Part 8

-- Juapnuspäite! Snää juavuksis ole, vastas boosu ja nii siins sitt käve niingo mond kertta enne ja jälkke, ett ko äijä oliva aikas toinen doissias haukkunn nälkkinn, ni he joudusivak kraivärkeist kii ja boosu sai selkkäs. Sillett vaikk timber ol vanhambualne äij, ni luja se sendä ol kooristas ja selkkäs oikkem boosu sai, selkkäs oikke ja tarvittikki saad.

Mutt ei Maij tiättos pistänn, vaikk äijäs skansi laattjallk kiärittliivä, kattel vaam bää kallellas ja pist joukkon doise silmäs kii joukkon doise ja välist molema.

Kom boosu ol seljennt tappluksest ja näk se, ni hän heritt nyrkkiäs Maijall ja sanos: "Vai nukkuma snää ruppes, sengin guato, kon doinen däsä henges edest rehki!"

Tämmöst elämä meill ol joka haminas ja merelläkkin, gon gaunist ilma taikk tyvend ol. Nii ett oikkjastas se Maij ol yks siunatt elukk siit, ett hänen gansas yks ja töine sai aikas kuluman, gon ei mittän giirutt tyät oli. Mutt ei se puhuma ruvenn, ei se ko merkk.

Vihdo viime mes sitt yks syyskuu ehtopual pääsin gotti Rauma haminaha. Ja ko ol saatt ne viralise asjat -- tulli ja muuk -- klaaratuks, niin gapteen sanos konsti: "Kuule konst, mens snää nys sinn meill ja viät terveksi Agaattalls, sill mnuu huushollerskallen ja san, ett mnää ole viäl tämä yässem buuris, ko o yht ja toist täällt toimittamist ja tlee tutuijakim buurihi hiukan deet juama ja muut semmost. -- Nii ja viäs sitt tämä Maij ja sinnk kotti ja san, ett kyll sill häkis ruakka on, go Agaatta vaan gatto, ett se saa vett astjahas."

Konst läks viämän dervekse ja papukaija maihi ja kovast ilone huushollerska ol, ko hän niin gauni linnu hoittakses sai. Häm baniki häkin goht peräkamari sengim bääll, pes se vesikupi, pan uutt vett siihe ja puhel: "Oi, voi, ole mar snää oikken gori ja raar lind -- -- mutt kamal nokk snuull o." Ja sitt hän dek vähitellen gaikk muu ehtoaskres, siunas ittes ja pan maat.

Seoravan aamun ol viäl hämy, ko Agaatta heräs siihe, ett seinkell salis hakkas viitt. Hän dahkos unem bois silmistäs, istatt sängylaedall, luk aamusiunaukse ja rupes sukkatas jalkkaha vetämä. Mutt ei hän olis saanns stää viäl kom bualväli säärt, ko hän dykkäs, ett joku huakkas ja sanos: "Varjel meit." Agaatta peljästys, nii ett hänen gätes putosiva hermottoman alas ja hän guulustel korva hörilläs, ett mist semne ään dul. Mutt ko ei mittä vaan guulunn, ni hän lepys vähitelle, vet sukkas polvehe saakk ja rupes toist haparoittema. Mutt sillo sanottim beräldpuald huanett juur niingo joku olis sengim bääll oli: "Sanp päevä -- sengim bahapolven goukknokk, sanp päevä -- snää raat" -- -- Ny Agaatta ymmärs, ettei hän äskö erhettynn oli. Häm beljästys nii, ettei kondit tahtonn händ kannattak, ko häm bakistem baedallas läks karamam bakkon, doine sukk jalas, toine gädes ja alushame kainlos. Tämses reedas hän dul naapurtaloho valla hengästynnynn ja pyärys koht, ko häm bääs yli kynnykse.

