Part 5
Ei ols sunkka monttaka miäst mailmas, ko semsten glummette jälkke enä olis heosengaupoj ajatell, mutt kyll Kyärill intti ol, nii ett siit laist autt. Ja yks päev vähä ennen Duamonbäevä markknoit hän sano Lutull: "Tota plakkarkello em met tarvitt lainkka, mutt heose met tarvitte ja mnää vahetangin duan gello heossehe."
-- Koitast vaan dehds se tyä! Aino kell huushollis, ko ajast jottan diätä. Seinkellost ei ol mittä appu, ko se aim brindull o.
-- Ja sill o sitt väli, jos meijän gello ovap prindullt taikk ei. Lahden dagsvärkkkello ään kuulu tänn valla hyvi ja siin o meill ajandiättö juur tarppeks. Ja omb snuull aikka pittäs seinkell ajall, vaikkas päevkautte viisreis killuisi.
-- Vai mnuullt täsä stää aikka kuitta liiknemä o. -- Aino vaimihmne huushollis. -- Tiäd hiuka!
-- Aino vaimihmne! Vai usseman deit ny viäl tarvitais mnuun gimbusan, sanos Kyär. Ja ko markknat tliiva, ni hän men kelloines heostorill. Mutt ko hän gäsk niit toissi kello ja heost paiskama, ni ne naurova händ. Vast ehtohämys kon Gyär ol kottippäi menos ja ol pääss Lajon danhua suuhu, ni yks miäs, ko ol must kasvoildas niingom badangylk ja puhel semmost syvä, pohilaist suami, rupes hänen gansas kaupoihi ja sanos: "No, kumnest säijär snuull o sitt."
-- Ei se olekka mikkä säijär, ko oikke Londoonar ja patentt leever, vahvah hoppjaisek kuares siin ova ja sisikund semne, ettei semmost joka paikas tehdäkkä, vastas Kyär ja vet kellos plakkrist. Ja kyll stää kello vaa näyttäk kelpaski.
Iso aikka siins sitt puheltti ja tinkatti, mutt kaupp siit viimengi vaan dul. Kyär anno kellos ja sai komjan dröpphändäse musta. Suitteit ei hän saanns siink kaupas, nii ett hänen däydys stää tukast kottit talutta. Kyll hän siin reisus yhdengin gerran guras kiärittel, mutt kotti hän varsas toi ja pist sen dallihi.
Hän ol hyvim bäevi miälisäs siit uudest kaupastas eik olit tiätvännäs, ko Lutt möyhäs stää, ett hän hyvän gello ol hukann. Eikän diättös pistännk, ko istus sängylaedall ja soitt fiooli. Ko hän siins sitt ol hetke aikka soittann, nin dlee Hemblä faar heill ja sano: "Mnää kuulin gopina tallis ja ko mnää ymmärsi, ett snää ole heose jäll hankkinn ittelles, ni mnää kraappasin dulitikkuhu valkkja ja katosi stää noi vaa vilaukseld. Mistäs snää semse oudonäköse musta oles saanukka? Se näyttä vähä klookuld, ko sill o viäl tröpphändäki."
-- Vaheti mnää se ittellen gello vasta. -- Mutt panittakkost tef faar vaan dalli ove lailes kii? Siin oves o vähä pränkk lukk ja must tlee ulos tallist, jos ei ovi kii ol. Se ol vallallas siäll.
-- Panin gaiketakki mnää oven gii -- sanos faar ja rupes praakkama Lutun gans, ko seisos taka viäres ja liikutt puuro. Kyär vetel fioolillas kaikki mitä hänell osas miälen dull.
Mutt kesken gaike rupesikim borstost kuuluma vähä kamala kolina, tuva oll lendä auk ja se Kyäri uus must astu sisällt tuppaha.
-- Näättäk ny faar. Ett tep pannukkan dalli ovi lailes kii; vaikk ei sill väli näy olevas, kosk tämä elukk o näi lakki ja ihmistem berä. -- -- Tjoo, joo, mustanikki, älä yhtäkä ujostellk, kon dee hyvi ja käyp perämbualell vaa! -- puhel Kyär.
