Part 9

Me meni ymmärrettäväst koht Vilkum bualell ja ko meill niim bali vastustaji ol, ni mnää sanosi Vilkull ja Iiroll, ett mek koitaisi hiljakselles siirtty naapurtalo kohde ja viimem bistä itten sisällk koijuhu. Nii met teingi. Mutt naapurtalo veräjämbiäles Vilku jalk luiskatt ja hän gaadus. Silmäräpäykses hän niskasas ol kymmengund miäst, kom behmitivä händ niim bali ko he jakso va. Ja ko me viime naapurtalo väe ja Savila Jussi avulls sai hänem bois, ni hänell ol pää täynn aukoj ja häne luus oliva nii rikk, ett ko me händ tunnustli, ni ol jämt niingom bapusäkki olis pidell. Leivomes me häne sitt sisällk kannoin, go mep pelkäsi, ettei hän muuto olis koos pysynn, ja leivomes me vei häne Uuttengaupunkkihin dohtrin dyä. Kyll tohtrill hänen gansas tyät ol ja ko hän vihdo viime ol neulott ja paikatt ja sidott, ni hän ol niin däynnt tolloj, ettei suu takka näkynn muut kom bualiks. Hän ei oll virgonn viäläkkäm byärtmyksestäs ja tohtor sanos, ett pulsi hänes lyävä nii huanost, ett tuski hänest enä miäst tlee. Mnää olin govast pahoillan ja ajattli, ett mitä Tasala muar sano, ko hän guule kaiken dämä ja ko Vilkk sitt viäl kuale. Mutt Iiro lohdutt mnuu ja sanos: "Ei Vilkk tomsest kual, se friska händ vaa ja taeta ajap pois verest kaikk rakkaude hullutuksekki."

Ja kyll Iiro oikke ennust. Ko aamu valken, ni me näi Vilkun gatanost, ett hän ol virgonn ja ko mnää kysysi händ, ett "tahdoisiks snää, ett muar tliis tännt taikk tahdoks snää pappi puhutell, taikk mitä snää tahdoisi", ni Vilkk vet suurell vaevallt toisin gäsin dukom bois suu edes ja sanos: -- "Ruakka."

Ja me anno hänell ruakka; paisti hänell viis sualast silakka, pani runssast voit uunilämmiä leiväm bääll ja Vilkk söi ja joi piimä pääll. Ja stää päät hän friskanduma rupes. Ja kuukaudem bääst hän ol yht virkone go ennengi. Siihe häne naimseski sitt lahos, eik hän olp puhunns sanaka siit enne eik jälkke. Mnää en diäd, morsjan vai Vilkkuk se naimisjutu myttym ban menemä, mutt jos kysytt stää asja Tasala muarild, ni hän syyttä kaht viatond ihmist -- mnuu ja Hakkri Iirot.

Erinomase hyvä lindkoer

-- Jaa-a, nämä ovak kamala aja -- kamala aja oikke ova. -- -- Laihtunn oles snääki, Suleima -- -- ja laihtunn olen däsä ittekki. -- -- Saas nähds Suleima, ett mep pia ole semse, ett luuk krapiseva meis, ko mek kävele -- -- -- ole juur niingon gaks luusäkki olis saannk kondi alles. -- -- Sillaill oikke. -- -- Jaa-a, mnääki ole saann ens lukkip puale ikän ja pann raha ja vaeva siihen doimituksehe ja ny ole sitt semsellp palkall, ettän saan dehd uutt velkka, ennengo vanha o maksos ja nähd nälkkä päälsem bäätteks. -- -- -- Nii händ, nähd nälkkä oikke, se on dotinen dosi. -- -- Mutt kyll o niingi, ett jongu rangastukse mnuun gärssit täyty siit tyhmydestän, ettän ole virkmiäheks itten lukenn. -- -- Nii ett valla oikke ja kohtulist o, ett mnää täsä nälkvyätän giristäs saa.