-- Jumal siunakko! huus naapri Maij, ko seisos taka viäres ja liikut aamupuuroas, jumal siunakko, ny on gapteenill valu vallallas. -- -- Kene mnää nys saan gelloihi menemä ja kuka tota Agaattat hoita? -- Mutt ei hän siins sendän gaua fundeerann. Siihem baikka hän jätt Agaatta ja puuros, siäppas vesiämbrin gättehes ja läks kiiruman gautt kapteenin daloho.

Siäll oliva oves selkittömä seljälläs. Maij men vesiämbär kädes ensmäitteks köökkihi. Hän gävel ymbärs laattja ja nuuske. Mutt kon ei hän gräässä siällt tundenn eik valu missä nähn, ni hän men ämbreines salihi. Siäll hän jällk koperoitt joka nurka. -- Ei, ei hän siälläkkä löytänn mittä valuvaara merkej eik peräkamari ovestakka mittä sengaldast näkynn. Hän lask ämbris laattjall, ott priisi ja rupes fundeerama, ett tääll o vissingin gäynn ryävrej -- Ja taitava oll viäläkkin duallp peräkamaris -- mutt olkko, mnää en heit pelkk, meinas Maij ja men peräkamarihi. Hän vet salusiinis siull, ja avo akkna auk, ett tulis valkoseve huanes ja kattel sitt ymbrilles. Agaatta sänkk ol auk, peitt yhdes mytys jalkpääs ja vaatte riipi raapi sängy viäres. Maij ott pranstakan gättes kakluuni nurkast ja syynäs kaikk semsep paika misä pahandekkjä olsivat taitann ollp piilos. Viime hän gykys kattoma, ett olisik nep pistänn ittes sängy all.

-- Hyvä päevä! -- hän samas kuul sanottavan dakanas. Hän dul oikke iloseks, ko hän meinas, ett ny o joku muukin dull händ auttama. Maij nous ylös ja katos ymbrilles, mutt ei siällk kettä huanes oli. Hän garas akknahan gattoma, ett olik joku siutt mennes huutann hyvä päevä hänell. Mutt ei -- ei se ään siäld tull oll -- katu ol vallan dyhi.

-- Kuule Maij, eks snää raat sanp päevä? kuulus taas yhtäkki hänen dakanas. Maij pyäräytt ymbärs, mutt ei siäll vaan gettä näkynn. Maijam bolve rupesivat tutisema ja kylm hiki pissol häne otalles. Ny Maij ymmärs, ett aave se ol, ko ol Agaattangim beljättänn. Hän goitt lähtip pois, mutt jala oliva niingon gii naulatu laattjaha ja hän väris ko langvyht. Ei hän olis valu eik ryävrej peljänn, mutt -- aave, hyijyi -- kylmä viluvärek kiipesiväp pisi häne selkruattoas, ko hän ajattel, kenem barihi hän ol joutunn.

-- Kuule Maij, puur pala pohja! sanos aave taas.

Maij huakkas, lyyhistys polvilles ja rupes ruaklu'uj lukeman, gonei hän hädisäs saanns sopivema rukkouksem bäähän gii.

Mutt kesken dätä toimitust aave rupes kiroma niin gamalast, ettei Maij koska ollk kuullk kenenkkä nii ruakattomast ja yhtmittan giroleva. Se käve sild aaveld niingo veisate vaa. Olo tunnus Maija miälest niin dylkkjäld, ett hän gokos kaikk voimas viimessem bonnistuksehe ja pääs kom bääsiki lykkämä liässuhu, vaikk hän unhottiki vesiämbrin giirusas.

Naapris ol Agaatta vähitelle virgonn ja ko Maij peljästynnyn ja kovan gohinan gans tul kotti, ni Agaatta rupes juttleman, gui aave häne aamuste ol peljättänn, nii ett hänen däydys paedallas pakko lähti.