Ja must ol juur niingon gotonas.
-- Snää tykkä vissi musiikistakki, sanos Kyär hetkem bääst ja rupes "puhemiähe valssi" soittama. Mutt sillongost must vast villihin dul. Se pan kaulas kaunist kaarehe, rupes tänttröittemä ymbärs tuppa, nosteskel kondeijas vähä komjast, oijens ne ai sojolles ettippäi, ennengo se ne maaham ban, ja tröpphänd vilas koko aikka, niingo semnem byär ko valulaeva ahteris o. Joukko se kiäputt ittes ymbärsiki ja kaiken dämä se tek juur jämt fioolin dahdi jälkke. Kyär pyrskätt naurama, mutt Lutt hyppäs puurkauh kädes pataharkum bääll ja Hemblä faar siunas ja kläppäs. Kon Gyär soittamast lakas, ni must pysäs Lutu ette. Lutt huutama, ett "huut siins sengin gamal elukk, mitäs siin mnuu vauhkottle!" Ja ko hän samas heritt stää puurkauhallas, ni must laske ittes etukondeillas polvilles ja taitta pääs alas, nii ett ott laattjahan gii ott. Sitt se nous yhtäkki ylös ja lykkäs stää päät peräkamarihi. Ja ko Lutt ja Kyär ja Hemblä faar meniväk kattoma, ett mitä se siäll oikke sortteera, ni he näkevät, kuit tämä pahus istu takajaloillas pöydä viäres, etukondip pöydäll ja väylä leiväm balast, ko se ol ottann leipkorist. Sillo Hemblä faar rupes lukeman gaike sen, go hän aabeskirjast muist ulkko ja Lutt yritt veissama yht katumus- ja paranusvirtt, mutt ol niim belgo hallus, ettei saann oikke mittä lailist äänd toimen go jotta semmost piänd pihinä vaa. Kyär ol aino, ko viäl järjisäs ol. Hän men peräkamari ja sanos: "Oles snää, mikä snää ole, niin dallihi mnää snuu sendä viä." Ja tallihi hän sen gauhja eluka veiki. Sillo vast Lutt virkos se verra, ett hän sai haetuks kulmkaapist kaikk tropp-pottus käsill ja Hemblä faar ja hän tekiväs sitt kristelist tasajakko ja paniva juur jämt kaikk tropik klaariks, ennengo he voimistusivas se verra, ett puhe jäll rupes käymä niingo ennengi. Ja Hemblä faar sanos: "Niingaua se Kyär siink kamalias om buhell, ett te ny olett saann vähä kalppjam barselli huushollihin."
-- Kuit te meinatt faar meinattak vissi niingo mnääki, ett se o se?
-- No meinan gaiketakki. Ei sunkka heone läpi lukitu ovem bääs ja eks nähnk, kuis sen gaavoist valu leiskus, ko se läpi porsto men ja huamak kaiketakki snää se, ett täällt tulikiven gräässä o, nii ett tupettumam bakka.
-- Jaa, mutt nii ongi, sanos Luatt ja nuuske joka haarall; -- tulikivi oikken dääll haise.
Siihen dul sitt Kyärikin dallist ja ol valkone niingo lakan eik puhunns sanaka. -- Hemblä faar rupes säälimä ittiäs kiiruman gautt kottippäi, mutt ei hän enän dalli siutte mennk, kon dek oikke aika mutka vallan doissippäi ja kiärs vast tuulmyllyn dakka torppatas kohde. Mutt ennengo hän läks, ni hän sanos, ett kyll tämä viäl jottan gamala tiätä, sillett ei semne riätas talost lähd ilma suuri mullistuksi.
Ja kyll faar oikke ennust. Seoravanp päevän olivak kruunumiähe jo huameltta aikasin Gyärin dorpas ja heijä fölisäs ol se mustlaine ja sanos, ett Kyär o häne valkos viänn.