Semssi Tornjaiste maister juttel, ko hän siink kävel ettittakasin gamaris laattjall. Semssi hän juttel Suleimall, mutt ei Suleima pali tiättos pistännk, ko makas pää etukäpälättes välis ja seoras silmines maistri, ko hän siink kävel. -- -- Muttko maister viimem bysäs häne ettes ja sanos: "Tiädäks, Suleima, ett snuum bäeväs ova jo luetu, ei mnuull ol vara ruakkis snuu enä", ni Suleima vääns ittes istuma, haukottel äänes ja kattel maistri nii moittivast silmihi, ett maister sanos: "No, no, koitetan gärssik, koitetan gärssi." -- -- Tiädäks, snää ole jo aikka kualeman duamitt, mutt em mnää anns snuu nuijat, mnää tahdo itt päästäs snuum bäevild ja ambumall. -- -- Kunnjalise ja kivuttoman gualema snää ole rehelisest ansann, sill ett snää ole oll hyvä koer, paras koer, ko mnuullk koska o oli. -- Sillaill oikke -- -- -- Aikka mnää jo olsi snuu ambunn, mutt ei mnuull olk kruutti ja haulej. Eik niit ny mistä saa. Ny ovas semse aja.

Ja maister rupes taas tramppama ettittakasin gamaris laattjall ja Suleima kävel hänem beräsäs askel askleld. Ja kovast fundeeravaise näköse he olivak, ko hes siin laattja mittasiva. Maister ott sitt kesken gaike flombuukkis plakkristas, pladaskel stää ja räknöitt rahas. Muttko hän ei saanns stää siäld heruma enemän go viistoist markka, ni hän heitt sem böydäll nii ett flatkatt, pysäs, kraape korvandaustas ja kattel yhtem baikkaha ettehes. Suleima pysäs kans ja kattel vooro maistri silmihi ja vooro stää paikka siin laattjall. Ja nii hes siins sitt seisosiva ja vauhkottliiva, niingo he olsiva odottann ett siäld laattja ald joku apu olis ilmestynn heijä ettehes. Mutt ei siäld mittän dull. Se sija ovi aukes ja maistri frou tul sisällp paperkäärö kädes ja sanos: "Tääll om Briia maistri lesk ja sano, ett hän o löytännt tämä miäsvainajas pöytloodast ja ko siin vissi o jottam byssyvehkeit, ni hän lahjotta nes snuull."

-- Annast tänn, sanos maister ja avo käärö. Ja ko hän se ol saann auk, ni hän rupes hyppämä ymbärs huanett ja sanos: "No kyll meijä nyk kelppa; tääll on gruutti ja haulej ja patruunej koko roukki. Nyt täsä tleeki juhl."

-- Nii, ja nys snää saas sitt lopetat tua Suleimangin dost syämäst. -- Suleima park!

-- Mitä snää juttle. Ei, ko ny me mene Suleiman gans metill joka sunnunda ja lupapäev ja met tua linnuj ja jäneksi, nii ett vissi lihas pysytä ja saada viäl myydäkki. Ny o räkning semne. -- Annast kattot, tänäpä om berjanda. Jaaha, huame ehtopuall me lähde Helistö äijän dyä. Hän o nii mond kerta valittann, ett jäneksek karavas siälls hänen dorppas ymbärs niingo lamppa ja syävä häne rukkiorakses vallam bilall.

Maister siäppas pyssys seinäst ja rupes stää puhdistama. Muttko Suleima näk se, ni häm bist voorostas tansiks ja haukus, nii ett akknat tärisivä.

Ko maister seoravanp päevänp pääs koulust, ni hän haukkas tulisimas kiiras pualpäevän dapase, laitt pyssys ja laukkus kunttoho ja talutt polkpyäräs pikkuportin gautt kadull. Suleima ei kerjenns syämängän, go hän dahdos oll viss pääll, ettei händ kumminkkan gotti jätet. Sendähde hän jo aikanas ol siirtänn ittes istumam bortimbiälehe ja käve vaa ai joukko haukkumas porsto ove edes, ett maister ymmäräis kiirutta.