-- Älä mittäm buh, älä mittäm buh -- mnää tlee juur siäld ja -- -- Ny ova vissi viimse ajak käsis -- -- läähött Maij ja huus akknast jokase ämmä sisällk, ko siit siutt meinas menn. Ja kyll heit sillaillk kokkonus. Ja sitt keitettin gaffet ja ämmäs siunasiva ja kläppäsivä ja hurautiva ai joukkom biäne virrembätkä.

Niingo sanott, ni met tlii saman aamun ylös buurist ja kapleen käsk meijän gaikketten, goko Preciosa väe, hänen dyyijös ottamam biäne aamuknapi, ennengo erota. Ko mes sitt pääsin Kapteenin daloho, ni äij kiukuttleema ja pärmänttämä, ett mitälai semne on, gon gaikk oves selkittömä seljälles ova ja vesiämbär keskells sali laatijat ja peräkamar semses ruakos ko siäll olis joku fletk asunn eik häne vanh, siivo ja kaikimbualin gunnjaline Agaattas. -- Ja ihmettli me muukki stää räkninkki, ko met tiäsi, ett Agaatta oliki nii jäijestyst rakastavaine ihmne, ettei olekka montta. Mutt kyll mes sai viäl enemä ihmettlemise syyt. Käve näättäk nii, ett juur kon gapteen ol saannp piirongin glaffis auk ja kaata meill viina klaseihi, niim beräkamarist huudeta: "Kuule Maij -- hyvä päevä -- sengi julmett, sanp päevä."

Me ymmärsin goht, ett se ol Preciosa Maij. Ja siinäköst ilo tul. Maija häkk nostettin geskell laattja ja Maij pauhas; hyppäs ja pauhas yhtmitta. Boosu ol kovaste ylppi, ko se palanajan dakka sanos: "Hyvä päevä" ja jungman nauro, nii ett hän vallan giärittel, ko Maij kiros pahemin go juapunn merikarh. Mutt viäl lysteve ol kuullk, ko se ähkys ja puhkus ja pan ai joukko, ett -- koitast lyäd -- -- rakkar -- vai nii -- vai pures snää -- koer!

Juur semseld se ol kuulunnk, kom boosu ja timber tapplivap Preciosa skansis. -- -- Ol mar meill lysti! Ja ko Maij viimen doisellk kondillk kraape nokkatas ja huakkal: "Puur pala pohja", niin gokkiki ol suu levjänäs korvihi saakk. Me meinasin gaikk, ett o siin Maijas sendä viissautt. Erinomase hyvi hän ol kaike meijä opetukse onkkehes ottann, vaikkei häm buuris sanakam buhunn. Mutt mep pääti, ett hän ol vissi oll merikippi.

Kapteen gaas sitt toisengi ryypy meill ja meinas, ett kyll hän ny aikas kuluma saa, ko hänellt tämnen gambraatt o.

Mutt kesken gaike me näin glasist, kon gymmengund ämmä tul poikin gadun gapteenin daloho. Ensmäisenk kulk boosu avjopual, viimeste joukos ol naapri Maij ja kaikkja viimesen laahustel kapteeni Agaatta peljästynnynn, surkastunnunn ja lainvaatteis. Me vähä äkkim bapukaijam beräkamarihi ja oven gii.

Ko vaimväki sitt tul sisäll, ni hep peljästysiväk, ko he näkiväk kapteeni ja meijäm boosu ämm sanos: "Jeskandeerakast, tääll on gapteeniki jo koton, hyvä huamend ja tervtulo kotti."

-- Jumalandakko ja kiitoksi vaa. Mutt mitäst te ny näin guljett juur niingo maahambanjaisprosessis mnuun dyän.

-- Meinasi vähä veisat ja lukki jumalasana tääll, ett saadais se aave pois.

-- Aave! Ong tääll aaveit näht?

-- Ei näht ol, mutt kuultt o, nii ett siit laist autta.

-- Soo -- vai nii, kenest haam täälls sitt äkseeranne?