Kyär löi nyrkkis pöyttähän, gäsk niitten doisten guullp pääll, mitä se muijaan hänest puhele ja sanos, ettei hänell ol valkost heost oll montte vuatte. Sitt hän vei heijän dallihin gattoma ja ko fallesman ei nähns siäll muut heost ko se musta, ni hän dek jo lähtö poispäi. Mutt sillo se mustlaisem baha kast heintuko vettehe ja rupe sill musta tahkoma. Ja kui hän siins sen gans tuhtas ja vähtäs, ni valkoseks oikke se rupes muuttuma. Sillongost Kyäri vast ahdistama ruvetti ja kodei hän taitannt todista, millaill hän ol saanns se heose, niin gii häm bantti ja tuamitti linnaha, vaikk hän gyll koitt sanno, ett hän syytön ol. Mutt ei siin mikkä auttann. Tuamariki sanos vaa hänell, ett hän vast oikke aika prakindekki ongin, go otta ens toise heose ja färjä se sitt mustaks, ettei stää tunnetais.
Lutt itk vähä harttast, kon Gyär Turkkuhu viätti, mutt Hemblä faar lohdutt händ ja meinas, ett kyllkaiketakkin Gyär se satsin darvitteki, ei sunkka hän muuto lakkaiska niist heosevahetuksistas.
Ja parannukseks oikke se reis Kyärill ol niingo monell muullekki. Ko hän linnast palas, nii ei hän enä markknoill menn, ei ryypänn eik niim bali ett olis fiooli kättes ottann. Ja pali hän ol Turus ollesas raamattu tuteerann ja hengelissi kirjoj lukenn.
Lutt ol oikke ilone, ett Kyär semseks tuli ol eik heijän gesken goskam buhutt niist heosevahetuksist. Mutt yks ehto ko Hemblä faar jäll ol heill, ni faar sano: "Jaa-a Kyär, snää ole viisas miäs, mutt pahom bäevi snuu sendä niis heosengaupois kekatti."
-- Mnää viisas miäs! -- vastas Kyär -- em mnää ol mikkä viisas. Kyll mnää enne mailmas semses luulos oll ittekki, mutt tiädättäk, mitä Lutheerus semsest sano.
-- No mitäst hän sano sitt?
-- Hän sano, ett se o ensmäine hullu merkk ihmses, ko hän luule ittes viissaks.
Tasala Vilku valehammas
Mnuu vanh hyvä ystvän, Gorrela Juhan Henrik pruukkas ai sanno, ett turha met täsä mailmas sendä vinkröitte ja vänkröitte, myy ja osta ja koitan gaikin davo lyäd rikkauksi kokko, sill ett tänn meijä nes sendän gaikk jättät täyty eik niim bali ko viide marka sedeli meijäm bään allp pannak, ko me Nummell viädä. Sillaill oikke Juhan Henrik sanos ja se o mnuu miälestän oikke sanott ja se puhe pitä paikkas -- ylipäätäs. Mutt kans vaa ylipäätäs, sill ett mnää takka se, ett kon dua meijän Dasala Vilkk joskus kuapata, ni siin meneki hänen gansas koko roukki kuitta ja hoppja ja platikka ja muit tyyreit metallej maam bovehe. -- Häne hamppaisas näättäk. Sill ett nii hyvä miäs ko Vilkk ongi, ni hamppas sill ova huano ja ova oll huanok koko mailma siu. Ja niitten gans o yhtäkki lai vähti pidetti, niit om blokatt pois ja pantt uussi sija, niit o skrubatt ja everbygätt ja paikatt ja poratt ja fiilatt ja niihi o niingo sanott ajett kulla ja hoppja ja platika ja värki. Nii händ -- ja ett sunkkan det tämäaikkase ihmses semmost lainkka ihmettlekkän, gosk ihmse ny ova jo melkken gaikk ja eritottengin vaimihmse niim baikatu ja värkäty, ettei enä oikken diäd mikä heis o löyssä ja mikä fasta. Mutt siihe aikka mailma ko Vilkk algo ylimäise isän döit parandama ja kon ei ussevemppi teist viäl oll mailmasakka, nim bidetti semssi konstej suuren ihmen ja syndin ja häppjänk kans, niingo nek kukatiäs ovakki. Mutt luulettak, ett Vilkk siit hual, mitä me muuk kristelise ihmse ajattli. Ei maaren, go häm bist ittes ai joukkon Durkkuhun, go siäll ol semne hammasmestar ja joka kert ko hän siäld tul, ni häne leipmyllyhys ol ilmandunn joku uus ihme.