Ja ko maister sitt vihdo viime oll tullk kadull ja hypännp pyäräs selkkä, ni yhtenp pyryns siin mentti. Ja Suleima haukus joka ihmist kon gadull vastan dul, niingo hän olis meinann, ett säälist ny ittes vähä siivom buale, nääk kaiketakki snää se, ett mnää ja maister metill ole menos ja meijä on giiru.

Ehtohämys hes sitt pääsiväkki ilma mitan glummej Helistöhö juur nii aikanas, ett maister viäl kerkes saunahangi Helistö faari seoras. -- Ja siäläköst sitt puhe luist niild kambraateild. Siällp panttin gaikk mailmam bitimek kunttoho ja ennen gaikki Helistö faar selitt maistrill, misä poikmetäkse oleskliiva ja ming pellon gyljes jäneksi ol, nii ett ne valla ihmisten gondeis loikkroitiva.

Eik olis sitt ihme eik mikkä, ett maister ol kovast hyväll miälellk, ko hän aamuhämys läks mettähä, eritottengin gon daevas ol selkki, eik tuull yhtä einett ja ko sitt viäl yäll ol olis severram bakast, ett ol hiukan grahattann. Suleima poikkes koht tiä siull ja ko ensmäisse aedangulmauksehem bäästi, ni jo algo oikke nätt jänekse ajo. Se ol poikjänes ja vaikk se, niingo niitten dapan on, dek äkkmutki ja piilottel ittes yhtmitta, ni ei Suleima sen gauan gurell andann. Ei ollk kulunnk kahtkymmend minuuttiakka, ennengo maister sai se ettehes ja ammutuks. Maister avo se ja anno Suleimall hänellk kuuluva osas siit ja sitt jatketti jäll jahti. Ja nii hyvä onn heill ol tänäpä, ettei maister muistannk koska enne nii hyvä reissu tehnys, vaikk hän mond kerta ol paliki otuksi saann. Niingo ymmärettäv asi ongin, go Suleima ol yht hyvä linnuj haukkuman go jänestäkki ajama.

No niin, gom bäev ol vähä yli pualill ja maister ja Suleima rupesivak käändymän dakasi Helistöt kohde, ni maistrill ol kolm jänest, neli metäst, kolm musta ja yks naaras, ja pari teert. Maister räknöitt, ko hän siint tallustel torppa kohde, ett hän saa näti rahan, go hän myy kaks metäst, kaks jänest ja yhde deere ja sittengi heill ittell jää liha koko viikoks. Semssi oikke maister fundeeraskel ja ol ilosellp pääll. Mutt sillo Suleima yhtäkkim bääst oikken giukkusen giljadukse ja läks kovast haukkutem bainama sydänmait kohde. Maister pysäs ja meinas, ett ei hän ny enä pidäis jäneksill väli. Mutt Suleima haukund men ain gauemaks ja kauemaks, viime se kuulus sild vuareld, kon gaukanp, pualem benikulmam bääs sulk koko näköala ja hetkem bääst se katos kuulumattomiin sinn vuaren daa.

-- Ketum bahus siihe ny viäl tul pränkkämä, harmittel maister ja istatt kive nokkaha odottama, ett Suleima tliis takasi. Mutt vaikk hän odott pualen diima ja odott tiimangi, ni ei Suleimat vaan guulunn.

Ong hän ny niim bahus, ett mnuun goeran jää yässeks mettähän, duumal maister ja läks hiljaksis torppa kohde. Ja hän ol jo tuli liki torpa vainjoit, ko Suleima haukund rupes taas kuuluma ja nys se tul juur händ päi. Se lähen ja lähen ja siins samas maister näk ketu vilaukseld katavpuskis. Häm baiskas pyssys poskell, ammus ja paikalls se jäi. Jäi händ.