-- En diäd vissi -- mutt mnää luule, ett se o se handelsmanni frou vaina, kosk se möyhä miästäs, ett hän rähise juapnuspäite.

Sillom boosu pääs vähä äkki ämmätten geskell ja sanos: "Nii, semmost siit sitt tlee -- siins se ny näätt! Haukkukka viäl miähiän, go he joskus hiuka firris kottit tleeva -- -- pitäkkä semmost meno vaa viäläkki, ni ett saas sitt haudasakka rauha, muttko spöökkäilett tääll ihmisten gauhistukseks. -- Ja se rangastuksen det tarvittettki."

Ymmärtä se, ettei semnen buhe muiji rauhottann. Mutt meill ol täys tyä pidättä nauruan ja olsi vissim burskattannukki naurama, jos ei se heikove sukupual olis ruvenns siin veissama yht hengelist laulu. Se nuattihi mekki sitt kaiki oti vähitellen gii ja tykkäsi, ett kyll täsä nyt tämmöst jo tarvitangi. Mutt ko ämmä oliva menn, niin gyll me nauro ja ihmettli stää boossu, ko hän ni äkkin gekses, kuis semsestäkkin dapauksest hänell ja monell muull hyätty tliis.

Ja kyll boosu sanap piam bisin gaupunkki levitetti eik äiji lainkka enä torutt, ko hes sillon dällön vähä toisellk kymnellk kottit tliiva. Eikän gom basatti ja plääjätti, ettei sill mittä määrä oli.

Nii ett yks siunatt lind se Preciosa Maij ol. Mutt ei meillk kaua hänest lysti ja hyätty oli. Ensiks hän gylmistys ja ol kippi ussema viikko eik puhunns sanaka. Me en näättäk lainkka huamann, ett peräkamari akkun ol jätett auk ja sillo hän sitt sai syyskylmyde verehes. -- Nii händ. Ja ko hän sitt paranus vihdo viime, niin dul yks uudengaupungilainen gippar ja pyys ja rukkol stää lainaks. Hän meinas ett tarvitais saad Uudeskaupungisakki asjas samall hyvälls sortillk ko ne Raumall oliva. Ja kapteen ol niim böhkö -- en daedp paremi sanno -- ett anno se lainaks. Se viätti Uuttengaupunkkihi ja siäll yks katt koht ensmäis ehtont tapo ja söi se.

Jaa-a niit uudengaupungilaissi! Hyväm berä he ai ova oll, mutt ko he jotta hyvä saann ova, ni ei hes stää pittä olt taitann. -- Kati makkohom bäästiväs se viissa ja korja ja raari linnungi. Sillaill oikke. Semse lopum Breciosa Maij sai. Ja Raumall rupes vähitellen daas olema levotond ja riittast kalaasette ja lystette jälkke, ja o viäläkki. Sillett semmost linttu kom Breciosa Maij ol ei sinn olk koska enä saatt. -- Eik saadakka.

Tasala Vilku naimisreis

Mnää istusi Anundilam borstokamaris etukumaras kädep poskill ja kyynärpääp polveijan vasta nojattun. Ol mnuullp piippuki hamppais, mutt se ol aikka samonn, koden mnää oll muistann imis stää. Ja olis mnuulls siin oikke montta lai paremppakin dyät ollt toimitettavan, mutt ei siit mittän dul nyk, ko mnuull niim bali fundeeramist ol. Asi ol näättäk semne, ett Tasala Vilkk näihi aigoihi ol tull nii glookuks, etten mnää lainkka ymmärtännk, kui häne laitas oikke ol. Ei hän hullutell niingo enne eik mittä lysti toimem bann, muttko rypistel silmkulmias, ko mnää taikk Iiro jotta sengaldast hänell esiti ja sanos, ett semne on gläppmäist ja ihmettel, ett mikä siin on, goten mek koska järkken dul. Tupakimbolttamisengi hän ol vähendänn ja ko hänell aikka liiknemä ol, niin girjoj hän luk ja pladaskel. Nii ett kovaste oikke Vilkk muuttunn ol ja stää mnää siin nyt tuumali, ett mikä semne vika oikke mahta oli. Eik se oll ensmäine gert, ko mnää stää asja fundeerasi ja mnää oll mond kertta jo sanonnt Tasala muariakki, ett vissin dua Vilkk kippi o ja jos ett te vaan goit hoittas stää, ni saatt nähd, ett se kuale.