Sillaill oikke. Ja kerran go hän jällt tul semsest Turu reisust, ni häne vanha madosyännyn gulmhamppas sijaha ol kekuloitt oikken gaunis, uus valehammas. Hän ol kovast ylppi siit hamppast ja selitt meill, ett se mestar siällt Turus on dehns se ja ett se om biänell naulallp poratt häne leuoihis kii ja ett semne hammas o yht hyvä ko jumala luama hamppakki ja viäl pareveki, sill ett semne ei pold koska eik äkseer, niingo esimerkiks se aino paikkamaton hammas, ko hänell viäl on dämä uude, ihmelise hamppa viäres. No, mek kattli stää häne stifthammastas, niingo hän stää nimitt, tunnustli stää ja ihmettlin govast. Ja ihmeline rusting se kyll oliki, piukas se tunnus olevas ja ehi ja kaunis se ol ja patentt kaikim buali. Nii ett kehhu oikke meijä stää täydys, mutt kyll mes se sendän gans sanosi Vilkull oitis päi silmi, ett semne o syndist puhett, ko hän sano stää paremaks ko jumala luama hamppa. Niingon dosi oliki, sill ett olkko semne hammasmestar mikä hän o, nin gyll hän oikken groponikkar sendä o ylimäise isä rinnall. Ja ett se ol syndist puhett, ymmärtä siitäkki, ett Vilkk sai siit rangastukses.
Ja se käve näi. -- Yks lauandapäev elokuus, ko Delfin, Tasala Vilku skuunar, ol laustaukse alane ja Vilkull aikka liiknemä, ni hän ja Hakkri Iiro tliiva mnuun dyän ja sanosiva: "Nousest ylös, Kalkke ja sonnust ittes, sill ett ny mennä longreevillt tonnp Pyhämaan gulmill." Nii händ, ja kodei mnuull oll mittäm baremppakan doimitust edesän niinp päevin, ni mnää päätingi lähti heijä fölisäs. No nii, mitäst täst, met toimiti ittellen hiukam brovjantti, jongum botu rommi ja kaks kolm fjäändli sokeri kylmä vasta, niingo ymmärätt ja muut ei tarvittukkan, go meill ol siällp Pyhäsmaas tutt meritorpp, mihi me yässeks meinasi. Siäll met tiäsi saavan gaikengaldast ruakka raha vasta niim bali ko met tarvittingi. Ja nii mes sitt läksi. Meill ol hyvä tuuld, nii ett mes sträkkäsi valla hyvi Järvluado ulknokast Värkknääste noka siutte ja pia mes sillaill olingi vanhoill apajoillan. Mutt tuski me oll saannk komppen ja sänttin kannettu torppaha, ni ruppe Vilkk puhelema, ett tlee vissim baha ilma, kosk stää häne ainoa paikkamatond hammastas mojotta.
-- Vai hamppaistas kapteen sen diätä -- sanos torpa faar. Ne mar ovakki vast ihmelise hamppa, mutt kyll oike niin dosi ongi, ett paha ilma oikke mes saan däsä, gosk meijän goll o syänn ruaho pisim bäevä niingo hull ja kaikk taeva merkikki osottavas stää sama.