Maister meinas, ett ny mar sitt vast paras saalis saattingi ja karas otukses tyä. Mutt kyll häne ilos murheks muutus, ko hän näkiki edesäs -- koera. Koer oikke se ol, ruski, pystkorvane goer, kippurhändäne ja levi juav valkost niskas ja kaulas.

Oi nyt turkane sendä, ajattel maister, ny vast klumm tul. Kyll ny meniväk kaikk ne rahak, ko mnää linnuistan ja jäneksistän saa ja kukatiäs jokune sata markka viäl lissängi. -- Ja maistri miälehe lykkäs jo, ett mimmost olis, jos hän guappais kaikes hiljasudes se eluka. Mutt häne rehelisytes nous semmost tuuma vasta. Eik hänen gauan darvinnukka siin omatundos kans taisteli, sill ett siins samas siihe ilmestys yks äij, kon gatos händ vähä ihmettleväst ja sanos: "Kukast semne herr oikke on, gon dlee tänn ihmisten goeri ambuma?"

Maister ilmott koht nimes ja asundpaikkas ja sanos, ett erhetykses hän se ammus, ko hän luul sen getuks.

-- Vai ketuks te luulitt meijän Gransu? Ong se miälestän getu näköne? -- Oi nyp pahapolv sendä!

-- Olik se hyvä koer?

-- Jaa, ett jos se ol hyvä koer. No ol se koirattem barhait. Hyvä talovaht, nättruakane ja ystväline oudoillekki ja sitt nii erinomase hyvä lindkoer.

-- Vai nii, vai ol hyvä lindkoer. -- Kyll mar mnuu sitt täyty se maksa. Mikäst siin autta.

-- Tiättvästengi deijä se maksat täyty. Ja se maksa pali, tiädättäk, ko se ol nii erinomane lindkoer, se meijän Gransu.

Maister räknöitt ittekses, kuip pali tämä lyst hänell maksanekka. Hän lask, ett hän linnuist ja jäneksist, ko hän nek kaikk myy, sais kuuskymmend markka ja jos tua äij ny vaati sata markkakin goerastas, nii nelikymmend markka siins sittengi o hävjö puhtas rahas. Ja mist hän otta ne raha yhtäkkin go häne jo muutongi on däytynn lainat elatustas varte ussema sata. -- Maister oikken duskastus, ko hän näit kaikki ajattel, mutt viime hän rohkas ittes ja kysys: "No, kuip pali se sitt maksa, tua Kransu?"

-- Jaa, ett kuip pali se maksa. En mittän diäd. Kyll mar nyk koerakki ovak kovas kursis, niingon gaikk muukki näi soda aikan. Ja ko hän vainaja -- puhele hänest juur niingo hän olis oll joku ihmne -- niin, go hän vainaja ol nii erinomase hyvä lindkoer. Jaa-a, takka mnää se, ett jos vaa yksikki lind metäs ol, niin gyll hän se vissi löys ja stää elämä, ko häm bit, ko hän se ol puuhu ajann. -- Nii händ, kyll se ol valla erinomane lindkoer, tua Kransu. -- Ja tosa hän ny makka eik koska enä linnuj kaahist. -- Ja mitä sano Juljaana?

Maister hikkol kuulesas tämäm buhe ja korott miälesäs Kransu hinna sattaviittengymmentte. Häm bur hammastas ja kysys: "Niin, guip pali tes siit meinatt sitt?"

-- Em mnää händ oikke ymmär. Kyll o vaa asi semne, ett mnuun däyty kyssy Juljaanatakki. Ei se koer ol vähäll maksett, ko se näättäk ol niin gauhja hyvä lindkoer.

-- Ei mar, sanokka ny vaan goht, mitä se maksa ko mnuun däyty lähtik kotti viäl tänäpä ehtost. Pimi täsä jo tleeki eng mnää kerkkeis odottama mitä teijä emänd täst vahingost meina.