Mutt ei muar tiättos pistänn, mutko nauro vaa ja sanos, ett mitäst hän Vilku sitt teke. "En sunkka mnää händ hengis saap pysymä, jos se kerra nii näht o, ett hänen dähän dauttihin guallt täyty", pauhas muar.

-- Keittäkkä ny jumala nimes edes rusinsoppa hänell, ettet ann hyvä miähe noi vaa ilma mittä vastust tekemät kuall.

Sillaill oikke mnää muarills saarnasi, mutt niingo sanott, muar ei olit tiätvännäs ja mikä sukkeleve ol, muar tul melkke ai ilosemaks ja ilosemaks stää myäden go Vilku miäl käve huanomaks.

Olikost sitt ihmekä, ett mnuull ol fundeeramist, ja nykki mnää, niingo sanott, ajattlin dätä asja kesken giiruan.

Mutt yhtäkki se mutk selkes mnuull, mnää hyppäsim bystö, napsauti sormeijan ja sanosi itteksellen: "No, mutt ole mar mnääki sendä aika tohro. Kon em mnää stää koht ymmärtänn! -- Se hänes vikan o, se oikke se o, on händ." Ja nii iloseks mnää tlii jäll, ettän yks kaks pisti seilhanskan gätten, valikoitti ittellem barhama seilneula, pani langa silmähä ja vooron drallitteli, vooro viheldeli siin neulotesan.

Ko mnää siins sitt olim biäne aikka täsä toimesan oli, ni auke ovi ja Iiro tul sisäll ovest. Mutt ei hän dull niingo yks tuulispää, niingo hänen dapas ol oll ai enne, muttko oikke venuttamall niingo iiliskott joem bohjall hän haalas syndisen groppas yli kynnykse, istus toolill ovibiälehem, bist lakkis tooli all ja töllöttel siin hetke aikka, niingon darhpöll, ennengo hän hyvä päevä sanos.

-- Päevä, päevä, vastasi mnää ja jatko viheldämistän ja trallittamistan.

-- Snää oles sendä vähä jumalaton miäs, sanos Iiro viimen, go hän gapple aikka ol stää mnuu nuattian guulustell.

-- Taeda mar ollakki ja o se sendä oikke ihme, ettän ole semseks jäänn, vaikkan ole goko piäne ikän elänn nii hurskaste miästem baris ko snää ja Tasala Vilkk.

-- Rupp nys siinp pistlemä viäl.

-- Vai pistle mnää! -- Mutt kuule, mist snää se huamann ole, ett mnää ole jumalaton.

-- Mist mnää se huamann ole! -- No, kyll snää kans taedak kyssy. Snää viheldele ja trallittlet tääll, vaikkas kyll ole huamann, ettei Vilku lait ol lailles. Snää tiädäk, kui hän o muuttunn ja jos hän dätä hyämy vaa huanone, ni haudas hän o enne montta. Mnuun gäy händ nii surk, ett em mnää tämsis olois sais noin drallitelttu ko snää.

-- No nii, jos täsä oikken dott puhuta, ni olek kaiketakki snää nähn, ett tämä asi mnuukim bainann o, mutt äskölttä mnää juur tlii ajatelluks, mikä stää Vilkku vaeva ja ett se asi saadan glaaratuks.

-- Luuleks vissi nii?

-- Luule händ.

-- No mikäst händ sitt vaeva oikke?

-- Jaa, ett mikä händ vaeva? Eks snää todestakka saas stää onkkes, Iiro.