Ja paha ilma oikke siit tuliki niingon dorpan gollkatt ja Vilku hammas ol ennustann. Mutt mikä ol paheve, ol se ettei se Vilku hammas tytynn ainoastas ennustamissehe, muttko se paha rupes äkseeraman gilppa tuulen gans ja mojott ai enemä ja enemä stää myäden gon duuliki friskas. Ja ko meill viime ol oikken däys storm siäll ulkon, ni ol Vilkullk kans semne hamppambolde, ett hän vallan gimaroitt sen gynsis. Ja meijän däydys istu ja kuulustell häne ähkymistäs ja puhkumistas, ko ulkont tuul niin govast, ettei reivill menemist taitann ajatellakka. Eik todika oikke maistunns semsis olois. Mep paningi sitt maat ja jäti Vilkun daistlema hamppas kans ja ajattli, ett kyll yä rauha ja levo fölisäs tua. Mutt ei se tuanukka stää. Seoravan aamunt tuul yht friskist ko ennengi ja Vilku hamppambolde ol jo yldynns semsse voimaha, ett hän ol vallam bualhull sen gans. Ajatelkkast, ko hän ol tuli niim böhköks, ett hän ott palaniandakka rommryypy, pit stää vähä aikka suusas ja pruiskas se sitt ulos jäll, nii ett oikke sydänd viils, ko semmost jumala lahja haaskamist siint täydys katell. Ja viime mnää sanosingi hänell: "Tiädäks Vilkk, me ymmärrän gyll, ett snää olek kovas tuskas eng mes sunkkan dahds snuuld rommi kiälttä, vaikkas sen gaike yksnäs joisi, muttko snää ruppes stää suusas pitämä ja pruiskases se sitt ulos jäll ekkäs niälekkä stää alas, ni semnem beli ei pass lainkka ja jodes snää lakk siit, ni em me anns snuullp pisaraka enä." Mutt kodei Vilkk mnuu nuhtlemistan ottannk kuulevin gorvis, ni sillo mnää käskin dorpa faari ja Iirom biänd kokkoust pitämäm beräkamari ja tuumalema, ett mitä se Vilkun gans oikken dehdä. Ja ko mes siin aikan olin dispundeerann, ni met tlii siihem bäätöksehe, ett me nappangi se harmin gapplem bois Vilku suust.
-- Niingo sanott o, vahvist torpa faar sen duamjo ja meinas, ettei meillk kaluist sunkkam buutett ol, ko hänell o nii hyväp plattongi, ett nep pitäväk kii niingo sika leiväst. -- Kyll niill vissi hammaski lähte, jos vaa jomnengi miäs haalamisem bääll o, puhel faar.
-- No, kyll täsä taas miäst siihen doimehe o, sanos Iiro, ja sitt mes sovesi nii, ett faar pitä Vilkun gäsist kii, mnää väänä hänes leukas auk ja Iiro askroitte se hamppan gimbus.
Sillaill oikke meills se asi klaari ol ja faar läks hakemam bihdeijäs. Oikke ijangaikkise vanha ruastunnuk kiusa ne oliva, vaikk faar nit niin gauhjast kehunn ol, muttko Iiro ol niit jongu aikka takonn nalkutell ja fiilann ja rasvoinn, ni hän meinas, ett kyll ne vaa asjas ajava.
Vilkkukim bist ittes sinnp peräkamarihin, go mes siäll niin gaua joudusi askroittema ja ko hän näk plattongi Iiron gynsis, ni hän rupes aavistamani baha ja kysys, ett pahustak mes semsill vehkeill meina.
-- Huals snää siit, sanos Iiro vaa ja klimssauttel pihdeilläs.
-- Hualin gyll mnää siit, sill ett luulettak, etten mnää ymmär, ett te meinatt noill raodoill ruvet mnuu suutan gyndämä, mutt koittakkast tull vaa, ni mnää tainauta nii, ett teijä oma hamppan ovak kurkum beräs.
Sillo mnää oikke suutusi ja rupesi Vilkulls selittämä, ettei täsä mikkä muuka aut, kodei tuulen dähden gaupunkkingam bäästä.