-- Ei tee mittä, ei tee mittä. Mnää tlee huamen gaupunkkihi ja sitt saadan dehd räkning. Kyll o vaam baras ett Juljaanaki saa tämä vahingon gradeerat, sillett sanottakko mitä sanota, ni semmost lindkoera ei olt toist kon Gransu.

Ja siihe äij jätt maistri ja men menoijas. Mutt maister seisos niingom buullp päähä lyätt. Hän guul niingom bualhorroksis Suleima haukunan gaukans siullppäi. Hän ajattel, kuip pali pareve sendä olis ollk, ko hän olis andann nuijat Suleima ja jättännk kaikk jahtreisus sikses. Mutt viime hän sendä rauhotus, huakkas kerra ja läks linnuines ja jäneksines Helistöhö.

Hän ol oikke ilonen, go Helistö emänd sanos, ett faar läks naaprihi; hän ei puhunn mittän goko klummistas, muttko giitt yäkortteerist ja läks polkpyärines ja pyssyines ja otuksines kaupunkki kohde.

Ko häm bääs kotti, ni häne trouvas tul kovast iloseks, ko hän näk, kuip pali otuksi maistrill ol. Mutt sitt hän huamas, kui nolo näköne häne miähes ol ja kysys: "Kuule, mikä snuu vaeva, oleks snää kippi? -- Ja misä Suleima o? -- -- Aa-aa, kyll mnää ymmärrä, snää ole ambunns se."

-- En, en ois Suleimat ambunn. Sinns se jäi kettu ajama. -- Mutt kyll mnää koerangi ambunn ole -- viäran goera.

-- Siunakko! -- -- Jouduiks snää maksama se -- -- kuip pali se makso?

-- En diäd viäl. Mutt kyll mar se pali maksa. Se ol kuulem nii erinomane lindkoer. Huame siit tulla makso ottama. -- Ja maister heitt ittes soffaha istumam bää roikoksis ja nörkö näkösen. Frouv itk tillitt.

Vihdo viime hes sendä väsysiväs siihe murhettimisse ja menivä levoll. Mutt seoravan aamun maistri frou jo kuude nurkis herätt maistri ja sanos: "Se on dääll nys, se koera omistaja."

Maister pist äkki vaatte ylles ja käsk se viäran dullk kamarihis. Äij tul sisälls, sanos hyvä huamend, nytkäytt niska tas, nii ett tukk lens pois silmild ja sylk truiskautt kakluuni ette.

-- Istuma -- sanos maister.

-- Kiitoksi pali, kyllän ole jo istukki saannk, ko rattaillt tlii, vastas äij ja istatt toolill ovipiälehe.

-- Nii -- sanos maister sitt, ko siin hetke aik ol hissuksis oltt -- nii, mitäst te nys sitt olett ajatells sen goera hinnaks? -- Täsä olis tupakki.

Äij ott paperossi, sytytt se ja sanos: "Jaa-a, kyll asja lait nii on, go Juljaanaki sano, ett niin giltti koera em me enä koska saa. Tiätäk maister, ko hän vainaja -- puhele hänest juur niingo hän olis ihmne oll -- ko hän vainaja söi sualast silakkaki, ko vaan gaunist pyys händ tekemä se. Ko vaa sanos ett: 'Kransu o nii hyvä ja syä', ni söi ko söiki hän sualase silaka. Hamppa hirvis hän se söi, mutt söi vaan, go händ kaunist pyydetti. Kyll sill ol ihmeline järk, sill luandkapplell ja ko hän sitt viäl ol nii erinomane lindkoer."

