... erämaan kiveliön ihmetyttö...

Hän paneusi levolle ja nukkui pian, hyvän omantunnon ja suloisen rauhan täyttäessä hänen sydämensä.

VII.

Pohjolan kesä on lyhyt.

Valo muuttuu vaaleaksi hämyksi elokuun alussa, ja öinen verho kattaa taivaan. Yhtäkkiä Kaarlo huomasi, että syksy henki jo ilmassa, ja luonnossa alkoi lakastua kesän voimakas vihreys.

Oli ollut niin kummallista hänen elämänsä täällä erämaassa, täällä valon ja hiljaisen rauhan ympäröimänä, ettei hän itsekään oikein käsittänyt. Mutta hän tunsi astuvansa maailmaan uutena miehenä, joka tietää sen mutkikkaat polut.

Mutta kun hän ajatteli eroaan ja lähtöään, valtasi hänet kumma kaiho ja ikävä. Tämä kesä oli ollut hauskin hänen koko elämässään. Niin tervettä ja puhdasta, virkistävää ja opettavaa. Mikään ei tuntunut hänestä niin hyvältä kuin se, että hänen suhteensa Eevaan oli säilynyt niin puhtaana. Nyt hän sen tunsi.

Mitä olisi hänen ilonsa ollut, jos olisi antanut himojensa mellastaa herrana? Kurjana ja häpeässä saisi hän nyt hyvästi jättää... eikä koskaan voisi tulla takaisin...

Mutta nyt voipi.

Hän käveli pellolle, jossa koko talon väki oli leikkuulla. Enin osa peltoja oli jo haasioissa ja kuhilaalla, eikä leikkaamatta ollut enää kuin navetan takainen pelto.

Kaarlon tullessa nousi Eeva leikkaamasta ja alkoi teroittaa sirppiään.

"Viikon päästä siis lähdette", sanoi tyttö hiljaisella äänellä.

Kaarlo istui pientareelle vastapäätä Eevaa.