Siihem buhesse ei Vilkk vastann mittän, go siäppas lakkis ja läks liässuhu.
-- Menkkö vaa, siäll hän saa kiljuk kilppa kalakaijatten gans eik häiritt täsä meijä lystiän -- tuumal Iiro sillo.
-- Nii menkkö vaa, ei hamppambolde siälls sunkkam baremaks tul -- päätt torpa faar.
Eik se paremaks siällt tullukka, muttko hullu hullumaks niingom Borström Borin goulus. Ei ollt, tiädättäkk, kulunnp puald tiimaka, ennengo Vilkk tlee takasi ja oikke rukkole, ett me otaisi sen girotu hamppam bois ja sanos, ett se händ enimä harmitta, kodei hän ymmärtänn anttas sen Duru mestri värkät stää.
No, mitäst täst, me rupesin goht valmistuksihin. Mek käskin dorpa ämmäm bannt todivede lämppemä ja Iiro rupes sokeri palottama ja ennem bitkä me istusin glasi noka all ja käski Vilkum gallistell uskoste ja karast luanttoas.
Em mnää sendä ment takkama, ett tliik Vilku luand siit sen govemaks, mutt se mnää tiädä, ett kyll Iiro vissin gäve kamalaluandoseks, ko mes siinp piäne rooti oll ryypänn.
-- Kas nii Vilkk -- puhel hän -- jua aikatavall vaa, se on darppessen dällk kertta. Eik snuu yhtikäm beljät tarvitt, sill ett kyll mnää se vissi ulos temma, nii ett snuu leukluus rytisevä vaa, vaikk sill olis semse juure, ett ne ulettuva niskkrooppihi saakk.
Niingo jokane ymmärtä, ni ei semnem buhe Vilkkuhu mittä hyvä vaikuttann ja mnää sanosingi Iiroll, ett om bareve, ett häm bitä suus kii ko ett hän jahta niin gamali.
-- Kamali, mitä kamali mnää puhelen, gon goita muutongin däsä lohdutta Vilkku niim bali kon gerkke.
Ja Iiro pit asjas pääll, kehus kourias ja meinas, ett niill hän murta vaikk säpäleiks Vilku leukluu ja kyni ytimengi niist ulos jos niiks tlee.
Nii ett mnuu miälestän häne lohdutukses lait ol vähä nii ja näi.
Vilkk park istus ja kuulustel Iirom buheit pelgo hallus ja silmä ymbyrjäisinp pääs niingo hyyppeme. Mutt viimen dodi rupes hänesäkki sendä vaikuttama ja yks kaks hän hyppäs ylös ja sanos, ett ny men hamppambolde niingom byhjett.
-- Siins sen daudi lääke oliki -- meinas torpa faar sillo ja kaas koko klasilisen dodi niäluhus ja mnää tuumalin gans, ett sillaill oikke se taut kiärus sai ja mep pääsen goko vähtist.
Mutt se puhe ei ollukka lainkka Iiro miälehe. Hän löi nyrkkis pöyttähä ja sanos: "Olettak te ny todestakki semssi pöhkössi, ett te jätäisitt sikses koko meijän doimituksen. Ettäk tes se vertta tunn hamppamboldett, ett tiädätt, ett se vaan goitta kekat meit. Kyll oikke se ny hissuksis o, mutt andakkast ko häyry ova menn Vilkum bääst, ni sillo se aika jäll ja vähä turkasen davalls sittengi."
Ja nii se Iiro meijä siinp peljätt, ett met tlii jälls siihem bäähä, ett se otetangim bois. Vilkk ol jo siink kunnos, ettei hän hualinn mittä meijäm buheistan, muttko veisas ja trallittell ja olis tahtonn meitt sormkoukku vetämä. Mutt Iiro miälest ei hän oll viäläkkä oikke reedas ja nii mes sitt istusi ja todasi ai ettippäi vaa.