Maistrin gäveväk kylmä värep pisi selkruatto, ko hän daas sai kuuli niist Kransu hyvist ominaisuksist ja hän gorott ittekselles se hinna jo kahtesatta. -- Ei sunkka siit vähemällp pääs, ajattel hän. Mutt yritt hän sendä viäl kerra vettäs sen goera arvo alaspäingi ja sendähde hän sanos: "Mutt tyyriks tlee tämsin aigoin raakki koeraki."

-- Niin gyll tleeki, jos o semnen goer, ko ruakki kreivaile. Mutt tämä meijän Gransu ei olls semne. Hän söi vaikk mitä. Niit on goeri, ko esimerkiks ei syä lainkka leippä, jos ei voit päällp panna. Ja o niit semssiäkkin go nualeva voim bois leiväm bääld vaa ja jättävä leivä siihe. Mutt Kransu! Ei tarvinn muut kom bari kertta sivalttap puukkoll leivämbalast juur niingo olis voit levittänns siihe, ni hän ott sen däydest ja söi se, niingo siin olis oll voit pääll. Nii viisas koer se Kransu ol ja sitt niin durkase hyvä lindkoer.

Vai nii. -- No mikäst se hind nys sitt o?

Niin, gyll mar maister tykkä, ett se on dyyris. Mutt tiädättäk ett Juljaana, ko ai o vähä ylötöne makso-ottamises, määräs siit pali enemä. Sillaill oikke, nii ett kyll mnää meinasi, ett siit sendän darvittis saad -- -- -- kuus markka. Ko se ol nii erinomane lindkoer.

-- Kuit tes sanositt? -- -- Kuus markka!

-- Sillaill oikke -- kuus markka oikke. Mutt kosk maister tykkä, ett se om bali, ni jos sitt vähenetäis viittehe. Vaikk kyll Juljaana mnuun gäsk kymmend pyyttäs siit. Mutt mnää ajattle, ett kyll viisikki sendäm biissa. Puale markka mnää siit itt makso, mutt se ol sillom benikk viäl, eng mnää sillo ymmärtänn, ett siit pit tleema niin erinomase -- -- --

-- Nii erinomase hyvä lindkoer, täydens maister äijäm buhe ja anno hänell viide marka sedeli. Ja maister koitt oll vihase näköne, vaikk häne ol vaikki iloas hillit.

-- Hyvi maister arvasiki, mitä mnuum bit sanoma, jatko äij. Engä mnää sillo luull, ett siit nii erinomane lindkoer pit tleema. Tiädättäk, ko hän aikas ol haukkunn linttu eik saanns stää lähtemäm buust tiähes, ni hän graape puun gylkki ja koit hypät ylös oksill ja jos ei sekä auttann, ni hän rupes pureskleeman buun gylkki, nii ett karpumbalase lensivä vaa ja ai joukko hän gatos stää linttu ja haukus, niingo hän olis meinann, ett laitaks ittes tiähes siäld taikk mnää kaadan goko puu ja kat ettes, kuis snuu sillon gäy. -- Semne oikke se Kransu ol. Erinomane lindkoer se ol.

-- Mutt kuulkkast ny. Ei lindkoer sillaills saa menetell. -- Olettakkost tek koska linnuj ambunn?

-- En, en ikipäivi. Kyll mnuullp paremppakin dyät o. Ne ova herrattem belej ja toimituksi semse. -- Ei mar, hyväst ny ja kiitoksi pali.

Ja nii äij sitt läks. Mutt maister ol ilone ja häne frouas viäl iloseve, ko hän sai kuullk kui vähäll maister ol pääss koko jutust. Eik se heijä ilos siihe loppunn. Heill o mond kertta jälkkembäingi oll hauskutt Kransust. Ko se ol nii erinomane lindkoer.