-- En, em bahus soikko saa, vaikkan ole fundeerann, nii ettän ole vallam böhköks käynn. Ming via snää luules se olevas?

-- No mato! Mikäst muu se sitt olis.

-- Jaa mutt helkkris sendä, nii se ongi! Koden mnää stää tuli ajatelluks!

-- San muut, ny vast mnääki siit selvillp pääsi. Mato se on, go Vilkku vaeva, ja snää lähde ny liukkast apteekkihi ja osta matosatsi ja viäl tänäpä Vilkk panna se ottama.

-- Ja vissi, mutt kuule, kyll om baras, ett anneta hänellk koht dubblaste semnen davaline sats.

-- Niin gyll ongi. Ot kaksi satsi ja pyyds stää kaikkja lujimppa. Tästäs saa raha.

Mnää anno Iiroll rahakukkron ja Iiro läks paikall apteekkihi. Mutt ei ollk kulunnk ko muutam silmäräpäys, niin dlee Tasala muar meill, sano hyvä päevä, niistä nokkas hameliäppehes ja kysy, kui mnää voi.

-- Hyvi vaa, vastasi mnää ja kysysin dakasi, ett kui Vilkk ny jaksa.

-- Hyvi hän jaksa, hyvi hän jaksa se verran go mnää tiädä. Hän ei ole nääks nyk koton, hhän läks sinnt Turum bualehe.

-- Kuit Turum bualehe. -- Terveyttäs hakema vai?

-- No nii, sanota ny niingi. Se asi on gui häne otta, sanos muar ja nauro nii, etten mnää enä taitann hillit ittiän, go sanosi: "Jos tet tiädäisitt, muar, kui häijy mnuun deke sydämesän, go mnää ole huamann, ettet te ollt tiätvännäs, vaikk te näätt, ett Vilkk o saeras. Vai ettäk te ol huamannk, kui nörköksis hän istuskle, ei puh pali mittä, ei syä eik jua niingo enne ja käy luule mnää laihemaksikkim bäev päeväld?"

-- No, no, Kalkke, älä nys sendän däsä mnuu klummima rupp, vastas muar, -- luestis ny ensin dämä preiviki, se o Vilkuld, hän gäsk mnuun dullt tuama se snuullk koht, ko hän o lähtenn, -- ett niin, däsä se ny o.

Muar oijens mnuullp preivi, mnää avo se ja lui:

"Hyvä veli.

Tämä meijä muar kohise vaa yhtpäät semmost, ett mnuum bidäis menn naiman, gosk mnuull on dalo ja asti ja muut olemist niim bali, ett olis oikke synd stää viäraill jättä, ko mnää joskus panen gursi stää hamina kohden, go on kaikkette meijä reissuttem bäämäär. Ja mnää olen dulls siihem bäätöksehe, ett o niis muari jutuisakki jottam berä. Ja ko mnää, sillongo mnää lastasi siällt Turun dakan, opesin dundema yhde flika, nii mnää lähde nyk kysymä, ett suastuk hän gaupoihi ja jos nii o, niim bapp saa splisat meijäm bogseertrossi yhte ja mnää ota häne slääppihin iangaikkisudest iangaikkisuttehe. Mutt älä puhelt täst asjast kenellekkä muillk ko Iiroll.

Vilkk."

Semnem breiv se ol. Mnää oll niingom buust pudonn, ja muar kattel mnuu suu vekkulmaises naurus ja kamalan dytyväise näkösen. Ja ko mes siins sitt istu ja vauhkottle, niin dlee Iiro takasi apteekimatkaldas ja sano: "Täsä ova ny lääkke. Kaks satsi mnää oti ja lujas sittengi."

-- Soo, sanosi mnää, mutt hukka ne lääkke menivä. Ei Vilkku vaevakka mato.

-- Jumal siunakko, mikä händ sitt vaeva?

-- Hän o rakkauden gohinois.