Jongu ajam bääst Vilkk sitt pist ittes ulos pihall ja kon dorpa ämm samas tul sisäll, ni hän rupes meit klummimam bahast elämäst ja sanos, ett häne miälestäs kapteen o aika piänes.
-- Mnää eppäle stää sama, vastas Iiro ja käsk meijän dullk kansas ulos. "Ny o vissirn bia aik ruvet toimeihi" puhel hän, hak plattongis ja pist mnuun gätten yhde vanha nahkkandisen girja.
-- Pahustak mnää tällt tee? kysysi mnää.
-- No eks snää stää ymmär, ett se panna Vilku hamppatte rakko siks aikka, ko mnuun doimituksen gestä. Se vasta pehmjäld, nääks.
Ko mes sitt tliim bihall, ni Vilkk istu siäll yhden give nokas ja ko mep pääsi häne viäres, ni hän sanos: "Älkkä istukk, pojat, tällk keinuslaudall, ei se kest meit kaikki, kosk se jo mnuungi allan notku niin gamalaste."
-- Ny hän o juur parhamallas, huus Iiro sillo, niingoten mekki stää olis ymmärtänn, ett ihmne sillo jo on davalisest pois mailma asjoist, ko hän istu kive nokas ja luule keinuslaudallk keikuttleevas.
Me rupesi sitt siint tuumalema, ett kui Vilku leua oikke auk saada, muttko hän samas rupes trallittama jäll, ni Iiro sanos mnuu: "Pass nyk, Kalkke, päällk, kon dlee semnem baikk ett hänen däyty avat suus oikke auk ja pist sillo kiri häne hamppattes rakko."
Kaikeks onneks Vilkk samas rupesiki vetelemä stää veisu ett: "Se oll yks suvi-ilta, kun laaksosa kävelin." Ja ko mnääkin daeda se veisu valla hyvi, ni mnää odoti siks ett hän dul siihe "laaksosa" sanan gohdall, misä se nuatt niin gamalan gorkkjall mene ja sillo mnää suttasingi sen girja vähä nätist häne suuhus, faar karas ranttemihin gii ja Iiro nappas plattongeillas hamppa häne suustas, nii ett yks krahaus vaa ol. Eik Vilkk tiättos pistänn, ei stää ko merkk.
-- Oi nyk koohot sendä, ihmettel faar, -- mutt se mar ny vast käveki nätist! Takka mnää vaa se, ettei mikkän dohtor olis stää tyät paremi dehn.
-- Paremi! Sanokkan def faar vaa, ettei mikkän dohtor olis stää nii hyvin dehn, tiuskas Iiro ja ol ylppi niingo rott Nyyberi merras.
Ja kyll hänell ol syytäkki oll ylppi mnuungi miälestän, sill ett oikke seivakkast hän se hamppa Vilku suust nappas. Kyll mnuu se sannot täyty.
No, mitäst täst. Me vei Vilkun dorpam beräkamarihi maat, kääresi häne fällytte sisäll ja enne montta hän nukus niingon dorrakas.
Mutt me istusi sitt viäl iso aikka ylhäll, join dodi ja praakkaskli muinassi. Mutt vaikk me olsi mist jutell, ni ai meijäm buhen sendän giärs takasi siihe hamppa ulos ottamissehen, go se nii nätist käynn ol. Ja ko siihen gerrangi jällt tultti, ni faar sanos: "O mnuullakkin dosa yks paha juuren dröntt; ei stää julmettu polttann ol, mutt kuka sen diätä, kosk se ruppe kurelema. Mahdaisingon antta ottas sem bois vastukseltta, gon gerra olen dämsen dohtrim bareihim bääss."
-- No kuingastetett annais, sanos Iiro ja rupes vähtämäm blattongeines.