Kolm valtta riidas

Me oli, mnää ja Mustaoja Frankke ja Telkklän Danu yhtens sunnunda-ehtopäevän joutunnk kuki asjoillas toinen doisen seoraha Luvjan girkoll. Me makasin, go me oll saann asjan glaariks, kedolls siink kirkkmaa aeda viäres, praakkali yht ja toist ja käryttlin dupakki. -- No, ko siins sitt kappal aik ol jaaritellt ja pantt mailmam bitime laillssen gunttoho, ni sano Frankke: "Ny ovak, kuulem, kaikk mailman geisri ja kuninkka ja korkkema herra joutunnt toinen doises kraisuist kii ja tappleva nyskivä, nii ett tomu tuaksu. Ja mnää olen guull, ett piänemb väkiki ruppe pia ottama isomist esimerkki ja aika kans tapplema. Nii ett siin mar sitt vast krahin gäymä ruppe."

-- Ruppe händ -- sanosi mnää -- sota siit tlee ja kamaleve kon goska enne.

-- Sota siit tlee! Ett tek kans pali tämä mailma menoist tiäd -- tartus Tanu meijäm buhesse -- ei siit sotta tulk, ko se o jo. Mnää käve juur papplas ja kirkkherr puhel mnuull, ett jo oikke nes siäll lännembualell -- en muist se maa nimi -- toinen doissias ammuskleeva. Ja kirkkherr sanos -- niingo se ongi -- ett kyll hän sendä oikke ihmelist o, ett, vaikk mek kirjota 1914 ja ole niin daitamattoma sivistynnyj ja oppenuj olevannas, ni yks kaks mek keskell jumala suama viljan gorju aikka ruppen dappaman doinen doissiam bahemin go mikkäkkim bedo.

-- Jaa-a, se olikin dosi puhe -- sanos Frankke -- Vai jo mar siällp paukutella. Mahta siin oll vähti ja meteli, ko nii mond valtta yhten dörmävä.

-- Myrkkyne guhin siink käy -- uskokkam bois poja - pist puhe jatkoks Riihilä faar, ko meijä huamamatan ol seisattanns siihe liki meit ja kuuli meijäm buhen. -- Se o viss se, ett siint toisengin gynnek kärvendyvä. Mnää tiädä sen, go olen gans kerra oll lengeis, kon golm valtta riidas ol. Ja ny niit valloj on, guulem, ussevekin gon golm.

Met tiäsin gaikk, ett Riihilä faar ai ol semnen glookuttem buhelja ja tiäsi sengi, ettei äij oll olls sodas. Mutt pilam bäite Frankke sanos: "Vai nii, vai olett tekki faar sodas oll. Ja oikke semses suures sodas. Mikkäst kolm valtta sillo riitliväs sitt?"

-- No nii, ei se ny juur mikkä sota oikkjastas oli, mutt turkasen giukkusest siins sendä rehgitti. -- Ja nek kolm valtta -- nii, ne olivak köyhys, esivald ja jumal.

-- Voimakka valla oliva, sanosi mnää.

-- Voimakka, voimakka oikke, pali voimalisemak ko nämäk, ko siällk kanuunoines äkseerava ja yks ol semne joukos, ettei händ vasta autakkam bulittamine.

-- Nii händ, mutt kuulkkast faar jutelkkast meills se tapaus.

-- Saa kyll, jos niin dahdott. Mutt ongost teillp pojat tupakki, ettän saa ens piippun däytte!

Faari kohde oijennettin goht kolmt tupakkukkro ja ko hän ol yhdest pistännp piippuhus ja saann valu siihe, ni hän löi ittes vatalles siihe meijä viäre ja algo.