-- Kui misä?

-- Rakkaudes hän o, niingo Imblan giss kuarttes.

-- Vai semmost kuulu. -- Ei siins sitt matokuurist appu ol. -- Mutt kuule, snää valettle vissi.

-- Em mar valettlekka. Luest tämä.

Mnää oijensim breivi Iiroll ja hän rupes lukema stää oikken govall äänell. Ja ko hän ol pääss sem bäähä, ni hän ol yht hölmistynny näkönen go mnääki eik kukka meist puhunns sanaka. Mutt muar ei naurann nyk, ko itk liikutuksest ja pyhkeskel ai joukko nokkatas esliinahas.

Ko mnää ja Iiro siins sitt oll hetke aikka toinen doissian vauhkotell ja muar itkennk kollottann, ni sano muar: "Merkiline, merkiline miäs se om bännästäski sendä se meijä Vilkk. Kukast muu olis tämsengi asjan daetann niin gaunist sannok ko hän: 'Ja ota häne slääppihin ijangaikkisudest ijankaikkisuttehe, aamen.'"

-- Ei siin mittä aamend oll, ja olkko häm bännästäs mikä hän o, niim bäästäs hän ny on gummingim behmendynn, tiuskas Iiro.

-- Vai päästäs pehmi! Ja se sanos snää, snää Hakkrim bahudem besä, villittijä ja uutskott! Kyll mar kaiketakki snuu ny harmitta ja snuu kans, snää Anundilan dekopyhä haask, ett Vilkk mene kristilisse avjoliittoho eik enä annt teijä haukutell ittiäs yhdest koerangurist toissehe. Ny ruppeva aja muuttuma, näättäk ja koittakast vaa sitt tulit Tasalaham baneman gaikk mulli malli, niingo nii mond kertta enne, nii nuar emänd ja mnää revi silmäp pois päästänn, sengi julmetu -- -- --! Viimeses sana huus muar overaost mennesäs ja paiskas sitt oven gii, nii ett koko talo täris.

-- Siinäs nyk kuuli, mikä snää oikke ole -- sanosi mnää Iirot, ko me hetke olin gatellp päi ovi ja odottann ett viäläk stää löyly lisätä.

-- Nii, ja snää kans. Ei ol eno settätäs pareve täsä troikas.

Mutt meit harmitt tämäm bäevä vastongäymse, nii ett me oti ajanguluks ryypy miäst pääll, söim buulaagis ne Vilkku varte ostetu lääkke ja pisti se jälkken glasi rommtodi liiveihin. Ja viimeseks mep pääti ett huame me lähdem bois gaupungist laitlan gulmill yht mettlohko kattama, ko mnuum bit ostama.

Seoravan aamun aikasi Iiro sitt tul mnuun dyän ja ko Savila Juss, kon gyytmiäs ol, tul koht jälkke, ni me olin duat hättä valmi lähtemä.

-- Kyll o ehto käsis, ennengo me ole Laitlas, ko eilän duiskas koko päevä ja ny ruppe taas tuulema ja pyryttämä, puhel Juss ko me liikkell läksi.

Ei ol väli, vaikk siinp päästäis vast huame, ei meijä olk kiirutt, lohduti me händ, ja nii mes sitt läksi.

Mutt kyll Juss oikke ol ennustann. Tiä oliva niin dukos ett meijän däydys jääd Ihodehe yässeks ja vast seoravanp päevänk kirkoaikan -- se ol sunnunda päev -- me ajo siutt Laitlan girko. Ja ko mep pääsi siihen gylähä, mihi meill asja ol, ni rupes jo hämyttämä. Me ajo siäll yhten duttun daloho ja ko ol saatt heonen dallihi ja päälisvaatte yld, nii me istusi Savila Jussi ja se viäran dalo isänän gans ja join gaffet ja pani hiuka rommi joukko. Ja ko mes siins sitt istu ja juttle, ni mnää kysy isänttä, ett ovak tuall häät tuall naapris, kosk siäll nii o valkkja joka huanes.