Eik oll aikkaka ni hän jo käve faari hamppandrondin gimppuhu. Mutt ei se lähtenykkä nii huakkjast ko Vilku hammas, vaikk Iiro vähtäs ko hemmett ja faari suu rupes vähitelle olema niingon guakkmaa. Viime faar suutus, ko Iiro pit asjas pääll, vaikk faar kiäls ja siint tul oikke aika metakk. Eik stää tiäd, kuik kaua stää olis piisann, mutt sillo aukeskin doisem beräkamari ovi, torpa ämm tul ulos, ott faari ja Iiron grivoihin gii ja heitt heijä ulos ovest ja plattongip peräs.
Em mnää olp pali nii riuskast ämmä nähn, ei se yht sana puhunn, muttkon dul ja men niingon duulispää ja tek puhdast jälkki niingo seki. Vaikk kyll mnää se sendä sano, ettei Iirot nii lyyryteltt olis, jo ei hän olis niim bali karass luanttoas rommills sinä ehton.
Nii händ. Ja ko faar ja Iiro sitt oliva aikas pehtroinns siällp pihall, ni het tliivas sisäll jäll ja me menin gaiki maat, mnää Vilkun gans peräkamariin, ja Iiro ja faar tuvam bengill.
Päev ol jo likitellem bualillk ko mnää heräsi ja ko mnää katosi Vilkku, niin dämä istu sängysäs sormes suus ja pitä piänd kirolemist edesäs.
-- Ei sunkka snuullt tiämäs hamppamboldett ol? kysysi mnää.
-- Ei, ei stää raatto enä pold, vaikk se o hyvi ark, mutt mnää en ymmär ett mihi jumala nimehe mnuu stifthamppan o joutunn?
-- Snuu stifthamppas! huusi mnää, mutt samas mnää ymmärsingi asjam, bisti housu jalkkahan, menin duppaha ja sanosi Iiroll ja faarill: "Älkkä vaam buhukk enä sanaka siit hampa ulosottamisest."
-- Kui nii sitt? kysys Iiro. Eik hyvä tyätäs enä kehhus sais?
-- Ann ollk kehumat vaa. Nääks, snää es ottanukka stää kippjä hammast pois, muttkos temmasi Vilku valehamppan diähes ja nys se pitä kauhja meno siit, ett mihi se o joutunn.
-- Helkkris! sanos Iiro eik hän mittä muut sillk kerralls sanonnukka.
Ja em mes siit jutust se eräm beräst pali puhell ol, mutt fundeerann mnää stää ole usse ja tulls siihem päätöksehe, ettei meijän glummin oll mittä muut ko rangastus Vilkulls siit, ett hän ol kehunns stää valehammastas liiaks ja ett mekkin gerra sai oll välikappli ylimäise isän gäsis.
Kon Dasala Vilkk sulkku saerast
Kyll niis taudeis vaan goera on gaikisakki, mutt se o sendän gaikkjan gamalimppa, ko ihmne joutu sulkku saerastama. Em mnää stää sembualest san, ett mnää stää koska saerastann olsi, mutt Tasala Vilkk, kon gaikki on goitann, saerast stääkin gerra.
Taikk ei hängä stää sendä saerastannp peräldäkkä, mutt hän sai kerra vaa niin gamala yskä, ett hän luul se sulkku olevas ja nii luuli mnää ja Hakkri Iiroki ja siitt mnää sen diädä, ett se sulk häijy tautti o. O händ.
Hän sai se yskäs, ko hän ol fölis, sillongon "Gasakk" mäkke men, ja niin gova se ol, ett se oliki sitt vast yskä. Antteks se, ettei se häne nukku andann, mutt hän sanos ett joka kert, ko hän gröhäse, ni se sattu niingom baha katti vedetäis takakondeist pisi häne rindrustingeijas -- sisäpuald meinate.
No ymmärtä se, ett kon doinen gerra nii huanos kunnos ol, ni em me händ ruakottomuutte jättät taitann. Em maare jättänykkän, gon droppama me händ rupesi ja oikke isoma jouko lääkkeit mes siint touhus kulutingi ja vähä mond sorttiakki, ennengo häm baranema saatti. Ja mond harmi ja vastust meills siin huuslaagamises ol. Ol händ.