-- Niingon diädätt, ni mnää pidi yhte aikka tota piänd talo tuall metä reunas ja siinäköst sai täyden dehd, ko siit leipäs ott. Rasitust ol pali: syyting ol, rahatte intträss ol, papi- ja kruunuvero oliva, hollis täydys käyd ja päällsem bäätteks o se talo siunatt semsell maandiängapplell, ett se niskas sai vähdät suvet talve. Se on dua tanhva mutk tuall aukkjall ja niingon diädätt, ni suvells siihen dlee kaikk sadevesi, nii ett sand mene helkkrihim bohja myäde, syksyll ja kevälls se om bohjaton, vaikk siihe gaike mailma sanna ajais ja talvells se o huanomalls säällk koht lund täynn. Se o ai vaa ottamisem bäälls, se pahus. -- No nii, yks talv jälls -- siit o ny jo viidettkymmend aastaikka aikka -- ni meill oliva niin gamalat tuiskus, siink kynttläm-bäevä nurkis, ett mnää rupesi olema valla hukas sen diängapplen gans. Juur ko mnää sai se auk, ni jumal hakkas se lund täytte ja tuskim byry kerkes harvenduma, ni jo ol falesmann mnuu niskasan huutamas, ett avast tiäosas auk, rakkar. Ja stää kest viikkaussi. Napisema mnää jo meinasi ruvet, ko jumal ja esivald mnuu köyhä miäst siin niin guransasiva. Ei mnuu jumalan deos sendä nii sydämellen gäynnk ko se falesmanni ainane nälkkimine ja pränkkämine. Meijä välillän ol, näättäk, semmost vanha riitta ja hän näytt mnuull ny, ett mnää oll oikken giusan gapple saann hänest Hän diäs, ett ny ol paras kupiikiajo aik ja ett mnuull olis olis siint toimes hyvä tjäänesti. Sendähde hän ai vahtasiki, ett olik mnuun diäosan auk ja joka tuisku jälkke hän ol valmis mnuu ahdistama.

Yks päev sitt tuli jälls semnem byry, ett mnää vast siinp pualpäevä jälkkem bääsin diängapplen gimppuhu. Aamuste ol taevas olit tähdes ja selkki, nii ett mnää oll lähettännt trengpojan gubiikkihi ja oll jäänn itt kottik, ko mnuull ol siäll yht ja toist toimitust. Mutt edellpualpäevä rupesikin gummingim byryttämä ja ehtopuall mnuull ol jo taas, niingo sanott, täys tyä sen diängapplen gans. Hiki juaks valla oikkjanas mnuun dukastan, ko mnää siin lappemell loi lund. Ja ko mnää sillaills siin hääräskle, ni mnää kuule falesmanni jumburi äänem Berängylän gulmald päi. Mnää ymmärsi, ett se tul virkmatkoildas Irjantteld ja koden mnää hänest tykänn, ni mnää käänsi selkän sinnppäi eng olit tiätvännäs mittä, ennengo falesman räyhäs mnuun dakanan: "Pruukata sannop päevä kans."

-- Nii händ ja viäl hyväkim bäevä -- falesmanill niingon gaikill lähimäisill ylipäätäs. Nii ett hyvä päevä kans vaa.

-- Pahus olkko snuu lähimäises! Mutt kuule, ong tämä ny laitta ja räkninkki! Snuu on diäs jämt tukos, ko mnää kulje.

-- Nii händ, eikän daevaline isä näy välittäväs kruunumiäste reisuist juur mittä. Äskö juur hän lakas hakkamast lund tähän danhvaha ja ny mnää ole jo kapple matka avanns stää.

-- Kapple matka! Ongost se sillt teht, ett se avetan gapple matka. Sengi lurjus, mnää sakota snuu. -- Ja luuleks snää, ett snää saa jättät tämä näi soukaks. Katost nyk, ko mnää levitän gäsivarten, niin doisest syrjäst toissehe mnuun gäten ulettuva.

Falesman ol hypänn, näättäk, reestäs ulos, avannp pälsys ja kykys nyk keskellt tiät ja mittas kui levjäks se ol luatt.

-- Niin, dämä snuun diäs o valla liia soukk, lait se levjämäks vaa ja vähä liukkast sittengi, sanos hän viime ja läähött niingo juatimborsas auringombaistes.

-- Vai o liia soukk. Kuingast pitude lait sitt o, ongost stää tarppeks falesmanni miälest, meinasi mnää, kon gans rupesi suuttuma.