-- Ei, ei siäll hää oli, muttkon kihlajaiskalaas siäll o, vastas isänd.

-- Vai kihlajaissi siäll viätetä. Mistäst friiar o?

-- Raumald kuulu olevas ja kapteen miäs. Muuton guulu käynnyn glookusten goko se jutt.

-- Kui nii?

-- No, asi ole semne, ett se raumlaisen gapteenim bit oikkjastas lähtemä johonkkin donnt Turun daa naima, muttkon se kamal tuisk eilä algo ja tiät tukko menivä, nin gapteen poikkes toho naaprihi. Se isänd o näättäk ja merell oll ja he ovat vanhat tutu. Ja ko äijäs sitt istusiva ja todasiva ehtost, niin gysy tämä naapri isänd, ett misäst asjois hänen gambraattis liikkel o. -- Turun daa naima, vastas se raumlaine gapteen. -- Es snää Turun daam bääs, ennengon gukatiäs viikkom bääst ja vaevaloine reis siit sittengi tlee. Ja pahustaks täsä ittiäs rääkkämä ruppe, o niit vaimihmissi likemälläkki, o mnuullaki däsä tyttri, ot yks niist. -- No, äijät tuumalema stää asja, joivat todi ja viime se raumlainen gapteen sanos: "Tiädäks, kyll asi o niingos sano, en diäd vaikk olis jo kuallukki se flikk siällt Turun dakan ja vaevaloine sinnk kummingi ny om bääst, nii ett mnää seora snuu neovoas." -- Ja nys siäll on gihlajaiskalaas, niingo näätt.

Mnää ja Iiro oll silmäs seljälläs ja korva hörilläs kuulustelit tätä isänä juttu ja ko hän ol sem bäättänn, ni me meni siuhuanesse ja sanosin gumbiki: "Se on Vilkk." Ja sitt mep pääti, ett mek kokkon gylä nuare miähe ja mennä huutama morsjand ja friiari ulos. Eik oll aikkaka, ennengo meit marses koko joukk miähi naapurtaloho, ja niingaua mes siinp pihall roinasi: "Nuar pari ulos", ett he viimen dliiva. Ja Vilkk oikke se ol. Mnää rupesin goht häne morsjandas kattoma ja ajattli itteksen, ett ol voi flikk park, es snää kauneudellt turmellt ol, mutt ei sill väli ol, kauneus katto ja jos snää vaa ole riht ja reedu ihmne, ni ei mittä hättä lainkka. Mutt Iiro, ko ai hättäne o eik koska ajattel asjoj, muttko yhdeld kandild, sylk hetkem bäästä ja huus: "Fyi perhan Vilkk, tulp pois!"

Mnää näi, ett Vilkk kiukustus, kon gaikk naurova Iirom buhett, mutt kukatiäs olis sendän goko jutt päättynn levolisest, jos ei yks nuar miäs, ko ol liki kuisti ovi, olis sanonn: "Ei olf friiarika minkkä näköne, kelvannek muuks kon gaevovindimbainoks." Se puhe ol jo liiaks Vilkull. Parillp pitkäll asklell hän ol alhallp pihall, sanos sill nuarell miähell, ett katotast ny, mihi mnää kelppa ja humautt stää nyrkilläs keskell otta, nii ett se pyärys siihem baikka. Mutt sillo Vilkk sai koko kylä nuare miähe niskas ja siit tul semnen dapplus, ett me harvo ole olis semses, vaikk mes siihengim belihi sillon dällö joutunn ole. Siin lensiväk kive ja jäängapple, siin vingusivas sualvyä ilmas, siin ryskysiväp puumbalika ja aedaseippä, siin ähgytti ja puhgutti ja hakatti selkruadoj niingo Sumberim byykki. Ja ämmäk kirkusiva ja koera haukusiva.